Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa (Lessons in Chemistry, 2022)

Minulla on tämän kirjan kanssa sellainen ongelma, joka minulla hyvin harvoin on: mitä kirjoittaisin kirjasta, jota niin monet bloggarit ovat jo ylistäneet? Ainakin sen, että kehut ovat ansaittuja, ja kirja on täysin lukemisen arvoinen.

Nuori Elizabeth Zott on lahjakas, älykäs ja taitava kemisti, joka haluaa tutkia abiogeneesiä eli elämän alkuperää, yhtä tieteen suurista arvoituksista. Hänen etenemistään uralla kuitenkin vaikeuttavat ja sen tekevät mahdottomaksi 1950-1960-luvun vaihteen yhdysvaltalaisen yhteiskunnan läpikotaisin seksistiset asenteet sekä useimpien hänen tapaamiensa miesten halveksuva ja alentuva suhtautuminen naisiin. Hän on myös saanut rakastamansa miehen, kemisti Calvinin kanssa aviottoman lapsen (hän ei ole halunnut naimisiin eikä alun perin myöskään äidiksi), mikä ei lisää yhteiskunnan arvostusta.

Hän siis päätyy iltapäivätelevisioon vetämään kotiäideille suunnattua kokkiohjelmaa. Hän tekee sen kuitenkin täysin omalla tavallaan, hymyttömänä, suorapuheisena ja kiertelemättömänä, kokaten konstailematonta ja maanläheistä ruokaa, puhuen ruoanvalmistuksen kemiasta ja ennen kaikkea suhtautuen naiskatsojiinsa kuin älykkäisiin ihmisiin. Ohjelmasta tulee hyvin suosittu.

Kirja ei ole yhtään niin viihteellinen ja kevyt kuin kannesta voisi päätellä. Sen sisältö on painavaa vaan ei raskasta ja kirja on tunteidensa kirjosta - siinä on myös paljon surua - ja Elizabethin elämän epäoikeudenmukaisuudesta huolimatta usein myös hauska. Pidin kirjassa monesta asiasta, varsinkin siitä, että Elizabeth kieltäytyi toimimasta seksistisen yhteiskunnan sääntöjen mukaan, pienentämästä itseään ja yrittämästä muuttua muiden odotusten mukaiseksi. Elizabethin hahmo on mainio. Pidin myös Elizabethin ja hänen tyttärensä Madeleinen tai Madin isosta rumasta koirasta Puoli-seitsemästä, joka on kirjassa ajatteleva ja toimiva sivuhahmo, Elizabethin ja Calvinin ja myöhemmin Madin suhteesta, ja monien muidenkin kirjan henkilöiden kuvauksesta. Elizabethin elämä on vaikeaa, mutta hän saa vähitellen myös ystäviä ja tukijoita.

Kirja näyttää konkreettisesti, miten seksistinen (ja yhtä lailla rasistinen) yhteiskunta hukkaa yhteiskunnan mahdollisuuksia ja kykyjä jättämällä käyttämättä naisten taidot ja lahjakkuuden. Naisten pitää puhua keskenään kokemuksistaan ja ongelmistaan: aiemmin Elizabethille vihamielinen nainen muuttuu hänen liittolaisekseen, kun he huomaavat, että heillä on ollut samanlainen elämänkokemus.

Kirjan inhottavat miehet ovat todella limaisia ja karmeita ja ympäröivä yhteiskunta hyvin masentava. Kirjassa on varsinkin loppua kohden tietynlaista sadunomaisuutta, eli ei tämä täysin realistinen kirja ole. Mutta kuitenkin viihdyttävä, terävä, lämmin, hykerryttävä ja myös ajatuksia herättävä kirja. Mari Hallivuoren suomennos on oikein hyvä.

Bloggauksia on vaikka kuinka: Kirsin kirjanurkka, Kirsin Book Club, Kirjavinkit, Mustelmiina, Amma, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly...

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa, 2022 (Lessons in Chemistry, 2022). Tammi. Suomentaja: Mari Hallivuori. Kannen tekijät kirjastotarran alla. 421 sivua.

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993)

Scott McCloud sanoo esipuheessaan kirjansa olevan toinen englanninkielinen sarjakuvaa taidemuotona käsittelevä teos (ensimmäinen oli Will Eisnerin Comics and Sequential Art), tehneensä kirjaa 15 vuotta ja haudutelleensa sen ajatuksia yhdeksän vuoden ajan (haudutteluun tosin luulisi kuluneen pidemmän ajan kuin tekemiseen). Paneutumisen huomaa kirjasta joka sivulta. McCloud on pohtinut sitä, mikä tekee sarjakuvasta omanlaisensa, aivan erilaisen kuin kaikki muut taidemuodot, kehittää teorioita sarjakuvan lukemisesta ja vastaanottamisesta, luokittelee sarjakuvia eri tyyppeihin... Tarkastellessaan erityylisiä sarjakuvia McCloud huomaa aika syvällekäyviä eroja japanilaisen ja länsimaisen sarjakuvan välillä.

Kaikki on esitetty sarjakuvana, ja nautin siitä, miten McCloud havainnollistaa ideoitaan ja teorioitaan piirtämissään kuvissa. Se, miten piirrokset kuvittavat ajatuksia, on mielikuvituksekasta ja harkittua: McCloud ei vain kerro, vaan myös näyttää. Alussa teos tuntui tosin vain tylsältä puhuvalta päältä, mutta käsitykseni muuttui pian.

McCloudin laajan tietomäärän, ei vain sarjakuvan alalla vaan muissakin asioissa, näkee teoksesta. Kirjassa on yhdeksän lukua, joista jokainen käsittelee selkeästi omaa teemaansa. Asiat selviksi -luvussa McCloud antaa sarjakuvalle määritelmän, tarkastelee sarjakuvan historiaa ja löytää esimerkkejä kauempaa menneisyydestä kuin yleensä on tapana. Seuraavassa luvussa hän käsittelee Sarjakuvan sanastoa: kuvalliset ikonit eli piirrokset voivat olla enemmän tai vähemmän abstrakteja (toisin kuin sanat, jotka ovat täysin abstrakteja). Miksi sarjakuvan lukijaa miellyttää usein enemmän abstrakti karikatyyri (en käytä käännöksen sanaa 'pilakuva', koska se vie ajatukset yksipuolisesti hauskuttamiseen) kuin realistinen piirros? McCloud sijoittaa erityyppiset sarjakuvat kolmioon, jonka kärkinä ovat kuvan taso, todellisuus ja kieli.

Luvussa Valkoinen, tyhjä tila McCloud pohtii sitä, miten lukija rakentaa mielessään siirtymiä sarjakuvaruutujen välille eli täydentää niitä mielessään. Hän jakaa siirtymät kuuteen eri tyyppiin Hetkestä hetkeen -kategoriasta (joka vaatii hyvin vähän täydentämistä) Ei seuraussuhdetta -siirtymään (jossa ruutujen välillä ei ole mitään loogista suhdetta). Kuinka paljon sarjakuvan tekijä kertoo tai jättää kertomatta? Ajan kuvassa McCloud miettii, miten sarjakuvassa esitetään aikaa. Yksi ruutu ei esimerkiksi useinkaan esitä vain yhtä hetkeä, vaan toisiaan seuraavia lyhyitä tapahtumia ajassa. Sarjakuvan lukija hahmottaa aikaa spatiaalisesti, koska sarjakuvassa aika ja tila ovat sama asia. Ruutujako vaikuttaa ajan hahmottamiseen, samoin sarjakuvan muut kuvalliset keinot, esim. vauhtiviivat.

Viiva elää -luvussa McCloud näyttää, miten vaihtelevat viivat (esim. terävät tai kaarevat), siis tekijöiden piirrostyylit, vaikuttavat sarjakuvan luonteeseen ja tyyliin ja sen herättämiin tunteisiin. Myös sanojen tekstaustyyleillä voidaan ilmaista erilaisia puhetapoja ja tunteita. Luvussa Näytä ja kerro pohditaan sanan ja kuvan suhdetta sarjakuvassa sekä niiden välistä tasapainoa. Kuusi askelta -luvussa McCloud miettii aluksi taiteen merkitystä ihmisen evoluutiossa ja elämässä yleensä. Kaikkien taiteenlajien teosten luomisessa on hänen mukaansa kuusi askelta: idea/tarkoitus, muoto, idiomi, rakenne, tekniikka ja pinta. Kunnianhimostaan ja tarpeistaan riippuen (sarjakuva)taiteilija tai sellaiseksi haluava saattaa jäädä pinnan tai tekniikan tasolle, mutta voi edetä myös paljon syvemmälle muotoon (tutkimusmatkailija) tai ideaan (tarinankertoja) asti.

Luku Sananen väristä ei ollut yhtä pitkälle kehitelty kuin muut luvut, koska kiinnostavia esimerkkejä eri sarjakuvissa ei vielä ollut kovin paljon, mutta siinäkin oli hyviä ajatuksia. Yhteenvedossa McCloud pohtii sitä, miksi sarjakuva ja sen ymmärtäminen on tärkeää, sekä miettii ihmisten välistä kommunikaatiota ja viestinnän tehokkuutta. Hän esittää uudelleen ensimmäisen lukunsa laajan määritelmän sarjakuvasta - "rinnakkaisia kuvallisia ja muita ilmaisuja harkitussa järjestyksessä" - ja kertaa kirjan teemoja.

Jos sarjakuva ja sen tekeminen kiinnostaa, kirjaa voi hyvin suositella: se on hyvin tehty, huolella suunniteltu, älykäs ja asiantunteva. Ja jopa vaikkeivät ne paljon kiinnostaisikaan - minusta kirja oli mielenkiintoinen, vaikka luen sarjakuvia aika vähän. Myös suomennos ja kirjan tekstaus olivat oikein hyviä (vaikka sana 'pilakuva' ei minusta tässä yhteydessä ollutkaan täysin onnistunut).

Edit 15.2.25 (pari pientä korjausta).

Scott McCloud: Sarjakuva - näkymätön taide, 1994 (Understanding Comics - The Invisible Art, 1993). The Good Fellows Ky. Suomennos: Jukka Heiskanen. Tekstaus: Jussi Karjalainen. 215 sivua.

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998

Olen lukenut aiemmin Kirsti Ellilän kolme nuortenromaania Emma ja naapurin Romeo, Emma ja sisäinen sankari sekä Iiris. Pidin niistä, koska ne ovat hyvällä tavalla arkisia, realistisia ja juoneltaan kiinnostavia, ja niissä on uskottavat henkilöt. Tämä Ellilän dekkari oli kuitenkin niitä paljon hankalampi luettava, koska se oli rakenteeltaan melko hajanainen, ja minun oli aika vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä tapahtuu ja mitä on tapahtunut aiemmin, kenelle ja miksi. Kirjan luvut ovat lyhyitä kohtauksia, joista pitää yrittää rakentaa kokonaisuus, ja lisäksi näkökulma ja aikamuotokin vaihtuu aina välillä. Henkilöt eivät ymmärrä toisiaan eivätkä aina itseäänkään.

Kirjan päähenkilö on Marja, joka on muuttanut masentavaan satakuntalaiseen pikkukaupunkiin Penseeseen miehensä Markuksen kanssa tämän entiseen kotitaloon. Molemmat ovat saaneet kaupungista töitä; Markus työskentelee peruskoulussa kuraattorina(?) ja Marja seurakunnan nuoriso-ohjaajana. Osana ystävyyskampanjaa kaupunkiin on tullut virolaistyttöjä työharjoitteluun, ja joku ahdistelee ja pahoinpitelee heitä. Kirjassa seurataan myös kirkkoherra Olavi Mäkysen elämää ja ahdistuneita ajatuksia.

Marja ja Markus ovat jo ensinäkemällä tienneet, että he ovat toisiaan varten, mutta nyt luottamus heidän välillään rakoilee. Nuoren Tomasin itsemurhayritys koulussa vaikuttaa syvästi Markukseen, joka on yrittänyt auttaa poikaa, mutta Marja ei ymmärrä tätä - Markus ei puhu Marjalle siitä tai juuri muustakaan. Molemmilla on menneisyydessä omat suuret menetyksensä, jotka vaikuttavat yhä heidän elämäänsä, ja Marjan epäilykset Markusta kohtaan lisääntyvät tämän kummallisen käytöksen takia. Myös muiden kirjan henkilöiden elämään vaikuttavat menneet tapahtumat, joskus hyvinkin kaukaiset, kuten kymmenien vuosien takainen salainen uskonlahko ja sen horrossaarnaaja, joista kukaan ei halua puhua. Myös kirkkoherra Mäkysellä on omat salaisuutensa. Kukaan ei tunnu pääsevän eroon Penseen ilmassa leijuvasta savesta ja joen harmaasta vedestä.

Kirjan teemoja ovat uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiihkomielisyys ja sen vaikutukset, puhumattomuus, salaisuudet sekä menneisyyden vaikutus ihmisten elämään. Ja se, että on lopulta tärkeää kohdata itsensä ja menneisyytensä avoimesti. En mitenkään varauksettomasti pitänyt tästä, mutta oli tämä silti kiinnostava.

Anun ihmeelliset matkat -blogissa tunnistettiin kirjan horrossaarnaaja Alma Kartanoksi.

Edit 16.2.25 (sanan korjaus).

Kirsti Ellilä: Usko, toivo ja kuolema, 1998. Tammi. Ulkoasu: Saku Heinänen. 223 sivua.

Anne Nash: Onda avsikter (Prize of Fear, 1980)

On kirjoja, jotka saavat lukijansa tuntemaan itsensä älykkääksi ja joiden lukemisella tekee mieli kehuskella. Tämä ei ole sellainen kirja. Naisten romanttinen hömppä ei ole kovin arvostettu kirjallisuudenlaji, mistä kertoo se, että kun etsin Ladythriller-sarjan kirjalistassa mainittuja 15 muuta kirjailijaa, ketään heistä ei neljän vuosikymmenen jälkeen löytynyt Suomen kirjastoista.

Olen kuitenkin viehtynyt tällaisiin seikkailua ja romantiikkaa yhdisteleviin kirjoihin ja poimin niitä mukaani kirppareilta silloin harvoin, kun niitä löytyy. Ne eivät ole sellainen kirjanautinto, josta tuntisi saaneensa uusia tai syvällisiä ajatuksia tai vaikuttuneensa kielen kauneudesta, mutta ne ovat helppoa ja useinkin mukavaa välipalalukemista, jos ne ovat hyvin kirjoitettuja ja henkilöt ovat sympaattisia ja järkeviä, kuten tässä. Seikkailujuoni tasapainottaa romantiikkaelementtiä, niin ettei se saa liikaa tilaa.

Näissä kirjoissa on kysymys tavallisten ihmisten ihmissuhteista. Joskus on kiva lukea arjesta ja suhteellisen normaalista kanssakäymisestä, eikä kyse ole vain nais-miesparin suhteesta, vaan muistakin ihmissuhteista. Seikkailujuoni tuo tähänkin teemaan ilmavuutta. Vanhemmissa kirjoissa on myös kiintoisaa miettiä kirjan naiskuvaa.

Kaliforniassa asuvan, taidegallerian hiljattain perustaneen Sylvie Howardin galleriassa räjähtää pommi juuri kun hän on menossa sisään, ja Sylvie paiskautuu maahan yhdessä komean Jack Claybournen kanssa. Heidän välilleen syntyy nopeasti ystävyys ja muutakin, ja Jack auttaa Sylvietä, kun uusi epämiellyttävä äitipuoli Olive tuntuu muodostavan läpipääsemättömän muurin Sylvien ja hänen isänsä välille. Jackin käytös ja motiivit alkavat kuitenkin epäilyttää Sylvietä, ja hän kääntyy toisen uuden tuttavuuden, Billin, puoleen.

Sylvie on yllättävän aktiivinen sankaritar. Hän joutuu kirjan lopussa roistojen vangiksi pienen mökin ullakolle komeroon, ja vaikka odotin koko ajan, että sankari tulisi pelastamaan hänet, Sylvie onnistuu itse pääsemään ulos komerosta neuvokkuutensa, sinnikkyytensä, rohkeutensa ja peräänantamattomuutensa ansiosta, ja jatkaa pakoaan metsän halki loukkaantumisestaan ja aseistetuista roistoista huolimatta. Vaikka asiat kääntyvät uudestaan huonoon suuntaan, hän kieltäytyy antamasta periksi ja onnistuu viimeisillä voimillaan vapautumaan toisen kerran.

Kirjaa voi siis pitää feministisenä siinä mielessä, että Sylvie on aktiivinen ja rohkea nainen, joka välittää läheisistään ja jonka elämässä on muutakin sisältöä kuin miehet. Positiivisilla roolimalleilla on merkitystä, ja naisena on kiva lukea toimintakykyisistä naisista. Kirja ei kuitenkaan mene niin pitkälle, että siinä käsiteltäisiin esimerkiksi rakenteellista seksismiä ja siitä selviytymistä, mikä erottaa sen (juonen logiikan aukkojen lisäksi) vakavammin otettavista kirjoista.

Kirjassa käsitellään kysymystä siitä, mistä nainen tietää millainen mies on luonteeltaan: onko tämä aidosti luotettava, välittävä, rehellinen ja kiltti vai osoittautuuko hän lähemmän tuttavuuden myötä päinvastaiseksi? Varsinkin aiempina vuosikymmeninä ja vuosisatoina oikean miehen valinta saattoi olla naiselle jos ei elämän ja kuoleman asia, niin henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kannalta kuitenkin erittäin tärkeä ratkaisu (kuten Dale Spender on sanonut).

Kirja on suomennettu nimellä Vaaran hetket.

Anne Nash: Onda avsikter, 1981 (Prize of Fear, 1980). B. Wahlströms Bokförlag. Ladythriller 27. Ruotsintaja: Ulla Larsson. 156 sivua.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11, 2013)

Luin kirjan jo pari kuukautta sitten, joten saatan muistaa joitakin asioita väärin. Lisäksi tässä kirjoituksessa on vain osa kirjan aiheista. Kirja kannattaa siis lukea itse, jos aihe kiinnostaa - se on lyhyt sekä helppo- ja nopealukuinen ja siinä on paljon mielenkiintoisia ajatuksia.

Intiassa syntynyt brittikirjailija Kenan Malik kertoo vuonna 2013 kehitelleensä kirjan ajatuksia jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Lisäkimmoketta niille antoivat syyskuun 2001 terroriteot Yhdysvalloissa sekä reaktio niihin. Kirja suhtautuu aiheeseensa kriittisesti, mutta yllättävällä tavalla. En suhtaudu multikulturalismiin vihamielisesti siksi, että pelkään maahanmuuttoa, halveksin muslimeja tai tahdon vähentää monimuotoisuutta, vaan päinvastoin siksi, että kannatan maahanmuuttoa, vastustan lisääntyvää muslimivihaa ja toivotan monimuotoisuuden tervetulleeksi (13). Malikin mielestä sekä maahanmuuton vastustajat että - kirjan pääteesinä - sellaiset multikulturalismin kannattajat, esimerkiksi poliitikot, jotka haluavat lokeroida ihmiset erilaisiin etnisiin ja kulttuurisiin lokeroihin ja määritellä yksilön tarpeet ja oikeudet noiden lokeroiden perusteella, ovat väärässä (14).

Ihmisiä ei voi luokitella esimerkiksi "eurooppalaisiksi", "turkkilaisiksi", "muslimeiksi" tai "hinduiksi" ja olettaa sen perusteella heidän olevan tietynlaisia ja haluavan tiettyjä asioita, koska tämä jättää huomiotta suurenkin variaation ryhmien sisällä. Kuka puhuu tietyn ryhmän puolesta? Keillä on oikeus puhua sen puolesta, ja kuka on antanut heille tämän oikeuden? Keitä journalistit haastattelevat ja miksi? Esimerkiksi Tanskan Mohammed-pilakuvakohun aikaan vuonna 2005 tanskalaiset journalistit pyrkivät Malikin mukaan synnyttämään tämän kohun, vaikka ensin kuviin ei juurikaan reagoitu, ja saamaan lausuntoja ääriuskonnollisilta islamin edustajilta. Kun eräs tanskalainen muslimikansanedustaja sanoi, että pilakuvat eivät loukanneet häntä, Politiken-lehden päätoimittaja sanoi vastaukseksi, ettei hän ole todellinen muslimi. (55-56)

Yksi moniarvoisessa yhteiskunnassa elämisen ironioista tuntuu olevan se, että moninaisuuden säilyttäminen vaatii meitä jättämään vähemmän tilaa näkemysten moninaisuudelle. Tällaisen argumentaation ongelma on, että se, mitä usein pidetään loukkauksena jotakin yhteisöä kohtaan, on todellisuudessa väittelyä tuon yhteisön sisällä. (58)

Kulttuurit, uskonnot ja etnisyydet eivät ole monoliittisiä tai homogeenisiä eikä niitä pidä ajatella sellaisina. Minä ja Jussi Halla-aho olemme molemmat valkoisia syntyperäisiä suomalaisia, jotka puhumme äidinkielenämme suomea ja joiden perinnäinen uskonto on kristinusko, mutta mielipiteemme eroavat monessa kohdin, ja pitäisin täysin vääränä sitä, jos Halla-ahon katsottaisiin voivan puhua minun puolestani (ja varmastikin myös päinvastoin). Valitsin tähän esimerkkiin tietoisesti miehen, koska varsinkin uskonnollisissa yhteyksissä, mutta usein myös muutenkin, ryhmien edustajat ja puolestapuhujat ovat miehiä, mikä vähentää automaattisesti näkemysten moninaisuutta.

Yhteiskunta koostuu siis yksilöistä, ei sisäisesti yhdenmukaisista ja muuttumattomista ryhmistä. Kulttuuri, uskonto ja etnisyys vaikuttavat yksilöön, mutta niin vaikuttavat monet muutkin asiat. Edellisten perusteella ei pysty tekemään oletuksia siitä, miten joku ajattelee, tai että hän ajattelisi ikuisesti samalla tavalla.

Kirjan lopussa on tutkija Pasi Saukkosen hyvä kirjoitus Monta multikulturalismia, jossa hän tekee yhteenvedon kirjan ajatuksista, liittää sen suomalaiseen kontekstiin ja myös aiheellisesti kritisoi, taustoittaa ja tarkentaa joitakin Malikin ajatuksia. Silloin, kun yhteiskunnassa puhutaan eri kieliä, tunnustetaan eri uskontoja, ylläpidetään erilaisia tapoja, arvoja ja traditioita sekä erilaisia käsityksiä hyvästä elämästä, se on monikulttuurinen yhteiskunta ja sillä selvä. Malikin tulkinnassa se tarkoittaa myös positiivisia asioita, avautumista maailmalle, vitaalisuutta ja kosmopoliittisuutta. (Saukkonen, 76) Kirjan käännös on sujuva ja selkeä.

Kirjoituksia: ePressi, Turun Sanomat, Ihmisluontoa etsimässä (paljon lainauksia Malikin kirjasta), Jyväskylän ylioppilaslehti.

Kenan Malik: Monikulttuurisuus, 2016 (Multiculturalism and its Discontents: Rethinking Diversity After 9/11,  2013). Jälkisanat: Pasi Saukkonen. Kustantaja: niin & näin. Suomennos: Tapani Kilpeläinen. Kansi: Pasi Romppanen. Kenan Malikin teos (73 sivua) + Pasi Saukkosen jälkisanat (14 sivua) + viitteet (6 sivua).

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953

Kersti Bergroth kirjoitti paljon, myös näytelmiä. (Spoilerivaroitus: paljastan juonesta melko paljon.) Näytelmän päähenkilö on Marja, "intohimoinen ja kokematon nuori nainen", joka on teoksen alussa naimisissa liikemies Otson kanssa ja haluaisi pitää tämän kokonaan itsellään, "prinssinä tornissa", jonne kenelläkään muulla ei ole asiaa. Hän ei halua jakaa tätä kenenkään kanssa ja kärsii mustasukkaisuuden tuskista heti jos Otso on hetkenkin poissa hänen luotaan seurustelemassa muiden naisten kanssa tai ei tule heti kotiin töiden jälkeen; Otso on koko hänen elämänsä. Otso ei tätä kestä ja ilmoittaa tylysti ensimmäisen näytöksen lopussa eroavansa hänestä viiden vuoden avioliiton jälkeen, vaikka Marjan mielestä vuodet ovat olleet molemmille täydellisen onnellisia.

Lukija - ja Marjan ystävät näytelmässä - odottavat salamaniskemän Marjan romahtavan kokonaan, olevan "tomua ja tuhkaa" ja elävän hiljaista varjoelämää, mutta toisessa näytöksessä tavataan kukoistava, onnellinen, äänekäs ja täysin riippumaton Marja, joka on alkanut töikseen suunnitella mattoja ja ryijyjä. Hänellä on uusi elämänfilosofia: hän rakastaa kaikkia ja kaikkea, muttei ketään erityisesti.

    Kaarlo. Mitä sinä tarkoitat sillä että sinä olet terve?
    Marja. Että minä liikun kevyesti ja voimakkaasti maailmassa. Että minä olen iskenyt kiinni oven siihen hirvittävään ja epäinhimilliseen, jota sanotaan suureksi rakkaudeksi.
    Kaarlo. Etköhän sinä nyt vähän kerskaile? Kaikessa hiljaisuudessa sinä kaipaat rakkautta.
    Marja. Totta kai. Enkä vain kaipaa. Minä rakastan ihmisiä. Minä rakastan teitä molempia juuri nyt. Minä rakastan sinun vähän sovinnaisia, mutta miehekkäitä ja värikkäitä kasvojasi, Kaarlo. Minä rakastan sinun ylitsevuotavaa sieluasi, jonka minä muistan, Antti. Minä rakastan todellisesti ja vilpittömästi kaikkia ihmisiä. Mutta minä halveksin niin sanottua suurta rakkautta, avioliittoa, koko tuota aidattua kaksi, kaksi - joista toinen aina on onneton ja tahtoo pois.
...
    Marja. [Rakkaus] on aina itsekästä. Tai voiko rakastaa jotakin ihmistä ja mielellään antaa hänet toiselle? Suuri rakkaus on vanginvartija. Sinä olet minun, minun, minun!
    Kaarlo (vetäytyen arvokkaasti kuoreensa). Sinä vastustat nyt sitä ainoaa oikein kaunista, mitä meillä on. Rakkautta. Tiedätkö sinä, Marja, minä en pidä sinusta, kun sinä puhut tuolla tavalla.
    Marja (hymyilee ystävällisesti). Ole hyvä. Älä pidä minusta.
    Kaarlo. ... Jos sinä tuhoat rakkauden, niin ei mikään ole mitään.
    Marja. Minä tuhoan vain väärän rakkauden. Minä tuhoan vain avioliiton, kotilieden, joka on raudankovan itsekkyyden ja pahansuopuuden pesäpaikka. Niin, se oli hyvä sana, pahansuopuus. Sitä juuri tulvii niistä suljetuista linnoituksista. Sen minä tunnen, kun nyt olen ulkopuolella. Minä olin itse sellaisen linnoituksen komentajana. Kaikki kanuunat oli suunnattu ulospäin. Älkää tulko lähelle! Koko ihmiskunnalta on pääsy kielletty! Sitä on avioliitto. Kuta enemmän sellaisia linnoituksia minä tuhoan, sitä parempi. (54-57)

Aika radikaalia tekstiä 1950-luvulle. Antti ja Kaarlo ovat järkyttyneitä ja yllättyneitä, mutta pitävät uutta Marjaa kiehtovana, minkä takia Antin aidosti onnellinen avioliitto Elnan kanssa alkaa rakoilla lasten hoidon ja muun arjen vaatimusten paineissa. Myös Marja rakastuu, muttei halua kuitenkaan satuttaa muita ja on valmis luopumaan rakkaudestaan mahdollistaakseen toisen naisen onnen.

    Johtaja. Sinulla on merkillisiä ystäviä. Aina kun he menevät, niin ne ovat sanoneet jotakin, joka pahoittaa sinua.
    Marja. Niin. Minä en tule toimeen ihmisten kanssa. Minä tahdon tehdä kaikille hyvää, ja minä teen kaikille pahaa. Minä haavoitan heitä, minä pahoinpitelen heitä. (106)

Näytelmä on eräänlainen "teoria rakkaudesta". Miten toista ihmistä voi ja pitää rakastaa? Onko pysyvä onni ja rakkaus mahdollista? Pitääkö rakkauden ja rakkaussuhteen olla koteloitunutta, yhteensulautunutta ja muut poissulkevaa, vai avointa ja vapaata, sellaista, johon mahtuvat myös muut ihmissuhteet?

Näytelmä oli helppolukuinen ja kevyt, missä oli myös sen ongelma: Marjan täydellinen muutos ripustautuvasta, miehestään täysin riippuvaisesta naisesta itsenäiseksi, avioliittoon ja suureen rakkauteen radikaalisti suhtautuvaksi naiseksi kävi liian helposti. Muutenkin asiat tuntuivat näytelmän ihmisille olevan liian ongelmattomia - mikä johtuu myös siitä, että Bergrothin teksti on hyvin sujuvaa - joten näytelmä ei ollut kovin uskottava. Mutta tämä on tietysti komedia ja komedian kuuluukin olla kevyt. Näytelmässä oli paljon pohdintaa rakkaudesta ja ihmissuhteista naisen näkökulmasta, ja vaikka Marja eteni näytelmän kuluessa vielä kolmanteen käsitykseen rakkaudesta, häntä ei "rangaistu" hänen epäsovinnaisista ajatuksistaan, vaan hän toimi koko ajan omilla ehdoillaan. Eli ei hassumpi teos.

Kersti Bergroth: Prinssi tornissa. Kolminäytöksinen komedia, 1953. Otava. 117 sivua.

John R. Mott (rauhannobelistit 1946)

John R. Mottin (1865-1955) Nobelin rauhanpalkinnon perusteeksi sanotaan lyhyesti se, että hän oli Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen johtaja (ei siis perustaja, kuten ensiksi ajattelin). Finnasta löytyy hänen omia teoksiaan vuodesta 1890 alkaen, monet myös suomeksi käännettyinä, mutta koska nämä kuulostivat hyvin uskonnollisilta enkä myöskään tahtonut ainakaan heti tilata hänestä ja samalla NMKY:stä kertovia englanninkielisiä elämäkertoja, tutustuin häneen kahden suomalaiskirjoittajan teosten kautta, Hilja Haahdin Päiväkirjan lehtiä: Kolme julistajaa -kirjasta sekä Yrjö Karilaan Tunsimme Hänet: Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa -kirjasta.

En ensin ymmärtänyt, mistä syystä Mottille annettiin rauhanpalkinto, koska hän oli nimenomaan kristinuskon julistaja. Karilaan kirjassa on otteita hänen teoksistaan, ja kaikki ovat mielestäni hartauskirjallisuutta: niissä puhutaan rukouksen tärkeydestä, synnin vihaamisesta, esirukouksesta, Kristuksen toiveiden mukaan elämisestä, pyhittäytymisestä, ylpeyden vaarasta, Pyhän hengen työstä ja Kristuksen kutsun kuulemisesta... Ei mitään varsinaisesti ihmisten auttamisesta, lukuun ottamatta ehkä tätä: ... on meidän oltava tekemisissä yksityisten ihmisten kanssa, syntisten, taistelevien, yksinäisten, unohdettujen miesten kanssa, jotka vaeltavat epäilysten ja epävarmuuden sokkeloissa, ... ja meidän on ponnisteltava saadaksemme heidät yhteyteen Kristuksen ja Hänen ohjelmansa kanssa (Karilas, 150). 

Mott myös piti lähetystyötä kristityn velvollisuutena (hänen vuonna 1897 julkaistun kirjansa nimi on Strategic Points in the World's Conquest: The universities and colleges as related to the progress of Christianity), mikä nykyisenä moniarvoisempana aikanamme ei ole yhtään niin ongelmaton asia kuin 1900-luvun alkupuolella. Uskovaisille Mottin kirjat ovat voineet olla elähdyttäviä ja vahvistavia, mutta Nobelin rauhanpalkinto ei ole uskonnollinen palkinto. Palkinnon vastaanottajien pitäisi lisätä yhteisymmärrystä eri kansojen ja eri ihmisryhmien välillä tai vähentää väkivallan todennäköisyyttä näiden välillä, tai työskennellä sosiaalisten ongelmien lievittämiseksi ja poistamiseksi sekä ihmisten elämän parantamiseksi. Tekikö Mott näin?

Palkinnon myöntäminen Mottille kertoo varmasti ajan eurosentrisyydestä, mutta jos hyväksyy tämän ja sen, että kansojen ja ihmisten yhteyteen pyrittiin nimenomaan kristillisyyden kautta, alkaa löytää myös syitä palkinnon myöntämiseen. Vuonna 1950 NMKY:ssä oli maailmanlaajuisesti noin 10 200 yhdistystä ja jäseniä oli noin 3,5 miljoonaa (Haahti, 135), eli se tavoitti hyvin monenlaisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Mottilla olikin aivan erikoinen kyky johtaa suuria kokouksia, hallita ja pitää koossa ja rauhan hengessä yhdistää eri rotuihin ja kansoihin sekä eri uskontunnustuksiin kuuluvia kristittyjä (Haahti, 155). NMKY:n yhdistyksissä ilmeisesti hyväksyttiin ihmiset sellaisina kuin he olivat etnisyydestä, ihonväristä, kansallisuudesta, tuloista, koulutustasosta tai kristillisestä suuntauksesta riippumatta, eli se toimi ruohonjuuritasolla ihmisten välisen yhteisymmärryksen lisäämiseksi.

NMKY:läiset tekivät ilmeisesti myös konkreettista avustustyötä toisen maailmansodan kauhujen lievittämiseksi. Ehkä juuri sen takia Mott sai palkintonsa näin pian sodan jälkeen? Sota-aika! Olisi aivan erityinen luku tarpeen sen jättiläistyön kuvaamiseksi, johon Mott organisoi maailman N.M.K.Y:n niin rintamilla ja rintamien takana kuin sotavanki- ja pakolaisleireissä. ... Hänelle uskottiin jättiläissummien käyttäminen siihen huutavaan hätään, joka maailmassa vallitsi, ja osittain hän joutui itse niitä kokoamaankin. Hän mobilisoi valtavan työarmeijan, niin palkattuja kuin vapaaehtoisia voimia, suorittamaan sekä sosiaalista että hengellistä avustustoimintaa molemmilla taistelevilla puolilla. N.M.K.Y:tä pidettiin sopivimpana elimenä tähän toimintaan, se kun oli kansain-, yhteiskuntaluokkien- ja tunnustustenvälinen, valtiollisesti puolueeton yhtymä. Mutta miltei yli-inhimillinen oli se kuorma, jota Mott joutui sotavuosina kantamaan harteillansa. (Haahti, 157-158) Mott oli sodan aikaan yli 70-vuotias.

Vuodesta 1891 kuolemaansa saakka Mott matkusti jatkuvasti ympäri maailmaa puhujamatkoillaan tai konferensseissa, huolimatta siitä että hän kärsi matkapahoinvoinnista ja meritaudista. Hän matkusti ilmeisesti neljä kertaa kokonaan maailman ympäri ja oli 70:een ikävuoteensa mennessä ylittänyt Atlantin noin sata kertaa (Haahti, 144, 152). Monilla matkoilla oli mukana myös hänen rakas vaimonsa Leila, jolla oli ajankohtaan nähden harvinaisesti maisterintutkinto (Haahti, 145-153). Mott kävi myös Suomessa puhujamatkoilla viisi kertaa (vuosina 1899, 1909, 1916, 1926 ja 1946; Karilas, s. 126). Hän käsitteli puheissaan usein samoja teemoja, mutta sovitti puheensa kuitenkin aina yleisönsä mukaan.

Puhujamatkojen aikataulu oli hyvin tiivis: puheiden pidon lisäksi Mott tapasi kuulijoitaan tuntikausien ajan kahden kesken ja keskusteli heidän kanssaan heidän ongelmistaan, tarvittaessa tulkin välityksellä. Puhuessaan nuorena hänen kanssaan kahden kesken Haahti tunsi Jumalan läheisyyttä, selkeyttä ja ennenkokematonta onnea, vaikkeivät Mottin sanat itsessään olleetkaan erikoiset (Haahti, 66-68). Myös yleisöpuhujana hän oli ilmeisesti vaikuttava ja innostava, vielä 80-vuotiaanakin.

Kun Mott oli 1800-luvun lopulla Englannissa kokouksessa ollessaan pyörtynyt ja samalla kaatuessaan loukkaantunut, hän huomasi, että hänen täytyy myös levätä. Hän siis otti vastaan ystävänsä lahjan, maapalstan Quebecistä Kanadasta järven rannalta, rakensi sinne itse hirsihuvilan ja vietti siellä joka vuosi kesälomansa nauttien perheensä ja ystäviensä kanssa ulkoilmaelämästä (Haahti, 150-152).

Mottin työn painopisteistä kertoo 6-osainen, noin 3000 sivua käsittävä teos, jonka Mott kokosi arkistoistaan: osissa käsitellään Ylioppilaitten Vapaaehtoisliikettä (eli lähetystyötä), Ylioppilaitten Kristillistä Maailmanliittoa, Amerikan NMKY:tä ja NMKY:n Maailmanliittoa ja Kansainvälistä Lähetysneuvostoa. Viimeinen osa sisältää hänen hengellisiä puheitaan ja esitelmiään, joita ei ole muualla julkaistu (Haahti, 166).

Mottia arvostettiin myös Suomessa. Hänelle luovutettiin vuonna 1946 New Yorkissa presidentin myöntämä Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki (Haahti, 167), eli ehkä NMKY:läiset olivat auttaneet myös suomalaisia. Mott itse sanoi Suomesta 1920-luvulla näin: "Suomi on ihana maa. Se on vallannut minun sydämeni. Ja se muistuttaa minulle näitä sanoja: "Siltä, joka on paljon saanut, vaaditaan paljon." Mitä Herra on Suomelle antanut? Ihmeellisen historian, aivan hämmästyttävän henkisen perinnön ja nyt vapauden, tavattomia ruumiin kykyjä ja korkean sivistyksen niin ettei ainoakaan maa voi osoittaa sellaista lukutaitoa kuin Suomi. Ja arvelen, että harvoissa maissa suhteellisesti niin moni ylioppilas tulee kansan syvistä riveistä kuin Suomessa... Jumala on antanut Kristuksen selkeän evankeliumin tälle kansalle." (Karilas, 154-155,  lainaus Mottin teoksesta Kaksi esitelmää. Kristuksen lähetyskäskyn velvoitus, 1928(?). )

Haahdin kirjoitus Mottista selittää ehkä sitä, miksi Jean Sibeliuksen uskonnollinen sisar Linda Sibelius lähti lähetyssaarnaajaksi Tunisiaan; matka valitettavasti "epäonnistui surkeasti" (Helsingin Sanomat, artikkeli ikävä kyllä maksumuurin takana). Mott kannusti ylioppilaita ilmoittautumaan vapaaehtoisiksi lähetystyöhön, ja jotkut Haahdin ystävistä tekivätkin tällaisen lupauksen. Haahti mainitsee (s. 116) Selma Rainion, joka lähti Ambomaalle 1900-luvun alussa ensimmäisenä lääkärinä ja Helmi Heikinheimon (s. 121), joka työskenteli Kiinassa vuosina 1911-1916 Keski-Kiinan ainoana eurooppalaisen koulutuksen saaneena naislääkärinä.

Edit 12.1.25.

Hilja Haahti: Päiväkirjan lehtiä. Kolme julistajaa, 1950. Otava. 336 sivua. Kirja on eräänlainen uskonnollinen elämäkerta: Haahti kertoo siitä, miten Mott, Karl Povlsen ja Dirk Hermanis Dolman vaikuttivat hänen elämäänsä, sekä Mottin käynneistä Suomessa. Teksti on eloisaa ja sujuvaa, vaikkakin varsin uskonnollista. Mottia käsittelevässä osuudessa (s. 23-167) on myös esimerkiksi mielenkiintoista kuvausta naisylioppilaan elämästä 1800-luvun lopulla sekä ylioppilaiden kokousmatkasta Norjan tuntureille. Kirjassa on Mottin lyhyt uskonnollispainotteinen elämäkerta.

Yrjö Karilas: Tunsimme Hänet. Aikamme sananjulistajia ja heidän sanomansa, 1955. Kuva ja sana. 336 sivua. Karilaan kirjan Mottin elämäkerrassa (s. 117-133) on aika lailla samat tiedot kuin Haahdinkin kirjassa, mutta kirjassa on myös otteita Mottin teoksista (s. 134-158). Muita kirjassa käsiteltyjä henkilöitä ovat Tojohiko Kagava (= Toyohiko Kagawa, japanilainen kristitty pasifisti), Stanley Jones, Albert Schweitzer, Eivind Berggrav, O. Hallesby ja Frank Mangs.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille (1937)

Pohjoisruotsalaisen lukiolaistyttö Birgit Tönnesin elämässä on lähes kaikki hyvin: hänen liikemiesisänsä on rikas ja menestynyt, koti on suuri ja hieno, äiti on viehättävä ja nuorekas, vaikka vain harvoin kotona, vanhemmat ovat mukavia, ja Birgit itse on kaunis, suosittu ja hyväpäinen, vaikka huvittelu kiinnostaakin häntä paljon koulutehtäviä enemmän. Sitten kaikki romahtaa: nuorten talviretken aikana isän liikehuoneisto ja sen tavarat palavat, ja mikä pahinta, isä joutuu syytetyksi vakuutuspetoksesta ja tuomituksi vankilaan. Birgit ja hänen äitinsä ovat ainoita, jotka enää uskovat rakkaan isän syyttömyyteen - veli Torstenkin ajattelee tämän olevan syyllinen.

Birgit päätyy "köyhäksi sukulaiseksi" isän liikekumppanin, ulkonaisesti hurmaavan Carl-sedän ikävän perheen luokse Tukholmaan suorittamaan lukion loppuun. Nyt hänen asenteensa koulunkäyntiin on muuttunut täysin: hän on päättänyt suorittaa ylioppilastutkintonsa loistavasti opiskellakseen lakitiedettä ja tullakseen asianajajaksi. Hänen vain täytyi koettaa "tulla joksikin" - tulevaisuutensa vuoksi, ja hän tahtoi sitä itsekin - isän tähden ja voidakseen ryhtyä taisteluun sitä vääryyttä vastaan, jota maailma oli täynnä (74). Hänellä on myös omat epäilyksensä Carl-setää kohtaan, josta hän ei ole koskaan oikein pitänyt. Hän on päättänyt tehdä kaikkensa puhdistaakseen isänsä maineen, ja tässä häntä auttaa vanha luotettava ystävä Kurt.

Kirja on julkaistu "Seikkailukirjasto"-sarjassa, joten odotin aika kevyttä, dekkarimaista, juonivetoista kirjaa. Tässä kirjassa varsinaista rikoksen selvittelyä on kuitenkin aika vähän, ja vaikka juoni on selkeä, se antaa enemmänkin puitteet Birgitin kehityskertomukselle pinnallisesta ja huvittelunhaluisesta, joskin asioita pohtivasta nuoresta tytöstä elämäänsä ja tulevaisuuteensa vakavasti suhtautuvaksi, päämäärätietoiseksi nuoreksi naiseksi. Isän joutuessa vankilaan Birgit käy läpi todellisen kriisin ja hänen täytyy oppia selviämään, kun maailma ja ihmiset ympärillä näyttävät muuttuneen toisiksi kuin aikaisemmin, ja ennen kaikkea kun hänen oma suhtautumisensa asioihin ja muihin ihmisiin on muuttunut - elämä ei olekaan niin aurinkoista kuin miksi hän on sitä aiemmin luullut. Onneksi Kurt tukee häntä koko ajan.

Kirjan eri muodoissa toistuvana pohjateemana on pinta ja sen alla oleva todellisuus. Siinä puhutaan myös vakavista asioista: Birgit esimerkiksi tapaa talviyönä onnelliseksi luulemansa viisilapsisen perheen äidin ja pienet lapset palelevina ja onnettomina talonsa puutarhassa, kun humalainen notaari-isä on taas kerran pelottanut heidät ulos. Ajalle tyypillisesti perheen äiti sanoo, että "tällainen täytyy kestää yksin, että sen  t a h t o o  pitää omana tietonaan. Ei, ei voi tehdä mitään" (64), ja Birgit ymmärtää hyvin. Onneksi nykyään asiaan suhtaudutaan toisin - perheväkivallasta pitää kertoa ja se pitää tuoda esiin, jotta asiat voivat muuttua paremmiksi.

Kirja ei kuitenkaan kokonaisuutena ole raskas tai synkkä, ja siinä on mukavaa ajankuvaa - esimerkiksi tuo nuorten talviretki. Erilaiset tapahtumat vaihtelevat Birgitin pohdintojen kanssa, ja lopussa päästään enemmän siihen rikoksen selvittelyynkin. Ihan mielenkiintoinen kirja, joka selviää myös Ariel-testistä.

Ruotsalainen Lisa Högelin (1896-1980) oli hyvin tuottelias kirjailija: hän on Wikipedian listan mukaan kirjoittanut vuosina 1935-1960 yli 40 nuortenkirjaa. Aino on kirjoittanut Högelinin kirjoista Kaisa pukeutuu pojaksi ja Tallholman Kirsti. Jälkimmäisestä hän sanoo, että kirjan kerronta lähentelee jopa aikuisille suunnattua psykologista novellia, mikä pätee ajoittain myös Birgitin tarinaan.

Lisa Högelin: Rajuilma uhkaa. Kertomus tytöille, 1939. Kirjassa ei ole alkuteoksen nimeä, mutta se on varmastikin Ett oväder drar förbi: Roman för unga flickor, 1937. Satakunnan kirjateollisuus Oy, Seikkailukirjasto No 11. Suomentaja: Hilkka Hannula. Kannen tekijää ei kerrottu. 143 sivua.

Grazia Deledda: Elias Portolu (1903)

Luin varhaisen naisnobelistin, italialaisen Grazia Deleddan (1871-1936) romaanin, joka sijoittuu Italiaan Sardinian saarelle Deleddan kotiseudulle. Romaanissa seurataan Portolun perhettä, jonka kolmas aikuinen poika, Elias Portolu, tulee kirjan alussa kotiin kärsittyään vankilatuomionsa. Kirjassa ei muistaakseni kerrota, miksi Elias on ollut vankilassa, sanotaan hänen vain joutuneen huonoon seuraan. Elias ei vaikuta pahantekijältä: hän on hiljainen, herkkä, ajatteleva, tunteikas sekä pitkäaikaisen vankeuden jäljiltä kalpea, väsynyt eikä kovin vahva. Sekä äiti Annedda että isä Berte ovat ikionnellisia saatuaan kolmannen poikansa taas kotiin. Pietro-veli viljelee maata, ja hieman yksinkertainen Mattia-veli paimentaa isän kanssa lampaita, mihin työhön myös Elias kotiuduttuaan ryhtyy.

Pietro on kihloissa kauniin Maria Maddalenan kanssa. Elias tapaa Maddalenan, vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja he katsovat toisiaan. Vähitellen he eivät voi enää lakata ajattelemasta toisiaan ja heidän välisensä vetovoima kasvaa yhä suuremmaksi, vaikka kaikki tapahtuu lähes ilman sanoja; harvat heidän välisensä keskustelut ovat kauan aikaa sisällöltään merkityksettömiä. Elias taistelee rakkauttaan vastaan kaikin voimin: jos hän kertoisi asiasta Pietrolle, tämä saattaisi tappaa hänet, uskonto sanoo aviorikoksen olevan kuolemansynti, eikä hän halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä. Hän saa neuvoja iloluontoiselta mutta myötätuntoiselta pappi Porcheddulta, joka neuvoo häntä unohtamaan Maddalenan ja ryhtyvän papiksi, sekä metsän viisaalta vanhukselta, ukko Martinu Monnelta, joka neuvoo aivan päinvastaista - kertomaan asiasta Pietrolle ennen tämän avioliittoa vaikka kirjeitse, jos ei muuten, ja menemään Maddalenan kanssa naimisiin tämän sijasta.

Eliaksen ja Maddalenan suhde ja sen vivahdukset ja asteittainen kehitys ovat kirjan pääsisältö, samoin Eliaksen jatkuva taistelu rakkautensa kanssa ja sen hänelle aikaansaama jatkuva kärsimys. Elias haluaa koko ajan päinvastaisia asioita: tavata Maddalenan ja olla koskaan enää tapaamatta häntä, olla erossa hänestä ja katsoa häntä koko ajan. Elias on eräänlainen sardinialainen Hamlet - rakastaako vai eikö rakastaa? Kertoako rakkaudestaan vai eikö kertoa? Kirjassa on kreikkalaisen tragedian vääjäämättömyyttä ja kohtalonomaisuutta: Eliasta liikuttavat vahvemmat voimat kuin mitkä hän pystyy tahdollaan voittamaan.

En ole moneen vuoteen tai vuosikymmeneen lukenut tällaista kirjaa, jonka kerronta on näin suoraviivaista ja yksinkertaista. Elias tuntee voimakkaasti ja ajattelee tunteitaan koko ajan, mutta kirjassa ei ole sellaista itsereflektiota, mihin on nykyään tottunut. Elias ei asetu itsensä ulkopuolelle, tarkastele tilannettaan laajemmassa kontekstissa, mieti tunteidensa syitä ja psykologisia teorioita tai analysoi tunteitaan pitkissä keskusteluissa ystäviensä kanssa. Kaikki muutkin kirjan henkilöt vain elävät perinteiseen tapaan, reagoivat ja tuntevat.

Isä Berte on hyväntahtoinen, mutta suulas ja mielestäni rasittava, ja uskonnollinen äiti Annedda taitava parantaja. Kirja on tarinansa ohessa kansatieteellisesti kiinnostava kuvaus elämästä Sardiniassa yli sata vuotta sitten: esimerkiksi kuvaus perheen monen päivän retkestä viettämään Pyhän Fransiskuksen juhlaa vuorella olevaan kirkkoon yhdessä muiden kyläläisten kanssa oli minulle hyvinkin eksoottinen kertomus. Sardinian luonto elää kirjassa paimenelämää viettävän Eliaksen rinnalla ja taustalla, ja luontokuvaukset ovat kauniita.

Hauskinta oli sentään iltaisin isossa majassa valkean ääressä, joka paloi räiskyen, korkealle liekehtien. Ulkona oli viileää, melkein koleaa, kuu vaelsi länttä kohti luoden maisemaan jylhän lumoavan tunnelman. Sardinian himmeät, yksinäiset kuutamoyöt! Sarvipöllön värähtelevän houkutteleva ääni, ajuruohon korpituoksu, mastiksipuun kirpeä lemu, kaukaisten metsien ikävöivä humina sulavat yksitoikkoiseksi ja surumieliseksi sopusoinnuksi, joka tuo sydämeen juhlallisen alakuloisuuden, alkuperäisen puhtaudentilan kaihon. -
    Ryhmittyneinä tulen ympärille isossa majassa asuvat henkilöt kertoilivat mielenkiintoisia juttuja, joivat ja lauloivat. Heidän soinnukkaat äänensä kajahtelivat ulos rauhaisaan kuutamoyöhön metsän tiheikköön asti, missä hevoset nukkuivat. (44)

Kirja ei imaissut mukaansa (luin sen luku kerrallaan aika pitkän ajan kuluessa), mutta se oli vivahteikkaasti ja vahvasti kirjoitettu. Se ei saarnannut oikeaoppisuutta, vaan esitti Eliakselle erilaisia vaihtoehtoja. Oli mielenkiintoista lukea tällainen kirja, jonka kirjoittajalle on riittänyt hyvin yksinkertainen juoni, ja jossa luotetaan kerronnan voimaan lukijan kiinnostuksen pitämiseksi yllä. Jalmari Hahlin suomennos toimii hyvin.

Muualla: Tarukirja ja englanninkielinen kuvaus kirjasta.

Edit 16.1.25, 23.1.25.

Grazia Deledda: Elias Portolu. Romaani, 1928 (alkuteos 1903). Kustannusosakeyhtiö Kirja. Tekijättären luvalla suomentanut Jalmari Hahl. 236 sivua.

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996

En ole pitkään aikaan lukenut runoja, ja suhtauduin kirjaan vähän ennakkoluuloisesti. Sadan vuoden takaisia suomalaisia runoilijoita - Uuno Kailas, Eino Leino, Kaarlo Sarkia, Edith Södergran ja Katri Vala - joita en ketään ole lukenut kovin paljon, vaikka Södergranista pidänkin.

Kirjan runoilijat puhuivat minulle kuitenkin vuosikymmenien takaa tuoreina, intohimoisina, rohkeina, uhmakkaina ja aitoina. Vaikka runojen ikä näkyi, ne tuntuivat kuitenkin yllättävän eläviltä, kun niihin suhtautui avoimesti, ja niitä oli helppo ymmärtää. Niissä oli herkkyyttä ja halua ottaa elämä vastaan ja kokea se sellaisena kuin se on, iloineen ja kipuineen kaikkineen. Niissä oli myös ehdottomuutta ja luottamusta omaan itseen ja omiin tunteisiin.

Edith Södergran oli taas omaa luokkaansa. Kaarlo Sarkian runoja en ole muistaakseni lukenut koskaan ennen, mutta pidin hänestäkin. Tässä näyte jokaiselta, vaikka kirja onkin kokonaisuutena vaikuttavampi, kun runot puhuvat keskenään. Eri runoilijoiden runot ovat kirjassa sekaisin, ja toimittajat ovat ryhmitelleet runot kolmeen kokonaisuuteen.

Itsensä etsijä

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on -
syöksyä, haihtua aurinkohon.

Eino Leino 

 

 

Matkaan, veljeni, loiton
määräsi nähden!
Ihmisen ylpein arpa:
tietäen turhaksi voiton
taistella turhan tähden.

Kauneus, untemme sisar,
on opas meillä:
laulaen kuoleva joutsen,
lehdellä kasteen pisar,
myös tomu kultainen teillä.

Uuno Kailas

Älä elämää pelkää

        Älä elämää pelkää,
        älä sen kauneutta kiellä.
        Suo sen tupaasi tulla
        tai jos liettä ei sulla,
        sitä vastaan käy tiellä,
        älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje:
Ei kuolema sinulta oveaan sulje.

        Kuin lintu lennä,
        älä viipyen menneen raunioilla
        nykyhetkeä häädä.
        Suo jääneen jäädä,
        suo olleen haudassa olla,
        tulevaa koe vastaan mennä.
Ole vapaa, kahleeton tuulen tavoin:
On kuoleman portti aina avoin.

        Älä koskaan sano:
        "Tämä on iäti minun."
        Elon maljasta juovu,
        taas siitä, jos tarpeen, kivutta luovu.
        On maailman rikkaus sinun,
        kun mitään et omakses ano.
Elä pelotta varassa yhden kortin:
Näet aina avoinna kuoleman portin.

Kaarlo Sarkia

Sataa, sataa

Sataa, sataa ylleni tulvimalla.
- - -
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoot vastoinkäymiset ympärilläni
     niinkuin kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani
     on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se joka tahtoo tappaa auringon,
     ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.

Edith Södergran

Kesä

On ranta sateentuore,
lehdet pirskottavat tuoksuaan,
läikkyy silkki veden
läpi aurinkoisen sydämen.
Kyllin olet kuunnellut
talven ääniä pimeinä öinä.
Olet kiusatun väsynyt varjo.
Tässä on kesän ateria
kaikkien aistien janoon ja nälkään.
Syö auringon leipää,
juo huolettomuuden purosta,
ajelehdi vesilinnun lailla
ajattomuuden kuullossa,
ahmi, kunnes uuvut
itämisen horteeseen
tuntien vain siemenen ahtaan kaipuun
kasvaa, kukkia, kantaa syksyyn
väkevää hedelmää!

Katri Vala

 

 

Maa jota ei ole

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on,
olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme
täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme
raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.

Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden
olen totisesti voittanut -
tien maahan jota ei ole.

Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa
sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä on hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi
ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä
kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

Edith Södergran 

 

Tarja ja Timo Sinervo (toim.): Tuulien Nousuun. Nuoruuden lauluja, 1996. Kirjapaja. Edith Södergranin runojen suomennokset Uuno Kailas. Ulkoasu: Petri Kovács. 83 sivua.