Erich Kästner: Varastettu koru eli tunteellisen makkaramestarin seikkailut

Erich Kästner on saksalainen kirjailija, jota olen pitänyt lastenkirjailijana, koska Suomessa hän on tunnettu juuri lapsille suunnatuista kirjoistaan, esimerkiksi Pojat salapoliiseina ja Lisen ja Lotten salaisuus. En ole vielä lukenut yhtään Kästneriä, joten korjasin tilanteen lainaamalla kirjastosta sattumanvaraisen kirjan. (Kirjoitin näitä postauksia jo blogin perustamista suunnitellessani, ennen koronaeristystä ja kirjastojen kiinnioloa.) Varastettu koru (alkuteos 1935) on aikuisten kirja sillä perusteella, että siinä ei ole yhtään lapsihahmoa, mutta epätodennäköisen juonensa ja huolettoman tunnelmansa puolesta se sopisi hyvin lastenkirjaksi: lukija tietää, että mitään kauheaa ei tapahdu ja asiat päättyvät lopussa hyvin, vaikka mukana onkin parinkymmenen hengen kiero rosvokopla.

Tapahtumat saavat alkunsa, kun kolme toisilleen aiemmin tuntematonta saksalaista tapaavat Tanskassa: hyväntahtoinen turisti, makkaramestari Oskar Külz, rikkaan taiteenkeräilijän sihteeri, viehättävä Irene Trübner, joka on saanut tehtäväkseen kuljettaa suunnattoman arvokkaan ”pienoiskuvan” Saksaan, mutta pelkää rikollisten olevan kannoillaan, ja komea, salaperäinen Rudi Struve. He matkustavat yhdessä Kööpenhaminasta Saksaan, rosvot tosiaan punovat juoniaan koko ajan, miniatyyri ja sen jäljennös vaihtavat haltijaa useamman kerran, Rudi katoaa ja poliisikin tulee mukaan kuvioihin. Lopulta kaikki päätyvät Berliiniin, jossa asiat vihdoin selviävät uusien seikkailujen myötä.

Kirja on puhdas viihderomaani, josta on turha etsiä syvällisiä totuuksia, yhteiskunnallista kantaaottavuutta tai syvälleluotaavia psykologisia muotokuvia, mutta jos tällaisia ei kaipaa, se on hauska, sympaattinen ja helppolukuinen. (Julkaistaanko tällaisia kevyitä salapoliisiromaaneja enää? Minulla on sellainen käsitys, että nykyään useimmat dekkarit uivat inhimillisen ahdistuksen ja yhteiskunnallisten ongelmien syvissä vesissä.) Roistotkin olivat roistomaisuudestaan huolimatta inhimillisiä. Oli myös hauska nähdä, millaista hömppää ihmiset lukivat vuosikymmeniä sitten (suomennos on alkujaan vuodelta 1937 ja kirjasta on otettu uusi painos vielä vuonna 1960).

Kirjan iän huomioon ottaen sen miljöö ei tuntunut mitenkään kovin vanhahtavalta tai erikoiselta. Matkustaessa ei tosin edes ajateltu lentokonetta, vaan kuljettiin laivalla, bussilla ja junalla, ja tällainen harrastusryhmän retkenkin kuvaus tuntuu nykyään aika eksoottiselta:

[Bussin] matkustajat olivat hyvin merkillisen näköisiä. Heillä oli pahviset naamiaisnenät ja uljaat tekoparrat, päässä korkeat paperilakit tai itämaiset turbaanit, käsissä kirjavin paperinauhoin kiedotut kepit tai värilliset ilmapallot. Ajurin viereen kiivennyt mies puhalsi lasten leikkitorveen. Vaunun ulkoseinälle oli riipustettu liidulla näkyvin kirjaimin: ”Rostockin korttikerho”. Matkustajat heiluttivat keppejään ja ilmapallojaan, karjuivat sällilauluja, nauraa hohottivat ja laskettelivat kompiaan naisille ja lapsille, jotka ihmeissään tien varsilla töllistelivät meluavaa kulkuetta.

         No niin, tuollaiset kerhohuvimatkat ovat Saksassa hyvin tavallisia.

Kirjasta tulivat mieleen ruotsalaisen varhaisnuorten kirjailijan Nils-Olof Franzénin Agaton Sax -dekkarit, joita luin lapsena ja vähän aikaa sitten uusintana yhden: roistot ovat yhtä hurjia ja pahaenteisiä kuin niissä, mutta samanlaisia koheltajia, ja juoni on yhtä kiemurainen. Suomennos (ei kääntäjän nimeä) itsessään oli yleensä ottaen hyvä, joskin vanhahtava, mutta kirjan nimi Varastettu koru on outo, koska kirjassa itsessään ei puhuta sanaakaan korusta, vain pienoiskuvasta, ja alkuteoksenkin nimi on Die Verschwundene Miniatur.

Helmet-haasteeseen numero 2. Iloinen kirja.