Annika Luther on biologi, ja nyt lukemani kirja käsittelee influenssan tapaista epidemiaa, joka sairastuttaa ja tappaa ihmisiä. Antibiootit eivät tehoa jälkitauteihin. Päiväkodit, koulut ja yliopistot suljetaan ja eri lääkefirmat etsivät kuumeisesti parannuskeinoa. Kirja on julkaistu vuonna 2019, joten se on hämmästyttävästi kirjoitettu ennen korona-aikaa.
Kirjan (anti)sankari on juro ja sosiaalisesti taitamaton viisikymppinen Marius Lindholm, joka on tehnyt Helsingin yliopistossa Viikissä bakteeritutkimusta jo vuosikymmeniä. Kun menestynyt kollega kuolee vessassa tautikohtaukseen, viime tinkaan jäänyt apurahahakemus jää tekemättä ja Marius joutuu työttömäksi. Hän paikkailee perheensä taloutta bakteereita, viruksia ja tauteja käsittelevillä lehtikolumneilla, mutta rahat eivät tahdo riittää. Sen takia tuntuukin onnenpotkulta, kun ison lääkeyrityksen rekrytoija pestaa hänet suurella rahalla etsimään lääkettä tautiin.
Lopulta Marius päätyy kuitenkin tekemään salaista lääketutkimusta tyhjän Viikin kellarilaboratorioon yhdessä hyvien ystäviensä ja tutkijakollegoidensa Helmin ja Amirin kanssa. Heidän tavoittelemansa ratkaisu liittyy ulosteisiin eli terveeseen bakteeriflooraan ja olisi onnistuessaan helppo ja halpa lääke ilman antibioottien haittavaikutuksia, varsinkin kun bakteeriresistenssi antibiooteille kasvaa koko ajan ja ne menettävät yhä enemmän tehoaan (myös reaalimaailmassa). Samalla hän yrittää tasapainotella rakastamansa perheen - kirjastonhoitaja Agneksen, 18-vuotiaan Argentiinassa vietetyn vaihto-oppilasvuoden jälkeen kotiin palanneen vieraalta ja häntä kohtaan vihamieliseltä tuntuvan Sacke-pojan ja päiväkoti-ikäisen Soffis-tytön - tarpeiden ja tunteiden kanssa. Agnes ja perhe ovat Mariukselle hyvin tärkeitä, mutta hänen on joskus vaikea sovittaa elämäänsä yhteen heidän kanssaan.
Kirjassa puhutaan paljon bakteereista ja taudeista, mikä saattaa lukijasta riippuen tuntua infodumppaukselta tai mielenkiintoiselta, minusta jälkimmäiseltä. Siinä puhutaan myös yliopistoista ja niiden kurjistamisesta, lääkefirmoista ja tutkimuksesta. Kirjan nimen "viimeiset entusiastit" ovat Marius, Helmi ja iranilainen Amir, jotka tekevät tutkimusta rakkaudesta tieteeseen (ja bakteereihin) ja halusta auttaa ihmisiä, eivät rahasta. Heille tutkimus ei ole sielutonta sääntöjen sitomaa tuntityötä, vaan jotain paljon suurempaa ja tärkeämpää.
Pidin kirjan aiheesta, teemoista, kirjoitustyylistä ja henkilöistä ja se oli hyvin kirjoitettu. Minua alkoivat siinä kuitenkin häiritä ja ärsyttää yhä enemmän Mariuksen toistuvat ajatukset siitä, miten vähän hänellä on rahaa ja miten köyhä hän on. Tämä alkaa alun työttömäksi jäämisestä, jatkuu läpi kirjan, ja kirjan lopussa Marius ajattelee taas olevansa "köyhä kuin kirkonrotta", kun talon katon korjaukseenkin on mennyt rahaa. Hänellä on kuitenkin työssäkäyvä vaimo, lääkefirmassa muutaman kuukauden työskennellessään hän tienaa muistaakseni viisi kertaa enemmän kuin tutkijana, ja perheellä on oma Agneksen isoisän rakentama omakotitalo.
Onko perheellä ravinteikasta ruokaa? On. Onko heillä asunto? On, oma kaksikerroksinen omakotitalo Herttoniemessä (ei esimerkiksi vuokrayksiö Kalliossa). Pääsevätkö he tarvittaessa lääkäriin? Todennäköisesti, vaikka tässä voikin olla joitakin ongelmia. Onko heillä vaatteita? On. Onko heillä varaa lämmittää kotiaan ja maksaa välttämättömät laskut? On. Silloin he eivät ole köyhiä kuin kirkonrotat, ja koska heillä on rahaa yli tämänkin (Agneksen ja Sacken palkat ja Mariuksen pieni työttömyysturvaraha), he eivät ole edes köyhiä.
Onko Mariuksella rahaa Sacken autokouluun? Ei, mutta tämä ei ole akuutti tai edes välttämätön meno (Marius on elänyt viisikymppiseksi ilman ajokorttia). Enkä ymmärrä miksi perheellä ei ole rahaa siihen. Okei, kirjastonhoitajan ja apurahatutkijan palkat eivät varmastikaan ole päätähuimaavia mutteivät nälkäpalkkojakaan. Agnes ja Marius ovat molemmat
olleet vakituisessa työssä jo 20-30 vuotta, eivätkä pojan autokoulu tai katon korjaus ole varsinaisesti yllättäviä kuluja. Luulisi, että he olisivat säästäneet jotain vuosien varrella. Eikä Marius ole perheen ainoa ansaitsija (kuten kirjan tekstistä voisi päätellä), vaan Agnes käy koko ajan töissä ja Sackekin saa töitä Suomeen tultuaan, eli perheellä on koko ajan palkkatuloja.
Tämä henkilökohtaisista syistä johtuva ärsytys vei jonkin verran huomiotani pois kirjan pääteemoista, mutta pidin silti kirjasta ja pidän Annika Lutherista kirjailijana.
Helmet-haaste 46. Kirjan kannen pääväri on musta tai kirjan nimessä on sana musta.
Edit 10.11.24.
Annika Luther: De sista entusiasterna, 2019. Schildts & Söderströms. Kansi ja taitto: Otto Donner. 282 sivua.
