Kirjan alussa mainitaan seitsemän Liisa Nevalaisen aikaisempaa kirjaa (kaikki varmaan dekkareita), joten on kummallista etten muista koskaan aiemmin lukeneeni häntä tai edes kuulleeni hänestä. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä tästä kirjasta, joka sijoittuu Porin kauniiseen vanhaan teatteriin näytelmäharjoituksiin.
Harjoiteltava näytelmä on ahdistava avioliittodraama, August Strindbergin Kuolemantanssi. Sen tähdeksi on kutsuttu Helsingin suuri tähti, kaikkien ihailema Kaarlo Aroma, vaikka rooli olisi itse asiassa kuulunut Porin teatterin omalle näyttelijälle, taiteilijavuosijuhlaansa viettävälle Antero Hakalalle. Näytelmän harjoituksia tulee seuraamaan nuori, kirjailijaksi aikova punkkarityttö Annaliisa Rainto, jonka alkoholisoitunut näyttelijäisä on tehnyt itsemurhan vähän aiemmin. Poriin saapuu Helsingistä myös toimittaja Krisse Karpalo haastattelemaan Aromaa ja tukemaan vanhaa ystäväänsä Leenaa, joka on päättänyt erota Aromasta siksi, että heidän kiiltokuvamainen avioliittonsa on ollut todellisuudessa painajaista. Teatterissa on monia muitakin värikkäitä henkilöitä.
Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, siinä käsitellään myös vakavia asioita - juomista ja alkoholismia, itsemurhaa, henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa, seksuaalista ahdistelua ja homoseksuaalisuutta (hyväksyen, vaikka kirjan homo onkin temperamenttisuudessaan melkoisen karrikoitu). Nevalainen on taitava kuvaamaan ihmisiä näiden käyttäytymisen ja puheen avulla, ja esimerkiksi Annaliisa on hieno henkilöhahmo: sisukas, huumorintajuinen, provosoiva, kykenevä pitämään puolensa mutta silti herkkä. Heti Kaarlo Aroman ensiesiintymisestä kirjassa taas huomaa, että näyttelijäntaidoistaan huolimatta hän on melkoinen kusipää, ja vaikutelma vain vahvistuu kirjan kuluessa. Ei siis olekaan yllätys, että kirjassa tapahtuu lopulta murha. Juttua selvittämään tulee Helsingistä Krisse Karpalon mies, komisario Antti Karpalo - Krisse ja Antti ovat ilmeisesti Nevalaisen kirjojen vakiohahmot. Useimmat kirjan henkilöt ovat virheineenkin sympaattisia, mikä on dekkarissa aina etu.
Liisa Nevalainen oli itse näyttelijä (ja Hannes Häyrisen vaimo), ja sen huomaa tästä kirjasta, kun hän kuvaa taitavien näyttelijöiden työtä tai Strindbergin näytelmää ja sen katsojiin aikaansaamaa vaikutusta. Hän selvästi tunsi aiheensa, tiesi paljon teatterin tekemisestä, arvosti näyttelijän työtä ja rakasti teatteria taiteena. Kirja oli kiva ja eloisa ja siinä tuntui myös lähihistorian havinaa - joistakin asioista ei enää kirjoitettaisi näin, ja monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Nevalaista voisi lukea enemmänkin.
Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986. Johanna - menestyskirjojen kerho. Kansi: Kaarina Nuotio. 257 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti