Tämä on kolmas
lukemani Celia Fremlinin dekkari (Paul-sedästä
ja Hetkistä ennen
aamunkoittoa täällä),
jossa toisin kuin edellisissä kirjoissa näkökulmahenkilönä on
mies. Keski-ikäisen eronneen tutkijan Adrianin luo muuttaa yllättäen
hänen neljän vuoden aikainen rakastajattarensa, kolmikymppinen
Rita, mistä poikamiehen elämään sopeutunut Adrian ei ole kovin
innoissaan. Pahinta on se, että hän pelkää Ritan muuton
häiritsevän hänen hyvää suhdettaan nyt 13-vuotiaaseen ainoaan
lapseensa Ameliaan, jonka sunnuntaisista käynneistä hän on
alkuvaikeuksien jälkeen oppinut nauttimaan paljon isän ja tyttären
huomattua, miten samanlaiset heidän luonteensa ovat.
Kuunnellessaan Adrian tajusi taas kerran, että tapahtui jotain
mikä oli hänen aikaisemman kokemuspiirinsä ulkopuolella ja mitä
hän ei pystynyt sanoin ilmaisemaan.
Vasta useita sunnuntaipäiviä myöhemmin hän tajusi mitä se
oli.
Amelia rakasti häntä. Amelia rakasti tulemista hänen luokseen
ja olemista hänen kanssaan. Hän rakasti rauhaa ja hiljaisuutta,
älyllisen tarkoituksen tunnetta tässä hiljaisessa, kirjojen
reunustamassa huoneessa. Hän rakasti Adrianin tapaa jättää hänet
yksin, sitä että Adrianilla oli omat työnsä tehtävänä ja sitä
että tuo työ oli Adrianille tärkeämpää kuin hän, aivan samoin
kuin Neptunuksen rata oli tärkeämpi kuin heistä kumpikaan.
He
olivat samanlaisia, hän ja Amelia. ”Hyvänä isänä” olemisen
kamppailu oli päättynyt, Amelia ei tarvinnut ”hyvää isää”
eikä ollut koskaan tarvinnut, hän tarvitsi Adriania.
Ritan
läsnäolo aiheuttaakin ongelmia, mutta ei Amelian mustasukkaisuuden
tai vierastamisen takia, vaan Ritan luonteen takia. Toisin kuin
aikaisemmissa Fremlinin kirjoissa, joista pidin mm. sen takia, että
ihmisiä ymmärrettiin heidän puutteistaan huolimatta, tässä Rita
on hyvin kielteinen hahmo. Tämä vähän heikentää kirjaa, koska
annetaan ymmärtää, että hän vain on sellainen, ilman että
lukija saa tietää miksi ja ymmärtäisi hänen motiivejaan.
Kirjassa ei myöskään solmita juonielementtejä niin tarkkaan
yhteen kuin aikaisemmissa kirjoissa, ja kirjan loppuratkaisu on
mielestäni vähän heikko ja perustelematon.
Kirja
piti tästä huolimatta minut hyvin otteessaan. Pidän Fremlinin
kirjoitustyylistä ja huomioista, ja tässä kirjassa samoin kuin
edellisissä tunsin lukijana olevani mukavalla tavalla eksyksissä
melkein koko kirjan ajan: en ollut varma siitä, mitä tulee
tapahtumaan ja kuka sen tulee tekemään, tiesin vain sen, että
jotain tapahtuu.
Hetket ennen
aamunkoittoa -kirjan
postauksessa valitin Louisen miehestä Markista mm. siksi, että hän
käski Louisea sanomaan heidän tyttärilleen, että nämä olisivat
hiljaa, sen sijaan että olisi itse tehnyt sen. Tässä kirjassa on
kiinnostavasti aviomiehen näkökulma samaan tilanteeseen, kun Adrian
vielä asui vaimonsa kanssa. Tämän kirjan parikymmentä vuotta
myöhempi kirjoitusajankohta näkyy siinä, että Adrianin vaimo
Peggy vastaa kipakasti, toisin kuin Louise:
Kun hän istui
työhuoneessaan ja yritti työskennellä, hän kuuli kahden oven läpi [Amelian ja hänen ystävänsä] kirkuvan ja kikattavan kimeästi kuin papukaijat. Itse
asiassa tuo meteli saattoi olla kaameaa, mutta hän pelkäsi karjua
tytölle, päästää tunteensa valloilleen, niin kuin monet isät
olisivat tehneet, koska hän ei ymmärtänyt tytärtään riittävästi
ja tiesi sen. Se olisi ollut samaa kuin peukaloida kovakouraisesti
laitetta jonka tarkoituksesta ja toiminnasta ei mitään tiennyt.
Niinpä hän
usein nalkutti siitä Peggylle. Millainen äiti sinä oikein olet?
Etkö edes osaa pitää tuota lasta kurissa? On kuin asuisi
hullujenhuoneessa. Toiset äidit
pystyvät kyllä...
Toiset
äidit, toiset äidit,
mitkä toiset äidit?
Olen lopen kyllästynyt kuulemaan kaikista noista Itse
Täydellisyyksistä, ...
Kirsti
Katteluksen käännös on hyvä, vaikka pari virhettä osuikin
silmään. Suomenkieliseksi nimeksi tälle dekkarille sopisi
mielestäni paremmin alkuteoksen nimen käännös Hämähäkkiorkidea, koska tämä kasvin nimi liittyy myös henkilökuvaukseen ja
loppuratkaisuun. Kyseinen kasvi on suomeksi tosin hämähäkkiorho, joka ei kuulosta yhtään niin dramaattiselta ja kiinnostavalta, joten ehkä tämä selittää kirjan suomenkielisen nimen.
Celia Fremlin: Kukat kuiskivat kuolemaa, 1983 (The Spider-Orchid, 1977). WSOY, Sapo-sarja nro 277. Suomentaja: Kirsti Kattelus. 221 sivua.
Fremlin on minulle ihan tuntematon dekkaristi. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Kirjojen suomalaiset nimet ovat silloin tällöin outoja alkuperäisiin verrattuna.
VastaaPoistaMinäkään en ollut ennen "Paul-sedän" sattumista käsiin kuullut Fremlinistä, mutta pidän hänen kirjoistaan - ei mitään piinaavaa jännitystä eikä juurikaan väkivaltaa, mutta kiehtovia. Aiemmat olivat minusta parempia kuin tämä, vaikka tämäkin oli ihan hyvä.
PoistaKäännettyjen kirjojen nimet ovat tosiaan joskus kummallisia. Aloin kuitenkin miettiä tätä, ja koska kirjan lopussa mainitaan kasvin tieteellinen nimi, pitäisi varmaan käyttää tuota "hämähäkkiorho"-nimeä, joka ei olisi kyllä yhtään houkutteleva dekkarin nimi :). Ja onhan suomennoksen nimessä kaunis assonanssi.
PoistaÄh, alkusointu.
Poista