Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986)

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja ostin sen, vaikka kansikuva on mielestäni karmea (&-merkki on tosin hauska). Kansi on samanlainen kuin yhdessä englanninkielisistä versioista, joten siitä ei voi syyttää suomalaisia tekijöitä. Oli kuitenkin hauska löytää pelkästään naiskirjalijoita sisältävä novelliantologia - monissa vanhemmissa novelliantologioissa naiskirjailijoita on hyvin vähän, ja he tuntuvat usein olevan vain pakollinen lisäys - ja lisäksi houkuttimena oli Bessie Head, jonka vaikuttavan kirjan olin aiemmin lukenut. Angela Carterinkin nimi oli tuttu Samantha Ellisin kirjasta.

Tässä kokoelmassa oli kuitenkin enemmän sellaisia novelleja, joista en pitänyt tai jotka eivät tehneet vaikutusta, kuin sellaisia joista pidin. Yhtenä syynä oli ehkä se, että alitajuisesti odotin kirjalta voimaannuttavia kertomuksia sankarillisista naisista, ja eiväthän nämä tarinat sellaisia olleet - monissa novelleissa naispäähenkilöt olivat melko epämiellyttäviä, ja heille kävi myös usein aika huonosti. Kaikki valitsemani tarinat kuvailevatkin jonkinlaista kierosilmäisyyttä, vinoa ja läpitunkevaa katsetta. ... Kaikilla näillä toisistaan poikkeavilla naisilla on jotain muutakin yhteistä: omanarvontunto, vaikka riekaleinenkin (Angela Carter, s. 16). Mukana oli monia hyviä tarinoita, mutta tämä ei ollut mitenkään helppo eikä kovin miellyttävä kirja.

Mutta kirja kannatti silti lukea: 17 vakavasti otettavaa, muutamaa kirjoittajaa lukuun ottamatta melko vähän tunnettua naiskirjailijaa, joista luullakseni vain kahden teoksia olen lukenut aiemmin. Aikajana ulottuu viidestä 1800-luvulla syntyneestä kirjailijasta kirjan julkaisuaikaan nelikymppisiin kirjailijoihin. Kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista ja muista englantia puhuvista maista, mutta mukana on myös esimerkiksi ghanalainen, egyptiläinen, eteläafrikkalainen ja kiinalainen kirjailija. Melkein kaikki kirjan kirjailijoista ovat muuttaneet toiseen maahan tai viettäneet pitkiä aikoja muualla kuin syntymämaassaan, joten monia tarinoita voi pitää myös maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä kuvaukset kirjan novelleista (maat ovat kirjoittajien syntymämaita), olen merkinnyt tähdellä ne joista pidin enemmän.

Elizabeth Jolley: Viimeinen sato. Tytär kertoo siivoojaäidistään, jolla on taipumus venyttää sääntöjä ja joskus lakiakin. Perheeseen kuuluu myös ongelmallinen veli, jota sisko varoo. Kun perhe perii isoisältä huonolla maalla olevan maatilan, viisainta olisi myydä se, mutta miten käykään? Novellin kulkua oli aika vaikea seurata, mutta pidin siitä, miten perheen suhtautuminen maatilaan ja veljen käytös muuttui, kun he miettivät maan viljelemistä. (22 s., Iso-Britannia, 1923-2007)

* Leonora Carrington: Debytantti. Seurapiirielämää inhoava tyttö pyytää eläintarhan hyeenaa sijaisekseen debytanttitanssiaisiin. Parhaiten tutustuin nuoreen hyeenaan. Hän oppi myös tuntemaan minut; minä opetin hänelle ranskaa ja hän opetti minulle omaa kieltänsä. (3 s, Iso-Britannia, 1917-2011)

* Rocky (Raquel) Gámez: Glorian tarinoita. Rocky-niminen minäkertoja kertoo ystävästään Gloriasta, joka on aina halunnut olla mies. Gloria menee epävirallisesti naimisiin rakastamansa Rositan kanssa, joka alkaa odottaa lasta. Työväenluokkainen Gloria käyttäytyy kaikessa kuin mies, myös huonoissa asioissa. Raju ja suorapuheinen tarina. (8 s, USA, ?)

* Bessie Head: Elämä. Kymmenvuotiaana Johannesburgiin vanhempiensa kanssa muuttanut häikäisevä Life tulee takaisin kotikyläänsä 17 vuotta myöhemmin, tuo tullessaan ison kaupungin tavat ja moraalin ja menee naimisiin kylän halutuimman miehen kanssa, jolloin kaksi vahvaa voimaa törmää toisiinsa. (12 s., Etelä-Afrikka, 1937-1986)

Jane Bowles: Guatemalalainen idylli. Amerikkalainen suuren yrityksen miesostaja viettää haluttomasti viikon pienessä guatemalalaisessa täysihoitolassa, tutustuu asukkaisiin ja aloittaa puolivahingossa suhteen naisen kanssa, josta ei edes pidä. Aika tylsä novelli, jossa kävellään hitaasti ympäriinsä ja puhutaan pinnallisesti ja jossa kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. (35 s., USA, 1917-1973)

Katherine Mansfield: Nuori tyttö. 17-vuotias, kaunis ja rikas tyttö käy Monacossa(?) kahvilassa minäkertojan ja pikkuveljensä kanssa. Tyttö on turhautunut ja levoton, halveksii kaikkea ja haluaa elämältä kaikkea sitä mitä ei ole (vielä?) saatavilla. (7 s., Uusi-Seelanti, 1888-1923)

Colette: Sateinen kuu. Kirjailijanainen (kertojaminänä Colette itse) tutustuu puhtaaksikirjoittajansa erakkomaiseen naimisissa olevaan sisareen ja kiinnostuu tästä. Hyvin pitkä novelli, jossa ei mielestäni tapahtunut paljon mitään ja jonka henkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia. (51 s., Ranska, 1873-1954)

* George Egerton: Naimakauppa. Muurari auttaa erään humalaisen naisen kotiinsa, minkä jälkeen hän kertoo toiselle muurarille alkoholistivaimostaan, jota hän rakastaa kaikesta huolimatta. Miehen auttama humalainen nainen on kirjailijanaisen vuokraemäntä. Kirjailija auttaa naista ja hänen kolmea lapsipuoltaan, ja vuokraemäntä kertoo hänelle aviottomasta siskopuolensa hoidossa olevasta lapsestaan, jota rakastaa kovasti, ja onnettomasta avioliitostaan. Lopussa näkökulma siirtyy taas muurareihin. Todella surullinen tarina siitä, miten vaikeat tapahtumat vaikuttavat pahimmillaan ihmisiin, ja siitä, kun mieli järkkyy. (19 s., Australia, 1859-1945)

* Frances Towers: Violet. Rouva Titmus tyrannisoi tytärtään Sophya, joka palkkaa Violetin palvelijaksi hoitamaan taloa. Kaikki, mitä Violet haluaa, tuntuu tapahtuvan, ja äitiä lukuun ottamatta hän tekee kaikki perheenjäsenet onnellisemmiksi. Omahyväisellä hymyllään ja äkkinäisillä tummien silmien välähdyksillä ja pään nyökytyksillä hän valaisi heidän sielujensa kätketyt sopukat, hän kiskaisi verhot syrjään ja paljasti heidän sydäntensä pelot ja intohimot, hän nuuski esiin salaisuudet, iski kyntensä niihin ja asetti ne näytteille kuin kuolleet hiiret, ja hän vaikutti heidän kohtaloihinsa. (14 s., Iso-Britannia, 1885-1948)

* Ama Ata Aidoo: Luumuja. Ghanalainen Sissie ystävystyy Saksassa kansainvälisellä työleirillä vapaaehtoistyössä ollessaan nuoren saksalaisäidin Marijan kanssa. Suorasanainen kerronta vaihtelee runomuotoisten jaksojen kanssa. Vihainen, hieno, läikähtelevä ja impressionistinen mutta silti etenevä kertomus maantieteellisestä ja kulttuurisesta imperialismista, entisistä siirtomaista, kehitysavusta, rasismista, naisista, identiteetistä, oletuksista. (65 s., Ghana, 1942-)

Grace Paley: Nainen - nuori ja vanha. Kertomus kaoottisesta perheestä, jossa 13-vuotias minäkertoja Josephine haluaa mennä naimisiin 17-vuotiaan tätinsä miesystävän kanssa. Täti saa uuden miesystävän, jolloin Josephinen äiti menee naimisiin tämän kanssa. (13 s., USA, 1922-2007)

* Andrée Chedid: Ikuinen piina. Vahva kertomus egyptiläisestä kylästä, jossa kaikkien kunnioittama pyhä mies toivoo yhdeksän lapsen äidille, köyhälle Aminalle, vielä seitsemää lasta. Kun mies kieltäytyy perumasta siunaustaan, kaikki kyläläiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat yksimielisiä. (8 s., Egypti, 1920-2011)

Angela Carter: Purppura, Häpeämätön Itämainen Venus. Aasialainen professori, kiertelevä sirkuksissa esiintyvä nukketeatterin virtuoosi, herättää esityksissään eloon Yön Kuningattaren, marionetin nimeltä Purppura, kauniin, julman ja täysin omantunnottoman prostituoidun, joka tuhoaa kaiken minkä tapaa. (14 s., Iso-Britannia, 1940-1992)

* Djuna Barnes: Maa. Puolalaiset sisarukset Una ja Lena viljelevät yhdessä isältään perimäänsä maatilaa hulluksi tulleen enonsa Karlin kanssa. He ovat omalla tavallaan tyytyväisiä, kunnes maatilalle tullut ruotsalainen mies tuo mukanaan rakkauden ja sisarten välisen petoksen. Eleetön, vähäsanainen ja kiinnostava novelli. (9 s., USA, 1892-1982)

Vernon Lee: Herra ja rouva Oke. Muotokuvamaalari kertoo rikkaasta englantilaisesta pariskunnasta, jonka muotokuvat hän oli sopinut tekevänsä kolme vuotta sitten. Mies oli tavallinen, mutta vaimo hämmästyttävä, outo, herkkä olento, muttei häntä silti voinut sääliä. Säälin ennemminkin hänen onnetonta miesparkaansa. Eräänlainen kummitustarina ja samalla pakkomielteestä kertova tarina, jonka juoni paljastuu hyvin hitaasti. (55 s., Ranska, 1856-1935)

* Jamaica Kincaid: Tyttö. Reilun sivun verran ilmeisesti äidin antamia käskyjä ja ohjeita siihen, miten tytön pitää elää, ettei olisi kuin lutka, joka sinusta on tulossa (tämä lause toistuu tekstissä useamman kerran). Tyttö onnistuu sanomaan väliin pari lyhyttä lausetta. (2 s., Antigua ja Barbuda, 1941-)

* Luo Shu: Liu. Nuori varakkaan perheen tyttö tapaa kotiinsa vierailulle tulleen pienenä rakastamansa palvelijan, resuisen ja köyhän Liu-tädin, joka hoiti häntä kahdeksan vuotta aiemmin. Liu oli myyty viidentoista ikäisenä palvelustytöksi toiseen rikkaaseen perheeseen, jonka isäntä oli raiskannut hänet, minkä jälkeen perhe ajoi hänet pois, ja syntynyt lapsi kuoli kolmen päivän ikäisenä. Liu oli ollut tytön perheessä hyvä palvelija, mutta hänet erotettiin juomisen takia. Tämän jälkeen Liu on elänyt kolmen miehen kanssa, jotka ovat kaikki lyöneet häntä, ei saa tarpeeksi syödäkseen ja työskentelee välillä kulina maatilan hoidon lisäksi. Tästä huolimatta hän hyväksyy elämänsä ja on omalla tavallaan tyytyväinen vapauteensa. (7 s., Kiina, 1903-1938)

Käännös on kääntäjäopiskelijoiden tekemä ja mielestäni hyvä, ainoastaan Jolleyn novellissa kieli tuntui vaikealta (mikä johtui varmaan alkuteoksesta). Kääntäjätyöryhmän opettaja Riitta Oittinen kertoo esipuheessaan käännösprosessista. Tuohon aikaan puhuttiin feminiinisestä kirjoittamisesta ja myös feminiinisestä kääntämisestä, mikä on minusta aina ollut hassua ja myös rajoittavaa, koska se olettaa, että naisen keho (tai eletty elämä?) saa hänet toimimaan ja siis myös kirjoittamaan jotenkin tietyllä tavalla, vaikka feminismin perusidea on mielestäni päinvastainen: sukupuoli ei määrää elämää (ainakaan sen ei pidä määrätä sitä) eikä sitä, millainen ihminen on ja miten hän ajattelee ja toimii. Monet kääntämistä pohtineet naistutkijat korostavat kääntäjän sukupuolen merkitystä: vain naisen pitäisi kääntää naista, koska naisen tekstiä kääntävä mies saattaa laimentaa tekstin feminiinisyyttä, vääristää naisen subjektiivisuutta ja viittauksia ruumiiseen. Miehen käännöksestä tulee näin vilpillinen. ... Novellit ovatkin niin syvästi feminiinisiä, että mieskääntäjät olisivat varmasti kääntäneet tarinat toisin. Huonomminko? Sitä en haluaisi väittää - tuloksenahan saattaisi olla hyvinkin hedelmällinen feminiinin ja maskuliinin välinen dialogi. Mutta erilaisia käännökset olisivat aivan varmasti. (11)

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986). Kääntöpiiri. Suomennos: Tampereen yliopiston kääntäjäkoulutuslaitoksen käännösryhmä Riitta Oittisen johdolla. Kansi mukaeltu englanninkielisen teoksen pohjalta, suunnittelu: Donald MacPherson, toteutus: Jouni Ahto. 366 sivua.