maanantai 25. toukokuuta 2020

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa (The Spider-Orchid, 1977)

Tämä on kolmas lukemani Celia Fremlinin dekkari (Paul-sedästä ja Hetkistä ennen aamunkoittoa täällä), jossa toisin kuin edellisissä kirjoissa näkökulmahenkilönä on mies. Keski-ikäisen eronneen tutkijan Adrianin luo muuttaa yllättäen hänen neljän vuoden aikainen rakastajattarensa, kolmikymppinen Rita, mistä poikamiehen elämään sopeutunut Adrian ei ole kovin innoissaan. Pahinta on se, että hän pelkää Ritan muuton häiritsevän hänen hyvää suhdettaan nyt 13-vuotiaaseen ainoaan lapseensa Ameliaan, jonka sunnuntaisista käynneistä hän on alkuvaikeuksien jälkeen oppinut nauttimaan paljon isän ja tyttären huomattua, miten samanlaiset heidän luonteensa ovat.

Kuunnellessaan Adrian tajusi taas kerran, että tapahtui jotain mikä oli hänen aikaisemman kokemuspiirinsä ulkopuolella ja mitä hän ei pystynyt sanoin ilmaisemaan.
         Vasta useita sunnuntaipäiviä myöhemmin hän tajusi mitä se oli.
         Amelia rakasti häntä. Amelia rakasti tulemista hänen luokseen ja olemista hänen kanssaan. Hän rakasti rauhaa ja hiljaisuutta, älyllisen tarkoituksen tunnetta tässä hiljaisessa, kirjojen reunustamassa huoneessa. Hän rakasti Adrianin tapaa jättää hänet yksin, sitä että Adrianilla oli omat työnsä tehtävänä ja sitä että tuo työ oli Adrianille tärkeämpää kuin hän, aivan samoin kuin Neptunuksen rata oli tärkeämpi kuin heistä kumpikaan.
         He olivat samanlaisia, hän ja Amelia. ”Hyvänä isänä” olemisen kamppailu oli päättynyt, Amelia ei tarvinnut ”hyvää isää” eikä ollut koskaan tarvinnut, hän tarvitsi Adriania.

Ritan läsnäolo aiheuttaakin ongelmia, mutta ei Amelian mustasukkaisuuden tai vierastamisen takia, vaan Ritan luonteen takia. Toisin kuin aikaisemmissa Fremlinin kirjoissa, joista pidin mm. sen takia, että ihmisiä ymmärrettiin heidän puutteistaan huolimatta, tässä Rita on hyvin kielteinen hahmo. Tämä vähän heikentää kirjaa, koska annetaan ymmärtää, että hän vain on sellainen, ilman että lukija saa tietää miksi ja ymmärtäisi hänen motiivejaan. Kirjassa ei myöskään solmita juonielementtejä niin tarkkaan yhteen kuin aikaisemmissa kirjoissa, ja kirjan loppuratkaisu on mielestäni vähän heikko ja perustelematon.

Kirja piti tästä huolimatta minut hyvin otteessaan. Pidän Fremlinin kirjoitustyylistä ja huomioista, ja tässä kirjassa samoin kuin edellisissä tunsin lukijana olevani mukavalla tavalla eksyksissä melkein koko kirjan ajan: en ollut varma siitä, mitä tulee tapahtumaan ja kuka sen tulee tekemään, tiesin vain sen, että jotain tapahtuu.

Hetket ennen aamunkoittoa -kirjan postauksessa valitin Louisen miehestä Markista mm. siksi, että hän käski Louisea sanomaan heidän tyttärilleen, että nämä olisivat hiljaa, sen sijaan että olisi itse tehnyt sen. Tässä kirjassa on kiinnostavasti aviomiehen näkökulma samaan tilanteeseen, kun Adrian vielä asui vaimonsa kanssa. Tämän kirjan parikymmentä vuotta myöhempi kirjoitusajankohta näkyy siinä, että Adrianin vaimo Peggy vastaa kipakasti, toisin kuin Louise:

Kun hän istui työhuoneessaan ja yritti työskennellä, hän kuuli kahden oven läpi [Amelian ja hänen ystävänsä] kirkuvan ja kikattavan kimeästi kuin papukaijat. Itse asiassa tuo meteli saattoi olla kaameaa, mutta hän pelkäsi karjua tytölle, päästää tunteensa valloilleen, niin kuin monet isät olisivat tehneet, koska hän ei ymmärtänyt tytärtään riittävästi ja tiesi sen. Se olisi ollut samaa kuin peukaloida kovakouraisesti laitetta jonka tarkoituksesta ja toiminnasta ei mitään tiennyt.
         Niinpä hän usein nalkutti siitä Peggylle. Millainen äiti sinä oikein olet? Etkö edes osaa pitää tuota lasta kurissa? On kuin asuisi hullujenhuoneessa. Toiset äidit pystyvät kyllä...
         Toiset äidit, toiset äidit, mitkä toiset äidit? Olen lopen kyllästynyt kuulemaan kaikista noista Itse Täydellisyyksistä, ...

Kirsti Katteluksen käännös on hyvä, vaikka pari virhettä osuikin silmään. Suomenkieliseksi nimeksi tälle dekkarille sopisi mielestäni paremmin alkuteoksen nimen käännös Hämähäkkiorkidea, koska tämä kasvin nimi liittyy myös henkilökuvaukseen ja loppuratkaisuun. Kyseinen kasvi on suomeksi tosin hämähäkkiorho, joka ei kuulosta yhtään niin dramaattiselta ja kiinnostavalta, joten ehkä tämä selittää kirjan suomenkielisen nimen.

Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa, 1983 (The Spider-Orchid, 1977). WSOY, Sapo-sarja nro 277. Suomentaja: Kirsti Kattelus. 221 sivua.

4 kommenttia:

  1. Fremlin on minulle ihan tuntematon dekkaristi. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kirjojen suomalaiset nimet ovat silloin tällöin outoja alkuperäisiin verrattuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkään en ollut ennen "Paul-sedän" sattumista käsiin kuullut Fremlinistä, mutta pidän hänen kirjoistaan - ei mitään piinaavaa jännitystä eikä juurikaan väkivaltaa, mutta kiehtovia. Aiemmat olivat minusta parempia kuin tämä, vaikka tämäkin oli ihan hyvä.

      Poista
    2. Käännettyjen kirjojen nimet ovat tosiaan joskus kummallisia. Aloin kuitenkin miettiä tätä, ja koska kirjan lopussa mainitaan kasvin tieteellinen nimi, pitäisi varmaan käyttää tuota "hämähäkkiorho"-nimeä, joka ei olisi kyllä yhtään houkutteleva dekkarin nimi :). Ja onhan suomennoksen nimessä kaunis assonanssi.

      Poista