Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001)

Terry McMillan oli minulle aivan outo nimi, vaikka hänen kirjojaan on suomennettu kuusi ja hänen romaaneistaan on tehty myös elokuvia, joten minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen (mutta afroamerikkalainen nainen, kannattaa siis lukea). Oletin kuitenkin, että kirja olisi aika viihteellinen, mutta se olikin yllättävän rouhea, elämänmakuinen ja realistinen, ja siinä käsiteltiin aika rankkojakin ongelmia - alkoholismia, ongelmia lain kanssa, isäpuolen insestiä ja sitä miten hyväksikäytetyt tytöt selviävät tai eivät selviä siitä, lääkkeiden väärinkäyttöä, miehen uutta suhdetta noin 40 vuotta nuorempaan yksinhuoltajanaiseen, sisaruskateutta... Itsenäisyyttä, elämästä selviämistä, hyvän elämän elämistä, valintojen tekemistä ja ennen kaikkea perhettä ja perhesuhteita.

Kirja on kertomus afroamerikkalaisesta perheestä, jonka matriarkka ja kokoava voima on äiti Viola. Kirjan alussa Viola on sairaalassa selvittyään vaikeasta astmakohtauksesta ja miettii omaa ja kolmikymppisten lastensa elämää sekä vähän myös 38 avioliittovuoden jälkeen kotoa toisen naisen luokse muuttanutta miestään Ceciliä. Vanhimmalla tyttärellä Parisilla on menestyvä ruokapalveluyritys ja aikuisuutta lähestyvä mukava poika, mutta ei miestä. Toinen tytär, päsmäröivä Charlotte on vihainen sekä Parisille että äidilleen ja hänellä on suuret vaatimukset kaikille, myös pitkäaikaiselle aviopuolisolleen. Janellella on uusi mies, josta muut perheenjäsenet eivät pidä, ja teini-ikäinen tytär. Poika Lewis on älykäs, mutta on siitä huolimatta ollut melkein koko ikänsä vankilassa pikkurikoksista, juo liikaa ja on eronsa jälkeen harrastanut vain irtosuhteita. Sisarukset pitävät yhteyttä, mutta eivät useinkaan kestä toistensa seuraa kauempaa aikaa ja loukkaantuvat vähäisestäkin kritiikistä, varsinkin Charlotte.

Terry McMillan heittää lukijansa vuorotellen jokaisen päähenkilönsä nahkoihin: kirjan luvuissa vuorottelevat minäkertojina Viola, Cecil, Paris, Charlotte, Lewis ja Janelle, jotka kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan. Luvuissa ei sanota, kuka on äänessä, vaan lukijan pitää selvittää se itse - tämä on kuitenkin helppoa, kun kirjan henkilöt ja heidän elämäntilanteensa ovat tulleet tutuiksi. Tällainen mosaiikkirakenne aiheuttaa kuitenkin sen, että kirja ei ehkä imaise samalla tavalla sisälleen kuin yhden henkilön näkökulmasta kerrottu kirja, koska lukijan pitää aina uudelleen orientoitua uuteen kertojaan. Kuusi minäkertojaa on ennätys ainakin minun lukemissani kirjoissa.

Jotenkin kirja sai kuitenkin aikaan sen, että henkilöt tuntuvat näin kirjan lukemisen jälkeen (ei välttämättä lukiessa, ellei ihan loppupuolella) hyvinkin eläviltä ja monitahoisilta, koska heidän elämäänsä on valotettu monelta puolelta, myös muiden ihmisten ajatuksissa heistä. McMillan on taitava kirjailija, koska onnistuu pitämään tällaisen moniäänisen kirjan kasassa.

Perheenjäsenten elämä tuntui aluksi tosi kaoottiselta, hallitsemattomalta ja ongelmalliselta. Tähän vaikutti myös kirjan rakenne, koska alussa ei ollut selkeää yhden päähenkilön elämässä tärkeää kirjan juonen käynnistävää tapahtumaa, vaan monen ihmisen toisiinsa limittyvät mutta erilliset elämät. Henkilöt tuntuivat usein rimpuilevan suossa, eikä ulospääsyreitti tai -tapa ollut mitenkään selvä. McMillan on kuitenkin sanonut: "En halua kirjoittaa uhreista. Sellaiset pitkästyttävät minut kuoliaaksi. Kirjoitan mieluummin jostakusta, joka osaa tarttua itseään niskasta ja jatkaa elämää eteenpäin" (kansilieve), ja niin myös tämän kirjan henkilöt lopulta tekevät.

Vaikka kirja ei vienyt ehdoitta mukanaan (ja minua ärsytti se, että vaikka Parisilla oli asiat monella tavalla hyvin, hän ei äitinsä ja kirjan mielipiteen mukaan voinut olla kärsimättä siitä, ettei hänellä ollut ollut miestä pitkään aikaan), se oli lukemisen arvoinen. Piia Ahon kansikuva on hyvä. Erityismaininta Kristiina Drewsin hienosta, sujuvasti eteenpäin rullaavasta puhekielisestä käännöksestä, joka tuo kirjaan paljon elävyyttä ja todenmakuisuutta. Tässä näyte kirjan ensimmäisestä kappaleesta (ilman sitä bloggaukseni ei tuo yhtään esiin kirjan rentoa, henkilökohtaista tyyliä), jossa kertojana on Viola:

Ei mitään uutta auringon alla. Ei ainakaan jos puhutaan mun omista penskoistani. Ne on kaikki jo aikuisia, mutta käyttäytyy usein kuin lapset. Mä tiedän että mä käyn niiden hermoille - ja ne käy mun hermoille - ja aina ne väittää että mä sekaannun niiden asioihin, mutta jumaliste mä olen niiden äiti. Lasten asioihin sekaantuminen kuuluu äidin toimenkuvaan. Mä olen päätoimisesti huolissani niistä. Kaikista neljästä. Suureen ääneen. Jos mä en rakastaisi niitä, mä en välittäisi palaneen puupennin vertaa mitä ne tekee tai mitä niille tapahtuu. Mutta kun mä rakastan. Yleensä ne ei itse tajua mitä ne on tekemässä, joten mä kerron niille miltä se minusta näyttää. Eihän ne kuuntele puoliakaan, mutta niiden äitinä musta on aina tuntunut, että jos minä en kerro penskoille mikä niiden tekemisissä mättää ja mikä tuottaa niille vaivaa ja vaikeutta, niin kuka sitten?

Helmet-haaste 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esim. joulu tai juhannus): amerikkalaiseen tapaan kirjassa vietetään kiitospäivää. Yllättävän vaikea haastekohta.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001). WSOY. Käännös: Kristiina Drews. Kansi: Piia Aho. 433 sivua.