torstai 16. tammikuuta 2025

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953

Kersti Bergroth kirjoitti paljon, myös näytelmiä. (Spoilerivaroitus: paljastan juonesta melko paljon.) Näytelmän päähenkilö on Marja, "intohimoinen ja kokematon nuori nainen", joka on teoksen alussa naimisissa liikemies Otson kanssa ja haluaisi pitää tämän kokonaan itsellään, "prinssinä tornissa", jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa. Hän ei halua jakaa tätä kenenkään kanssa ja kärsii mustasukkaisuuden tuskista heti jos Otso on hetkenkin poissa hänen luotaan seurustelemassa muiden naisten kanssa tai ei tule heti kotiin töiden jälkeen; Otso on koko hänen elämänsä. Otso ei tätä kestä ja ilmoittaa tylysti ensimmäisen näytöksen lopussa eroavansa hänestä viiden vuoden avioliiton jälkeen, vaikka Marjan mielestä vuodet ovat olleet molemmille täydellisen onnellisia.

Lukija - ja Marjan ystävät näytelmässä - odottavat salamaniskemän Marjan romahtavan kokonaan, olevan "tomua ja tuhkaa" ja elävän hiljaista varjoelämää, mutta toisessa näytöksessä tavataan kukoistava, onnellinen, äänekäs ja täysin riippumaton Marja, joka on alkanut töikseen suunnitella mattoja ja ryijyjä. Hänellä on uusi elämänfilosofia: hän rakastaa kaikkia ja kaikkea, muttei ketään erityisesti.

    Kaarlo. Mitä sinä tarkoitat sillä että sinä olet terve?
    Marja. Että minä liikun kevyesti ja voimakkaasti maailmassa. Että minä olen iskenyt kiinni oven siihen hirvittävään ja epäinhimilliseen, jota sanotaan suureksi rakkaudeksi.
    Kaarlo. Etköhän sinä nyt vähän kerskaile? Kaikessa hiljaisuudessa sinä kaipaat rakkautta.
    Marja. Totta kai. Enkä vain kaipaa. Minä rakastan ihmisiä. Minä rakastan teitä molempia juuri nyt. Minä rakastan sinun vähän sovinnaisia, mutta miehekkäitä ja värikkäitä kasvojasi, Kaarlo. Minä rakastan sinun ylitsevuotavaa sieluasi, jonka minä muistan, Antti. Minä rakastan todellisesti ja vilpittömästi kaikkia ihmisiä. Mutta minä halveksin niin sanottua suurta rakkautta, avioliittoa, koko tuota aidattua kaksi, kaksi - joista toinen aina on onneton ja tahtoo pois.
...
    Marja. [Rakkaus] on aina itsekästä. Tai voiko rakastaa jotakin ihmistä ja mielellään antaa hänet toiselle? Suuri rakkaus on vanginvartija. Sinä olet minun, minun, minun!
    Kaarlo (vetäytyen arvokkaasti kuoreensa). Sinä vastustat nyt sitä ainoaa oikein kaunista, mitä meillä on. Rakkautta. Tiedätkö sinä, Marja, minä en pidä sinusta, kun sinä puhut tuolla tavalla.
    Marja (hymyilee ystävällisesti). Ole hyvä. Älä pidä minusta.
   
Kaarlo. ... Jos sinä tuhoat rakkauden, niin ei mikään ole mitään.
   
Marja. Minä tuhoan vain väärän rakkauden. Minä tuhoan vain avioliiton, kotilieden, joka on raudankovan itsekkyyden ja pahansuopuuden pesäpaikka. Niin, se oli hyvä sana, pahansuopuus. Sitä juuri tulvii niistä suljetuista linnoituksista. Sen minä tunnen, kun nyt olen ulkopuolella. Minä olin itse sellaisen linnoituksen komentajana. Kaikki kanuunat oli suunnattu ulospäin. Älkää tulko lähelle! Koko ihmiskunnalta on pääsy kielletty! Sitä on avioliitto. Kuta enemmän sellaisia linnoituksia minä tuhoan, sitä parempi. (54-57)

Aika radikaalia tekstiä 1950-luvulle. Antti ja Kaarlo ovat järkyttyneitä ja yllättyneitä, mutta pitävät uutta Marjaa kiehtovana, minkä takia Antin aidosti onnellinen avioliitto Elnan kanssa alkaa rakoilla lasten hoidon ja muun arjen vaatimusten paineissa. Myös Marja rakastuu, muttei halua kuitenkaan satuttaa muita ja on valmis luopumaan rakkaudestaan mahdollistaakseen toisen naisen onnen.

    Johtaja. Sinulla on merkillisiä ystäviä. Aina kun he menevät, niin ne ovat sanoneet jotakin, joka pahoittaa sinua.
    Marja. Niin. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa. Minä tahdon tehdä kaikille hyvää, ja minä teen kaikille pahaa. Minä haavoitan heitä, minä pahoinpitelen heitä. (106)

Näytelmä on eräänlainen "teoria rakkaudesta". Miten toista ihmistä voi ja pitää rakastaa? Onko pysyvä onni ja rakkaus mahdollista? Pitääkö rakkauden ja rakkaussuhteen olla koteloitunutta, yhteensulautunutta ja muut poissulkevaa, vai avointa ja vapaata, sellaista, johon mahtuvat myös muut ihmissuhteet?

Näytelmä oli helppolukuinen ja kevyt, missä oli myös sen ongelma: Marjan täydellinen muutos ripustautuvasta, miehestään täysin riippuvaisesta naisesta itsenäiseksi, avioliittoon ja suureen rakkauteen radikaalisti suhtautuvaksi naiseksi kävi liian helposti. Muutenkin asiat tuntuivat näytelmän ihmisille olevan liian ongelmattomia - mikä johtuu myös siitä, että Bergrothin teksti on hyvin sujuvaa - joten näytelmä ei ollut kovin uskottava. Mutta tämä on tietysti komedia ja komedian kuuluukin olla kevyt. Näytelmässä oli paljon pohdintaa rakkaudesta ja ihmissuhteista naisen näkökulmasta, ja vaikka Marja eteni näytelmän kuluessa vielä kolmanteen käsitykseen rakkaudesta, häntä ei "rangaistu" hänen epäsovinnaisista ajatuksistaan, vaan hän toimi koko ajan omilla ehdoillaan. Eli ei hassumpi teos.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953. Otava. 117 sivua.

perjantai 10. tammikuuta 2025

John R. Mott (rauhannobelistit 1946)


John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

torstai 9. tammikuuta 2025

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

maanantai 6. tammikuuta 2025

Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

lauantai 4. tammikuuta 2025

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, ja suhtauduin kirjaan vähän ennakkoluuloisesti. Sadan vuoden takaisia suomalaisia runoilijoita - Uuno Kailas, Eino Leino, Kaarlo Sarkia, Edith Södergran ja Katri Vala - joita en ketään ole lukenut kovin paljon, vaikka Södergranista pidänkin.

Kirjan runoilijat puhuivat minulle kuitenkin vuosikymmenien takaa tuoreina, intohimoisina, rohkeina, uhmakkaina ja aitoina. Vaikka runojen ikä näkyi, ne tuntuivat kuitenkin yllättävän eläviltä, kun niihin suhtautui avoimesti, ja niitä oli helppo ymmärtää. Niissä oli herkkyyttä ja halua ottaa elämä vastaan ja kokea se sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen kaikkineen. Niissä oli myös ehdottomuutta ja luottamusta omaan itseen ja omiin tunteisiin.

Edith Södergran oli taas omaa luokkaansa. Kaarlo Sarkian runoja en ole muistaakseni lukenut koskaan ennen, mutta pidin hänestäkin. Tässä näyte jokaiselta, vaikka kirja onkin kokonaisuutena vaikuttavampi, kun runot puhuvat keskenään. Eri runoilijoiden runot ovat kirjassa sekaisin, ja toimittajat ovat ryhmitelleet runot kolmeen kokonaisuuteen.



Itsensä etsijä

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on -
syöksyä, haihtua aurinkohon.

Eino Leino 

 

 

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas



Älä elämää pelkää

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen raunioilla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia



Sataa, sataa

Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
- - -
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni
     niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani
     on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon,
     ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.

Edith Södergran



Kesä

On ranta sateentuore,
lehdet pirskottavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!

Katri Vala

 

 

Maa jota ei ole

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on,
olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme
täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme
raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden
olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa
sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi
ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä
kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

Edith Södergran 

 

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996. Kirjapaja. Edith Södergranin runojen suomennokset Uuno Kailas. Ulkoasu: Petri Kovács. 83 sivua.

maanantai 30. joulukuuta 2024

Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

keskiviikko 18. joulukuuta 2024

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.


Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

sunnuntai 15. joulukuuta 2024

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, 1948 (rauhannobelistit 1945)

 

Tilasin kaukolainana nimen perusteella vuoden 1945 rauhannobelistin, yhdysvaltalaisen lakimiehen, poliitikon ja pitkäaikaisen ulkoministerin, demokraatti Cordell Hullin (1871-1955), muistelmat. Sain yhden kirjan sijaan kaksi tiiliskiveä. Kirjoissa on yhteensä 1742 sivua, joista noin 1600 sivua käsittelee Hullin kahdentoista vuoden pituista ulkoministerikautta sekä näihin sisältyen noin 1100 sivua toisen maailmansodan aikaisia vuosia (1939-1945), Yhdysvaltain roolia maailmanpolitiikassa ja Cordell Hullin toimintaa näinä vuosina. En lukenut kirjoja. En edes Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen liittyvää jaksoa kirjan lopussa, vaikka se liittyykin läheisesti rauhanasiaan - kaikki kunnia rauhannobelistille, mutta en vain jaksanut lukea kirjan yksityiskohtaista, toimintapainotteista, kuivakkaa, faktapitoista kuvausta poliittisista tapahtumista, keskusteluista ja päätöksistä.

Tutustuin kirjoihin kuitenkin jonkin verran: luin niistä ensimmäiset noin 60 sivua eli siihen asti, kun Hull oli lähes nelikymppinen kongressin jäsen, sekä kirjan viimeisen luvun What of the Future?. Hull eli lapsuutensa ja nuoruutensa Tennesseen takamailla viisilapsisessa aluksi varsin köyhässä perheessä, jonka elanto tuli maanviljelyksestä ja tukkien rahtauksesta ja myynnistä. Koti sijaitsi etelä- ja pohjoisvaltioiden rajalla, ja Yhdysvaltain raa'an sisällissodan (1861-1865) jäljet näkyivät ja muistot elivät edelleen alueella.

Siinä vaiheessa kun perheen pojat tarvitsivat paikkakunnan koulua pidemmälle menevää koulutusta, isällä oli enemmän rahaa ja hän myös piti poikiensa koulutusta tärkeänä (tyttäriä perheessä ei ollut). Hull lähti kotoa jo teini-ikäisenä koko ajan isommille paikkakunnille opiskelemaan, aluksi kahden vanhemman veljensä kanssa. Hänen koulunsa ja opettajansa vaikuttavat olleen yllättävän hyviä, ja hänestä tulikin lakimies jo 19-vuotiaana, alle vuoden opiskelun jälkeen, Tennesseen Cumberland Law Schoolista, joka oli monien aikaisempien ja myöhempien kongressin jäsenten ja senaattorien arvostettu opinahjo (s. 26-27). Hän meni jo alle 21-vuotiaana mukaan politiikkaan (tuohon aikaan täysi-ikäisyyden raja oli 21 vuotta) ja hänet valittiin osavaltion lakia säätävään elimeen (State Legislature, s. 27).

Kun Espanjan-Yhdysvaltain sota alkoi vuonna 1898, hän kokosi tennesseeläisistä vapaaehtoisista joukkueen ja matkusti sen kapteenina (captain) Kuubaan, muttei osallistunut taisteluihin vaan järjesti alueella hallinnollisia asioita.

31-vuotiaana Hullista tuli töistään luopuvan tuomarin pyynnöstä Tennesseen osavaltiossa laajalla alueella kiertävä tuomari, jonka vastuulla oli kaikki avioliitoista, avioeroista ja siviilitapauksista työtapaturmakorvauksiin ja ilmeisesti myös rikosoikeuteen. Hän teki hartiavoimin töitä purkaakseen rästissä olevat tapaukset ja perehtyäkseen hänelle uusiin lainkohtiin ja omista sanoistaan päätellen oli ankara mutta reilu tuomari (s. 38-41). Kuvaus erään avioerotapauksen ratkaisusta kuulosti varsinkin ajankohdan (1902?) huomioon ottaen oikeudenmukaiselta ja järkevältä, ja oli myös kiinnostavaa, ettei Hull tuominnut avioeron osapuolia vaan ymmärsi eron syyt:

An important divorce case came up for trial when I first went on the bench. The couple, who had five children, were excellent people but incompatible. I learned later that both husband and wife were very much afraid to have me try the suit. They said: "He's a bachelor and a comparatively young man, and is liable to do just anything in disposing of our children." When I came to decide the case, I directed that the children who had reached the age of some degree of discretion should be permitted to choose between going with their father or their mother, while those of tender age should be placed in charge of the mother. Both sides were entirely pleased. (41)

Vuonna 1906 Hull päätti ystäviensä pyynnöstä pyrkiä kongressiin ja tuli valituksi 35-vuotiaana (s. 42-44). Tästä alkoi hänen poliittinen uransa koko maan tasolla, joka jatkui lähes keskeytyksettä vuoteen 1944 asti kongressinjäsenenä, senaattorina ja lopulta ulkoministerinä. Ulkoministerinä hän toimi 12 vuotta, kauemmin kuin kukaan muu amerikkalainen, ja nykykirjoittaja Joseph Scott sanoo, että hänestä olisi saattanut tulla myös presidentti, jollei Franklin D. Roosevelt olisi päättänyt jatkaa presidenttinä.

Hull oli ilmeisesti hyvin tärkeä Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisessa. Franklin D. Roosevelt sanoi häntä "Yhdistyneiden kansakuntien isäksi" (Scott), ja tästä toiminnasta hänelle myönnettiin myös Nobelin rauhanpalkinto. Hän itse pitää YK:n luomista yhteistyönä: The United Nations came into being after elaborate, painstaking study over a period of years by experts of many countries. ... Let us not, however, expect the United Nations to perform a miracle. Its Charter is a human instrument, not a perfect one. The organization requires time, patience, and a spirit of cooperation among nations if it is to function effectively. (1736) Hän ilmeisesti kannatti sekä rauhanturvajoukkojen perustamista että tietyssä määrin myös aseistariisuntaa (Scott, 1737).

Lukemieni osuuksien perusteella Hull oli rauhallinen, harkitsevainen, tunnollinen ja työteliäs ihminen, joka pyrki toimimaan näkemyksensä mukaan oikein, vaikka asia olisi ollut epäsuosittukin, kuten tuloveron ajaminen hänen kongressissa olonsa alkuaikoina (tätä pidettiin silloin poliittisena itsemurhana, s. 48). Hän ei kongressissa halunnut ajatella vain oman osavaltionsa etua, vaan myös sitä, että laeista olisi etua koko maalle (s. 46). Hän vaikutti ihmiseltä, joka ajatteli itsenäisesti ja piti päänsä vastustuksesta huolimatta, mutta suhtautui silti sovinnollisesti muihin ihmisiin ja maihin ja pyrki etsimään yhteisymmärrystä.

Englanninkielisestä Wikipediasta paljastui kuitenkin hyvin ikävä seikka: sen mukaan vuosina 1939-1940 Hull esti juutalaispakolaisia kuljettavan laivan pääsyn USA:han ja pakotti sen palaamaan Eurooppaan, kieltäytyi muutenkin auttamasta juutalaisia ja kielsi USA:n ulkomaiden lähetystöjä myöntämästä juutalaisille viisumeita. Tämä on käsittämätöntä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hänen vaimonsa Frances, jolle kirja on omistettu, oli juutalainen. Hän ei myöskään hyväksynyt kirjan kirjoitusaikana vähemmistöjen usein "vasemmistolaisten tai taantumuksellisten ääriainesten" yllyttämää "propagandaa", koska piti sitä haitallisena (s. 1738). Tästä asiasta Hull puhuu vain yhdessä kappaleessa kirjan lopussa eikä anna siitä yksityiskohtaisempia tietoja; ei kuulosta kuitenkaan vähemmistöjen kannalta kovin ymmärtäväiseltä. Hullista jäi minulle siis loppujen lopuksi jonkin verran ristiriitainen kuva. Pitää vain hyväksyä se, että vaikka jotkut ihmiset ovat voineet saada aikaan oikein hyviä asioita, he ovat silti saattaneet olla täysin väärässä joissakin asioissa.

Kirjassa puhutaan myös Suomesta, hakemiston mukaan aika monessakin kohdassa. Tässä vuoden 1939 tapahtumista, jolloin Neuvostoliitto pyrki laajentamaan aluettaan:

The same pressures [as in the Baltic states], however, did not work in the case of Finland. That doughty little nation gave every evidence of fighting rather than yielding. She accepted the same type of invitation that had been extended to the other Baltic states, to send her Foreign Minister to Moscow for discussions; but her acquiescence ended there. The proverbial sympathies of Americans for the "underdog" were with little Finland, and they appreciated Finland's unique determination to pay her debts to this country; but we hesitated to inject the United States into the dispute. I felt that in doing so we might very well aggravate rather than resolve it. And I did not wish to alienate Russia, feeling that at some future time she might veer away from her apparently close relationship to Germany.
          When Finnish Minister Hjalmar Procopé sought a promise from me on October 5 that we would say something to the Soviet Government in the event Russia made demands on Finland, I said to him that this would not be within the function of our Government, although we were always interested in the well-being of the people of Finland. (702)

Kirjan pienellä painettu hakemisto on 62 sivun pituinen; myös tästä huomaa, että kirjassa on paljon asiaa. Yhdysvaltain politiikasta, sotahistoriasta ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille tämä kirja saattaisi olla mielenkiintoista luettavaa. Minulle siis ei, vaikka loppuluvussa olikin monia hyviä ajatuksia. Tässä joitakin:

Major wars are generally followed by a widespread feeling of uneasiness, impatience, unrest, and suspicion. Our people and leaders and the peoples and leaders of other nations must be willing to overcome this feeling. They must examine with sympathy and patience the views of others. They must try to ascertain the true facts in any situation. They must avoid assuming adamant positions. They must refrain from exaggerating and overemphasizing their own claims and from appealing to prejudice. (1736) 

Democracy is not a static structure, like a cathedral or a skyscraper. Once erected, it cannot be expected to stand by itself from generation to generation. It is a living organism, and therefore must be cared for, guarded, nurtured, and guided. (1730)

 

 

 

Kirjan kannessa mainittu Cordell Hull Foundation for International Education näköjään sponsoroi ulkomaisia vieraiden kielten ja muidenkin aineiden opettajia, jotka haluavat työskennellä jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Se toimii nykyäänkin.

 

Kirjan omistuskirjoitus: To Ambassador Seppala - May 1960 bring us a greater understanding of the ideals of Cordell Hull. Mario Bernandez(?)


 

 

Seuraavat nobelistit ovatkin jo muita kuin poliitikkoja, onneksi.

Edit 18.12.24 (pieni korjaus).

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, in two volumes, 1948. The Macmillan Company, New York. Volume I: 916 sivua, Volume II: 826 tekstisivua (s. 917-1742) ja hakemisto (62 sivua).

perjantai 13. joulukuuta 2024

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982

Olen lukenut aiemmin Kaari Utrion tietoteoksen Suomen naisen tie, mutta en hänen romaanejaan - luen vain harvoin historiallisia romaaneja, jotka ovat hänen erikoisalaansa. Olen kuitenkin jo kauan ajatellut, että pitäisi tutustua häneen myös romaanikirjailijana, joten tämä nykyaikaan (1980-luvun alkuun) sijoittuva romaani tuntui sopivalta.

Kirja alkaa hätkähdyttävästi: työmatkalta yöllä kotiin tullut, yönsä sohvalla viettänyt avovaimo Laura Talvisilta tarjoaa aamupalaa taas yhdelle miehensä Karin yhden yön heiloista, vaivautuneelle parikymppiselle. Jos mies haluaa naida tyttöjään omassa makuuhuoneessaan, hänen pitäisi ainakin hankkia sellainen sohva jossa vaimon olisi helppo nukkua. Myös Kari ilmestyy aamiaiselle eikä ole tilanteesta moksiskaan, haluaa Lauran vain lähettävän tehtävänsä täyttäneen tytön nopeasti pois. Kari Pirkkoinsuo on suuri, tunnustettu ja kaikkien tuntema taiteilija, häntä monta vuotta nuorempi Laura vaatimaton ja maanläheinen Leo-setänsä taidegallerian avustaja.

Kun Kari on kuusi vuotta aiemmin suvainnut kiinnittää huomionsa Laura-hissukkaan - joka sentään on yhden Suomen kuuluisimman taiteilijan, jo kuolleen Axel Strömbergin tyttärentytär - tämä on ollut heti täysin myyty ja muuttanut pian miehen luokse. Myös Lauran menestynyt, loistelias ja huikaisevan kaunis liikenaissisar Tuire (kirjan toinen keskeinen henkilö) on omalla tavallaan hyväksynyt heidän suhteensa ja ottanut tehtäväkseen muovata Laurasta edustavan taiteilijan vaimon, vaatettaa hänet oman yrityksensä Ruskatuotteen vaatteisiin ja koristaa hänet firman meikeillä.

Kirjassa puhutaan yhtenään naimisesta ja seksistä - ja nimenomaan naimisesta, ei rakastelusta. Kirjaan on ahdettu niin paljon erilaisia seksin muotoja - pettämistä, mekaanisia yhden yön juttuja, sadomasokismia, insestisiä haluja, raiskausyritys, pakkoseksiä uralla etenemisen vaatimuksena, lesboutta, välineellistä seksiä - että tämä alkoi tuntua jo itsetarkoitukselliselta ja sen takia vähän huvittavalta. Kirja alkoi nimensäkin takia vaikuttaa suomalaiselta versiolta niistä 1970- ja 1980-luvun amerikkalaisista bestsellereistä, jotka kertovat vaatimattomista oloista lähtöisin olevista rikkaista ja kauniista, mutta kuitenkin usein onnettomista naisista (Jacqueline Briskinin kirjoja lukeneet tietävät mistä puhun; monet hänen kirjansa kirjoitettiin kuitenkin tämän kirjan jälkeen). Sen henkilöiden elämissä on ongelmia vaikka kuinka: huonoja perhesuhteita, tyhjyyden tunnetta, tunnekylmyyttä, henkistä alistamista, kaksinaismoralismia, perheväkivaltaa (kirjassa on kaunistelematta kuvattu raju kohtaus, jossa uhri on vähällä kuolla), alkoholismia...

Kirjassa on monia kiinnostavasti hahmoteltuja sivuhenkilöitä, esimerkiksi itsestään taideteoksen tehnyt, elämänsä ohjat omiin käsiinsä ottanut kunnianhimoinen Ulrika Pietari. Yksi kirjan henkilöistä on komeetan lailla puoluehierarkiassa noussut ja suuria tulevaisuuden toiveita elättelevä, itserakas poliitikko Raimo. Utrio antaa kirjassa myös politiikasta hyvin raadollisen kuvan selkäänpuukottajien ja omaa etuaan etsivien opportunistien pelinä.

Kirja oli näin hyvä vastalääke sitä ajatusta vastaan, että ennen asiat olivat paremmin - tässä kirjassa todella monet asiat ovat huonosti henkilöiden luonteen tai käyttäytymisen takia ja siksi, että silloinen yhteiskunta ja ajatustavat mahdollistivat sen. (Kirja ei tosin mielestäni ole erityisen realistinen kuvaus suomalaiselämästä 40 vuotta sitten.) Kirjasta oli vaikea löytää sympaattisia henkilöhahmoja: kirjassa oli vain noin kaksi ja puoli tai kolme mukavaa henkilöä, jotka olivat miellyttäviä siksi, että he välittivät muistakin kuin itsestään ja yrittivät nähdä asiat myös muiden näkökulmasta ja auttaa muita. Muut kirjan henkilöt olivat lähes totaalisen itsekeskeisiä ja katsoivat asioita vain omalta kannaltaan. Minun oli myös vaikea ymmärtää Tuiren ongelmien alkusyitä ja hänen persoonaansa. Kirjan lopussa teokseen tulee kuitenkin enemmän inhimillisyyttä.

En pitänyt kirjan maailmasta enkä useinkaan henkilöistä, mutta henkilöt oli kuvattu elävästi ja mieleenjäävästi, teksti kulki hyvin eteenpäin ja kirjassa oli myös arkirealistisuuden ja todellisuuden tuntua. Utrio on taitava kirjailija. Kirjan kielessä ihmetytti kuitenkin se, että suomalainen kirjailija käyttää äidin veljestä koko kirjan ajan nimitystä 'setä', ei 'eno'. Miksi ihmeessä? On myös harmi, että kauniin kannen tekijän nimeä ei ole kerrottu - on ollut erikoinen, mutta toimiva ratkaisu jättää sisarusten kuva noin pieneksi.

Edit 13.12.24, 14.12.24.

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982. Suuri Suomalainen Kirjakerho. Kannen tekijän nimeä ei kerrottu. 338 sivua.

tiistai 10. joulukuuta 2024

Kooste 1930-luvun rauhannobelisteista

1930-luvun rauhannobelisteista lukeminen on ollut minulle todella hankalaa ja heidän kirjojensa läpikäymiseen on mennytkin yli kaksi vuotta. Vuosikymmenen lopussa alkanut toinen maailmansota oli sellainen inhimillisyyden ja terveen järven musta aukko, että se ja 1930-luvun väkivaltaiset tapahtumat löivät leimansa lukemiseeni ja tekivät siitä yhtä rauhannobelistia lukuun ottamatta synkän tuntuista ja vaikeaa, varsinkaan kun minua ei kansainvälinen politiikka kuitenkaan kovin paljon kiinnosta.

Suuri osa 1930-luvun palkituista työskenteli kansainvälisen yhteisymmärryksen hyväksi joko pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, kuten lähes kaikki aiempienkin vuosikymmenien palkitut. Amerikkalainen Nicholas Murray Butler toimi Yhdysvalloissa aktiivisesti Kansainliiton ja kansainvälisten sopimusten hyväksi (vaikkei hänen maansa ollutkaan Kansainliiton jäsen) ja oli hyvin innostunut 1920-luvulla aikaansaadusta Nobelilla palkitusta Kellogg-Briand-sopimuksesta, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Brittiläinen sosialisti Arthur Henderson sai palkinnon toiminnastaan Kansainliitossa, samoin toinen englantilainen Robert Cecil. Henderson palkittiin myös aseistariisunnan edistämisestä.

1930-luvulla rauhanpalkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa muualle kuin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin eli argentiinalaiselle Carlos Saavedra Lamasille, joka toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä rauhan aikaansaamiseksi ja oli myös esimerkiksi työskennellyt kansallisen ja kansainvälisen työlainsäädännön parissa. Vuoden 1922 Nobel-palkinnon saajan, vuonna 1930 kuolleen norjalaisen Fridtjof Nansenin työ jatkui Nansenin kansainvälisessä pakolaistoimistossa, joka palkittiin järjestönä Nansen-passista vuonna 1939.

Palkituissa oli mukana myös henkilöitä, joiden toiminnan painopiste oli muualla kuin kansainvälisissä sopimuksissa, vaikka heidänkin näköalansa toki ulottuivat omaa maata laajemmallekin. Aikanaan hyvin tunnettu ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom työskenteli kristillisten kirkkojen ekumenian hyväksi ja pyrki saamaan etenkin protestanttiset kristilliset kirkot puolustamaan rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän oli rauhannobelisteissa tietääkseni ensimmäinen kirkon edustaja. Vaikutusvaltainen saksalainen lehtimies Carl von Ossietzky toimi todella rohkeasti natseja vastaan Saksan sisällä ja vastusti ennen heitä myös muiden Saksan hallitusten epäoikeudenmukaisuuksia. Brittiläinen Norman Angell toimi vuosikymmeniä rauhan puolesta. Hän pyrki mielestäni kehittämään kansainvälisen yhteistyön teoriaa ja perustelemaan teoksessaan The Great Illusion (1909, uudistettu painos 1938) kansantajuisesti, miksi yhteistyö eri maiden välillä on taloudellisesti ja muiden järkisyiden takia nykymaailmassa aina parempi ratkaisu kuin sodat. Hänen lyhyttä kirjaansa pidetään nykyäänkin kansainvälisten suhteiden klassikkona.

Ainakin kaksi tämän vuosikymmenen rauhannobelistia alkoi puolustaa siirtomaiden oikeuksia ja vastustaa kolonialismia - Nicholas Murray Butler epäsuoremmin, Carl von Ossietzky hyvin suorapuheisesti.

Minulle läheisin ja kiinnostavin rauhannobelisti tällä vuosikymmenellä oli Jane Addams, järjestyksessä toinen rauhanpalkinnon saanut nainen ja oikeastaan ainoa, jonka kirjan lukemisesta nautin. Hänen palkintonsa myöntämisperusteeksi sanotaan se, että hän oli Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja, mutta hänen toimintansa tästä puolesta en saanut tietoa. Addams oli kuitenkin perustanut Ellen Gates Starrin kanssa vuonna 1889 Chicagoon setlementtitalo Hull-Housen köyhään kaupunginosaan ja oli Hull-Housen hyvin monipuoliseksi ja laajaksi kehittyneen toiminnan kautta auttanut paljon alueen köyhiä maahanmuuttajia ja muita asukkaita ja näin edistänyt sosiaalista oikeudenmukaisuutta oman maansa sisällä.

Henkilöpalkittuja oli tällä vuosikymmenellä kahdeksan, joista yksi oli lähes 30 vuoden tauon jälkeen nainen. Joukossa oli yksi ruotsalainen, saksalainen ja ensimmäisenä eteläamerikkalaisena argentiinalainen, kaksi yhdysvaltalaista ja kolme brittiä. Yksi palkinto myönnettiin järjestölle, Nansenin kansainväliselle pakolaistoimistolle; kahtena vuonna palkintoa ei jaettu. Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta. Palkittujen ammatteja olivat poliitikko (Angell, Henderson, Lamas ja Cecil), juristi (Lamas, Cecil), professori (Butler, Lamas), journalisti (Angell, von Ossietzky), diplomaatti (Butler, Cecil) sekä teologi ja arkkipiispa (Söderblom), filosofi (Butler), ammattiyhdistysaktivisti (Henderson) ja sosiaalipoliitikko (Addams).

Tässä lista 1930-luvun palkituista ja heidän palkintoperusteistaan (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse).

* Nathan Söderblom, 1930, Ruotsi - Kirkon työstä maailmanrauhan eteen
* Jane Addams, 1931, Yhdysvallat - Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja
* Nicholas Murray Butler, 1931, Yhdysvallat - Kellogg-Briand-sopimus
1932 - ei jaettu
* Norman Angell (Ralph Lane), 1933, Iso-Britannia - The Great Illusion
* Arthur Henderson, 1934, Iso-Britannia - Toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa
* Carl von Ossietzky, 1935, Saksa - Natsien vastustus
Carlos Saavedra Lamas, 1936, Argentiina - Toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä Chacon sodan päättämiseksi
* Robert Cecil, 1937, Iso-Britannia - Työstään Kansainliitossa
Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto, 1938, Kansainliitto - Nansen-passi
1939 - ei jaettu toisen maailmansodan takia


Nathan Söderblom

 

Jane Addams oletettavasti vuonna 1914.
Jane Addams

 

Nicholas Murray Butler

 

Norman Angell

 

Arthur Henderson

 

Carl von Ossietzky

 

Carlos Saavedra Lamas


Robert Cecil

 

Edit 10.12.24 (korjaus).