Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024

Kirjastossa sattui silmään selkokielisen fiktion kirjoittamisesta kertova kirja. Ihan ensin pitää sanoa, että kirjoittajat käyttävät termiä "selkokirja" viittaamaan nimenomaan selkokielisiin romaaneihin, novelleihin, runoihin ja näytelmiin, ei tietokirjoihin (käytäntö tulee selvästi ilmi esimerkiksi sivuilla 51, 112 ja 236). He eivät perustele asiaa eivätkä selitä sitä mitenkään, vaikka minusta tämä ei ole mitenkään itsestään selvää. Minusta "selkokirja" tarkoittaa kaikkia selkokielisiä kirjoja - romaaneja, novellikokoelmia, runokirjoja ja myös tietokirjoja - joten asiasta olisi kannattanut ainakin mainita alussa. "Selkokirja" on toki näppärämpi termi kuin "selkokielinen kaunokirjallinen teos", mutta esimerkiksi "selkofiktio" (tai "selkokauno" tai "selkokaunokirja") olisi ollut kuvaavampi termi.

Muuten kirja on asiantunteva ja monipuolinen ja - kuten voi odottaakin - helppolukuinen ja selkeästi kirjoitettu. Kirja ei ole kirjoitusopas siinä mielessä, että siinä annettaisiin ohjeita vaikkapa juonenkehittelyyn tai kiinnostavien henkilöiden luomiseen, vaan se käsittelee sitä, mitä pitää ottaa huomioon kirjoitettaessa selkokielistä kaunokirjallisuutta joko suoraan selkokielelle tai muunnettaessa yleiskielistä fiktiota selkokieliseksi. Monet kirjan neuvoista olivat minulle tuttuja selkokielen kirjoitusohjeista yleensä (esim. kirjasta Selkoviestintä asiakastyössä), mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään hauskasti nimenomaan kaunokirjallisuuteen kuuluvia seikkoja.

Miten vaikkapa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä, Shakespearen näytelmä tai Kalevala muunnetaan selkokielelle? Kuinka paljon selkofiktiossa pitää tai saa selittää (opettavaisuuteen ei fiktiossa pidä mennä) ja minkä verran tekstiin voi jättää aukkoja? Entä fantasian, kauhun tai scifin kirjoittaminen - näissähän on jo määritelmän mukaan arkikokemukselle vieraita asioita? Miten juonesta voi tehdä helposti ymmärrettävän? Myös selkokielisissä kirjoissa voi leikitellä kielellä ja käyttää huumoria ja selkokielellä voi kirjoittaa runojakin.

Kirjassa on paljon käsiteltävään teemaan liittyviä esimerkkejä selkofiktiosta sekä siitä, miten yleiskielistä kaunokirjallista tekstiä on muutettu selkokielelle. Nämä esimerkit elävöittivät ja havainnollistivat kirjaa mainiosti. Muun tekstin lomassa olevat lyhyet Näkökulma-artikkelit tuovat kirjaan myös muiden selkofiktion kanssa tekemisissä olevien ihmisten käsityksiä ja kirjassa on lisäksi sitaatteja selkofiktion lukijoilta. Lukujen lopussa on hyödylliset tiivistelmät.

Selkofiktion kirjo on monipuolistunut paljon viime vuosina niin että nykyään varmasti löytyy jo jokaiselle jotakin. Selkokirjat mahdollistavat kirjoista nauttimisen myös niille, joille se ei eri syistä johtuen muuten onnistuisi, mikä on hienoa - selkokieltä tarvitaan. Selkokielisten kirjojen lukeminen voi esimerkiksi suomen kielen opiskelijoilla toimia myös siltana yleiskielisiin teksteihin (kirjoittajat vertaavat selkokirjoja uimarenkaaseen uimaan oppijoilla). Vai voiko? Tämä asia mietitytti minua kirjaa lukiessa paljon.

Selkokielen säännöt ovat selvät. Sanaston pitää olla helppoa ja sanojen tavallisia, lyhyitä ja konkreettisia eikä samaan sanaan pidä kasata monia eri taivutuspäätteitä, tunnuksia ja liitteitä (korv-i-ssa-mme-kin) (s. 84). Virkkeiden ja lauseiden pitää olla lyhyitä, passiivia (kirjoitetaan) ja nollapersoonaa (runoja voi kirjoittaa) saa käyttää vain vähän, lauseenvastikkeita (mennessään, tulevan, sanottuani, ajattelematta) ei pidä käyttää, konditionaalin (sanoisin) käyttöä pitää mahdollisuuksien mukaan välttää ja vaikeita partisiippeja (soittava, kirjoittama, lähtenyt, kuultu) ei pidä käyttää. Harvinaisia sijamuotoja kuten instruktiivia (puhtain käsin), abessiivia (äänettä) ja komitatiivia (punaisine pyörineen) ei saa käyttää. (s. 63)

Ongelma on kuitenkin siinä, että yleiskielessä käytetään paljon epätavallisia ja abstrakteja sanoja, hankalampia kielioppirakenteita ja pitkiä virkkeitä, ja esimerkiksi passiivi on suomen kielessä hyvin yleinen muoto. Jos lukijan on tarkoitus oppia lukemaan yleiskieltä (kaikilla selkokielen lukijoillahan ei näin ole, mutta esimerkiksi suomen opiskelijoilla tai nuorilla yleensä ottaen kyllä) ja selkokielessä johdonmukaisesti vältetään tällaisia sanoja ja rakenteita, miten lukijan kielitaito voi kehittyä niiden avulla pidemmälle?

Vaikkapa englannin, saksan, venäjän tai ranskan opiskelijoille on tarjolla helppolukuisia kirjoja, jotka on jaettu muistaakseni neljään ryhmään helpommista vaikeampiin. Helpoimmissa käytetään vaikkapa 500 yleisintä sanaa, vaikeimmissa jo 2000 tai 3000 sanaa, ja kielioppi- ja lauserakenteiden vaikeus lisääntyy samassa tahdissa. Kun olen itse opiskellut kieliä, tämä helppolukuisten kirjojen asteittainen vaikeutuminen on ollut minusta oikein hyödyllistä, ja toivoisin, että myös selkokirjojen vaikeustaso vaihtelisi ja tämä taso merkittäisiin kirjoihin. Jotain tällaista on jo kolmitasoisena kokeiltu (s. 12), mutta helppo taso on erittäin helppo ja vaikeimman tason käytöstä on ilmeisesti luovuttu, koska se on niin lähellä selkeää kieltä. Kirjassa väläytetään (s. 282) myös mahdollisuutta tulevaisuudessa vaihdella digitaalisten kirjojen vaikeustasoa lukijan toiveiden mukaan, mutta tässäkin pitäisi eri tasoja olla tarjolla.

Asiaa kommentoidaan kirjassa lyhyesti. Suomessa tasojen kehitystyö ei ole vielä niin pitkällä, että tasoja voisi helposti soveltaa kaunokirjallisuuteen tai merkitä kirjoihin, vaikka sitä on toivottu toisinaan ja vaikka Ruotsissa tällaisia tasoja on käytössä, vaikkeivät ne olekaan keskenään verrannollisia (s. 19). Asiasta sanotaan myös näin: Toisinaan kirjoittajat ja esimerkiksi opettajat pohtivat, eikö selkokirjoissa voisi käyttää rikasta ja monipuolista sanastoa, jotta esimerkiksi heikosti lukevat nuoret tai suomen kielen opiskelijat saisivat tilaisuuden oppia uutta. Kirjan tekijöiden mielestä tärkeämpää on kuitenkin se, että lukijat pääsevät lukemaan nyt, ei vasta myöhemmin (s. 83).

Heti lukemaan pääseminen onnistuisi kuitenkin myös sillä tavalla, että selkokielisille kirjoille määriteltäisiin vaikeustasot, jolloin lukija voisi valita haluamansa tasoisen kirjan. Ja selkokielisten kirjojen vaikeustasot vaihtelevat kuitenkin joka tapauksessa jonkin verran, joten lukijan olisi hyvä saada tietää kirjan taso. Olisiko tässä selkokielen seuraava kehittämiskohde? Näin selkokirjat todella toimisivat siltana yleiskieleen.

(Voi myös kyseenalaistaa sen selkokielen päämäärän, että lukijan pitäisi pystyä ymmärtämään kaikki. Vieraita kieliä opiskelleet tietävät, että kaikkea ei tarvitse ymmärtää saadakseen selvää tekstistä ja pystyäkseen myös nauttimaan siitä. Minulla tulee esimerkiksi vielä englannissakin joskus vastaan vieraita sanoja, vaikka se on vahvin vieras kieleni, saati sitten muissa kielissä - ja joskus jopa suomessa! - mutta läheskään kaikkia tekstin sanoja ei tarvitse ymmärtää. Ymmärtämisen määrän tarve vaihtelee lukemisen tarkoituksen mukaan. Sama pätee kielioppirakenteisiin - tekstiä voi ymmärtää, vaikkei tunnistaisikaan kaikkia sen kielioppirakenteita. Ja kun tällaisia vieraampia sanoja tai rakenteita kohtaa tekstissä, niitä alkaa usein vähitellen ymmärtää.)

Kirjoittajat ovat selvästi hyvin innostuneita selkokirjoista ja luottavat niiden voimaan, ja kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan taitto on selkeä ja silmälle miellyttävä ja kansikuva herättää kiinnostusta ja houkuttelee lukemaan.

Muualla: Tuijata, Ketju-lehti (pitkä artikkeli) ja Kehitysvammaliitto (kirjoittajien oma teksti).

Ella Airaksinen ja Ari Sainio: Sukella selkokirjaan. Selkokirjallisuus pintaa syvemmältä, 2024. Opike. Ulkoasu, taitto ja kansi: Sole Lätti. 300 sivua.

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 2. bloggaus)

Väitin tämän kirjan alkuosan novelleja käsittelevän bloggaukseni kommentissa, että loppuosassa on tunnetumpia kirjailijoita. Asia on itse asiassa päinvastoin - vaikka mukana on kolme lähes kaikille tuttua nimeä, suuri osa kirjailijanimistä oli ainakin minulle vieraita ja monet muutkin vain epämääräisesti tuttuja. Se ei tietenkään estänyt nauttimasta kirjasta.

Hyvät novellit ovat ihania, koska jos niiden miettimiseen laittaa tarpeeksi aikaa, niistä saattaa löytää pinnan alta vaikka mitä ja novelli saattaa ulottua moneen suuntaan, herättää kysymyksiä ja antaa uusia näkökulmia elämään. Yleensä olen kuitenkin laiska enkä jää pohtimaan niitä pidempää aikaa, mutta jos käsiin sattuu tarinoiden tulkintoja, silloin huomaa, miten rikkaita novellit voivat olla.

* Stephen Vincent Benét: By the Waters of Babylon. Metsästäjäkulttuurissa elävä nuori pappi on pappisisänsä kanssa uskaltautunut jo lapsena Kuolleille Paikoille ja koskettamaan näistä paikoista löytyvää vaarallista metallia. Aikuistuessaan hän tuntee, että hänen täytyy lähes varmasta tuhosta huolimatta tehdä se, mitä kukaan ei ole aikojen alusta koskaan tehnyt: ylittää kielletty joki ja vaeltaa ankarasti kielletyille Jumalien Asuinsijoille. Sinne, missä henget ja demonit elävät, missä on Suuren Palon tuhka, missä jumalat aikaisemmin kulkivat. Hieno scifinovelli suuren tuhon jälkeisestä ajasta, uskomuksista, rohkeudesta ja aiemman kulttuurin löytämisestä uudelleen. Tarinaa korostaa novellin seremoniallinen kirjoitustyyli. (12 s.)

* Dorothy Parker: Soldiers of the Republic. Epäsentimentaalinen ja samalla myötätuntoinen ja sodanvastainen kuvaus amerikkalaisten toimittajien(?) kohtaamisesta kahvilassa ilmeisesti Espanjan sisällissodan aikana Francoa vastaan taistelleiden sotilaiden kanssa. (4 s.)

* James Thurber: Mr. Preble Gets Rid of His Wife. Pikakirjoittajaansa rakastunut herra Preble päättää tappaa vaimonsa. Vaimo on kuitenkin täysin tietoinen miehensä aikomuksista ja suhtautuu miehensä toiveisiin kärsimättömästi ja harmistuneesti. Novellin hauskuus syntyy kahden täysin yhteensopimattoman asian, jokapäiväisen toisiinsa kyllästyneiden puolisoiden sanailun ja murhajuonen, yhdistämisestä, sekä siitä että molemmat puolisot tietävät tarkkaan, miten asian pitäisi genren perinteiden mukaan mennä. (4 s.)

John McNulty: Cluney McFarrar's Hardtack. Ensimmäisessä maailmansodassa sotinut bussikuski kertoo tarinan siitä, kun hän halusi taistelun jälkeen mennä nälkäisenä hakemaan kuolleen sotilaan laivakorppupaketin (hardtack). (4 s.)

Robert M. Coates: The Darkness of the Night. Dekkaritarina tapaamisesta kahvilassa; miehestä ja naisesta, joiden onnen esteenä on naisen aviomies. Tarina on kerrottu rakastuneen miehen näkökulmasta - mies pitää naista onnettomana uhrina - mutta lukijana ei voi varsinkaan tapaamisen loppupuolella välttää vaikutelmaa siitä, että nainen manipuloi häntä koko ajan taitavasti kohti rikosta. (9 s.)

William Faulkner: The Old People. Nuoren pojan näkökulmasta kerrottu muotokuva Sam Fathersista, chickasaw-heimon päälliköiden jälkeläisestä, joka on kuitenkin elänyt koko elämänsä mustien orjien ja myöhemmin palkkalaisten joukossa. Henkisesti täysin riippumaton Sam Fathers vihkii pojan metsästyksen saloihin ja kertoo tälle tarinoita vanhasta kansasta, niistä ihmisistä, jotka aiemmin elivät seuduilla. Kertomus itsessään ei kiinnostanut minua, mutta siinä oli kiinnostavaa salaperäisyyttä: tarinan metsä eli, metsästäjän piti kunnioittaa tappamiaan eläimiä, ja elämä saattaa kuoleman jälkeen jatkua eri muodoissa. (17 s.)

Ludwig Bemelmans: Grapes for Monsieur Cape. Omakohtaisen tuntuinen kertomus hienosta ravintolahotellista, minäkertojan töistä ravintolassa sekä ravintolan rikkaista asiakkaista. Tästä en innostunut. (9 s.)

Ernest Hemingway: A Man of the World. Hemingway ei ole suosikkejani, mutta häntä ei voi välttää vanhemmissa novellikokoelmissa. Kertomus hyvin omanarvontuntoisesta ja helposti ärtyvästä köyhästä sokeasta vanhuksesta, jonka sokeus on seurausta nuorena käydystä tappelusta, jonka osapuolet raatelivat toisensa kokonaan. Tappelun syytä ei kerrota. (5 s.)

* E. B. White: The Hour of Letdown. Mies tulee ravintolaan ison, käsivarrellisen koneen kanssa, tilaa sekä itselleen että koneelle viskipaukun ja juottaa laitteelle sen drinkin. Baarimikko suhtautuu koneeseen nyreästi; jotkut asiakkaat ovat avoimempia. (4 s.)

* Oliver La Farge: The Resting Place. Amerikan lounaisten alkuperäiskulttuurien tunnustetulla asiantuntijalla, erittäin hyväonnisella vanhalla tohtori Hillebrandilla, on salaisuus. Antropologian laitoksen johtaja Walter Klibben haluaisi saada pidetyn tutkijan jo eläkkeelle saadakseen laitoksen kokonaan hallintaansa ja laittaa siksi Hillebrandin uudelle kaivausretkelle mukaan oman tutkijansa. Mukavasti kerrottu ja sympaattinen, erikoiseen ympäristöön sijoittuva tarina, joka muuttuu lopussa spefiksi. La Farge oli itsekin antropologi ja alkuperäiskulttuurien tuntija. (12 s.)

* John Collier: The Touch of Nutmeg Makes It. Kertoja ja hänen kaverinsa ystävystyvät uuden kollegan, hermostuneen ja yksinäisen miehen kanssa. Miehen menneisyyden tragedia paljastuu vähitellen. Novellin loppu antaa sille hirtehishumoristisen, hiuksia nostattavan tulkinnan. (8 s.)

John Steinbeck: The Harness. Arvostetun maanviljelijän Peter Randallin sairaalloinen vaimo Emma kuolee vuosien avioliiton jälkeen, ja Peterin elämä ja vaatetus muuttuu. En muista lukeneeni yhtään Steinbeckin tekstiä, jossa naisen ja miehen välillä olisi mutkaton ja tasa-arvoinen ystävyyssuhde (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei Steinbeck olisi saattanut kirjoittaa tällaisesta). (13 s.)

* Kay Boyle: Friend of the Family. Kun äidin ystävä, komea, loistava ja räiskyvä oopperalaulaja tulee harvoille vierailuilleen, isä alkaa hänen rinnallaan vaikuttaa harmaalta ja pieneltä. Lasten näkökulmasta kerrottu rakkaustarina. (8 s.)

Erskine Caldwell: The Rumor. George Williams ehdottaa Sam Billingsiä kaupungin rahavarojen hoitajaksi, ja kaikki pitävät ajatusta loistavana. Williamsin toiminta herättää kuitenkin vahvoja epäilyksiä, ja hänestä alkaa kiertää ikävä huhu. (6 s.)

William Saroyan: There Was a Young Lady of Perth. Poika yrittää keksiä hyvää limerikkirunoa lehden palkintokilpailuun. Novellin kerronta on erikoista, koska minäkertoja puhuu tapahtumista jälkikäteen, epäilee toistuvasti omaa muistiaan ja esittää tapahtumista vaihtoehtoisia versioita. (8 s.)

Joseph Mitchell: The Downfall of Fascism in Black Ankle County. Kertoja muistelee poikavuosiaan, jolloin kaksi Stonewallin varsin tavallisen tuntuista asukasta perusti paikkakunnalle Ku Klux Klanin yksikön (ehkä elokuvan Kansakunnan synty innoittamana). Klaanilaiset terrorisoivat mustia, kiroilijoita, mielisairaita, juutalaisia ja pontikankeittäjiä (varsinkin jos olivat esimerkiksi velkaa näille tai hankkivat pontikkansa muilta tuottajilta), mutta haukkasivat lopulta liian suuren palan. Humoristinen kuvaus, jonka läpi kuitenkin näkyy asian karmeus ja vakavuus. (8 s.)

* William Maxwell: The French Scarecrow. George Martin kertoo psykologilleen Fisherin pariskunnan puutarhassa näkemästään variksenpelättimestä, jolloin siirrytään tarkempaan kuvaukseen variksenpelättimen historiasta ja vaiheista harmonisessa avioliitossa elävän Edmund ja Dorothy Fisherin elämässä ja puutarhassa. Sympaattinen mutta erikoinen teksti, joka tuntuu olevan enemmänkin ketju toisiinsa löyhästi liittyviä tapahtumia kuin yhtenäinen tarina. (13 s.)

Wallace Stegner: The Blue-Winged Teal. Aikuinen poika Henry on vihainen. Hän kaipaa hyväksyntää äitinsä kuoleman jälkeen biljardihallin omistajaksi ryhtyneeltä isältään, mutta samalla inhoaa tätä, tämän elämää ja pikkukaupunkia, jossa elää. Henryn metsästämät linnut (teal on tavi), jotka hän tuo biljardihalliin, luovat kaivatun yhdyssiteen isän ja pojan välille. (17 s.)

James Reid Parker: The Archimandrite's Niece. Säntillinen asianajaja, Mr. Devore, yrittää saada tolkkua tyylikkään ja majesteettisen bulgarialaisen Mme. Liapchevin rönsyilevästä tarinasta setänsä ongelmista Itä-Euroopassa. Tässä tarinassa ei tuntunut olevan mitään pointtia, ellei se sitten ilmennyt tarinan viimeisestä lauseesta. (6 s.)

* James Agee: A Mother's Tale. Lehmäemo kertoo pojalleen ja muille nuorille, tietämättömille ja seikkailunhaluisille vasikoille vanhan, lähes legendaksi muuttuneen tarinan ainoasta sonnista, joka tuli takaisin siltä matkalta, jolle ihmiset vievät lähes kaikki nuoret sonnit. Lähes tunnistamattomaksi runneltu kotiinpalannut kertoi kotiinjääneille tuskaisena pitkästä matkastaan ja kauhistuttavista tapahtumista sen aikana ja antoi heille pelottavia ja kauheita sääntöjä, jotka heidän täytyi uskoa ja joita heidän täytyi alkaa noudattaa. Hätkähdyttävän tarinan voi lukea vertauskuvallisena kertomuksena ihmisten maailmasta, mutta myös suoraan järkyttävänä eläinoikeusteemaisena kirjoituksena siitä, miltä tuntuu matkustaa ahtaassa junanvaunussa päiväkausia ilman ravintoa joutuakseen teurastamoon ja sen kauhuihin: koko tarina on kerrottu lehmien näkökulmasta. Englanninkielinen analyysi novellista ja sen teemoista tässä. (20 s.)

John Cheever: The National Pastime. Minäkertojan tarina siitä, miten hän ei koskaan oppinut pelaamaan baseballia ja millaisia ongelmia tämä aiheutti hänen elämässään. Kertomus limittyy kuvaukseen hankalasta isäsuhteesta, jossa pettynyt isä pitää pojan syntymää syynä rahavaikeuksiinsa. (14 s.)

Irwin Shaw: The Girls in Their Summer Dresses. Michaelin ja Francesin muuten täysin onnellinen avioliitto horjuu, koska Michael ei pysty pitämään katseitaan ja ajatuksiaan kurissa. Pariskunta puhuu asiasta avoimesti ja yrittää löytää siihen ratkaisun. (6 s.)

Richard P. Bissell: The Death of Shorty. Laivan kansimies Shorty putoaa veteen ja kuolee, minkä jälkeen hän käy läpi tajunnanvirtana työhistoriansa laivoilla, ihmissuhteensa ja sen, miten hänen kuolemansa todennäköisesti vaikuttaa muihin. Hänen kertomansa asiat tuntuivat minusta yllättävän vähän merkityksellisiltä. (5 s.)

* Seymour Freedgood: Grandma and the Hindu Monk. Minäkertoja kutsuu opiskelutoverinsa, hindulaisen munkin Brahmacharin, viettämään kesää veljiensä ja muiden ystäviensä kanssa merenrantataloon. Brahmachari solahtaa sujuvasti osaksi nuorten miesten ryhmää, mutta hänen läsnäolonsa järkyttää suuresti kertojan harrasta juutalaista isoäitiä, kun vanhus vihdoin huomaa hänet. Hyvin sympaattinen omaelämäkerrallisen tuntuinen tarina, joka on kevyt muttei pinnallinen. (20 s.)

* Carson McCullers: Madame Zilensky and the King of Finland. Mr. Brook, collegen musiikin laitoksen johtaja, on onnistunut saamaan opettajakuntaansa Madame Zilenskyn, lahjakkaan säveltäjän ja opettajan. Novelli on suomalaisnäkökulmasta hauska: Madame Zilenskyn kolme poikaa ovat kaikki vaaleita, puhuvat muiden kielten lisäksi suomea, perheellä on suomalainen palvelija ja Zilensky sanoo itse olevansa suomalainen. Zilenskyn tarina Suomen kuninkaasta tuottaa kuitenkin Mr. Brookille ongelmia. Novelli on ehkä pohjimmiltaan kertomus pyrkimyksestä selvitä traumasta sekä ystävällisyydestä. (8 s.)

John Updike: The Lucid Eye in Silver Town. Taiteellisesti lahjakas poika matkustaa isänsä kanssa New Yorkiin ensimmäistä kertaa 13-vuotiaana tapaamaan rikasta setäänsä Quinia (isän toive) ja ostamaan taidekirjan Vermeeristä (pojan itsensä ja äidin toive). Tämäkin on tarina isän ja pojan suhteesta; isä käyttäytyy toisin kuin poika (ja lukija) toivoisi. (10 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe (Desert Harvest, 1977)

Tämä on oikein sympaattinen Botswanaan sijoittuva kirja. Se seuraa nimensä mukaisesti äiti Mmapulan perheenjäsenten elämää perheen Kalaharin autiomaan liepeillä sijaitsevassa kodissa ja jonkin verran myös heidän viljelyksillään, jonne he muuttavat sadekauden ajaksi. Kirjoittaja A. M. Merriweather on Skotlannin yhdistyneen vapaakirkon lähetyslääkäri, joka on työskennellyt pitkään Botswanassa ja kirjasta päätellen tuntee maan, sen asukkaat ja tavat oikein hyvin. Hän esiintyy itsekin välillä kirjan henkilönä, kun Mmapulan perhe tarvitsee lääkäriä, mutta yleensä ottaen valkoiset ovat kirjassa hyvin pienessä roolissa. Tämä on kertomus muutosten keskellä elävästä perheestä. Sen jäsenten nimet ovat keksittyjä, mutta perheen löytää lukemattomista kylistä eri puolilta laajaa Botswanan maata (5).

Kirjassa on kahdeksan lukua, ja ensimmäistä ja viimeistä lukua lukuun ottamatta jokainen luku kertoo yhden perheenjäsenen elämästä vuorollaan heidän itsensä näkökulmasta. Isä Thuto on arvostettu heimomies, karjankasvattaja ja tarinoitsija. Äiti Mmapula huolehtii kodista, viljelyksistä ja lapsistaan - silaa pihaa savella ja lannalla, kuokkii, kitkee ja pui sekä ompelee. Hän suree esikoistytärtään Segametsea, joka oli kuollut vaikeaan synnytykseen kaukana viljelyksillä, vaikka tämä olisi halunnut jäädä synnyttämään kotiin lähelle sairaalaa. Nyt Mmapula huolehtii toisesta tyttärestään Dineosta, joka odottaa synnytystä eristysmajassa. Dineolla oli edessään vielä kolme viikkoa lepoa, syömistä ja lihomista, ja kun hän sitten vihdoin ilmestyisi majastaan, hän olisi todellinen motsetsi, lihava, terve nainen, josta ihmiset sanoisivat: "Siinä on onnellinen nainen, hänen miehensä rakastaa häntä ja pitää hänestä huolta!" 

Kolmas tytär, 19-vuotias Serwalo, on sairaanhoitaja ja pitää työstään. Hän työskentelee sairaalassa eri osastoilla ja pääsee myös mukaan rankalle, väsyttävälle ja mahdollisesti vaarallisellekin, mutta jännittävälle päiväkausien automatkalle maaseudulle hoitamaan syrjäkylien ihmisiä. Hän menee vanhempiensa luvalla naimisiin ministeriön työntekijän Peterin kanssa; häiden jälkeen puolisot asuvat töidensä takia eri kaupungeissa ja tapaavat vain viikonloppuisin.

Älykäs ja päättäväinen 18-vuotias tytär Mosetsanagape valmistautuu tärkeään keskikoulututkintoon ja torjuu pojat, jotka kärttävät häntä sänkyyn joka päivä. Hän haluaa päästä yliopistoon ja opiskella valtion stipendillä lääkäriksi Sambiassa, Nigeriassa, Ugandassa tai Keniassa. Mosetsanagape on kokenut monen muun kanssa hengellisen herätyksen kolme vuotta sitten, kun afrikkalainen nuorisoryhmä on tullut kertomaan zuluksi, setswanaksi ja englanniksi yksinkertaisesta, elävästä ja iloisesta uskostaan. Perheen ainoa poika, 8-vuotias Kabo pitää koulunkäynnistä, mutta lähtee myös mielellään isän kanssa selvittämään isän erään härän kuolemaa karja-asemalle. Kirjan viimeisessä luvussa kerrotaan perheenjäsenten elämästä viiden vuoden kuluttua.

Kirja on oikein viehättävä. Se antaa elävän ja yksityiskohtaisen kuvan botswanalaisen perheen elämästä sekä heitä ympäröivästä yhteisöstä ja yhteiskunnasta perinteiden ja nykyajan risteyskohdassa. Vanhemmat ja kouluja käymätön Dineo edustavat perinteitä, nuoremmat kouluja käyneet ja käyvät lapset taas nykyaikaa. Kristillisyys on kirjassa mukana, muttei päällekäyvästi tai saarnaavasti, vaan luonnollisena osana joidenkin perheenjäsenten elämää. Kirjan perheenjäsenet ovat onnellisia ja vaikka miehiä arvostetaan yhteisössä enemmän (mikä näkyy esimerkiksi syömisjärjestyksessä), naisetkin ovat itsenäisiä toimijoita ja tyytyväisiä elämäänsä. Kirjan yleisilme on valoisa, tarmokas ja toiveikas, ja vaikka teos on jo vanha, sitä voi hyvin suositella niille, joita botswanalaisten tai yleensä afrikkalaisten ihmisten (aikaisempi) tavallinen elämä ja tapakulttuuri kiinnostaa.

Edit 31.3.25.

A. M. Merriweather: Äiti Mmapulan perhe, 1979 (Desert Harvest, 1977). Kirjaneliö, Suomen Lähetysseuran julkaisu. Suomennos: Marja Liljeqvist. Kansi: Marja-Leena Parviainen. 120 sivua. Lopussa kirjoitus Suomen Lähetysseuran työ Botswanassa (2 s.).

Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941 (rauhannobelistit 1946)

Kirjoitin edellisessä bloggauksessa Emily Greene Balchista, vuoden 1946 Nobelin rauhanpalkinnon toisesta saajasta. Hän julkaisi runokirjan 74-vuotiaana.

Useat kirjan runoista ovat aforistisia ja filosofisia pohdintoja ja kiteytyksiä elämästä. Niissä näkyy kirjoittajan pitkä elämänkokemus ja hänen elämänkatsomuksensa, joka on saanut hänet jatkamaan usein varmaankin raskasta ja epäkiitollista työtään rauhan hyväksi vuosikymmenestä toiseen. Monissa runoissa ilmenee myös henkisyys tai hengellisyys, mutta vain harvoin tiettyyn uskontokuntaan liittyvä uskonnollisuus. Luonto ja sen uudistava voima on Balchille tärkeää.

Runot ovat lyhyitä ja usein päällisin puolin helposti ymmärrettäviä. Koska kirja itsessäänkin on lyhyt, luin sen ehkä kolmeen kertaan Balchin elämäkertaa lukiessani. Vaikka monet runot tuntuivat aluksi varsin simppeleiltä ja jotkut opettavaisiltakin, niiden uudelleen lukeminen on tuonut niistä esiin uusia puolia ja syvyyttä. Myös Balchin elämänvaiheiden tunteminen antaa runoille kaikupohjaa, joten olen alkanut pitää tästä kirjasta koko ajan enemmän.

For a Guest Book

Shared are the bread and salt
But this is the lesser part.
Wide are the doors of the house,
Wider the doors of the heart.

 

Home (ote)

Dear to me, beyond words dear to me,
Is the Earth:
Wherever I pass I am at home.
... 

The bodies of all earth's children
Drawn from her substance
Return again to her.
Boundaries and frontiers and differences -
There are these,
Yet earth and all her offspring are one.

 

Breath of Night

Tonight not book nor pen,
Nor other men,
Nor even thought.
Let but my soul lie bare
That I may share
What comes unsought;
That I may hear and know
The various flow
Of the living sea.
Breathe with the breath of night,
Whose blindness passes sight
And sets me free.

 

Not Sacrifice

I said to God, "I will put away
My will and my wish this very day;
I will yield up my pleasure and bear my pain
If Thou wilt make the commandment plain."

Within, the still small voice replies:
"Thyself must answer thine own cries.
An oracle were a poor device.
Obedience is for the slave,
To give up thy will is to waste what I gave.
Let thy will grow strong and free and wise,
But not yet does thy will suffice
If goodness to thee is sacrifice."

 

Imprints (otteita)

Compensation
To struggle against this wind is bitter.
Primroses are in bloom.

Helplessness
My little bird without feathers.
My little rose with no green leaves to shelter it.

The Tonic
The sharp air lifts my chest.
My feet have courage.

Capacity
God's goodness cannot fill a little heart.
A great heart it overflows.

 

Youngness

She is so young. Her startled air
Is that of a wild bird or hare.
Her graceful awkwardness is gay
As that of puppies at their play.

What she surmises, what she feels,
Her eye and not her tongue reveals,
But let no cynic cleverness
Misprize the depths of simpleness.

 

Provision Against Dark Days 

If the dark days come
How shall I win through?
In the dark night of the soul
What could I do?
If I cannot find God,
If I cannot pray,
Or praying find only void -
What in that day?

As in the summer we can store up boughs
To warm the winter house
And make it home
Can I not store the warmth of these good days
For those of sick despondency's amaze
Should such days come?
Can I not then remember days like these
When life beats warm and strong,
When I am part of all and welcome all -
Work, pain and pleasure, tears and song?

May I remember in the darkened days
How dear is life to the sane,
How they love life though they be lonely, poor,
Weary, oppressed, in pain.

 

Old Age (ote)

I
The Last Trip of the Old Explorer

Well, Sarah dear, it is nice to be back.
Were you all right while I was gone?
I made it quite successfully -
Got as far as our corner and back through Smith's yard.
Hardly limped - carrying no cane either -
And only stopped twice to ease the old heart.
I have to report one cat and two hens,
Nothing else to enter in the log.
Quite an expedition, if not to the Arctic!
But I am tired after it, I must admit.

 

Days

Christmas - day of giving and receiving,
Easter - of remembering and believing,
Every day - the miracle of living.

Kirjan ainoa kuva, joka on tarkemmin katsottuna hyvin dramaattinen.

Emily Greene Balch: The Miracle of Living, 1941. Island Press. 51 sivua.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010 (rauhannobelistit 1946)

Taloustieteilijä, sosiologi, yliopisto-opettaja ja pasifisti Emily Greene Balch (1867-1961) sai vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon kolmantena naisena palkinnon 45-vuotisen historian aikana. Hänen elämäntarinansa on kiinnostava, vaikkakin poikkeuksellinen osa yhdysvaltalaista naishistoriaa, ja se kertoo siitä että jo ennen äänioikeuden saamista ja/tai virallista asemaa naiset saattoivat ottaa aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen elämään. Tämä näkyi myös vuoden 1931 rauhannobelistin Jane Addamsin kohdalla.

Balchista löytyi aivan uusi kirja. Tutkija Kristen E. Gwinn on tehnyt suuren työn ja kirjoittanut hänestä tarkan, huolellisen ja hyvin taustoitetun elämäkerran, joka on mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu, vaikkakin tutkimuksena ymmärrettävästi ajoittain vähän kuivakka. Gwinnin kirja on hyvä, mutta olisin halunnut saada Balchista elävämmän kuvan ihmisenä, joten olisi ollut hauska lukea myös Balchin ystävän Mercedes Randallin Balchista kertova kirja Improper Bostonian, mutta sitä ei ollut saatavilla, tai vielä mieluummin Balchin omaelämäkerta - Gwinnin houkuttelevat lainaukset hänen kirjoistaan ja teksteistään kertovat luonteikkaasta, kiinnostavasta, itsenäisesti ajattelevasta naisesta - mutta jälkimmäinen jäi ikävä kyllä käsikirjoituksen asteelle.

Balchin perhe, Emily Greene Balch oikealla.

Balch päätti jo nuorena omistaa elämänsä "hyvyyden palvelukseen". Hän syntyi vuonna 1867 Bostonissa kuusilapsiseen, sosiaalisesti tiedostavaan, keskiluokkaiseen ja onnelliseen perheeseen. Perheen viisi tyttöä pääsivät kouluun samoin kuin velikin. Rakas äiti Nelly kuoli munuaistautiin Balchin ollessa 17-vuotias. Isä Francis Vergnies Balch oli Balchille koko elämän ajan läheinen ja tärkeä ihminen ja hänen ihanteensa. Isä lähetti 18-vuotiaan tyttärensä tämän viimeisenä kouluvuotena Euroopan matkalle, jotta tämä pääsisi yli äidin kuoleman aiheuttamasta surusta. Tästä alkoi Balchin elämänmittainen kiinnostus muita maita ja kulttuureja kohtaan, mitä auttoi se että hän oli koulussa oppinut saksaa, ranskaa, latinaa ja kreikkaa sekä muiden maiden historiaa ja politiikkaa (14).

Balch valmistui uudesta Bryn Mawrin collegesta 22-vuotiaana opiskeltuaan taloustiedettä ja sosiologiaa (21). Tuona aikana vain 0,24 prosentilla amerikkalaisista naisista oli yliopistotutkinto (18). Tämän jälkeen hän vietti Ranskassa vuoden jatkaakseen opintojaan ja naisten opiskelulle Ranskassa asetetuista esteistä huolimatta kirjoitti kotiin palattuaan tutkielman Public Assistance of the Poor in France (1893), jota arvioijat kehuivat sen puolueettomuuden, tarkkuuden ja selkeyden vuoksi (27).

Balch kiinnostui setlementtityöstä osaksi Jane Addamsin takia - heistä tuli myöhemmin hyviä ystäviä - ja alkoi työskennellä setlementtitalon, Denison Housen, hyväksi Bostonin sosiaalisten olojen parantamiseksi. Tätä työtä hän teki kuitenkin vain kolmen vuoden ajan eikä asunut setlementtitalossa (30-35).

Balch jatkoi opintojaan. Hän halusi keskittyä taloustieteiden opiskeluun ja opiskeli alaa vuoden ajan Berliinin yliopistossa, koska Saksa ja varsinkin Berliini oli 1800-luvulla tärkeä opiskelupaikka amerikkalaisille (36-37). Naisilla ei ollut Balchin aikaan mahdollisuutta saada tutkintoa Berliinin yliopistosta, mutta vuosi oli Balchille silti hedelmällinen ja kiinnostava. Kotiinpaluun jälkeen hänelle tarjottiin mahdollisuutta opettaa taloustiedettä Wellesleyn yliopistossa, mitä hän teki lähes kahdenkymmenen vuoden ajan vuosina 1896-1914. Opettajana hän painotti kenttätyön tärkeyttä ja sitä, että opiskelijoiden piti tutustua henkilökohtaisesti niihin asioihin, joita he tutkivat (56). Sapattivapaan aikana hän kirjoitti kirjan maahanmuutosta, Our Slavic Fellow Citizens (1910), jota pidettiin erinomaisena ja perinpohjaisena tutkimuksena ja johon hän oli kerännyt materiaalia mm. matkustelemalla Kaakkois-Euroopassa (60-63).

Tähänastiset kirjassa kerrotut Balchin elämän tapahtumat kertoivat Balchin avarakatseisuudesta, laajoista tiedoista, tieteellisestä tarkkuudesta ja halusta ottaa itse selvää asioista sekä pyrkimyksestä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, mutteivät kuitenkaan erityisestä rauhantyöstä. Tämä muuttui ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Balch otti vapaata työstään osallistuakseen aktiivisesti naisjärjestöjen rauhantyöhön (ja lopulta menetti työnsä Wellesleyssä vahvojen mielipiteidensä takia). Naisjärjestöjen edustajat mm. keskustelivat presidentti Wilsonin kanssa ja lähettivät Eurooppaan lähetystöjä tapaamaan eurooppalaisia päättäjiä.

Balchin työ rauhanjärjestöissä jatkui koko hänen loppuelämänsä ajan ja hänellä oli hyvin tärkeä rooli Naisten Kansainvälisessä Rauhan ja Vapauden Liitossa (WILPF, toimii nykyäänkin) järjestön johtajana ja sen toiminnan alkuunpanijana Genevessä vuosina 1919-1922. (Myös Jane Addams oli yksi WILPFin johtajista.) Erimaalaiset naiset muodostivat ruohonjuuritason verkostoja keskenään ja auttoivat toisiaan; Balch ja hänen ystävänsä esimerkiksi yrittivät saada järjestön jäseniä turvaan Yhdysvaltoihin toisen maailmansodan aikaan. Järjestön naisten yhteisymmärrys ulottui kansallisuusrajojen yli myös sota-aikoina, ja he tekivät yhteistyötä rauhan hyväksi ensimmäisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen. Naisilla ei ollut virallista asemaa, mutta tämä ei estänyt heitä tapaamasta poliitikkoja ja laatimasta lausumia siitä, mikä heidän mielestään olisi oikeudenmukainen ja viisas tapa toimia ja ratkaista kansainväliset ristiriidat.

Balch kääntyi kveekariksi vuonna 1921. Monet hänen ystävistään ja hänen työtovereistaan olivat kveekareita. Kveekarit olivat tunnettuja sosiaalisesta uudistushalukkuudestaan ja pasifismistaan (uskontokunta saikin Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1947), mikä sopi Balchin elämänkatsomukseen hyvin. "It was not alone their testimony against war, their creedless faith, nor their openness to suggestions for far-reaching social reform that attracted me, but the dynamic force of the active love through which their religion was expressing itself in multifarious ways, both during and after the war." (125-126)

Eräs mielenkiintoinen jakso Balchin elämässä oli retki Haitiin vuonna 1926. WILPFin naiset olivat Zürichin kongressissa keskustelleet kolonisoitujen maiden asemasta ja välttämättömyydestä niiden itsehallintoon - mm. tässä he olivat paljon edellä aikaansa - ja tämän seurauksena WILPFin Yhdysvaltain osasto lähetti komitean (viisi naista ja yksi mies, Balch ja afroamerikkalainen Addie Hunton osana ryhmää) tutkimaan tilannetta Haitissa, jonka USA oli valloittanut vuonna 1915. Komitea tutustui maan tilanteeseen perusteellisesti haastattelemalla monia eri aloja edustavia haitilaisia ja yhdysvaltalaisia ihmisiä. Se julkaisi kattavan selvityksen, jossa se käsitteli eri jäsentensä kirjoittamissa luvuissa mm. "maanomistusta, terveyttä, koulutusta, infrastruktuuria, rotusuhteita, järjestyksenpitoa, oikeuslaitosta, lehdistöä, vankiloita sekä amerikkalaisia valloittajia vastaan tehtyjen väärinkäytössyytösten paikkansapitävyyttä" (136). Komitea oli sitä mieltä, että Haitin valloitus oli epäoikeutettu, että nykytilanne oli haitilaisille monella tavalla huono ja epäoikeudenmukainen ja kehotti Yhdysvaltoja heti lopettamaan valloituksensa (136-138). Balch luovutti komitean mietinnön presidentti Calvin Coolidgelle vuonna 1926, ja vaikkei se johtanutkaan välittömiin toimiin, presidentti Hooverin lähettämä virallinen tutkijaryhmä vahvisti vuonna 1930 Balchin ryhmän löydökset. Yhdysvaltalaiset lähtivät Haitista vihdoin vuonna 1934 (139).

Balch ei mennyt naimisiin, mutta hänellä oli aktiivinen sosiaalinen elämä. Koko kirjasta ilmenee ystävyys naisten välillä ja heidän antamansa tuki ja apu toisilleen. Monet Balchin lapsuuden ja nuoruuden koulutovereista (mm. varakas Helen Cheever) pysyivät hänen ystävinään koko hänen elämänsä ajan ja tukivat häntä henkisesti ja rahallisesti, ja esimerkiksi Jane Addamsin ja Balchin välinen ystävyys oli molemmille hyvin tärkeä, vaikka he olivat luonteiltaan aika erilaisia.

Balch eli 94-vuotiaaksi ja pysyi luullakseni aktiivisena viimeisille vuosikymmenille asti. Vuonna 1941 hän julkaisi runokirjan The Miracle of Living.

Balchin katsantokanta oli kansainvälinen ja hän kannatti oikeudenmukaista kansainvälistymistä. Hän teki elämänsä aikana paljon yhteistyötä erimaalaisten ihmisten kanssa ja piti itseään oikeutetusti maailmankansalaisena: "I am a good American but far more deeply and happily I feel myself a citizen of the world. I am at home wherever there are people. Wherever I go I know I shall find cruel sly dishonest unpleasant people and everywhere I shall find magnanimous generous people, men with keen minds, friendly honest open serviceable people who want to help, who want to make friends." (177) 

"If we have a long road ahead of us, we have also come a long way." (178)

Balchia ehdotettiin vuonna 1946 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi 13 kertaa. Erääksi ehdotuksen tekijäksi mainitaan 16 Finnish Professors of Law / Members of the Finnish Parliament (kaikki muut ehdottajat olivat yksityishenkilöitä).

Edit 20.3.25.

Kristen E. Gwinn: Emily Greene Balch. The Long Road to Internationalism, 2010. University of Illinois Press. 178 tekstisivua + lukukohtaiset viitteet (23 s.) + lähdeluettelo (8 s.) + hakemisto (7 s.).

Milton Crane (ed.): 50 Great American Short Stories (1965, 1. bloggaus)

Vaihteeksi yhdysvaltalaisia novelleja 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun puoliväliin. 1900-luvun alussa Amerikassa julkaistiin valtavasti novellilehtiä, ja vaikka suurin osa näistä olikin varmasti pulp-kirjallisuutta - mikä ei tarkoita sitä, että niiden novellit olivat helppoa kirjoitettavaa - mukana oli myös vakavammin otettavaa kirjallisuutta julkaisevia lehtiä, joten valinnanvaraa tällaisiin kokoelmiin oli runsaasti.

Ehkä noin puolet kirjan kirjailijoista oli minulle ennestään tuttuja nimiä, noin puolet ei, mikä on hienoa. On aina hauska tutustua uusiin kirjailijoihin, uusiin kirjoitustyyleihin, uusiin näkemyksiin elämästä.

Novellit tietysti vaihtelevat tyyliltään ja aiheiltaan, mutta vain harva tuntui tylsältä tai ikävältä; kokoelman toimittajan, kirjallisuuden professorin Milton Cranen maku osuu suureksi osaksi yksiin omani kanssa. Mukana oli myös monia humoristisia ja nykyään spefiksi luokiteltavia novelleja. Kuusi kirjan kirjailijoista on naisia: Mary E. Wilkins Freeman, Sarah Orne Jewett, Edith Wharton, Dorothy Parker, Kay Boyle ja Carson McCullers. Jaan bloggauksen kahteen osaan, ettei siitä tule liian pitkä.

Washington Irving: The Adventure of the German Student. Ranskan vallankumouksen ajan Pariisiin sijoittuva kummitustarinaksi muuttuva rakkauskertomus. Olen lukenut pari muutakin Irvingin tarinaa, päättömästä ratsumiehestä kertovan The Legend of Sleepy Hollow, sekä erittäin hyvät unenlahjat omaavasta Rip van Winklestä kertovan tarinan, ja ne ovat omalla tavallaan viihdyttäviä. (6 s.) 

Nathaniel Hawthorne: Young Goodman Brown. Kaikki on kauniin ja uskonnollisen pinnan alla rappiota ja turmelusta; metsässä piilevät pahat voimat, joita ihmiset etsivät. Ei millään tavalla hienovarainen symbolinen novelli, jota on nykynäkökulmasta aika vaikea ottaa vakavasti. (12 s.)

Edgar Allan Poe: Ms. Found in a Bottle. Maailman meriä seilaava kertoja päätyy hirvittävän myrskyn seurauksena yksin salaperäiselle laivalle, jota kansoittavat kummitusmaiset merimiehet, ja kirjoittaa kokemuksistaan tarinan, jonka laittaa pulloon. (10 s.)

* Herman Melville: The Fiddler. Kertomus erikoisesta miehestä ja siitä, miten vaikeaa ihmisten arvioiminen oikealla tavalla on. Siitä, että hyväluontoisuus, rauhallisuus ja ystävällisyys ei tarkoita typeryyttä tai keskinkertaisuutta. (6 s.)

Fitz-James O'Brien: What Was It? Täysihoitolan pitäjä muuttaa urheiden asukkaidensa kanssa rakennukseen, joka on saanut mainetta kummitustalona. Asukit pitävät kummitusjuttuja ensin viihdyttävinä, mutta sitten talossa alkaa tapahtua outoja asioita, ja oopiumia säännöllisesti käyttävät kertoja ja hänen lääkäriystävänsä tapaavat pelottavan olion. (12 s.)

Mark Twain: Luck. Kertomus juhlitusta, kaikkien arvostamasta ja sotatantereilla kunnostautuneesta kenraalista, jonka entisen opettajan kertomus kuitenkin paljastaa täydeksi typerykseksi. Kukaan ei ole kuitenkaan huomannut miehen tyhmyyttä, koska kenraalilla on ollut elämässään satumaisen hyvä onni. (4 s.)

* Francis Bret Harte: The Outcasts of Poker Flat. Pokerihai John Oakhurst karkotetaan Poker Flatin pikkukaupungista yhdessä juopon rosvon sekä kahden moraaliltaan kyseenalaisen naisen kanssa. Karkotetut pyrkivät vuorten yli toiseen pikkukaupunkiin ja tapaavat matkallaan nuorenparin, joka on karannut mennäkseen naimisiin. Lumimyrsky pysäyttää matkalaiset. Ulkonaisesti eleetön lännentarina, jonka edetessä henkilöistä paljastuu odottamattomia piirteitä, yllättävää inhimillisyyttä ja jopa jaloutta. (10 s.) 

Ambrose Bierce: The Damned Thing. Eräänlainen hirviötarina, jonka kehyskertomuksena on pienessä majassa tapahtuva kuolinsyyntutkimus. (9 s.)

Henry James: The Two Faces. Erittäin hankalalukuinen rikkaiden ihmisten pariin sijoittuva kertomus, jossa maailmannainen tuhoaa entisen ihailijansa kauniin nuoren vaimon elämän antamalla tälle huonoja pukeutumisneuvoja. Ensivaikutelmaa ei ilmeisesti voi hienostopiireissä muuttaa. (13 s.)

* Mary E. Wilkins Freeman: A New England Nun. Louisa Ellis on asunut pienessä sievässä talossaan vuosia yksin ja nauttii säntillisistä rituaaleistaan ja rutiineistaan, jotka täyttävät hänen päivänsä. Nyt hänen pitäisi kuitenkin 15 vuotta vanhan kihlauksen takia mennä naimisiin vanhan rakastettunsa, kömpelön, isokokoisen ja hyväluontoisen Joe Daggetin kanssa. (12 s.)

* Sarah Orne Jewett: The Courting of Sister Wisby. Itsenäisesti ajatteleva Lizy Wisby päättää kokeilla avoliittoa ennen naimisiinmenoa, ja ympäristön paheksunnasta ja pilkasta huolimatta myös tekee näin. Lizyn ja hänen rakastettunsa tarina vie novellista alle puolet. Novellin alkupuolen kehyskertomuksessa puhutaan kasveista, kukista, kävelemisestä, maisemista, luonnosta ja ihmisistä, ja pidin siitä vielä enemmän kuin varsinaisesta kertomuksesta. (15 s.)

* Edith Wharton: The Dilettante. Thursdale menee tapaamaan vanhaa ystäväänsä, Margaret Vervainia, jonka on koulinut vuosien varrella mieleisekseen, ja kertoo nuoresta Ruth Gaynorista, johon on rakastunut. Mrs. Vervainin ja Ruthin käytös horjuttavat Thursdalen itsetyytyväisyyttä. (9 s.)

O. Henry: Masters of Arts. Suurien rahojen toivossa Keogh suostuttelee taiteeseen vakavasti suhtautuvan taiteilijaystävänsä Carolus Whiten matkustamaan kanssaan Anchuriaan ja maalaamaan muotokuvan tämän eteläisen valtion turhamaisesta ja yksinvaltaisesta presidentistä Losadasta. Ystävykset joutuvat kuitenkin punnitsemaan sitä, voittaako raha kaikki muut arvot. (13 s.)

George Ade: Effie Whittlesy. Vaimo on vihdoin löytänyt erinomaiselta vaikuttavan palvelijattaren, joka kuitenkin paljastuu hänen varakkaan miehensä lapsuudenystäväksi tämän entisestä kotikaupungista. Palvelijatar ja mies vaihtavat kuulumisia ja puhuvat keskenään tuttavallisesti, mitä vaimo ei onnistu sovittamaan yhteen yhteiskunnallisten käsitystensä kanssa. (6 s.)

Finley Peter Dunne: Mr. Dooley on the Popularity of Firemen. Pystyn aika hyvin lukemaan myös murteellisesti tai puhekielisesti kirjoitettua englantia, mutta tämän tarinan kieli oli melkoisen hankalaa. Kertomus ei myöskään tuntunut niin kiinnostavalta, että kielen läpi tunkeutumisen yrittäminen olisi innostanut. "I knowed a man be th' name iv Clancy wanst, Jawn. He was fr'm th' County May-o, but a good man f'r all that; an', whin he'd growed to be a big, sthrappin' fellow, he wint on to th' fire departmint. They'se an Irishman 'r two on th' fire departmint an' in th' army, too, Jawn, though ye'd think be hearin' some talk they was all runnin' prim'ries an' thryin' to be cinthral comitymen. So ye wud. ... (2 s.)

* Stephen Crane: The Bride Comes to Yellow Sky. Tarinan alkupuoli kertoo kömpelöstä, maalaismaisesta, toisilleen ujosti hymyilevästä uudesta avioparista upeassa junan vaununosastossa. Junan henkilökunta suhtautuu rakastuneeseen pariin ystävällisen alentuvasti. Tarina muuttuu aivan toisenlaiseksi, kun saavutaan sheriffiksi paljastuvan miehen kotikaupunkiin, jossa riehuu humalainen pyssymies. (11 s.)

* Charles M. Flandrau: A Dead Issue. 32 vuotta täyttävä Harvardin yliopiston opettaja Marcus Thorn on yrittänyt pitää kiinni nuoruudestaan tapaamalla opiskelijakerhossaan nuoria opiskelijoita sekä yrittämällä miellyttää näitä ja olla näiden kaltainen, mutta joutuu huomaamaan, että asiat muuttuvat. (21 s.)

* Theodore Dreiser: The Lost Phoebe. Vuosikymmeniä vaimonsa kanssa yksinkertaista mutta onnellista elämää viettänyt vähävarainen maanviljelijä Henry Reifsnider jää leskeksi. Yksinäinen vanhus alkaa kuvitella näkevänsä rakkaan kuolleen vaimonsa Phoeben aina välillä. Hän alkaa etsiä tätä kävellen kaikkialta ympäristöstä ja ulottaa hakunsa koko ajan kauemmaksi. Naapurit ovat huolestuneita, mutta suhtautuvat häneen kuitenkin suvaitsevasti ja ymmärtävästi. (15 s.)

* Clarence Day: Father Is Firm with His Ailments. Humoristinen tarina isästä, joka ei kerta kaikkiaan voi ymmärtää, miksi ihmiset tai esimerkiksi hänen vaimonsa olisivat sairaita tai miksi kukaan tarvitsisi koskaan lääkäriä. Kysymys on vain tahdonvoimasta, jota isä ei epäile vaatia läheisiltään. (5 s.)

* Sherwood Anderson: Death in the Woods. Vanha ja köyhä Mrs. Grimes, jota on kohdeltu huonosti koko elämän ajan sekä palvelijana että avioliitossa ja joka on yrittänyt hiljaisena pitää eläimensä, miehensä ja poikansa hengissä ja ruokkia nämä työläästi kokoon haalimillaan ruoilla, kävelee koiriensa kanssa metsän halki taas yhden ruoanhakumatkan jälkeen. Myötätuntoinen tarina. (12 s.)

* Jack London: To Build a Fire. Aluksi itsevarma mies kulkee ison koiransa kanssa metsässä Yukonin reitillä Alaskassa kylmänä, erittäin kylmänä päivänä. Hänen on tarkoitus päästä illalla leiriin kumppaniensa luokse. Henkiinjääminen on lopulta kiinni siitä, saako hän nuotion syttymään. Jack Londonin kerronta on uskomattoman intensiivistä ja jännittävää, vaikkei novellissa tapahdukaan kovin paljon. (15 s.)

William Carlos Williams: The Use of Force. Lääkäri tulee katsomaan pientä kuumeista tyttöä, jolla epäillään olevan mahdollisesti kuolemaan johtava tauti, kurkkumätä. Tyttö vastustaa kurkkunsa tutkimista kuitenkin raivokkaasti, ja tutkimustilanteesta tulee lopulta hyvin väkivaltainen ja ahdistava. (4 s.)

Ring W. Lardner: Old Folks' Christmas. Miehen keksinnöllä hiljattain rikastunut vanhempi pariskunta odottaa innokkaasti jouluksi kotiin tulevia teini-ikäisiä lapsiaan, college-opiskelija Tediä ja sisäoppilaitoksessa collegeopintoihin valmistautuvaa Carolinea. Nämä kuitenkin välittävät lomallaan vain kavereistaan ja jättävät vanhempansa jatkuvasti huomiotta. Pintatasolla novellin teemana on selvästi lasten kiittämättömyys heitä rakastavia ja hemmottelevia sekä heidän seuraansa kaipaavia sympaattisia vanhempiaan kohtaan, mutta mietin oliko Lardnerin tarkoitus myös kuvata lasten tarvetta irrottautua vanhemmistaan ja muodostaa oma identiteettinsä. Tuntuu, että pariskunta haluaisi tehdä lapsistaan omat kopionsa: he ovat nimenneet lapset kaimoikseen (nykyään lapset haluavat itseään kutsuttavan eri nimillä), haluaisivat tehdä asiat samalla tavalla kuin lasten ollessa pieniä ja antavat lapsilleen luksuslahjoja, mutta sellaisia, joista he itse pitävät ja joita he itse käyttävät tai haluaisivat käyttää. (10 s.)

* Conrad Aiken: Silent Snow, Secret Snow. Hieno vertauskuvallinen novelli, jossa alakouluikäinen poika alkaa kuulla äänet päivä päivältä vaimeampina, kuin sankan lumen hiljentäminä, ja alkaa sulkeutua yhä enemmän omaan maailmaansa siitä huolimatta, että pitää vanhemmistaan ja elämästään. Hänellä on nyt kuitenkin oma salaisuutensa, lämmin ja kaunis ja suojeleva, eikä hän halua luopua siitä tai jakaa sitä kenenkään kanssa. En tiedä, mistä tässä oli loppujen lopuksi kyse, mutta tulkinnan avoimuus on osa novellin kiehtovuutta. (17 s.)

50 Great American Short Stories. Edited and with an introduction by Milton Crane. 11th printing, 1971 (1965). Bantam Books. 502 sivua.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005)

Ostin tämän kirjan parikymmentä vuotta sitten. Se on edelleen yksi lempikirjoistani, koska sen lähestymistapa aiheeseensa on niin erikoinen, hauska ja vapauttava: se on laihdutuskirja, jossa ei puhuta oikeastaan mitään kaloreista tai oikeista ruokavalinnoista - kirjoittajat olettavat syystä, että ihmiset jo tietävät nämä asiat - vaan esimerkiksi kuorolaulusta, tunneälystä, oman päänsä pitämisestä tai vaihtoehtoisesti toisten kuuntelusta, siitä että ottaa vastuun itsestään, siitä että kuuntelee lämmityslaitteen käynnistymistä tai linnunlaulua, siitä että kerää roskia, auttaa kaveria tai kohtelee kaikkia tasa-arvoisesti.

Kirjan lähtökohta on se, että terveellinen tai epäterveellinen syöminen on vain yksi tapa muiden joukossa. Kaikki tavat - ei vain syöminen - muodostavat tapaverkon, joka on muotoutunut koko elämän aikana ja on hyvin luja. Ihmisestä tulee tapaverkon takia helposti joustamaton tapakone. Jos pyrkii laihdutuskuurilla muuttamaan vain yhtä tapaa eli pelkästään syömään eri tavalla kuin ennen, tämä vaatii suuria ponnistuksia, koska tapaverkon muut osat pyrkivät palauttamaan tavan entiselleen, ja laihdutuskuurin jälkeen alkaa helposti syödä samoin kuin ennenkin. Laihduttamisesta tulee tapa muiden joukossa, useimmiten hyödytön ja monesti myös vahingollinen, ja lisäksi se aiheuttaa monesti kurjaa oloa.

Siksi ihmisen, joka haluaa laihtua, kannattaa muuttaa tottumuksiaan ja alkaa tehdä asioita - mitä tahansa - eri tavalla kuin ennen, koska tämä heikentää tapaverkkoa, minkä jälkeen syömisenkin muuttaminen on paljon helpompaa. Kannattaa vaikkapa kokeilla uutta harrastusta, esimerkiksi tuota kuorolaulua jos se kiinnostaa, lukea lehteä jota ei ole ennen lukenut, mennä töihin eri reittiä kuin yleensä, pyrkiä olemaan sovinnaisempi tai epäsovinnaisempi, spontaanimpi tai järjestelmällisempi (kunhan on erilainen kuin normaalisti on), tanssia itsekseen kaksi minuuttia, käyttäytyä pelottomasti (pienemmissä tai isommissa asioissa), suhtautua tietoisesti johonkin asiaan, jonka on aiemmin jättänyt huomiotta... Asioiden pitäisi olla sellaisia, jotka tuntuvat jonkin verran hankalilta tai joskus jopa epämiellyttäviltä, mutta jotka ovat kuitenkin suhteellisen helppoja ja pieniä eli mahdollisuuksien rajoissa.

Kirjassa edetään pienistä muutoksista suurempiin, koko luonnetta koskeviin asioihin. Siinä on neljä vaihetta ja 28 askelta, jotka on tarkoitus käydä läpi päivä kerrallaan neljän viikon aikana. Projektissa ei kuitenkaan voi epäonnistua eli sen voi tehdä myös pidemmän ajan kuluessa. Kirjan mukaan tehtävät tehtyään ei tarvitse enää koskaan ryhtyä laihdutuskuurille, vaan paino laskee itsestään niin kauan, kunnes ihanteellinen terve paino on saavutettu (209). 

Kirjoittajat kehuvat kirjan alussa Tee jotakin erilaista -menettelytapaansa maasta taivaaseen ja viittaavat siitä tehtyihin tutkimuksiin ja hyviin tuloksiin, mikä tuntuu aika epäilyttävältä koska kirjassa ei ole minkäänlaista lähdeluetteloa, tutkimusten nimiä ja julkaisutietoja ei mainita eikä kirjassa anneta myöskään kirjoittajien henkilötietoja. Tekstistä päätellen he ovat varmaankin englantilaisia yliopistoihmisiä ja ilmeisesti nuo tutkimuksetkin ovat olemassa, mutta ehkä lähdeluettelo on jätetty pois suomenkielisestä painoksesta. Kirjaa voi kritisoida myös siitä, että kirjoittajat olettavat kaikkien lihavien ihmisten haluavan laihtua, tai siitä, että he pitävät lihavia ihmisiä kaavoihinsa kangistuneina ja urautuneina. Kumpikaan ei ole mitenkään itsestään selvää, mutta tämän voi antaa anteeksi, koska kirja on muuten hieno.

Olen alkanut tehdä kirjan tehtäviä vuosien varrella ehkä kolmeen otteeseen, mutten ole koskaan pystynyt tekemään niitä loppuun asti, koska teemat alkavat lopussa olla jo varsin maailmojasyleileviä, ja minulla on tuohon osittaiseenkin (3/4?) tekemiseen mennyt aina kuukautta melkoisesti pidempi aika. En kuitenkaan tunne epäonnistuneeni tai tehtävien tekemisen menneen hukkaan. Kaksi vuotta kirjan oston ja käytäntöön soveltamisen jälkeen painoin merkintöjeni mukaan 13 kiloa vähemmän kuin ennen, johtui se sitten tästä kirjasta tai jostain muusta.

Tätä paljon tärkeämpää on kuitenkin se, että elämäni oli ja on nyt hauskempaa, vapaampaa ja kiinnostavampaa kuin ennen, mikä saattaa hyvinkin johtua osaksi siitä, että olen kirjan takia mennyt epämukavuusalueelleni monta kertaa ja kokeillut uusia asioita, helpompia ja vaikeampia. En pitänyt itseäni parikymmentä vuotta sitten kovinkaan urautuneena, koska olen aina pitänyt vaihtelusta ja inhonnut rutiineja, mutta tehtäviä tehdessäni huomasin kuitenkin, että minulla oli joitakin, aika moniakin, asioita tai toimintatapoja, joita ehdottomasti välttelin enkä halunnut tehdä. Ja sellaisia asioita, jotka halusin tehdä aina samalla tavalla. (Samoin nyt, mutta paljon vähemmän.)

Olin esimerkiksi nuorena ja vielä pitkälle aikuisuuteenkin monesti ujo ja sisäänpäin kääntynyt. Yhdessä kirjan tehtävässä piti toimia ulospäin suuntautuneesti (jos on itse sisäänpäin kääntynyt), ottaa tilaa ja puhua sellaisissa tilanteissa joissa yleensä olisi hiljaa. Tein niin eräässä kokouksessa, vaikka minua pelotti ja jännitti. Tutut ihmiset katsoivat minua mielestäni aika ihmetellen, minulla oli melkein fyysisesti paha olo, ja minua hävetti tapaamisen aikana ja sen jälkeen. En ollut tajunnut, miten voimakas ja yleensä ottaen kyseenalaistamaton tuo reagointitapa minulle on, ennen kuin toimin toisella tavalla. Sen jälkeen aloin toimia rohkeammin myös muissa tilanteissa, enkä nykyään tunne itseäni enää lähes koskaan ujoksi eikä mielipiteideni ilmaiseminen ole minulle vaikeaa, vaikka olenkin edelleen enemmän introvertti kuin ekstrovertti. Huomasin myös, että kannattaa kokeilla myös sellaisia asioita, joista ei usko pitävänsä: lainasin kirjastosta lehtiä, joiden aihe ei kiinnostanut minua lähtökohtaisesti ollenkaan (esim. Bodaus tai Betoni  :D ), ja huomasin niistäkin löytyvän kiinnostavia asioita, vaikkei niistä vakiolukemistani tullutkaan.

Nykyään pidän ihanasta kehostani, koska se mahdollistaa minulle niin paljon hyviä asioita ja pystyy niin moneen asiaan, painosta riippumatta. Laihtuminen on minulle nykyään kaksipiippuinen juttu - voisin haluta pudottaa painoa ihan vain vasta-argumenttina painoon fiksoituneille lääkäreille ja sen takia, että jotkin terveysjutut saattavat olla parempia laihempina. (Verenpaineeni ei kyllä laskenut yhtään muutama vuosi sitten tapahtuneen 14 kilon laihtumisen jälkeen, vaikka painonpudotuksen aina sanotaan auttavan korkeaan verenpaineeseen. Laihtuminen ei myöskään auttanut väsymykseen, vaikka eräs lääkäri oli väittänyt myös näin.) Saisin siis olla terveyssyistä laihempikin (rasvan luontainen gravitaatiokeskus vartalossani on vatsa, joka on sille tunnetusti se kaikkein haitallisin paikka), mutta minulla ei ole tarvetta laihtua vain laihtumisen tai ulkoapäin asetettujen normien vuoksi, vaan tunnen oloni hyväksi sellaisena kuin olen. Aion kuitenkin tarttua tähän kirjaan myös myöhemmin - tämä on ainoa tapaamani laihdutusopas, jonka ohjeita noudattaa ilokseen, sen takia että elämä olisi hauskempaa. Lopeta laihduttaminen, aloita eläminen (62).

Eija Tervosen käännös on hyvä.

Edit 3.3.25.

Ben Fletcher, Karen Pine ja Danny Penman: Laihdu, älä laihduta, 2006 (The No Diet Diet. Do Something Different, 2005). Otava. Suomennos: Eija Tervonen. Kannen tekijää ei kerrottu. 254 sivua.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä syrjimiensä ihmisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Edit 3.3.25.

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.