Olen vähitellen
lukenut 1960-luvun Korppi-jännityskirjasarjan romaaneja, koska sain niistä
alunperin hyvän vaikutelman. En saanut sarjasta käsiini Margaret Millarin kirjaa Tappava ilma,
joten luin tämän sen sijaan, ja täytyy sanoa, että tästä en
pitänyt ollenkaan. Tämä varmaan luetaan kovaksikeitettyjen
dekkareiden sarjaan – en ole aivan varma, koska olen aktiivisesti
vältellyt alan klassikoiden Raymond Chandlerin ja varsinkin Dashiell
Hammettin lukemista, koska on vaikuttanut siltä, että ne eivät ole
minun kirjojani. Margaret Millar oli toisen jännityskirjailijan,
Ross McDonaldin vaimo. Muistelen lukeneeni aiemmin myös jonkin
McDonaldin kirjan, josta mieleenjäänyt vaikutelma oli suunnilleen
samanlainen kuin tästäkin, epämiellyttävä.
Mitä
kirjassa tapahtuu? Rikas viisikymppinen amerikkalainen rouva, Gilda
Decker, lähettää nuoren, espanjantaitoisen juristin Thomas
Aragonin Meksikoon etsimään sinne kahdeksan vuotta aiemmin
kadonnutta aviomiestään B.J:tä. Mies oli lähtenyt Meksikoon talon
nuoren, meksikolaisen, raskaana olevan palvelustytön kanssa. Gilda
on uusissa naimisissa, mutta hänen miehensä, Marco Decker, on ollut
jo kauan halvaantunut ja on nyt lähellä kuolemaa, Gilda pelkää
jäävänsä yksin ja sanoo yhä rakastavansa B.J:tä. Aragon menee
Meksikoon ja hänen tutkimuksiaan seuraavat yhä uudet
kuolemantapaukset. Aragon on mielestäni kovaksikeitetyn dekkarin
klassikkosankari: kovapintainen mies, jolla on sana hallussa ja joka
tuntuu selviävän tilanteesta kuin tilanteesta ja näkevän muiden
valheiden läpi. Aragon on kuitenkin myös inhimillinen,
puhdasotsainen, tuntee myötätuntoa kunnon ihmisiä kohtaan ja
rakastaa lastenlääkärivaimoaan (heidän lyhyt keskustelunsa oli
parasta kirjassa).
Miksi
en sitten pitänyt tästä? Gilda sanoo noin kirjan puolivälissä
Aragonille, että ”kunpa teillä olisi jotain mukavaa kerrottavaa
minulle edes kerran kaiken tämän rumuuden, kuoleman ja lian
sijasta”, jolloin tuli mieleen, että miksi minä luen tästä
rumuudesta, kuolemasta ja liasta? Kirjassa annetaan Meksikosta aika
lailla yksiselitteisen negatiivinen kuva: siellä on köyhyyttä,
tauteja (mm. spitaalia), väkivaltaa, alaikäisiä
prostituoituja, vankila, jonka kivimuurit ovat 8-9 metriä korkeat,
huumeita, oikeusjärjestelmä toimii huonosti, ja lähes kaikki
virkamiehet ja muutkin ihmiset odottavat lahjusta. Kirjassa on tosin
myös yksi pätevän tuntuinen meksikolainen poliisitarkastaja, ja
myös meksikolaisten sukurakkaudesta ja harmaavalaistakin puhutaan,
mutta koko ajan lukiessa tuntui, että nyt on suljettu silmät
kaikelta positiiviselta. Lähes kaikki kirjan henkilöt, sekä
amerikkalaiset että meksikolaiset, ovat enemmän tai vähemmän
epämiellyttäviä, ja vaikka Aragon onkin ok, hänkään ei herätä
minussa paljon sympatioita eikä tunnu läheiseltä. Eli lukijana
kaipaan edes yhtä henkilöä, josta voin todella pitää tai jota
voin ymmärtää (ei aina sama asia), ja pidän enemmän suhteellisen
normaalin elämän kuvauksesta kuin keskittymisestä mahdollisimman
epämiellyttäviin asioihin, ainakin jos tämä tuntuu
itsetarkoitukselliselta. Pidän myös enemmän tunteisiin ja
yhteiseen historiaan perustuvista ihmissuhteista kuin välineellisistä
tai ohimenevistä ihmissuhteista.
Mutta:
kirjassa ei varmaan sinänsä ole vikaa, jos pitää tästä genrestä – se
on pätevästi ja sujuvasti kirjoitettu (minäkin luin sen loppuun,
kaikesta huolimatta), ja loppu on yllättävä. Minut se
kuitenkin vakuutti siitä, että kannattaa myöhemminkin vältellä
kovaksikeitettyjä dekkareita, mutta tulipa luettua.
Kirjan
nimi on lainaus Romeosta ja Juliasta: Kysykää minua huomenna, niin
tapaatte minut haudan hiljaisena (Ask for me tomorrow, and
you will find me a grave man). Luulin, että nämä ovat Romeon sanoja, mutta ne sanoikin Romeon
ystävä Mercutio, kun häntä oli puukotettu. Sopivan pahaenteinen
tunnus kirjalle, ja sopii myös sen juoneen. Lisäksi lauseen analysoija
pitää Mercution vitsailua kuollessaan osoituksena siitä, ettei
Mercutio pysty käsittelemään voimakkaita tunteita itsessään eikä
muissa, mikä tavallaan myös sopii kirjaan – okei, kirjassa on
voimakkaita tunteita, mutta melkein kaikki niistä ovat negatiivisia tai jotenkin vääristyneitä.
Helmet-haaste nro 4: Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä. No, ainakin ihmiskasvoja postimerkeissä, mutta ehkä se käy tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti