Celia Fremlin: Hetket ennen aamunkoittoa (The Hours Before Dawn, 1958)

- Antaisin mitä tahansa yhden yön unesta.

Louise on koko ajan hirvittävän väsynyt, koska hänen seitsenkuukautinen Michael-vauvansa itkee joka ainoa yö aloittaen säännöllisesti kello kaksi ja jatkaen melkein aamuun asti pieniä taukoja pitäen. Louise ei voi nukkua päivälläkään, koska hänen pitää huolehtia myös alle kymmenvuotiaista tytöistään, Margerysta ja Harrietista, ja miehestään Markista: tytöt pitää saada ajoissa kouluun aamulla, heille ja Markille pitää tehdä aamupalaa, lounasta ja myöhemmin päivällistä, pitää siivota, tiskata, pestä lattioita, silittää, etsiä kevätvaatteita, korjata vaatteita, syöttää Michael, hakea tytöt koulusta, viedä heidät tanssitunnille, korjata astiat pöydästä, keittää teetä, pitää tytöt hiljaa etteivät naapurit tai Mark hermostu, viedä Markin puku pesulaan, seurustella vieraiden kanssa, vastata naapurin valituksiin, pestä pyykit, laittaa pyykit kuivumaan, korjata ne narulta...

Lastenhoitaja Fordhamin äänestä kuvastui sellaista omahyväistä voitonriemua, että Louisesta tuntui hetken siltä kuin lastenhoitaja Fordham olisi todella tiennyt, millaisten vaikeuksien keskellä hän, Louise, kamppaili. Kuin hän olisi tiennyt miltä tuntui raahautua ylös vuoteesta kello kahdelta aamulla... ja uudestaan neljännestä yli kolme... ja jälleen viideltä. Kuin hän olisi tiennyt mitä voisi sanoa aviomiehelle kun tämä huutaa vaimolleen luonnottomassa, kelmeässä kuunvalossa: ”Tuki taivaan tähden sen lapsen suu. En kestä sitä enää hetkeäkään. Vaienna hänet heti paikalla.” Kuin hän olisi tiennyt kuinka voisi pysyä pystyssä seuraavana päivänä – kuinka voisi olla iloinen ja hyväntuulinen ja viehättävä – viedä lapset kouluun ajoissa – vastata kysymyksiin, suunnitella ateriat – antamatta koskaan väsymykselle yliotetta...

      - Lakatkaa vain huolehtimasta turhia, toisti lastenhoitaja Fordham.

Louisen mies Mark on valtavan raivostuttava. Hän vaikuttaa työkykyisyydestään huolimatta invalidilta, koska hän ei ilmeisestikään pysty tekemään kotona pienintäkään asiaa: hän odottaa, että ruoka tulee pöytään ja astiat katoavat pöydästä, että napit ilmestyvät paitoihin, että vaatteet siliävät ja koti puhdistuu ilman että hän liikauttaa sormeaankaan asian hyväksi. Hän ei myöskään puhu suoraan tytöille, vaan käskee Louisen sanoa heille, että he olisivat hiljaa, ja hänen mielestään vain Louise on vastuussa siitä, että Michael olisi hiljaa öisin. Kirjan loppupuolella hän muuttuu vähän inhimillisemmäksi, mutta silloinkaan hänestä ei ole juuri apua Louiselle.

Myös Louise on omalla tavallaan raivostuttava, koska hän on niin miellyttämisenhaluinen, ei tunnu pystyvän pitävän puoliaan eikä sano vastaan kenellekään – ei naapurille, joka valittaa koko ajan, ei ”ystävälle”, joka käyttää häntä lastenhoitajana, eikä Markille. Tuntuu myös, että hän voisi tinkiä siivouksesta – sitä astiainpesuhuonetta ja käytävää ei oikeasti ole ihan pakko pestä juuri sinä päivänä. Kirja on kirjoitettu Louisen näkökulmasta ja hänen ajatuksiaan kuvataan paljon, ja Fremlinin taitoa kuvaa se, että Louise tuntuu nössykkämäisyydestään huolimatta sympaattiselta ja älykkäältäkin.

Louise säpsähti.

      - Minullahan on hauskaa, hän aloitti ärtyneesti. - Olen hyvin onnellinen... Hän vaikeni tuumien, mahtoivatko sanat kuulostaa vilpillisiltä. Sillä ei hän oikeastaan ollut onnellinen, ei ainakaan juuri nyt; hän oli melkein aina liian uninen. Ennemminkin voi sanoa, että hän omisti onnen samoin kuin nainen omistaa iltapuvun joka on työnnetty komeron perälle. Vaikka hänellä ei olisikaan aikaa käyttää pukua, se oli kuitenkin komerossa; se oli aivan toista kuin olla kokonaan ilman iltapukua...

Tämä englantilaisen Celia Fremlinin (jonka Paul-sedästä kirjoitin tässä) ensimmäinen jännitysromaani voitti rikoskirjailijoiden parhaan romaanin Edgar-palkinnon vuonna 1960, ja samoin kuin Paul-setä, tämä on veretöntä, mutta tehokasta psykologisen pelon kehittelyä. Kirjan alkupuolella Louisen ja Markin taloon muuttaa alivuokralaiseksi latinakoulun opettaja Vera Brandon, jossa on jotakin salaperäistä. Sinänsä vaarattomia, mutta kummallisia asioita paljastuu koko ajan lisää. Louisen on vaikea saada niistä selkoa väsymyksen aiheuttamassa sumussa, ja Mark ei näe asiassa mitään erityisen häiritsevää.

Tämä on hyvin paljon naisten elämään keskittyvä kirja. Louise on eniten tekemisissä naisten kanssa, kirjassa puhutaan paljon kotitöistä, ja kirja pyörii Louisen selviytymisyritysten ympärillä – yritysten selviytyä Michaelin itkusta, kodin hoitamisesta, tyttöjen ja Markin hoitamisesta, Vera Brandonin herättämistä epäilyksistä, ja ennen kaikkea väsymyksestä. Harvassa kirjassa kuvataan väsymystä yleensä ollenkaan, saati sitten näin tärkeänä juonielementtinä. Julkaisemisajankohtanaan 1950-luvun lopulla tämä oli kaiketi poikkeuksellinen kirja myös siinä mielessä, että siinä kuvattiin, miten raskasta äitiys voi olla (Louise ei ole masentunut, vaan vain väsynyt) ja miten raskasta myös kodinhoito voi olla. Tuohon aikaan äitiyttä pidettiin varmaan useimmiten automaattisesti naisen toiveiden täyttymisenä ja onnelana ja kotiäidin työtä kevyenä puuhasteluna. Kirjan lukijalle (ainakaan minulle) ei myös voi olla tulematta mieleen, että Mark on idiootti, kun ei auta vaimoaan. Kirja ei ole varsinaisesti feministinen eikä Louise pidä itseään onnettomana, mutta minulle tuli kyllä lukiessa mieleen Betty Friedanin viisi vuotta tätä myöhemmin julkaistu feministinen klassikko Naisellisuuden harhat.

Hitto soikoon! Kaikki munat olisivat nyt kovia, ja Margery oli ainoa joka piti kovaksi keitetyistä munista. Harriet tahtoi munat pehmeinä ja Mark oikein pehmeinä. Louise itse oli unohtanut jo kauan sitten, millaisista munista hän piti. Taloudenhoito tuli helpommaksi, jos viiden henkilön perheessä oli edes yksi, jonka makua ei tarvinnut ottaa huomioon. Oman makunsa väheksyminen säästi enemmän aikaa kuin mikään pölynimuri, ja siitä laiminlyönnistä ei kukaan tulisi sinua syyttämään. … Jos jatkuvasti kieltää tällä tavoin oman makunsa, eikö lopulta käy niin ettei enää olekaan mitään makua? Lakkaatko todella olemasta ihminen ja muututko pelkästään työtä säästäväksi nokkelaksi laitteeksi, joka touhuaa ympäri taloa?

Kirja ei Louisen vaikeuksista huolimatta ole mitään synkistelyä, vaan se etenee sujuvasti ja juoni pitää otteessaan. Siinä on myös kiinnostavia huomioita ja huumoria, esimerkiksi Louisen ”ystävän” lastenkasvatusperiaatteissa ja tämän naispsykologiystävän mielipiteissä sekä Markin menevässä äidissä, joka mieluiten välttelee lapsenlapsiaan ja ilmoittaa suureen ääneen olevansa onnellinen, kun on lastensa kasvettua aikuiseksi päässyt eroon heistä ja vapaaksi. Kirjassa on myös yllättäviä pilkahduksia ajan englantilaiseen yhteiskuntaan: neiti Brandonin luokalla latinakoulussa viidesluokkalaiset tytöt (siis 15-vuotiaat?) lukevat Euripideen Medeiaa alkukielellä kreikaksi, ja Louisen anoppi ajaa kolmipyöräisellä pikku autolla.

- Siitähän on vain kolme-neljäkymmentä vuotta, kun kaikki hyväksyivät nöyrästi sen säännön, ettei kukaan kunnon tyttö edes ajattele seksiä.

      - Ja nykyisin he hyväksyvät yhtä nöyrästi sen käsityksen, ettei kukaan kunnon tyttö koskaan ajattele mitään muutakaan, rouva Henderson letkautti takaisin. - Jos hän ajattelee, silloin hän masentuu, saa estoja, tulee täyteen komplekseja – itse asiassa hän ei ole enää lainkaan mikään suloinen tyttö. Niin, se on totta, tytöt ovat sangen alttiita suggestiolle.

Eli tehokkaasti jännitystä kasvattava, hyvin kirjoitettu kirja, jonka aihe on erikoinen. Kuten sanoin edellisessä Fremlin-postauksessa, englanninkielisessä maailmassa Fremlin on ilmeisesti suhteellisen arvostettu: tästä on otettu uusintapainos vuonna 2018, ja se näyttää saaneen kehuja myös silloin. Kääntäjä on Anna-Liisa Laine, ja käännös oli ihan hyvä.

Helmet-haasteeseen tästä saadaan kohta 1. Kirja on vanhempi kuin sinä ja ehkä 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta (tuo postauksen ensimmäinen lainaus: se on tehokas aloitus kirjalle ja kuvaa kirjan teemaa hyvin).

Celia Fremlin: Hetket ennen aamunkoittoa, 1963 (The Hours Before Dawn, 1958). WSOY, Korppi-sarja nro 18. Suomentaja Anna-Liisa Laine. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu kirjassa). 250 sivua.