Mary R. Parkman: Heroines of Service (1916)

Etsiessäni Jane Addamsin kirjoja Gutenbergistä löysin sieltä muun muassa tällaisen naiselämäkertakirjan. Kirjan nimi kuulosti mielestäni hieman huolestuttavalta, samoin se että Parkman sanoo esipuheessaan, että "todellisen naisen palvelutyö on aina 'naisellista'", ja että naisena hän antaa äidillistä huolenpitoa niin opettajana, sairaanhoitajana kuin vähäosaisia auttaessaankin. Krhm. Vaikka Parkman toisaalta kääntää tämän eduksi sanomalla, että vain naiset ovat pystyneet tekemään sellaisia asioita, joita kirjan naiset ovat tehneet, tämä kuulosti esipuheen perusteella kirjalta, jossa rajoitetaan naisten liikkuma-alaa vain "naisellisiin" asioihin ja katsotaan, että heidän tärkein tehtävänsä on auttaa ja palvella muita.

Onneksi aloin kuitenkin lukea kirjaa, koska se osoittautui oikein kiinnostavaksi sekä hauskasti ja elävästi kirjoitetuksi teokseksi tarmokkaista, kapinallisista, itsenäisistä ja raja-aitoja kaataneista naisista, jotka saivat elämässään paljon aikaan ja olivat usein pioneereja alallaan. Ja tosiaan auttoivat muita, mutta eivät oman identiteettinsä kustannuksella. Kirjan naiset olivat yleensä hyvin opinhaluisia ja kouluttautuivat esteistä huolimatta. Kirjan elämäkerroissa on paljon kiinnostavia tarinoita ja hauskoja yksityiskohtia. Elämäkertojen yleisilme on valoisa, vaikka Parkman kertookin myös naisten kohtaamista vaikeuksista. Monet näistä naisista tuntuvat olevan Yhdysvalloissa kohtalaisen tunnettuja nykyäänkin, kaikki eivät, mutta kaikki olivat joka tapauksessa tutustumisen arvoisia. Kirja on ehkä suunnattu nuorille, koska siinä kerrotaan paljon näiden naisten lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta kirjoitustyyliltään se sopii hyvin aikuisillekin.

Tiedonhaluinen ja älykäs Mary Lyon (1797-1849) onnistui opiskelemaan pitkälle huolimatta siitä, että hänen lapsuudenkotinsa oli maatilalla, jossa pääpaino oli maatilan lukuisissa töissä, ei opiskelussa, ja Maryn koulunkäynti oli lapsena satunnaista. Hän valmistui opettajaksi ja alkuvaikeuksista huolimatta opetti onnellisena vuosikausia. Tyttöjen huonot opiskelumahdollisuudet alkoivat kuitenkin häiritä häntä yhä enemmän - joissakin kouluissa samaan huoneeseen oli ahdettu sata tyttöoppilasta ilman liitutauluja, karttapalloja, karttoja ja muita tarvikkeita - ja hän alkoi suunnitella naiscollegea, jossa olisi samat mahdollisuudet ja opintovaatimukset kuin miestenkin collegeissa. Lopulta hän onnistui keräämään tarpeeksi lahjoituksia Mount Holyoke -naiscollegen perustamiseen (uskomaton saavutus naiselta 1800-luvun alkupuolella!) ja ryhtyi itse opettamaan siellä.

Alice Freeman Palmer (1855-1902) oli samoin lähtöisin maatilalta, jossa ei ollut kovin paljon rahaa. Hänen isänsä opiskeli lääkäriksi sillä aikaa kun äiti hoiti lapsia ja maatilaa pikku Alicen avulla, ja kymmenvuotiaana Alice pääsi hyvään kouluun ja onnistui myöhemmin vakuuttamaan isänsä siitä, että myös hänen, ei vain Fred-veljen, pitää saada opiskella collegessa. Hän rahoitti opintonsa osaksi opettamalla, ja hänestä tuli vain 26-vuotiaana Wellesleyn naisten collegen johtaja. Kun hän kuuden vuoden päästä meni naimisiin professori George Herbert Palmerin kanssa, hän lopetti työnsä Wellesleyssä, mutta toimi kuitenkin sen jälkeenkin hyvin aktiivisesti erilaisissa koulutukseen liittyvissä tehtävissä.

Myös Parkman kertoo Clara Bartonista (1821-1912), Amerikan Punaisen Ristin perustajasta, josta löytyy toisesta elämäkerrasta kääntämäni teksti täältä.

Frances E. Willard (1839-1898) oli akateemisten vanhempien lapsi, mutta kun hänen isänsä terveys huononi, lääkäri neuvoi isää lähtemään uudisraivaajaksi länteen (nykyään hyvin erikoisen kuuloinen terveysneuvo). Frances eli Frank nautti luonnon läheisyydestä metsätilalla, ja kun hänen isänsä kielsi häntä ratsastamasta veljensä tapaan, Frank ratsasti lehmällä, minkä jälkeen isä antoi luvan hevosellakin ratsastamiseen. Frankilla oli paljon mielikuvitusta ja hän halusi kovasti kouluun, mikä lopulta onnistuikin. Hän pääsi myös naisten collegeen, jossa hän teki erilaisia tempauksia - hän esimerkiksi kiipesi kirkontorniin matematiikantunnin ajaksi - ja valmistui opettajaksi. Siskonsa ja isänsä kuoleman jälkeen hän matkusteli ystävänsä kanssa kaksi ja puoli vuotta Euroopassa, Syyriassa ja Egyptissä. Kotiin palattuaan hän löysi raittiusliikkeen ja hänestä tuli loppuelämänsä ajaksi tämän alkujaan hyvin väheksytyn liikkeen väsymätön esitaistelija.

Julia Ward Howe (1819-1910) oli rikkaan perheen lapsi, mutta eli lapsena ja nuorena hyvin rajoitettua elämää. Hän meni naimisiin sosiaalisen uudistajan, lääkäri Samuel Gridley Howen kanssa, joka oli oikein kiinnostavan tuntuinen henkilö ja oli ehtinyt saada jo paljon aikaan. Julia Ward Howella oli kirjallisia lahjoja ja hän oli myös julkaissut joitakin runoja. Merkittävin hänen runoistaan on kuitenkin sisällissodan aikana kirjoitettu "The Battle Hymn of the Republic", jonka sanat tulivat hänen mieleensä aivan itsestään hänen maatessaan eräänä aamuna sängyssään.

Anna Howard Shaw (1847-1919) oli todella hämmästyttävä nainen. Hän piti pikkutyttönä metsässä puheita oraville ja muille eläimille, kun hänellä oli harvinainen vapaahetki kaikista mahdollisista uudisrakennuksen töistä. Hänen epäkäytännöllinen ja tylyn tuntuinen isänsä moitti häntä ajan tuhlaamisesta kirjoihin, vaikka itse pitikin lukemisesta ja asioiden selittämisestä ystävilleen. Anna sanoi kuitenkin epäuskoiselle isälleen jonakin päivänä menevänsä collegeen. 15-vuotiaana hän alkoi opettaa lapsia ja pääsi sitten lukioon, jossa kannustava opettaja kehotti häntä pitämään puheen. Puhujalavalla Anna pyörtyi ensin jännityksestä, mutta virottuaan meni takaisin lavalle ja piti puheensa. Tämän jälkeen hänestä tuli sukunsa voimakkaasta vastustuksesta huolimatta metodistikirkon ensimmäinen(?) naissaarnaaja ja pappi, ja hän onnistui käymään myös collegen suurista rahavaikeuksista huolimatta. Hän valmistui lisäksi lääkäriksi lähes nelikymppisenä. Hän kiinnostui naisliikkeestä ja alkoi työskennellä naisten ja naisten äänioikeuden puolesta.

Mary Antin (1881-1949) oli syntynyt Venäjällä, mutta koska juutalaisia sorrettiin siellä monin tavoin eikä heillä ollut juuri mitään oikeuksia, hänen perheensä muutti Yhdysvaltoihin, jossa Mary nautti täysin sydämin vapaudesta perheen köyhyydestä huolimatta; hän rakasti Amerikkaa. Hänestä tuli kirjailija ja maahanmuuttajien oikeuksien puolustaja ja hän kirjoitti mm. elämäkerran The Promised Land.

Alice C. Fletcher (1838-1923) oli hyvin yllättävä tuttavuus. Sivistyneessä Uuden-Englannin kodissa kasvanut tyttö nautti lukemisesta ja pianonsoitosta, mutta hän rakasti myös ulkona olemista, luonnon läheisyyttä ja ulkoilmaelämää. Hän julkaisi tutkimuksia Yhdysvaltain historiasta ja esihistoriasta, mutta hän halusi oppia suoraan sellaisilta ihmisiltä, jotka elävät läheisessä yhteydessä luontoon, minkä takia hän eli vuosia dakota- ja omahaintiaanien parissa. Hän ystävystyi heidän kanssaan, oppi heidän kielensä ja oppi arvostamaan ja rakastamaan heitä. Hän pääsi näkemään heidät sellaisina kuin he ovat perheensä parissa, ja kertoi kirjoissaan myös muille lempeästä intiaanista, toisenlaisesta kuin millaisena tämä yleensä Amerikassa esitettiin. Hän keräsi intiaanien runoja, tarkkaili heidän tapojaan ja rituaalejaan ja onnistui myös tallentamaan heidän musiikkiaan (todella vaikea tehtävä). Hän inhosi sitä, että valkoiset riistivät intiaaneilta näiden maat, ja auttoi useita intiaaneja saamaan lailliset oikeudet maahansa. Luvussa mainittiin myös Helen Hunt Jackson, joka taisteli samoin intiaanien oikeuksien puolesta ja oli kirjoittanut esimerkiksi Amerikan alkuperäisasukkaita puolustavan teoksen The Century of Dishonor.

Skotlantilainen Mary Slessor (1848-1915) oli kotoisin köyhästä työläiskodista, jossa isä joi, ja hän työskenteli lapsesta asti kutojana pitäen joskus kirjaa kangaspuiden päällä niin että voisi lyhyinä taukohetkinään lukea. Hän piti pyhäkoulua ja onnistui rohkeudellaan käännyttämään jengiläisiä puolelleen. Hän luki lähetyssaarnaajien työstä Afrikassa, kuunteli vierailevien lähetyssaarnaajien kertomuksia ja haaveili itsekin samanlaisesta työstä. Tämä onnistuikin lopulta, ja hän matkusti Calabariin nykyisen Nigerian alueelle. Hän ei antanut vaikeuksien lannistaa itseään, ja saatuaan alueella aikaan hyviä tuloksia meni kauemmas sisämaahan ihmissyöjinä tunnetun heimon alueelle, vaikka kaikki varoittivat häntä matkan vaaroista, ja onnistui voittamaan myös siellä asuvat ihmiset puolelleen.
          Mielestäni varsinkin varhaisten lähetyssaarnaajien työhön on liittynyt paljon ongelmia ("meidän ajattelutapamme ja uskomme on parempi kuin teidän, tehkää niin kuin me sanomme, noudattakaa meidän tapojamme ja tehkää meille työtä" ja joskus jopa myös "antakaa meille maanne ja olkaa käytännössä orjiamme"). Slessor auttoi kuitenkin paikallisia ihmisiä kaikilla osaamillaan tavoilla, tutustui heihin, kuunteli heitä ja piti heistä. Hän adoptoi monia hylättyjä lapsia (kaksosina syntyneet jätettiin metsään kuolemaan) ja asettui rohkeasti vastustamaan väärinä pitämiään ja julmia käytäntöjä, mutta pyrki kuitenkin näkemään asiat paikallisten ihmisten näkökulmasta ja ymmärtämään, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tekstistä päätellen monet paikalliset ihmiset myös rakastivat häntä. Toisaalta hän suostutteli brittihallituksen lähettämään konsuleita niille alueille, joilla oli työskennellyt, ja valvomaan näitä seutuja aselaivojen kanssa, mikä nykynäkökulmasta on tietysti imperialismia.

Puolalainen Ranskassa elämänuransa tehnyt fysiikan ja kemian nobelisti Marie Sklodowska Curie (1867-1934) on niin tunnettu, että en kirjoita hänestä.

Rauhannobelisti Jane Addamsista (1860-1935) kirjoitin elokuussa.

Jos näihin ihmisiin tutustuminen kiinnostaa, kirjan tekstit ovat helppolukuisia ja mielestäni mielenkiintoisia ja hyvin kirjoitettuja, paljon kiehtovampia kuin tämän bloggauksen teksti, jossa on vain näiden elämäkertojen runko. Kirja löytyy Gutenbergistä netissä luettavaksi tai eri latausvaihtoehdoilla. Vaikka Gutenbergin marginaalista tarkistamani sivumäärä on suuri, sivut ovat todella lyhyitä eli kirja ei ole kovin pitkä. Bloggauksen kuva on Gutenbergistä (nimet ovat kansikuvassa osittain eri järjestyksessä kuin kirjan elämäkerrat).

Edit 8.10.22, 10.10.22.

Mary R[osetta] Parkman: Heroines of Service, 1921 (1916). The Century Co. 322 sivua. Gutenbergistä.