Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017

Olin katsellut tätä kirjaa jo ainakin vuoden ajan eri museokaupoissa (kyllä, minullakin on mainio Museokortti), kunnes vihdoin päätin ostaa sen. Ostopäätökseen vaikuttivat kirjan upeat kuvat ja aihe. Kirjassa on kuvien lisäksi 2-4 sivun esseitä, Samuli Heimosen viiden kirjoituksen lisäksi Pessi Raution teksti sekä Tiina Raevaaran vähän pidempi seitsemän sivun pituinen essee. Varsinkin Heimosen tekstit, joissa puhutaan susista, taiteesta ja susitaiteesta, olivat mielestäni kiinnostavia, samoin Raevaaran intohimoinen susien puolustuspuhe.

Kirja on tehty suden puolustukseksi, sen näkemiseksi jonain muuna kuin verenhimoisena petona, joka pitää tappaa. Suomessa on hyvin vähän susia ottaen huomioon miten laaja ja harvaanasuttu maa Suomi on (määrä on jonkin verran kasvanut kirjan julkaisuvuodesta 2017; vuoden 2020 maaliskuussa niitä oli Suomessa noin 230 yksilöä). Monissa muissa Euroopan maissa susitiheys on paljon suurempi, mutta suteen suhtaudutaan muualla meitä suvaitsevammin ja kotieläimiä suojataan aidoilla, laumanvartijakoirilla tai muualta lukemani tiedon mukaan myös kovaäänisillä aaseilla esimerkiksi Espanjassa. Italiassa tämä suvaitsevaisuus liittyy maan historiaankin, imettihän tarun mukaan Rooman perustajia Romulusta ja Remusta susi.

Kirja laajenee moneen suuntaan. Jossain tekstissä sanottiin, että ihmiset eivät pidä sudesta sen takia, ettei se ole koira eikä se välitä ihmisestä. Minusta se taas on yksi suden hyvä puoli, on hyvä, että on olemassa jotain villiä, jotain meistä riippumatonta, jotain mitä emme voi kontrolloida. Susi edustaa minulle erämaita, villeyttä, vapautta, luontoa, ei pahuutta. En tosin luultavasti haluaisi tavata sitä yksin metsässä, vaikka tiedänkin, etteivät sudet ole Suomessa tappaneet tai edes vahingoittaneet ihmistä 1800-luvun jälkeen (ihmisvahingoista hyvä artikkeli tässä), mutta tämä varovaisuus ei liity vain suteen, vaan myös karhu herättää minussa tervettä kunnioitusta. Kirjassa puhutaan lähinnä ihmisen suhteesta suteen, ei susista luonnossa omilla ehdoillaan elävinä eläiminä, ja painotetaan sitä, että susi on nähty pahana. Susi on kuitenkin paljon muutakin kuin tappaja; kirjassa olisi mielestäni voitu kertoa myös susien taidosta kommunikoida keskenään, niiden yhteisöistä, yhteistyöstä ja lempeydestä pentuja kohtaan.

Tarkastelen historiaa, taidetta, politiikkaa ja koko maailmaa suden kuvan kautta. (36) Susi edustaa ihmisille myös toiseutta (maahanmuuttajat ym.). Sutta katsoessamme näemme jotain pelottavaa, jotain josta emme tiedä varmasti mitä se on, jotain jonka olemus muodostuu omien pelkojemme ja toiveidemme pohjalta. Tein ensimmäisen susimaalauksen siksi, että minusta tuntui ettemme varsinaisesti näe sutta. Puhumme siitä ja luulemme tuntevamme sen, mutta todellisuudessa se jää tuntemattomaksi. ... Kaikki odotuksemme, pelkomme ja unelmamme heijastuvat aina kuviteltuun pintaan. (35)

Heimosen kirja nimenomaan pakottaa lukijan katsomaan sutta: useimmat kirjan sudet katsovat lukijaa suoraan silmiin. Tämä myös saa lukijan näkemään ne yksilöinä eikä massana, yksilöinä, joilla on tietynlainen historia ja luonne ja asema laumassaan. Kuvat ovat vahvoja, ilmeikkäitä muotokuvia, ja sudet tuntuvat puhuvan kirjan kuvissa katseensa kautta.

Jos käsityksiä sudesta halutaan muuttaa, pitää ensin käydä käsiksi mielikuvaan. Todellisissa muutoksissa ensin muuttuu mielikuva ja vasta sitten muuttuu maailma. Juuri tästä syystä muotokuvieni aihe on mielikuva eikä itse eläin. (81) Kaikissa Heimosen maalauksissa on jotain myyttistä, susi on melkein aina suden näköinen mutta maalaukset eivät ole puhtaan realistisia. Susimainen katse on silti aina nähtävissä ja tunnistettavissa.

Lopuksi täytyy sanoa, että kirja on valtavan kaunis: susi itsessään on upea eläin, ja Heimosen maalaukset vain ovat hienoja pienessäkin koossa. Tauluina ne ovat suurikokoisia, mikä varmaan vaikuttaa niiden vastaanottoon livenä nähtyinä. Heimosen tekniikassa huomiotani kiinnitti se, että maalauksissa on käytetty sekä akryyli- että öljyvärejä. Kirjan sivuilla on hyvin erilaisia susia nuorista vanhoihin, pelottavista suloisiin. Joitakin susia tuskin erottaa mustasta taustasta, joillakin on silmälappu tai pellen nenä, jotkut kohoavat usvasta tai näyttävät muodostuneen pilvistä, ja maalauksissa on käytetty värejä hyvin vapaasti. Hieno kirja.

Samuli Heimosen kotisivuilla puhutaan kirjan teemoista, ja sieltä löytyy myös joitakin tämän kirjan susikuvia sekä kuvia muista Heimosen teoksista. Heimonen vaikuttaa taitavalta ja kiinnostavalta taiteilijalta.

Samuli Heimonen: Me olemme susi, 2017. Mukana Pessi Raution ja Tiina Raevaaran kirjoitukset. Kustannus Oy Taide. 125 sivua.