Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, 1994 (1959) - musta näytelmäkirjailija!

Vaikka Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen myötä on löytynyt kiinnostavia uusia kirjailijatuttavuuksia ja vaikka kirjallisuuden kaanon on viime vuosikymmeninä onneksi vähitellen laajentunut käsittämään yhä enemmän muitakin kuin valkoisia miehiä, vielä ei ollut tätä ennen tullut vastaan yhtään ei-valkoista näytelmäkirjailijaa, joten oli hienoa, että tämä näytelmä löytyi kirjaston hyllystä. Vaikka kirjan kannessa näytelmää kehutaan "yhdeksi suurista amerikkalaisista näytelmistä", ainakaan minä en ollut koskaan kuullutkaan siitä enkä myöskään sen kirjoittajasta Lorraine Hansberrystä, jonka kuva on kirjan kannessa. Kun A Raisin in the Sun esitettiin vuonna 1959, Hansberry oli vasta 29-vuotias. Hän kuoli traagisesti syöpään vain 34-vuotiaana vuonna 1965.

Tämä näytelmä on kirjailijaesittelyn mukaan julkaistu ja sitä on esitetty ympäri maailmaa yli kolmellakymmenellä kielellä, sitä on esitetty Yhdysvalloissa tuhansia kertoja, ja siitä on tehty musikaali, elokuva ja televisioesitys. Miten en ole koskaan kuullut tästä, vaikka tunnen ainakin nimeltä muut näytelmät, joista kirjan kannessa puhutaan?

Näytelmän nimi tulee Harlemin renessanssi -liikkeen yhden edustajan, runoilijan ja kansalaisaktivistin Langston Hughesin runosta, joka on näytelmän mottona.

What happens to a dream deferred?
Does it dry up
Like a raisin in the sun?
Or fester like a sore -
And then run?
Does it stink like rotten meat
Or crust and sugar over -
Like a syrupy sweet?

Maybe it just sags
Like a heavy load.

Or does it explode?

Näytelmässä onkin kyse unelmista. Se kertoo Chicagon Southsidessa pienessä ja ahtaassa kerrostaloasunnossa asuvasta afroamerikkalaisesta Youngerin perheestä, johon kuuluu perheen matriarkka, sitä koossapitävä ja yleensä lempeällä otteella hallitseva äiti Lena, hänen tyttärensä Beneatha eli Benny (joka tuntui minusta Hansberryn alter egolta), Lenan poika Walter Lee ja tämän vaimo Ruth, ja näiden kymmenvuotias poika Travis. Näytelmässä ovat mukana myös Beneathan poikaystävät, varakkaan mustan perheen poika George Murchison ja nigerialainen yliopisto-opiskelija Joseph Asagai sekä pari muuta henkilöä. Ruth työskentelee kotiapulaisena, Walter autonkuljettajana ja Beneatha opiskelee lääkäriksi.

Kirjan alussa perhe odottaa äidille seuraavana päivänä tulevaa kymmenen tuhannen dollarin shekkiä, joka on isän kuoleman jälkeen tuleva (henki?)vakuutusmaksu. Kaikilla perheenjäsenillä olisi käyttöä rahalle: Lena haluaisi muuttaa omaan taloon, jossa hän saisi hoitaa puutarhaa ja jossa Travis voisi leikkiä pihalla eikä kadulla rottien seurassa, Benny haluaisi opiskella ilman rahahuolia, Ruth päästä muuttamaan nykyisestä torakoiden kiusaamasta pikku huoneistosta omaan taloon ja turhautunut Walter toteuttaa kaveriensa liiketoimintasuunnitelmia, joiden avulla pitäisi rikastua nopeasti. Äiti on kuitenkin se, joka päättää rahojen käytöstä.

Youngerien perheyhteys on vahva, ja riidoista ja joskus katkeristakin väittelyistä huolimatta perheenjäsenet rakastavat toisiaan. Köyhä arki ja työnteko pienellä palkalla ilman toivoa muutoksesta parempaan kuitenkin kuluttaa tätä rakkautta. Äiti Lena on tyytyväinen siitä, että perheen ei tarvitse kestää rotuerottelua (joka tuolloin oli etelävaltioissa vielä voimassa), kuten etelässä, mutta nuoremmalle sukupolvelle tämä ei riitä, vaan he tahtovat jotain enemmän.

Kun perhe miettii muuttamista valkoisten asuinalueelle (koska siellä talot ovat paljon halvempia kuin mustien omakotialueilla), vaikka tässä on vaarana se, että valkoiset pommittaisivat taloa, Ruth sanoo: Well - well - 'course I ain't one never been 'fraid of no crackers, mind you - but - well, wasn't there no other houses nowhere? (93) Tätä lukiessa ajattelin, että en minä ole mikään cracker eli "korppu" tai "keksi", ja on loukkaavaa, vähättelevää ja yleistävää nimittää kaikkia valkoisia tuolla tavalla. Entäpä jos tällaisia tai vielä pahempia nimityksiä omasta ryhmästä kuulisi säännöllisesti? Ei olisi kivaa, ei.

Kaikki henkilöhahmot ovat tässä näytelmässä elävän ja todellisen tuntuisia. Bennyn poikaystävätkin tuntuvat aidoilta, mutta he edustavat näytelmässä myös oman ryhmänsä (musta afrikkalainen ja rikas pinnallinen musta mies) ihmisiä. Kaikki perheen jäsenet ovat mielenkiintoisia, moniulotteisia henkilöitä, ja tapahtumat näki vuorotellen eri henkilöiden kannalta. Itselleni kiinnostavimmaksi nousi tytär Beneatha, joka on älykäs, kapinallinen (hän sanoo äidilleen, ettei usko Jumalaan, mistä tämä suuttuu kovasti), vihainen ja turhautunut. Hän hakee positiivista identiteettiä eri harrastuksista ja Afrikan kulttuureista, erityisesti Nigeriasta. Ehkä näytelmän keskushenkilö on kuitenkin Walter, jonka unelmat ja niiden toteutuminen tai toteutumattomuus on näytelmän keskiössä.

Ensin minusta tuntui, että kiinnostavuudestaan ja taitavuudestaan huolimatta näytelmällä ei ole minulle henkilökohtaista merkittävyyttä, koska se kertoo mustasta amerikkalaisesta perheestä 1950-luvulla; se, että näytelmän ihmiset ovat afroamerikkalaisia, on siinä olennaista. Sitten aloin kuitenkin nähdä siinä yhtymäkohtia omaan ja ylipäätään kaikkien ihmisten elämään: perhesuhteet ja perheen merkitys, identiteetin etsintä, turhautuminen, sukupolvien erot, miesten ja naisten roolit, ympäröivän yhteiskunnan kielteiset asenteet, rahan puutteen merkitys elämälle, ylpeys, itsekunnioitus, valintojen teko, pettymykset, toiveet ja unelmat ovat asioita, jotka saattavat koskettaa kaikkia ihmisiä. Ei siis ole ihme, että näytelmä on saanut lukijoita ja katsojia ympäri maailmaa.

MAMA There is always something left to love. And if you ain't learned that, you ain't learned nothing. ... Child, when do you think is the time to love somebody the most? When they done good and made things easy for everybody? Well then, you ain't through learning - because that ain't the time at all. It's when he's at his lowest and can't believe in hisself 'cause the world done whipped him so! When you starts measuring somebody, measure him right, child, measure him right. Make sure you done taken into account what hills and valleys he come through before he got to wherever he is.

Näytelmä on hyvin kirjoitettu ja koskettava, ja kuten lainauksista voi huomata, se on kirjoitettu puhekielellä. Tässä painoksessa on näytelmätuottaja Robert Nemiroffin esipuhe. Nemiroff oli naimisissa Hansberryn kanssa, mutta Hansberry erosi hänestä kolme vuotta ennen varhaista kuolemaansa ja eli sitten lesbona Greenwich Villagessa (Wikipedia). Muita Hansberryn teoksia ovat To Be Young, Gifted and Black (samannimiset näytelmä ja elämäkerrallinen teos); The Sign in Sidney Brustein's Window; The Drinking Gourd; Les Blancs; What Use Are Flowers? ja The Movement (valokuvahistoria kansalaisoikeusliikkeestä).

Youtubesta löytyy American Playhousen 1980-luvulla tehty näytelmän esitys kokonaisuudessaan täältä. Siinä Walteria esittää Danny Glover. Näytelmän ensiesityksessä häntä esitti Sidney Poitier, samoin vuoden 1961 elokuvassa. Tästä aiemmasta elokuvasta löysin lyhyellä etsimisellä vain tämän lyhyen videon, joka keskittyy Sidney Poitieriin ja hänen rooliinsa näytelmässä. Vanhempi elokuva näyttäisi minulla vastaavan syystä tai toisesta uutta enemmän sitä mielikuvaa, jonka sain lukiessa (paitsi että eräässä kuvassa perhe on omakotitalon pihalla, vaikka näytelmä sijoittuu kokonaisuudessaan kerrostaloasuntoon).

Tämä näytelmä sopii mukavasti kahteen haasteeseen, Shakespearen sisaruksiin ja ei-valkoisiin ei-miehiin. Tämä on myös kahdeskymmenes näytelmähaasteeseen lukemani näytelmä, ei hassumpaa.

Edit 25.9.20.

Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun, with an introduction by Robert Nemiroff, 1994 (näytelmän ensiesitys vuonna 1959). Vintage Books. Nemiroffin esipuhe 12 sivua, näytelmä 129 sivua.