Marie Smith (toim.): Murhaavat naiset (Ms Murder), 1993

Tämä kirja on monella tavalla herkkua: dekkarinovelleja, naiskirjoittajia ja myös varhaisia naissalapoliiseja. Kirja tarjoaa 17 novellia 1900-luvun alusta 1900-luvun loppuun myös vähemmän tunnetuilta kirjailijoilta, eli tämä on hyvä keino tutustua tuntemattomampiin dekkaristeihin. Pikaisen nettiselailun perusteella vain Christietä, Sayersia, Rinehartia, Rendelliä, Crossia ja Paretskyä on käännetty suomeksi.

Kuten antologiat yleensä, tämäkin on epätasainen, ja toiset tarinat toimivat minulla paremmin kuin toiset. Viola Brothers Shaw'n Mackenzien tapaus tuntui alusta asti jotenkin sekavalta ja sitä oli vaikea seurata (ja keksin ratkaisunkin ennen loppua), Mignon Eberhartin Pääsiäispaholainen oli epämääräistä kauhuviritelmää (tosin siitä opin, että Pääsiäissaarilla tehtiin muinaisten jättimäisten kiviveistosten lisäksi myös pienempiä moai miro -puupatsaita ilmeisesti 1800-luvulle asti), ja Gladys Mitchellin Valaistusta murhaan oli kovin lyhyt ja eleetön, joten ne eivät niin innostaneet. Muista sen sijaan pidin, enemmän tai vähemmän. Christie oli mestarillinen juonenkehittelijä, kuten yleensäkin, Rendellin 84-vuotias Avice Julian oli persoonallinen salapoliisi, Paretskyn reipasotteinen tarina, jossa kultainen noutaja oli tärkeässä roolissa, oli myös hyvä, samoin Sayersin goottilaista kauhua kehittelevä hupaisa Scrawns. Itselleni tuntemattomammista kirjoittajista voisin lukea enemmänkin F. Tennyson Jesseä (ranskalaista tunnelmaa, järkevän tuntuinen salapoliisi, vaikka perustaakin päättelynsä naisen vaistolle), Ethel Lina Whitea (sympaattinen ja tarmokas salapoliisi, ja Ethel Lina Whiten kirjojen on sanottu muistuttavan Celia Fremliniä, josta pidän kovasti), Mary Roberts Rinehartia (hyvä juoni, rohkea ja omilla aivoillaan ajatteleva sankaritar, jonka ongelmat äitinsä kanssa herättivät sympatiaa), D. B. Olsenia (mainio vanhapiikasankaritar, joka ratkaisee arvoituksen vain tarkkailemalla kanssaihmisiään), Betty Ren Wrightia (kustannusmaailmaan sijoittuva miljöö, nokkela juoni, jossa hyödynnetään lastenkirjallisuutta), Patricia McGerriä (tehokas lyhyt novelli koodikirjoituksesta, jonka ratkaisu tuntui täysin luonnolliselta sen paljastamisen jälkeen, mutta jota en ainakaan itse arvannut millään ennalta). Siis voisin lukea näitä kirjailijoita, jos onnistuisin löytämään heidän kirjojaan; se saattaa olla aika hankalaa.

Ruth Rendellin Avice Julian pohtii korkean iän ja naissukupuolen etuja salapoliisina toimimiselle: Näyttäisi siltä kuin vanhan naisen elämän rauhallinen rutiini, mieltymys juoruiluun ja neulomiseen ja kyllästymisen synnyttämä uteliaisuus muodostaisivat sopivan ilmapiirin motiivin miettimiselle ja johtolankojen yhdistämiselle. Siis romaaneissa. … [H]än käsitti, millä perusteella iäkäs nainen voitiin nähdä etsivänä. Kenellä muulla on riittävästi aikaa tarkkailla ympäristöään? Kenellä muulla on elinikäinen ihmistuntemus takanaan? Kuka muu on kokenut kyllin useita pettymyksiä pystyäkseen kohtaamaan niin vastenmielisiä asioita niin avoimesti? Tämä innosti minut tekemään listan kirjan salapoliisien iästä, siviilisäädystä ja ammatista selvittääkseni, ovatko iäkkäät naiset, varsinkin vanhatpiiat, todella yliedustettuja salapoliisiromaaneissa. Iät ovat arvioita. (Viivan jälkeen ensimmäisenä on kirjailija, sitten salapoliisin nimi ja novellin nimi.)

• Nuorehko naimaton nainen, joka avustaa isäänsä kriminologisissa tutkimuksissa – F. Tennyson Jesse, Solange Fontain, St Lysin rakastavaiset
• Iäkäs vanhapiika, ammatti=? – Agatha Christie, neiti Marple, Mittanauhamurha
• Naimisissa oleva ehkä 30-40-vuotias nainen, ei lapsia, ratkaisee rikoksia ja mies kirjoittaa seikkailut muistiin, ammatti=? – Viola Brothers Shaw, Gwynn Leith, Mackenzien tapaus
• Nuorehko naimaton, luultavasti seurusteleva nainen, ammatti=? – Mignon Eberhart, Susan Dare, Pääsiäispaholainen
• Nuorehko naimaton nainen, filosofian maisteri, kotiopettaja – Ethel Lina White, Ann Shelley, Kultainen oppilas
• Nuorehko naimaton sisäkkö – Dorothy L. Sayers, Susan Tabbitt, Scrawns
• Nuorehko naimaton nainen, ammatti=? – Mary Roberts Rinehart, Louise Baring, Huulipuna
• Iäkäs naimaton psykologi – Gladys Mitchell, Beatrice Lestrange Bradley, Valaistusta murhaan
• Iäkäs vanhapiika, ammatti=? – D.B. Olsen, Rachel Murdock, Puuttuva hattuneula
• Ehkä keski-ikäinen vanhapiika, rikoskirjailija – Phylis Bentley, neiti Phipps, Näkymätön murhaaja
• Eronnut nainen, kustannusyhtiön nuortenkirjojen toimittaja, ei lapsia – Betty Ren Wright, Julia Martell, Mielipuoli hanhiemo
• Iäkäs leski(?), aikuinen lapsi, ammatti=? – Charlotte Armstrong, Sarah Brady, Pirstoutunut maanantai
• Iäkäs leski, ei lapsia(?) mutta sisaren lapsia ja lapsenlapsia, ammatti=? – Ruth Rendell, Avice Julian, Vesiväritalo
• Naimisissa oleva ehkä 30-40-vuotias nainen, työssä Q-yksikössä (eli selvittää koodattuja viestejä?) miehensä kanssa, lapseton(?) – Patricia McGerr, Selena Mead, Kirjoitus seinällä
• Naimaton ehkä 30-vuotias televisiotoimittaja, seurustelee, ei lapsia – Antonia Fraser, Jemima Shore, Parrin lasten tapaus
• Keski-ikäinen naimisissa oleva kirjallisuuden professori, lapseton - Amanda Cross, Kate Fansler, Olipa kerran
• Ehkä 30-vuotias eronnut yksityisetsivä, koulutukseltaan asianajaja, lapseton – Sara Paretsky, V.I. Warshawski, Three-dot Po

Listan perusteella vanhoja naisia toki on aika paljon, mutta nuoriakin löytyy mukavasti. Yhtäläisyyksiä kuitenkin löytyy: määräävin tekijä salapoliisin uraa harkitsevalle naiselle näyttää olevan se, että lapsia ei kannata hankkia. Aikuiset lapset ehkä vielä menettelevät, mutta kenelläkään kirjan salapoliiseista ei ole pieniä lapsia (kaikki listan naimattomat naiset ovat lapsettomia, vaikkei sitä ole erikseen mainittu). Melkein kaikki ovat myös naimattomia, eronneita tai leskiä, mikä on itse asiassa aika kummallista: niissä parissa novellissa, jossa aviomies on mukana, aviopari tekee yhteistyötä rikoksen ratkaisussa, ja myös Christien Tommy ja Tuppence -kirjoissa vaimon ja miehen yhteistyö toimii hienosti. Voisi luulla, että puolisosta olisi apua ja tukea muillekin naisille. (Toisaalta Leena Lehtolaisen Maria Kallio menee kirjoissa naimisiin, on raskaana ja tulee äidiksi, joten hän on poikkeus tähän.)

Feministisellä luennalla voisi ajatella, että naisen on helpompi ajatella ja toimia vapaasti ja itsenäisesti, kun hänen ei tarvitse huolehtia puolison tunteista, ongelmista ja tarpeista eikä paljonkaan kodinhoidosta, ja pienten lasten hoito varmasti veisi salapoliisilta energiaa, aikaa ja käytännön mahdollisuuksia selvittää rikoksia – hän ei esimerkiksi oikein voisi olla viikkokausia matkoilla, ja asiaan keskittyminen olisi vaikeaa, kun joku tarvitsisi huomiota vähintään puolen tunnin välein (muistaakseni Viisikoissa Paulin isä tai setä karjui aina, että lasten pitäisi olla hiljaa ja jättää hänet rauhaan, koska hänen piti tehdä töitä). Hengenvaaraankin asettuminen olisi varmaan vaikeampaa kuin ennen. Toisaalta tämän voi tulkita aivan päinvastoinkin: ”...voidaan nähdä heijastuneena patriarkaalinen näkemys siitä, ettei nainen voi olla yhtä aikaa itsenäinen, älykäs ja seksuaalisesti aktiivinen” (seuraavan postauksen Murha pukee naista, s. 112).

Varoitus tietyn ikäisille naisille: Hänen ikäluokkaansa [yli 50-vuotiaat?] kuuluvat naiset menettävät joskus tasapainonsa niin vakavasti, että tulevat hulluiksi. Mary Roberts Rinehartin aikaan tällaiset ajatukset tuntuivat ilmeisesti vielä järkeviltä. Toisaalta rikosromaaneissa tuntuu joskus, että ihmisiä arvioidaan yhtä heppoisin perustein, ja esimerkiksi aikaisempi mielenterveyshäiriö tuntuu usein tarkoittavan, että ihmisen voi olettaa vuosia tai vuosikymmeniäkin myöhemmin sekoavan ilman kummempaa syytä.

Tämä oli siis viihdyttävä ja monipuolinen kirja, joka tutustutti moniin uusiin kirjailijoihin. Sirpa Vuennon käännös oli ihan hyvä, vaikka siinä olikin jonkin verran ongelmia. Esimerkiksi puolitoistavuotiasta, kävelemään oppinutta lasta sanottiin vauvaksi; minun mielestäni yli vuoden vanha lapsi ei ole enää vauva eivätkä vauvat kävele, ja lapsen käveleminen oli lisäksi tärkeä asia juonen kannalta, joten vauva-sana johti harhaan.

Pari asiaa käännöksestä, jotka liittyvät siihen, minkä verran suomalaisten voi olettaa tietävän englantilaisesta kulttuurista: Johdannossa toimittaja Marie Smith sanoo tarinoiden kartoittavan naissalapoliisien kehitystä Edvardin ajoista nykyhetkeen. Kun en juurikaan tiedä Englannin kuninkaista, sijoitin tämän ajan epämääräisesti jonnekin 1900-luvun alkuun, ja pohdin, olisiko kääntäjä voinut muuttaa tämän aikamääreen suoraan tekstiin joksikin kymmenluvuksi, tai lisätä oikean ajan esimerkiksi alaviitteeseen tai sulkuihin. Samoin Mielipuoli hanhiemo -tarinassa Hanhiemon tarinoiden värssyt olivat juonen kannalta tärkeässä roolissa, ja mietin, olisiko kääntäjä tässä voinut lisätä alaviitteeseen käännetyn runon. Selittäviä alaviitteitä harrastettiin ehkä vanhemmissa käännöksissä enemmän, mutta ne eivät nykyään liene kovin suosittuja, koska niiden ajatellaan ehkä vievän huomiota itse tarinasta. Kaikkia pikkujuttuja ei tietenkään tarvitse selittää ja tietty arvoituksellisuus ja tuntemattomat asiat voivat tuntua lukiessa hauskaltakin, mutta joissain tapauksissa, kuten Mielipuolessa hanhiemossa, selitys voisi lisätä lukunautintoa ja selittää henkilöiden käytöstä. Englantilaiset ja ehkä amerikkalaisetkin ovat varmaan imeneet Hanhiemon tarinat jo äidinmaidosta, ainakin tunnetuimmat runot, joten englanniksi kirjoittava kirjailija voi luottaa siihen, että lukija tunnistaa ja muistaa nämä (ehkä myös Christien monissa kirjoissa käyttämät lastenlorut ovat peräisin tästä kirjasta), mutta ainakin itselleni Hanhiemo on jäänyt aika tuntemattomaksi, vaikka se onkin käännetty suomeksi.

Pirkko Valtosen kansikuva, joka ei keskity kirjan sisältöön vaan kuvaa naiskirjailijoita itseään, on hieno ja oivaltava. Kummallinen ja häiritsevä puute kirjassa on sisällysluettelon puuttuminen, ja lyhyet kirjailijaesittelyt ja novellien julkaisuvuodet olisivat olleet hyvä lisä kirjaan.

Helmet-haaste nro 25: Kirjassa ollaan saarella (Valaistusta murhaan -novellin juonen kannalta on olennaista, että se sijoittuu majakkasaarelle).

Marie Smith (toim.): Murhaavat naiset, 1993 (Ms Murder, julkaisuvuosi=?). Book Studio, Jännityksen mestarit. Suomentaja Sirpa Vuento. Kannen kuva: Pirkko Valtonen. 358 sivua.