Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012

Jesse Prinz haluaa kirjassaan esittää argumentteja sen puolesta, että ihmisten tavat, kyvyt, taidot ja jopa tunteet ovat opittuja tai ympäristön aikaansaamia asioita sen sijaan että ne olisivat biologian ja geenien määräämiä. Kukaan ei varmastikaan edusta näitä kahta lähestymistapaa - englanniksi nurturism ja naturism - äärimmäisissä muodoissaan väittämällä, että oppimisella tai vaihtoehtoisesti geeneillä ei olisi mitään vaikutusta ihmisten käyttäytymiseen ja luonteeseen, eikä Prinz itsekään väitä ihmismieltä "tyhjäksi tauluksi".

Prinzin mielestä biologismia ja geenien vaikutusta on kuitenkin viime vuosina painotettu paljon kulttuurin ja kasvatuksen vaikutusta enemmän. Asia on hänen mielestään tärkeä, koska se vaikuttaa siihen, ajatellaanko ihmisiin voivan vaikuttaa ja minkä verran ja millaisina me pidämme esimerkiksi opetuksen mahdollisuuksia; sillä on siis merkitystä mm. sosiaali- ja koulutuspolitiikalle. Hänen mielestään tiede tukee vahvasti sitä, että oppimisella on geenejä paljon suurempi osuus (12).

Omasta elämästäni löytyy vahvistusta molempiin kantoihin, mikä on yksi syy siihen, että tartuin kirjaan. Käyttäytymiseni ja suhtautumiseni asioihin on muuttunut monella tavalla elämäni aikana (varsinkin jos olen sinnikkäästi pyrkinyt muuttamaan niitä), myös sellaiset asiat joita olen pitänyt luonteeseeni kuuluvina ja joita nykyisissä psykologisissa teorioissa saatetaan pitää melko muuttumattomina. Toisaalta tunnistan itseni samaksi ihmiseksi kuin nuorena - olen esimerkiksi aina ollut enemmän tai vähemmän introvertti - ja olen aivan erilainen kuin sisareni, vaikka olemme kasvaneet samassa ympäristössä.

Kirja käsittelee ihmismieltä monipuolisesti. Se antaa kahdessatoista eri teemoja käsittelevässä luvussaan kiehtovan sukelluksen psykologisiin näkemyksiin ihmisluonteen eri puolista: luonteenpiirteisiin, älykkyyteen, synnynnäisiin (tai ei) käsitteisiin ja ajatteluun, kielen oppimiseen, kielelliseen relativismiin, erilaisiin ajattelutapoihin eri puolilla maailmaa, sukupuolisidonnaiseen (tai ei) ajatteluun, seksiin, tunteisiin, arvoihin ja moraaliin.

Kirjassa käsitellyt asiat ja siinä siteeratut tutkimukset ovat kiinnostavia. Parasta kirjassa on kuitenkin se, miten se kerta toisensa jälkeen dekonstruoi ensikatsomalta täysin varmoilta ja vastaansanomattomilta tuntuvat biologismin suuntaan viittaavat tutkimustulokset (esim. kaksostutkimuksissa ja sosiobiologisissa teorioissa) ja osoittaa, että ne eivät olekaan varmoja ja vastaansanomattomia, vaan että niille voi löytää hyvinkin vakuuttavia vasta-argumentteja. Oli Prinz oikeassa tai ei - ja usein tuntui olevan - tämä vasta-argumentteihin tutustuminen tuntui hyvältä, koska se auttoi ajattelemaan monipuolisemmin, joustavammin ja vapaammin ja katsomaan asioita useammalta kannalta.

Kirjan alkuosa tuntui hyvinkin vakuuttavalta, mutta loppuosassa Prinzin argumentit vaikuttivat usein heikommilta ja epäuskottavammilta. Esimerkiksi onnellisuudesta puhuessaan hän siteeraa vain yhtä hyvinvointitutkimusta, jonka mukaan esimerkiksi Western countries, especially in more northern parts of Europe, and the former Soviet states were [according to the research], as a group, the least happy of all ja sellaiset maat kuin Nigeria, Puerto Rico ja Meksiko olivat listan ensimmäisinä (s. 268-269), vaikka yleensä pohjoismaat ovat tällaisten tutkimusten kärjessä. Myöskään hänen tulkintansa masennuksen syistä (s. 284) ei ollut minusta uskottava.

Oli miten oli, kirja selventää monia käsitteitä (esim. geneettiset harhakäsitykset, s. 24, ja se että perinnöllinen ja geneettinen ovat kaksi eri asiaa, s. 35-36) ja ennen kaikkea laajentaa ajattelua. En yleensä ottaen pidä determinismistä ja biologismista, joten olen otollista kohderyhmää tällaiselle teokselle.

Prinz kirjoittaa hyvin ja usein myös ironisesti ja hauskasti. Hän käyttää tosin suhteellisen lyhyitä virkkeitä - en tiedä, onko tämä hänelle luontainen tyyli vai onko tämä osa hänen pyrkimystään tehdä kirjasta helposti ymmärrettävä, koska käsitellyt asiat ovat joskus hankalia. Kirja ei kuitenkaan ole yksinkertaistetun tuntuinen.

Prinz on selvästi ajatellut kirjan teemoja paljon ja hänen tietonsa ovat laajat. Kirja on kiinnostava ja siihen kannattaa tutustua, jos on kiinnostunut psykologiasta yleensä tai pohtii kirjassa esitettyjä teemoja ja varsinkin jos törmää sellaiseen käsitykseen tai tutkimustulokseen, jonka mukaan geenit ratkaisevat kaiken. Nykyään tällainen ajattelutapa on ehkä onneksi vähentynyt ja tasoittunut.

Helmet-haaste 42. Kirjan nimessä on alaotsikko.

Jesse J. Prinz: Beyond Human Nature. How Culture and Experience Shape the Human Mind, 2012. W. W. Norton & Company. Kannen suunnittelu: Chin-Yee Lai, kannen kuva: Istockphoto. 368 sivua + lukukohtaiset lähdeviitteet (19 sivua) ja hakemisto (14 sivua).

Robert Williams Wood: How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907

 

Kerrassaan mainio "flornitologian opas" siihen, miten linnut ja kukat pystyy erottamaan toisistaan. Voi olla, että tämä tehtävä ei ole aiemmin juurikaan tuottanut päänvaivaa, mutta Woodin hauskan oivaltavia piirroksia pitää usein katsoa tovi, että onnistuu tässä. Tehtävässä auttavat kuviin liittyvät lyhyet runot, jotka nekin ovat Woodin käsialaa. Kaikki kuvien linnut ja kukat eivät ole samannäköisiä, mutta runot kommentoivat näitäkin kuvia lystikkäästi.

Tässä muutama maistiainen kirjasta:

The Parrot and the Carrot we may easily confound,

They're very much alike in looks and similar in sound,

We recognize the Parrot by his clear articulation,

For Carrots are unable to engage in conversation.

To recognize this Bird-of-Prey,

The broody Hen you should survey:

She takes her Chicks on daily walks,

Among the neighboring Hollyhocks,

While with the Hawk association,

Is quite beyond her toleration.

The sacred Ibis tells his beads,

And gravely from his prayer-book reads;

The Ibis therfore we may say,

Is classified a bird-of-prey.

'Ibiscus we have heard related,

The "Crimson-Eye" is designated;

Their difference is plain indeed,

The flower is red, the bird can read.

Kirja löytyy Gutenbergistä, kuten myös samalla tavalla kuvia ja runoja yhdistävä Woodin teos Animal Analogues. Molempien kirjojen sisältö on tässä kokoomateoksessa.

Robert Williams Wood (verses and illustrations): How to tell the Birds from the Flowers. A Manual of Flornithology for Beginners, 1907. Paul Elder and Company. 28 sivua.

Palvelustytön kirje Wihtori Peltosen kirjasta Kynäilijä (1900)

Kirjoitan tähän Wihtori Peltosen (eli Johannes Linnankosken) kirjoitusoppaassa Kynäilijä esimerkkinä olleen pitkän kirjeen, jossa nuori, elämäänsä oikein tyytyväinen savolainen palvelustyttö Aliina kertoo äidilleen oloistaan suuressa kaupungissa. Kirje on tietysti Peltosen eikä Aliinan käsialaa, mutta kuvaa kuitenkin aikansa tapoja, ihanteita, asenteita, huvituksia, seurustelua ja vähän ongelmiakin sekä opiskelua.

                                            Helsingissä 25 p. jouluk. 1899.

                    Rakas Äiti!

          Niinkuin muistatte, Äiti rakas, lupasin kotoa lähteissäni Teille piakkoin kirjoittaa. Kohta on kuitenkin kulunut jo kaksi kuukautta ja nyt vasta tartun kynään Teitä tervehtääkseni ja ilmoittaakseni voinnistani. Tämä laiminlyönti on ollut minun puoleltani hyvin pahasti tehty, sillä tuntien huolehtivan luonteenne ja sen hellyyden, millä aina olette lastenne askeleita seurannut, arvaan että olette minunkin suhteeni ollut hyvin huolissanne. Eikä ihme: yksinkertainen maalaistyttö Savon sydämestä lähtee outoihin oloihin, maailmankaupungin hyörinään ja pyörinään äidin vaalivan silmän alta.
          Mutta sitä voin heti Teille vakuuttaa, rakas Äiti, ettei ole mitään huolen syytä. Kaikki on mennyt paremmin kuin siellä kotona osasimme aavistaakaan.
          Mitä ensinnäkin palveluspaikkaani tulee, on se aivan harvinaisia. Herra on erittäin hyvä ja ystävällinen mies, puhuttelee aina niin kauniisti, jotta oikein hyvältä tuntuu. Hän on pankin virkamies ja on virkatoimissaan suurimman osan päivästä.
          Rouva taas on semmoinen, että niitä saa etsimällä etsiä. Hän nyt tietää kaikki, mitä talossa on, lakanasta parsineulaan asti. Eikä hän räiski ja roiski, niinkuin nimismiehen rouva siellä kotipitäjässä. Kyllä tässä meidän talossa jokainen tietää tehtävänsä, vaikka onkin piikoja yhtä paljo kuin nimismiehessä ja pappilassa yhteensä.
          Meitä näet on palvelijoita koko liuta: keittäjä, keittäjän apulainen, lapsenhoitaja ja minä, joka olen sisäkkönä. Ja hyvin me sovimme keskenämmekin. Toverini ovat kunnon tyttöjä. Keittäjä tosin on hiukan hienosteleva: laittelee hiuksensa päälaelle, niinkuin rouvilla on tapana, tuhraa hajuvettä vaatteisiinsa ja käy mielellään kaupungilla "promeneerailemassa" tai muuten huvittelemassa, kun vaan aikaa saa. Mutta kelpo tyttö hänkin on pohjaltaan.
          Enkä pidä ihmeenä että hän on huvituksiin mieltynyt. Sillä kyllä täällä on paljo semmoista, joka vetää puoleensa. On se elämä täällä toisenlaista kuin siellä Kaatamon perukoilla.
          Minäkin olen ollut joskus toisten mukana ulkosalla. Olisittepas vaan käynyt täällä museoissa, niin jo löisitte kahta kämmentä yhteen ja sanoisitte: "jopa jotakin!" Esim. yliopiston museossa on valaskalan luuranko, ja se on niin hirmuisen suuri, mitä lie 20 syltä pitkä, jotta olisi vaikka kymmenen Joonasta sen vatsaan mahtunut.
          Entäs sitte teaatterissa! Siellä vasta suu auki jää. Kaikki näytetään niinkuin elämässä tapahtuu. Annappas kun muutamassa kappaleessa - "Kuopion takana" taisi olla sen nimi - piikatyttö "hoasteli ihan sitä meijän puolen puhheen tyylii", jotta multa kesken kaiken pääsi hörä nauru.
          Sunnuntai-iltapäivät ovat sentään kaikkein hauskimmat. Silloin ollaan jäällä luisteluradalla tahi kelkkamäessä. Täällä kun näet lähettyvillä ei ole luonnonmäkeä, niin ovat lautatelineitten avulla laittaneet jäälle kelkkamäen. Sieltä sitten laskea hurautetaan alas niin että suhahtaa. Viisi penniä se heilaus maksaa kerralta.
          Siellä kelkkamäessähän minä tapasin sen Aholan Tanunkin. Se on nyt aliupseeri ja niin pulska ja kohtelias kuin suuret herrat, että kelpaisi varmaan vaikka rovastin nimipäiville. Tanu on hyvin kunnon poika; hänen kanssaan saattaa huoletta seurustella.
          Täällä näet täytyy nuoren tytön pitää silmänsä auki kenen kanssa seurustelee. Hyvin moni tyttö on täällä joutunut hunnikolle. Niinkuin sekin Mäkelän Tiina sieltä Valtimon kulmalta, jonka hyvin tunnette. Eipä surkeampaa, kun minä näin hänet eräänä iltana kadulla - humalassa. Huonoille jäljille on tyttöraukka joutunut. Mutta älkäähän tulko levottomaksi, Äiti kulta! Se asia riippuu ihmisestä itsestään. Täällä on kyllä paljo viettelyksiä, mutta joka tahtoo olla siveä ja kunniallinen tyttö, hänellä ei ole täällä suurempaa vaaraa kuin siellä Kaatamossakaan.
          Tekeepä mieleni sanoa että vielä enemmän täällä on tilaisuutta saada hyviä neuvoja kuin siellä kotipuolella, kun vaan tahtoo ottaa neuvosta vaarin. Täällä pidetään n. s. kansanopistokursseja, semmoisia illanviettoja, joissa oppineet miehet ja naiset puhuvat hyödyllistä ja opettavaista. Ja sitte lauletaan ja keskustellaan tarpeellisista asioista, niinkuin esim. kuinka tulee säästää palkat oman kodin perustamista varten tai vanhan päivän varaksi j. n. e.  Ette usko, Äiti hyvä, kuinka me väliin innostumme ja kuinka onnellinen ihminen saattaa olla hyvien ja viisasten ihmisten seurassa.
          Tämän lisäksi on vielä erittäin n. s. palvelijatarkurssit, joissa opetetaan kirjoittamaan, laskemaan j. n. e. ja joissa minäkin olen saanut käydä.
          Jo tästä näette kuinka hyvää huolta täällä pidetään palvelijoistakin. On oikein ihmeteltävää kuinka oppineet ihmiset pitävät palvelijaa vertaisenaan. Ei kukaan sano vain "piika" ja "piika", vaan nämä professorit ja korkeasti oppineet opettavat että me olemme yhtä hyviä isänmaan lapsia kuin hekin, kun vaan käyttäydymme kunniallisesti ja täytämme rehellisesti tehtävämme. Saatatte arvata miten hyvältä tämä meistä tuntuu ja mitenkä se aivan kuin antaa uutta halua ja uusia voimia.
          Olen nyt kertonut Teille, rakas Äiti, yhtä ja toista elämästäni täällä pääkaupungissa. Niinkuin näette, olen olooni hyvin tyytyväinen. Sanoitte lähteissäni: "pidä, lapseni, Jumala silmäisi edessä!" Ne sanat eivät ole koskaan unohtuneet, vaan olen tullut päivä päivältä yhä selvemmin niiden merkitystä käsittämään sekä huomaamaan että kun niin tekee, silloin seuraa onni ja tyytyväisyys ja levollisen omantunnon rauha. Vasta nyt olen tullut oikein käsittämään antamienne neuvojen suuren arvon elämän monimutkaisella polulla.
          Sanokaa terveisiä kaikille tuttaville. Muistelen usein maata pannessani teitä kaikkia ja erittäinkin Teitä, hellä Äitini. Voikaa hyvin ja antakaa Latolan Ellin kirjoittaa muutamia rivejä voimisistanne ja kotipuolen kuulumisista.

                    Oma tyttärenne

                         Aliina

Kirjeen sanamuodot ovat samat kuin kirjassa, esim. 'parsineula', 'paljo' ja 'sitte' ilman n-kirjainta.

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua. Kirje sivuilla 20-23.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899

Olen alkanut lukea lehtiä myös puhelimella, mikä on vienyt minut myös Gutenbergissä julkaistujen kirjojen pariin. Olen toki ennenkin katsellut Gutenbergin kirjoja ja lukenutkin niitä pari kolme, mutta aiemmin en ole pitänyt puhelimella lukemisesta. Nyt se on kuitenkin alkanut tuntua helpolta ja luontevalta, ja Gutenbergistä löytyy sattumanvaraisilla hauilla tai kohdistetummin vaikka mitä mielenkiintoisia, usein myös naisnäkökulmasta kiinnostavia kirjoja, joten blogissani tulee lähiaikoina olemaan tavallistakin vanhempia kirjoja. Tällä erää olen lukenut Gutenbergistä vain englanninkielisiä kirjoja, vaikka siellä on ihan kiitettävästi myös suomenkielistä vanhempaa kirjallisuutta. (Gutenbergin kirjoja voi toki lukea myös lukulaitteilla yms.)

Robert Barr oli skotlantilais-kanadalais-englantilainen tuottelias kirjailija ja toimittaja, joka oli mm. Arthur Conan Doylen ja Jerome K. Jeromen ystävä. Tämän kirjan päähenkilö on nuori, kaunis, päättäväinen, älykäs mutta vähävarainen englantilainen toimittaja Jennie Baxter, joka on tottunut tienaamaan oman elantonsa ja on tehnyt jo paljon keikkatöitä iltalehdille ja useille aikakauslehdille, mutta haluaa vakituisen työpaikan ja kiinnostavampia töitä ja hakee molempia Daily Buglesta. Lehden parkkiintunut miespäätoimittaja Hardwick tuhahtelee ensin halveksivasti ajatukselle naisreportterista, mutta kun Jennie on varastanut hänen lehdeltään taitavasti (ja täysin epäeettisesti) loistojutun ja antanut sen toiselle lehdelle, Hardwick vakuuttuu tämän kyvyistä, kääntää kelkkansa täysin ja palkkaa Jennien.

Kirjan seikkailujuoni alkaa siitä, kun Hardwick lähettää Jennien Italiaan ottamaan selvää amerikkalaisen ruhtinattaren (amerikkalainen perijätär on siis avioitunut eurooppalaisen ruhtinaan  kanssa) kadonneiden jalokivien tapauksesta. Sihteeriä esittänyt Jennie selvittää asian ja ystävystyy ruhtinattaren kanssa, minkä seurauksena hän päätyy takaisin Lontooseen hienostojuhliin, Wieniin ratkaisemaan salaperäisessä räjähdyksessä kadonneen valtiollisen kullan arvoitusta - tähän liittyy todella tuhovoimainen sekopäisen tiedemiehen keksintö - ja jopa Venäjälle jännittävälle öiselle junamatkalle, jossa hän pelastaa tärkeän kirjeen joutumasta vääriin käsiin ja samalla roistojen huumaaman diplomaattirakastettunsa maineen.

Itseensä ja kykyihinsä luottava Jennie on tarmokas, neuvokas ja rohkea (tosin hänen ammattietiikkansa on usein varsin kyseenalaista) ja aina askeleen edellä häntä melkoisesti hidasälyisempiä miehiä, myös Sherlock Holmesia hauskasti parodioivaa kirjan sivuhenkilöä, yksityisetsivä Cadbury Tayloria. Kirjan juonenkäänteet olivat suunnilleen yhtä uskottavia kuin James Bond -leffassa, mutta hyvin dialogivetoisesti etenevä juoni oli nopeasti etenevä ja kirjoitustyyli hauska.

Ja oli virkistävää lukea tällainen jo 1800-luvulla julkaistu kirja - kaiken lisäksi miehen kirjoittama - jossa itsenäinen, ammatissaan taitava nainen matkustelee työtehtävissä yksin ympäri Eurooppaa ja selviää kaikista eteensä tulevista ongelmista oman älynsä (ja ajoittain myös ruhtinatarystävänsä) avulla. (Toinen tällainen aktiivisesta ja neuvokkaasta naisesta kertova 1800-luvun lopun kirja on Catherine Louisa Pirkisin The Experiences of Loveday Brooke, Lady Detective.)

(Spoileri:

Kirjan loppu oli kuitenkin naisnäkökulmasta hyvin epätyydyttävä, koska Jennie menee kirjan lopussa naimisiin, irtisanoutuu Daily Buglesta ennen häitään ja sanoo aikovansa eurooppalaisten mysteerien sijaan keskittyä mm. vaatteiden valmistuttamisen salaisuuksiin.)

Helmet-haaste 2024: 1. Kirjan nimessä on erisnimi, 24. Kirjan tapahtumat sijoittuvat pääkaupunkiin (sekä Lontoossa että Wienissä vietetään aikaa) ja 29. Kirjassa valehdellaan.

Edit 31.5.24.

Robert Barr: Jennie Baxter, Journalist, 1899. Kustantaja: ?. 152(?) sivua.
Luettavissa Gutenbergissä.

Pipaluk Freuchen: Inaluk (1954)

Luin toissavuonna grönlantilaisen Pipaluk Freuchenin kirjoittaman vaikuttavan lasten- tai paremminkin nuorten- ja ehkä jopa aikuisten kirjan Eskimopoika Ivik, minkä takia hakia hankin luettavakseni myös hänen toisen romaaninsa Inaluk, joka kertoo tarinan alussa 17 vuotta täyttävästä grönlantilaistytöstä Inalukista. Kerron kirjan juonen tässä suureksi osaksi. Inaluk matkustaa Grönlantiin sijoittuvien alkuvaiheiden jälkeen Tanskaan sukulaisten luokse opiskelemaan lastenhoitoa ja taloudenhoitoa. Inalukin äiti on grönlantilainen ja isä tanskalainen - kuten myös Pipaluk Freuchenin vanhemmat, vaikka tämä menettikin äitinsä kolmevuotiaana - mutta isä ei ole vuosikymmeniin halunnut käydä kotimaassaan, koska on viihtynyt Grönlannissa niin hyvin.

Tämä kirja oli minulle aika lailla pettymys: Ivik ja Inaluk ovat kuin kahden eri ihmisen kirjoittamia. Ivik on jännitteinen, hurja ja intensiivinen kertomus, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Inalukissa taas on paljon keskusteluita ja muuta tekstiä, ja vaikka keskustelut ovat eläväisiä, iloisia ja pirteitä, ne tuntuvat usein aika tyhjänpäiväisiltä. Kirjan tapahtumat vain seuraavat toisiaan vähän luettelomaisesti, eikä kirjassa ole tarpeeksi draamaa: kaikki on Inalukille todella helppoa, koska hän on niin söötti ja iloinen, että jokainen hänen tapaamansa ihminen ihastuu häneen.

Tietysti oli mukavaa lukea grönlantilaisesta tytöstä, joka ei vähäistä tietämättömyyttä ja joitakin tyhmiä kysymyksiä lukuun ottamatta kohtaa mitään ennakkoluuloja Tanskassa, mutta kaunokirjalliseen teokseen kaipaisi kuitenkin yhtenäisempää juonta ja joitakin vaikeuksia, joista sankarittaren pitää selvitä. Ainoa suurempi ongelma Inalukilla on se, että häneen ihastunut ja naima-aikeita elätellyt tanskalainen Ole osoittautuu epäluotettavaksi naistennaurattajaksi, mutta tästäkin Inaluk selviää hyvin pikaisella suremisella, koska hän tajuaa nopeasti, ettei ollut koskaan oikeasti rakastanutkaan Olea, ja että grönlantilainen lapsuudenystävä, Tanskassa lääkäriksi opiskellut Ivik onkin hänelle se oikea. Olisi ollut varmaan mielenkiintoisempaa lukea sellaisesta grönlantilaisesta nuoresta, joka täysin kielitaidottomana matkustaa Tanskaan opiskelemaan - kirjassa mainitaan pari kertaa, että tällaisilla grönlantilaisnuorilla on (ymmärrettävistä syistä) Tanskassa ongelmia.

Inaluk ei myöskään tunnu kovin mielenkiintoiselta, vaan aika pinnalliselta henkilöltä, vaikka hän onkin reipas ja pitää tarvittaessa puolensa. Hän ei myöskään kehity kirjan kuluessa, ja monet muutkin kirjan henkilöt vaikuttavat aika paperinmakuisilta. Kiinnostavimmilta ja aidoimmilta ihmisiltä kirjassa tuntuivat Ivalukin isä, äiti Nuka ja varsinkin hänen Tanskaan avioitunut äidinpuoleinen serkkunsa, topakka Regine. Myös kuvaus siitä, miten neljän nuoren ystävyksen veneretkellä Grönlannissa vene ajautui moottorin oikkuilun takia sumussa virran mukana yhä kauemmas valtamerelle, tuntui todelliselta ja aidosti vaaralliselta. Inalukin opiskelusta Tanskassa kerrottiin vain vähän, ja sekin sujui tietysti hyvin ja ongelmitta. Freuchen osasi kirjoittaa ja hän työskenteli toimittajanakin, joten tuntuu että hän olisi pystynyt tekemään kirjasta paljon kiinnostavammankin, ja olisin varmaan suhtautunut kirjaan myönteisemmin, elleivät odotukset olisi olleet niin korkealla Eskimopoika Ivikin lukemisen jälkeen.

Positiivista kirjassa oli se, että siinä puhutaan usein Grönlannin luonnon kauneudesta, jylhyydestä ja majesteettisuudesta sekä se, että Inaluk arvostaa omaa maataan, kulttuuriaan ja myös kieltään paljon eikä kuvittelekaan haluavansa asua pysyvästi Tanskassa, vaikka ihasteleekin Tanskan mukavuuksia ja hienoja tavaroita. Kirjassa puhutaan myös eksoottisesti esimerkiksi riekon, mursunkäpälien ja valaanlihan(!) syönnistä ja kerrotaan, että Inalukilla on Grönlannissa kasvihuone, jossa hän viljelee mm. retiisejä, mitä jotkut tanskalaiset hämmästelevät kovasti. Myös kirjan kansikuva on viehättävä.

Helmet-haaste 1. Kirjan nimessä on erisnimi ja 32. Kirja on kirjoitettu alun perin kielellä, jolla on alle 10 miljoonaa puhujaa (tanskan puhujia on nykyään 6 miljoonaa).

Pipaluk Freuchen: Inaluk, 1954 (ruotsinkielinen painos 1955). Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors (painettu Suomessa). Tanskankielisestä käsikirjoituksesta ruotsiksi kääntänyt Ruth Hasselrot. Kansi: Tage Fredrikson. 200 sivua.

Wihtori Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä, 1900

Halusin saada Kirjaimia-blogin sadan vuoden lukuhaasteeseen yhden kirjan myös 1900-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, ja kirjoitusoppaita on yleensä hauska lukea. Alkusanojen mukaan aikana semmoisena, kuin nykyinen, jolloin kansan syvät rivit heräävät omintakeiseen kansalliseen ja yhteiskunnalliseen elämään ... miltei joka miehen tulisi olla jonkunvertainen kynäniekka. Peltonen oli sanomalehtimiehenä toimiessaan kuitenkin huomannut, että kirjoitustaito oli monella puutteellinen. Mutta sen ohessa olen havainnut kuinka harras, ellen sanoisi itsepintainen, kansanmiehen ja varsinkin sen nuorison pyrkimys on päästä kynäilytaidon omistajaksi ja kuinka suuria edellytyksiä kansa tässä suhteessa omaa. Peltonen toivoi kansantajuisen pienen oppaansa olevan ensiaskel kirjoittamisen opiskeluun ja olevan nuorten käytössä kursseilla, nuorisoseuroissa sekä itseopiskelun apuna kotona.

Kirja oli erilainen kuin odotin - siinä ei esimerkiksi ollut ollenkaan esimerkiksi oikeinkirjoitukseen liittyviä sääntöjä, vaan enemmänkin suuria, yleisiä teemoja. Ensiksi käsitellään sisällystä ja muotoa sekä niiden kauneutta ja sopusointuisuutta. Kirjoitukset jaetaan kolmeen pääryhmään: kertomuksiin, kuvauksiin ja tutkistelmiin, minkä jälkeen käsitellään ainesten keräämistä näihin sekä ainesten tarkastamista ja pohtimista.

Kolmannen luvun aiheena on kokoonpano: kirjoittajan tulee hallita aineksia eikä ainesten häntä, ja ainekset pitää järjestää hyvin, jotta niistä syntyisi ehyt ja luonteva kokonaisuus. Kirjassa on esimerkkinä maaseudulta kaupunkiin palvelukseen muuttaneen nuoren Aliinan äidilleen kirjoittama pitkä kirje (joka kuvasi hauskasti vuosisadan alun palvelijaelämää ja antoi siitä melkoisen positiivisen kuvan; nuori nainen teititteli kirjeessä äitiään) - ensin "sotkuisena, ilman suunnitelmaa kyhättynä sepustuksena", jossa koko teksti oli yhtenä kappaleena ja hyppelehti aiheesta toiseen, sitten "hyvin järjestettynä, suunnitelman mukaan laadittuna esityksenä", jossa teksti oli järjestetty loogisesti useisiin eri kappaleisiin. Tämän jälkeen kerrotaan tarkemmin jäsennysperiaatteista, johdannon, käsittelyn ja loppulauseen kirjoittamisesta sekä otsakkeen valinnasta.

Huolellinen jäsennys antaa esitykselle rungon, minkä jälkeen pidetään vaan huolta että ajatuksen lehvät liitetään taitavasti tämän rungon ympärille, mitä neljäs luku käsittelee: esityksen pitää olla asiallista ja arvokasta, selvää, lyhyttä ja reipasta. (Peltosen mukaan asiallisuutta haittaa se, että Suomen kansa, erittäinkin rahvas, on melkoisessa määrässä leikillisyyteen ja kokkapuheisuuteen taipuisa, mikä oli aika yllättävä mutta positiivinen näkemys suomalaisten melankolisuutta painottavien käsitysten rinnalla.)

Hyviltä kirjailijoilta kannattaa ottaa oppia, mutta "kirjallista näpistelyä" eli plagiaattia ei pidä harrastaa: Esityksen tulee aina olla itsenäistä ja omavaraista. Emme lainaa kirjailijoilta sanoja ja lauseita, vaan laajennamme näköalaamme sekä koetamme omistaa heidän ajatuksiaan ja taitoansa sanojen ja lauseiden käyttämisessä. (Rikon kyllä itse aika paljon tätä periaatetta vastaan tässä bloggauksessa, mutta erotan kuitenkin selvästi Peltosen ja oman tekstini.)

Luvussa käsitellään hauskasti myös eri esitystapoja eli tyylejä - vakava ja arvokas, leikkisä, ponteva, lämmin ja myötätuntoinen, vieno ja runollinen, lyhyt ja terävä, pureva ja ivallinen sekä kuvaannollinen - ja annetaan niistä lyhyet mutta havainnolliset esimerkit. Sitten annetaan joitakin esimerkkejä vältettävistä sanatyypeistä tai kirjoitustavoista. Tämän jälkeen kerrotaan 12 "somistuskeinosta" eli kielikuvasta, joilla voi lisätä esitystavan viehättäväisyyttä, elävyyttä ja sattuvaisuutta sekä kielen sointuisuutta.

Kuten näkyy, monet kirjan aiheet ja usein myös ohjeet ovat tuttuja myös nykyisistä (asiatekstin) kirjoitusoppaista. Pieneen kirjaan mahtuu paljon asiaa, ja monesti tuntuu että aiheita olisi voitu käsitellä paljon pidempäänkin. Kirjanen on kirjoitettu lämmöllä, elävästi ja helposti ymmärrettävästi. Teksti ei ole missään kohdassa kuivaa, vaan se etenee soljuvasti. Peltonen havainnollistaa tekstiä monin eri tavoin ja vertaa kirjoittamista kansanihmisille tuttuihin asioihin, kuten musiikkiin, rakennusten suunnitteluun tai jäsennysperiaatteista puhuessaan ison maatalon asuin- ja talousrakennusten luokitteluun. Kirjan asenne on kannustava ja rohkaiseva: Jokainen huolella suoritettu yritys, vaikkapa se ei sillä kertaa täydelleen onnistuisikaan, on edistysaskel. Edistyminen taas varmistaa pyrkimystämme ja selventää päämaaliamme, kunnes meistä vähitellen varttuu pystyvä kynäilijä.

Kirjan luettuani huomasin, että Vihtori Peltonen oli Laulu tulipunaisesta kukasta -romaanin kirjoittajan Johannes Linnankosken oikea nimi (täytyy sanoa, että Johannes Linnankoski kuulostaa paljon romanttisemmalta kuin Vihtori Peltonen). Ei siis ihme, että kirjaa oli mukava lukea, koska sen on kirjoittanut niin taitava kirjailija - olen lukenut tuon Linnankosken tunnetuimman romaanin vain lyhennettynä versiona, mutta ainakin siitä pidin.

Älä tee itseäsi syypääksi huolimattomuuteen, vaan kohtele kirjoja hyvin. Näissä ohjeissa ei ollut kehotusta ilmoittaa kirjastonhoitajalle mahdollisista tarttuvista taudeista kotona, kuten monissa myöhemmissä. Lainaussäännöt ovat monessa kohdassa samanlaisia kuin nykyäänkin, mutta onneksi nykyään saa lainata enemmän kuin kaksi kirjaa kerralla. Ja onneksi kirjaa itseään ei ollut kirjoitettu fraktuuralla, vaan tavallisilla nykykirjaimilla.

Edit 21.4.24 (lisätty linkki Aliinan kirjeeseen).

Wihtori [Vihtori] Peltonen: Kynäilijä. Helppotajuinen opas kirjoitusten sepittämisessä. Nuorisoseuroja, kansakoulun jatkokursseja ja itsekseen opiskelevia varten, 1900. Werner Söderström. 54 sivua.

Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I (1960, toinen bloggaus)

Tässä toinen kirjoitus tämän novellikokoelman novelleista (edellinen täällä).

O. Henry: Elämän napakiikussa. Maalaispariskunta tulee hakemaan eroa rauhantuomarin luota ja saa sen. Ero osoittautuu kuitenkin yllättävän kalliiksi, eikä puoliso ehkä olekaan niin paha kuin miltä aikaisemmin tuntui. (Yhdysvallat, 1862-1910, 6 s.)

Rudyard Kipling: Bimi. Eläinnäkökulmasta todella tympeä tarina siitä, miten länsimaalainen "kämmeköiden ja villipetojen ja kansatieteellisten esineiden" kokoaja Hans suhtautuu eläimiin. Orangutangi Bimi rakasti isäntäänsä Bertrania, joka rakasti tätä, mutta ihmisten tavoille opetettu Bimi oli myös mustasukkainen ja salakavala. Novelli esittää eläimet villeinä ja pahoina, mutta nykynäkökulmasta ihmiset ovat tarinan roistoja. (Englanti, 1865-1936, 6 s.)

W. Somerset Maugham: Glasgow'n mies. Englantilainen matkalainen tapaa Espanjassa skotin, joka kertoo hänelle tarinan aina täysikuun aikaan kuulemistaan kammottavista äänistä, jotka ovat alkaneet eräällä tilalla vuosi sitten. (Englanti, 1874-1965, 11 s.)

* Herman[n] Hesse: Traagillista. Aiemmin hyvin arvostettu vanha kirjailija Johannes toimii nykyään sanomalehden latojana ja käy kerran tai pari vuodessa kertomassa häneen säälivän myötätuntoisesti suhtautuvalle päätoimittajalle siitä, miten kieli on köyhtynyt ja miten kielenturmelus saa muut latojat kohtelemaan välimerkkejä välinpitämättömästi. Myös sanaa 'traagillinen' käytetään nykyään täysin holtittomasti. Sympaattinen, lempeä novelli. (Saksa, 1877-1962, 10 s.)

James Joyce: Valitettava tapaus. (Kirjoitin tästä novellista toisessa bloggauksessa.)

* Sigrid Undset: Puoli tusinaa nenäliinoja. Suuren perheen vanhin lapsi Bildit toivoo hartaasti pääsevänsä tanssikouluun, koska kaikki muutkin hänen luokkatoverinsa pääsevät sinne, mutta isällä ei ole kuulemma rahaa. Asianajajaisä lupaa tuoda hänelle Oslon-matkaltaan korvaukseksi hienoja tuliaisia, mutta rahat kuluvat kaikkiin isän omiin tarpeisiin, ja eiväthän pikkutytöt oikeastaan ymmärrä mitään hienoista tavaroista eivätkä tarvitse niitä, ja Bildit on kiltti ja ymmärtäväinen tyttö, joten isä päätyy lopulta kaikkein halvimpiin nenäliinoihin. (Norja, 1882-1951, 13 s.)

Franz Kafka: Hiilisangolla ratsastaja. Surrealistinen novelli hiilisankoonsa pakkaspäivänä hiiliä etsivästä rahattomasta miehestä. (Böömi/Tšekki, 1883-1924, 3 s.)

Franz Kafka: Maalaislääkäri. Maalaislääkärin täytyisi päästä hyvin sairaan potilaan luokse kymmenen peninkulman päähän sakeassa lumipyryssä. Oudot, unenomaiset tapahtumat alkavat hänen pihaltaan, ja sairaskäynnissä on painajaisen logiikka. (6 s.)

* Karen Blixen: Sormus. Viikon naimisissa ollut onnellinen, rikas Lise tapaa metsässä rosvon ja murhamiehen, mikä muuttaa koko hänen elämänsä. Sanaton tapaaminen on erilainen kuin lukija odottaisi, ja tarinasta tuli minulle mieleen Buddhan elämän ratkaiseva käänne. (Tanska, 1885-1962)

* Katherine Mansfield: Laulutunti. Laulunopettaja miss Meadows on saanut kihlatultaan maailmansa murskanneen kirjeen, mutta joutuu kuitenkin pitämään tunnin koulussa. Elävä kuvaus tunteista ja ajatuksista hetkestä hetkeen. (Uusi-Seelanti, 1888-1923, 6 s.)

Katherine Mansfield: Kuppi teetä. Onnellisesti naimisissa oleva nuori, rikas ja kevyen hyväsydäminen, muttei kovin kaunis Rosemary pyytää kalliin antiikkiesineen ostamista harkitessaan kotiinsa teelle nälkiintyneen nuoren naisen, jota hänen miehensä pitää erittäin kauniina. (9 s.)

* Pär Lagerkvist: Kellarissa. Mies on tavannut kadulla monta kertaa kerjäläisen, jonka jalat ovat surkastuneet, ja menee eräänä iltana vierailulle tämän kotiin kellariin. Miehen valoisa elämänasenne hämmästyttää häntä. Hänessä oli jotakin rauhoittavaa ja hyvää, minä aivan kuin tarvitsin sitä. (Ruotsi, 1891-1974, 7 s.)

William Faulkner: Käsi veden pinnalla. Piirisyyttäjä Stevens menee tutkimaan joesta ongensiimaan tarttuneena löytynyttä Lonnie Grinnupin ruumista. Hökkelissä asunut, oman rauhallisen filosofiansa omannut Lonnie on kymmenen vuoden ajan huolehtinut kuuromykästä Joesta ja ollut tälle sekä veli että isä. Stevensin tutkimukset paljastavat, että Lonnien kuolema ei ollut luonnollinen, ja hän löytää lisää tapahtumaan liittyviä henkilöitä. (USA, 1897-1962, 15 s.)

Ernest Hemingway: Isäukkoni. Amerikkalainen nuori poika kertoo jockey-isästään, joka pojalle epäselvästä syystä ei enää saa töitä Italian radoilta, minkä jälkeen he muuttavat Ranskaan. Ranskassa isä veikkaa raveissa ja ratsastaa lopulta omalla hevosellaan kohtalokkaissa kilpailuissa. (USA, 1898-1961, 14 s.)

Ernest Hemingway: Jonkin loppu. Isosta sahalaitoksesta elänyt Hortons Bay on muuttunut täysin, kun tukkien tulo on loppunut. Kymmenen vuotta myöhemmin sahan entiselle paikalle tulevat Nick ja Marjorie kalastamaan, ja jokin muukin loppuu. Ihmisten tunteet pitää päätellä pelkästään niukasta dialogista ja heidän eleistään. (4 s.)

* Halldor Kiljan Laxness: Silli. Silli tulee 17 vuoden poissaolon jälkeen taas kalastajakylään ja lähes kahden vuosikymmenen köyhyyden ja niukkuuden jälkeen saa kaikki kyläläiset liikkeelle, myös yhdeksänkymmentä vuotta vanhan ja sairaan Niityn Katan, joka itsepäisesti perkaa sillejä tunnista toiseen. Toteavuudessaan ja kuvaavuudessaan vahva novelli toisaalta lähes täysin luonnon antimista riippuvasta yhteisöstä ja toisaalta eräästä naisesta, jonka elämä on ollut vain olemassaoloa, joka on vain ottanut vastaan sen mitä on tullut, mitään kyselemättä ja vaatimatta. (Islanti, 1902-1998, 10 s.)

John Steinbeck: Korkeat vuoret. Jo aiemmasta kirjasta lukemani novelli, jonka päähenkilönä on poika Jody. Kaipaus vuorille ja tuntemattomaan, vanha meksikolainen Gitano ja kaunis vanha miekka. (USA, 1902-1968, 14 s.)

* Graham Greene: Kutsujen loppu. Noin kymmenvuotiaat identtiset kaksospojat menevät lastenkutsuille. Rohkea Peter suhtautuu suojelevasti arkaan veljeensä Francisiin, jolle kutsut ja varsinkin piiloleikki pimeässä on kauhistuttava painajainen. (Englanti, 1904-1991, 9 s.)

* Alberto Moravia: Pienokainen. Surkean köyhä pariskunta päättää luopua seitsemännestä lapsestaan jättämällä tämän kirkkoon. Mies kuvaa sitä, miten pariskunta etsii sopivaa paikkaa, mutta kaikissa paikoissa on joitakin ongelmia. Tässä novellissa köyhiä ihmisiä ei nähdä kohteina, vaan ratkaisua etsivinä ihmisinä. (Italia, 1907-1990, 6 s.)

Albert Camus: Yövieras. Algerian lumisella ylätasangolla vanha ystävällinen santarmi tuo opettaja Darun syrjäiseen kouluun arabivangin ja välittää tälle käskyn viedä serkkunsa tappanut vanki kunnantalolle toiseen kaupunkiin. Santarmi jättää hiljaisen ja rauhallisen vangin, jota Daru kohtelee inhimillisesti, hänen luokseen yöksi, vaikka Daru ei halua luovuttaa tätä poliisille. Karun alueen elämä välittyy novellista hyvin, mutta minun oli vaikea ymmärtää henkilöiden ja varsinkin Darun motiiveja. (Ranska, 1913-1960, 13 s.)

Aulis Ojajärvi (toim.): Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, osa I, 1987 (1960). WSOY. Eri suomentajia. Kannen suunnittelu: Kirsti Kanniainen, kannen kuva: Ford Madox Brown, Jäähyväiset Englannille. 308 sivua.

Carl von Ossietzky, osa Sigurd Hoelin esipuheesta (rauhannobelistit 1935, käännös)

Käänsin osan (s. 5-10) norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin pitkästä esipuheesta kirjaan Ossietzky talar (1937, kirjoitus kirjasta edellisessä bloggauksessa), koska siitä saa hyvän käsityksen tämän vuonna 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saaneen saksalaisen rauhanpuolustajan toiminnasta ja luonteesta.

Viime vuosina ja kuukausina on levitetty niin paljon epätotuuksia ja valheita Ossietzkysta – osittain tiedon puutteesta, vaikka sanojien pitäisi tietää paremmin, osittain suoraan vastoin parempaa tietoa – että uskon joidenkin yksinkertaisten tosiasioihin perustuvien tietojen tästä rauhanystävästä, keskitysleirivangista ja Nobel-palkinnon saajasta olevan paikallaan.

Tarkastellaan vähän lähemmin taantumuksellisen (reaktionära) lehdistön väitteitä.

Ensimmäinen kuuluu: Ossietzky on juutalainen kommunisti, ja juuri kansainvälinen juutalainen kommunistiklikki on tyrkännyt hänet esiin Nobel-palkinnon saajaehdokkaaksi.

Tämä väite on esitetty vastoin parempaa tietoa, ja se kuuluu agitaation alhaisimpaan lajiin, jonka on laskelmoitu vaikuttavan kaikkein tietämättömimpiin ihmisiin, niihin jotka ovat sitä mieltä, että juutalaiset ja kommunistit ovat kumpikin vaarallisia asioita, ja että juutalaiset kommunistit ovat pahempia kuin peikot (värre en sotaren). Kuten nyt lienee yleisesti tunnettua, Ossietzky ei ole sen enempää juutalainen kuin kommunistikaan. Hän syntyi vuonna 1889 Hampurissa aatelisille katolilaisille vanhemmille (hän sanoutui irti vapaaherra-arvostaan ja jätti katolisuuden), ja hän on monella tavalla puhtaampi ”arjalainen” kuin Hitler. Poliittiselta kannaltaan hän oli ja on puolueeton demokraatti (”puolueeton mies vasemmalla”, sanoo hän itse). Poliittisena kirjoittajana hän vastusti kaikkia diktatuurin muotoja, sillä hänen mielestään diktatuuri johtaa väistämättä taantumukseen. Hän vastusti kaikkea nationalismia, sillä hän uskoi nationalismin perustuvan taantumukselle ja johtavan pidemmälle taantumukseen. Hän vastusti kaikkea ”rauhanomaista” varustelua riippumatta siitä, missä tämä tapahtui, sillä hänen mielestään kaikki varustelu väistämättä johtaa sotaan.

Tästä ei millään tavalla seuraa se, että hän aivan mekaanisesti tuomitsi saman mittapuun mukaan jokaisen diktatuurin, kaikki puolustuslaitokset.

Toinen väite kuuluu: Ossietzky ei ollut millään tavalla merkittävä rauhanystävä.

Tarkastellaan lähemmin tätä vastaväitettä.

Ossietzkyn aktiivinen toiminta rauhanaatteen hyväksi alkoi jo ennen maailmansotaa. Vuonna 1913 hän sai ensimmäisen vankilatuomionsa preussilaisesta militarismista kirjoittamansa artikkelin johdosta. Se käsitteli tunnettua tapausta Zaberissa, jossa muuan luutnantti iski sapelilla eräitä siviilejä, koska nämä eivät hänen mielestään olleet tarpeeksi kohteliaita. Viranomaisten näkemyksen mukaan ei ollut viisasta antaa Ossietzkyn kärsiä rangaistusta ja hänet armahdettiin.

Seuraavien neljän vuoden ajan Ossietzky otti osaa maailmansotaan jalkaväkisotilaana ja lopulta korpraalina. Vuonna 1919 hän alkoi julkaista pasifistista viikkolehteä Hampurissa. Samana vuonna professori Quidde (myöhempi rauhanpalkinnon saaja) nimitti hänet Berliinin saksalaisen rauhanyhdistyksen sihteeriksi. Siellä hän perusti kansainvälisen järjestön ”Ei koskaan enää sotaa”. Samaan aikaan hän työskenteli erilaisissa porvarillisissa vasemmistoradikaalien (?, borgerliga, vänsterradikala) sanomalehdissä ja aikakauslehdissä, mm. ”Das Tagebuchissa”. Hän lähti rauhanjärjestöstä, koska piti sen politiikkaa epäkäytännöllisenä ja virheellisenä, mutta artikkeleissaan hän jatkoi työtä militarismia vastaan rauhan puolesta. Erityisesti hän pyrki parempaan yhteisymmärrykseen Ranskan ja Saksan välillä.

Eräs osa hänen työstään oli saada Saksa Kansainliiton jäseneksi muiden kanssa samanarvoisena jäsenenä. Tälle työlle on nyt helppo naureskella. … Liittyminen Kansainliittoon (N. F.), Saksan ja Ranskan ystävystyminen – kyllä, näille on nykyään helppo nauraa ja ravistella päätään sekä sanoa Ossietzkya naiiviksi utopistiksi. Mutta jos lukee hänen artikkeleitaan tältä ajalta, huomaa ettei hän kuitenkaan ollut kovin naiivi. Hän ei elätellyt utopistisia kuvitelmia Kansainliitosta. Liittyminen siihen oli hänelle ainoastaan pieni osa suuresta työstä. Hän näki niin kammottavan selvästi, mitä olisi seurauksena, jos nämä maat eivät tekisi keskenään sovintoa.

…

Vuonna 1927 Ossietzkysta tuli viikkolehti ”Weltbühnen” päätoimittaja. Ja tästä alkaen saa hänen työnsä varsinaisen merkityksensä.

Mikä oli ”Weltbühne”?

Yksinkertainen totuus on se, että ”Weltbühnesta” tuli Ossietzkyn johdolla Saksan paras ja tärkein poliittis-kulttuurinen aikakauslehti. Se oli pieni ja vähäpätöinen 48-sivuinen halvalle sanomalehtipaperille painettu vihkonen. Mutta sitä tutkittiin kaikissa saksalaisten sanomalehtien toimituksissa, virastoissa ja ministeriöissä, yhdistyksissä ja kahviloissa, opintopiireissä ja keskustelukerhoissa. Lehden painos nousi Ossietzkyn aikana vähitellen kahteenkymmeneen tuhanteen; mutta voidaan hyvin arvioida sillä olleen kymmenkertaisesti lukijoita; ja sen vaikutus, suora tai epäsuora, oli edelleen paljon näitä lukuja suurempi. ”Die Weltbühnestä” tuli näiden vuosien aikana todellinen poliittinen ja kulttuurinen toimija. Se oli valpas kulttuurinen omatunto Saksan poliittisessa elämässä.

Miten tämä onnistui?

Voidaan mainita monia syitä. Esimerkiksi toimittajatoveri Kurt Tucholsky oli yksi syistä – Saksan paras ja älykkäin journalistinen kynä, jättimäisen vitaalinen, yksinäänkin kokonainen ”hengenmahti” – ei, ei yksinään, toimiakseen hän tarvitsi henkisen ympäristön, jossa pystyi viihtymään. ”Weltbühne” antoi hänelle sellaisen. Kun hän menetti sen, hän ei enää kestänyt. Hän teki itsemurhan kaksi vuotta sitten siirtolaisena ulkomailla.

Voitaisiin mainita muitakin lehden kirjoittajia – on huomiota herättävää, kuinka monet Saksan parhaista kirjailijoista olivat edustettuina tämän köyhän julkaisun jokaisessa vuosikerrassa. Eivätkä vain tilapäisillä tunnelmapaloilla vaan lujilla, vaarallisilla asioilla.

Voitaisiin myös mainita lehden luotettavuus. Se oli aina keskellä poliittisia ampumalinjoja ja sen kimppuun hyökättiin sekä oikealta että vasemmalta, mutta niiden viiden vuoden aikana, jolloin luin sitä joka viikko, en muista sen kertaakaan jääneen kiinni vilpistä tai epätotuudesta.

Mutta tärkein syy, se joka oli kaikkien muiden edellytyksenä, oli lehden absoluuttisen riippumaton kanta. Se oli radikaali, mutta se ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mihinkään ryhmään, mihinkään klikkiin. Se ei edistänyt mitään henkilökohtaisia asioita, eikä sen näkökantoja voinut ostaa suoraan tai epäsuorasti.

Näiden ominaisuuksien ruumiillistuma oli Ossietzky.

Hän tiesi minkä arvoista sisäinen vapaus oli, mutta myös sen mitä se maksaa. Ja hän tiesi, miltä suunnalta vaarat uhkaavat. Johdonmukaisesti hän kieltäytyi kaikista virallisista kutsuista, kaikista lehdistövastaanotoista ja kaikista poliittisista päivällisistä, pysyttäytyi erossa poliittisen maailman ja taiteilijamaailman seuraelämästä – seuraelämästä, jolla on se pahamaineinen ominaisuus, että se sitoo ja velvoittaa ihmistä melkein hänen huomaamattaan.

Hän seurusteli niin vähän kuin mahdollista. Mutta ei toki voinut välttää sitä, että monet toivoivat konferenssia ”Weltbühnen” vaarallisen päätoimittajan kanssa. Näissä tapauksissa hän noudatti pettämättömästi sitä periaatetta, että ne jotka halusivat häneltä jotain (ville honom något) saivat etsiä hänet käsiinsä, mutta eivät yksityisesti vaan toimituksesta.

Näillä periaatteilla on hyvin vähän tekemistä mainostamisen kanssa. Niitä ei ollut myöskään suunniteltu tekemään Ossietzkya ”suosituksi”. Sellaista hänestä ei sanan yleisessä merkityksessä tullutkaan.

Vielä eräs asia: Niillä toimittajilla, jotka käyttivät ”Weltbühneä” tavalla tai toisella lähteenä, oli harvoin etua tämän lähteen mainitsemisesta.

Lyhyesti sanottuna – Ossietzkyn nimi ei ollut kansan huulilla. Hän ei koskaan saavuttanut nyrkkeilijän tai filmitähden kuuluisuutta. Melkeinpä vain asioista perillä olevat ihmiset tunsivat hänet.

Vain asioista perillä olevat ihmiset? No jaa, saksalaisen puolustusministeriön miehet olivat toki omalla tavallaan perillä asioista. He joka tapauksissa tunsivat hänet.

He seurasivat hänen toimintaansa hyvin tarkasti. Ja heillä oli syytä tehdä se. Koska hän seurasi heidän toimintaansa, ja hänellä oli runsaasti syitä tehdä tämä ottaen huomioon hänen poliittiset näkökantansa.

Edit 15.4.24, 17.4.24.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.

Kurt Singer (toim.): Ossietzky talar. En antologi, 1937 (rauhannobelistit 1935)

Vuoden 1935 Nobelin rauhanpalkinnon sai saksalainen toimittaja ja pasifisti Carl von Ossietzky (1889-1938) natsien vastustamisesta, jonka hän aloitti jo kauan ennen kansallissosialistisen puolueen valtaannousua vuonna 1933. Toimimisen rauhan puolesta hän oli myös aloittanut jo vuosikymmeniä aiemmin, ennen ensimmäistä maailmansotaa. Rauhan puolustaminen ei ollut helppoa tai vaaratonta Weimarin tasavallan aikana vuosina 1919-1933 eikä varsinkaan natsien ja oikeiston vaikutusvallan lisääntyessä.

Tähänastiset rauhannobelistit, joista olen lukenut, tekivät työtään valtioissa, joissa demokratia toimi hyvin tai ainakin melko hyvin eivätkä he olleet henkilökohtaisesti vaarassa vaan saivat ajatella ja kirjoittaa rauhassa - tai ainakin tällaisen kuvan olen saanut. Ossietzky sen sijaan eli Saksassa, jossa 1920-1930-luvuilla oikeisto teki poliittisia murhia ja jossa väärien asioiden sanomisesta saattoi helposti joutua oikeuteen ja vankilaan. Vaikutusvaltaisen Weltbühne-lehden päätoimittaja Ossietzky eli jatkuvan uhan alla. Hänelle rauha ei ollut teoreettinen ideaali, vaan hän koki rauhan ja demokratian puutteen koko ajan omassa elämässään.

Rauhan puolesta puhuminen ei tuohon aikaan ollut mitenkään suosittua Saksassa, ei myöskään se, ettei nähnyt Saksaa uhrina: Det har skett Tyskland en hel del orätt, javisst, men inte hundradelen så illa som den det själv förberedde mot Europa. Ty det har inte känt Europa och har aldrig velat lära känna det. Det har hållit för öronen, så fort detta namn nämnts, det har hatat det. (1929, s. 55) Ossietzky halusi Saksan parasta, muttei sokeasti tai fanaattisesti muiden kansojen kustannuksella eikä ylhäältä päin saneltujen mielipiteiden mukaan, vaan rakentavasti, kestävästi ja oikeudenmukaisesti.

Rauhanpuolustajaa saatettiin pitää maanpetturina. Kirjassa oli kohta (tai useampiakin), joka sopisi nykyään itänaapuriin: Den som betecknar kriget som barbari, den som vågar skriva ned att soldatens hantverk består i att döda, han är brottslig. Då hjälper ingen hänvisning till mänsklighetens stora religions- och sedlighetslärare, vilka nästan alla förkastat kriget. ... Den som inte skattar de krigiska dygderna högst på jorden är redan på förhand misstänkt och löper fara att bli konfiskerad. På så sätt ska den allmänna meningen uniformeras, på så sätt ska man framkalla föreställningen om att det i alla militära frågor råder allmän överensstämmelse, ... Så sjunker pressens frihet så småningom samman. (1932, s. 70)

Ossietzky kieltäytyi pelkäämästä. Hän ei kumarrellut mihinkään suuntaan, vaan kritisoi näkemyksensä mukaan niin sosialisteja, oikeistolaisia, kapitalisteja, natseja, kommunisteja ja kirkonmiehiä kuin myös sentimentaalisia tai pelkurimaisia rauhanpuolustajiakin - myös eräitä sellaisia ihmisiä, joista olen itse ajatellut positiivisesti. Pakolaisten ja rauhan ehdoton puolustaja Fridtjof Nansen oli tässä kirjassa muistaakseni ainoa, josta Ossietzky puhui yksiselitteisen arvostavasti (ja hänen käsityksensä Nansenista osuu täysin yksiin sen käsityksen kanssa, jonka olen itse saanut Nansenista); hänen antamansa kuva saksalaisesta rauhannobelistista Gustaf Stresemannista sitä vastoin ei ollut mitenkään yksiselitteisen positiivinen.

Ossietzkysta välittyy kuva ehdottomana ihmisenä, joka oli päättänyt riskeistä huolimatta sanoa totuuden. Hänen antimilitarisminsa oli aggressiivista. Tähän nähden on kummallista, että kirjassa ei muistaakseni puhuttu mitään juutalaisista ja heihin kohdistetusta sorrosta (mikä ei välttämättä tarkoita sitä, ettei Ossietzky kirjoittanut näistä mitään, koska kirja on ainoastaan valikoima hänen lyhyitä kirjoituksiaan).

Ossietzky on lukemistani ensimmäinen rauhannobelisti, joka puolustaa siirtomaiden ja niiden asukkaiden vapautta, eikä mitenkään puolinaisesti, vaan vaatii kolonialismin ja imperialismin poistamista. Och vad åtnjuter egentligen infödingarna [av tropiska kolonier]? De räknas inte, de är... utsedda att även i fortsättningen bära det gamla tyranniet. ... Coudenhoves Europa proklamerar emellertid rätten att förtrycka och plundra den del av mänskligheten som ännu inte lärt sig att försvara sig. Har inte Coudenhove reda på att det sen länge finns en rörelse "Afrika åt afrikanerna"? Det gäller i dag att avbetala Europas blodskuld till den tropiska världen, att likvidera kolonialimperialismen, ... (1930, s. 58)

Carl von Ossietzky
Esterwegenin keskitysleirillä. (Kuva: Wikipedia.)

Natsit vangitsivat Ossietzkyn vuonna 1933 ja hän joutui keskitysleirille, jossa hän sairastui tuberkuloosiin. Ulkomailla Ossietzkyn toiminta oli kuitenkin huomattu. Häntä oli ehdotettu rauhanpalkinnon saajaksi 86 kertaa ja Saksan vastustuksesta huolimatta hän saikin palkinnon vuonna 1935, mutta häntä ei vapautettu eikä päästetty Osloon vastaanottamaan palkintoaan (kuten ei myöskään iranilaista rauhannobelistia Narges Mohammadia viime vuonna). Hän kuitenkin vastaanotti palkinnon poissaolevana natsien vastustuksesta huolimatta. Ossietzky kuoli tuberkuloosin ja vankeuden heikentämänä vuonna 1937. (Wikipedia)

Tämän artikkelikokoelman lukeminen ei ollut mitenkään helppoa, koska Ossietzky käyttää usein satiiria, ironiaa ja kielikuvia ja koska kirjan kirjoitukset liittyvät silloisiin tapahtumiin ja ihmisiin, joista en useimmiten tiennyt paljonkaan (enkä juuri haluakaan tietää), eikä kohtalaisen vaikea ruotsin kieli auttanut asiaa. Minun oli vaikea poimia kirjasta yleisiä periaatteita, ja luinkin kirjaa vain sivulle 85 asti.

Ossietzky on kuitenkin varmasti hyvin tärkeä rauhannobelisti. Nykyään häntä arvostetaan paljon Saksassa, Kansainvälinen ihmisoikeusliitto perusti Carl von Ossietzky -mitalin vuonna 1962 (Wikipedia), ja ruotsalaisen Forskning & Framsteg -lehden viime vuoden nobelnumerossa (10-2023) eräs toimittajista nimeää hänet suosikkinobelistikseen. Hänen nimellään löytyy Finna-haulla 99 tekstiä, mutta näistä suomenkielisiä on vain kahdeksan Tulenkantajat-lehden artikkelia vuodelta 1937 (nimistä päätellen samoja kirjoituksia kuin tässä kirjassa).

Seuraavassa bloggauksessa on osa norjalaisen kirjailijan Sigurd Hoelin kirjoittamasta esipuheesta kirjaan.

Ossietzky talar, 1937. En antologi sammanställd av Kurt Singer. Förord av Sigurd Hoel. Axel Holmströms förlag. Käännös ruotsiksi: Arne Holmström. Ei kannen tekijän nimeä. 128 sivua.