Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899)

Kuva: Wikipedia

 

Rakastin pienenä Sound of Music ja My Fair Lady -musikaaleja. Jälkimmäinenhän perustuu irlantilaisen George Bernard Shaw'n näytelmään Pygmalion (jota en ole lukenut), joten uskoin pitäväni tästä kirjaston varastosta löytyneestä toisesta, varhaisemmasta Shaw'n komediasta, mutta niin ei sitten käynytkään. Tämä nelinäytöksinen näytelmä on ensinnäkin todella pitkä, 260 sivua. Se ei haittaisi, jos tapahtumat ja ihmiskuvaus veisivät mukanaan, mutta nämä tuntuivat lähinnä höpsöiltä. Jotkin henkilökuvaukset vaikuttivat tahattoman huvittavilta: Hänen [Valentinen] käytöksensä ei ole vailla arvokkaisuutta ja vakavuutta, mutta hänen liikkuvat sieramensa [sic] ilmaisevat, että se on humoristin vakavuutta. (7) Sitä paitsi [Fergus Crampton] on hyvin hermostunut ja arkatuntoinen, päättäen hänen läpinäkyvästä ihostaan ja kapeista käsistään. (52)

Ihmisten käytös ja puheet tuntuivat minusta näytelmässä hyvin usein epäloogisilta ja käsittämättömiltä, mikä saattaa johtua siitä, että kuten en ymmärtäisi päätellä värisevistä sieraimista, läpinäkyvästä ihosta tai kapeista käsistä mitään henkilön luonteesta, minulta menivät näytelmässä varmasti usein täysin ohi hienovaraiset vihjeet, joista viime vuosisadan vaihteen katsoja olisi voinut päätellä vaikka mitä. (Olen kuitenkin lukenut muita 1800-luvun näytelmiä, jotka olen ymmärtänyt.) Tästä esimerkkinä seuraava sananvaihto (Dolly on vallaton 18-vuotias ja Finch McComas jäykkis lakimies):

BOHUN (aloittaa äkisti tekemällä kysymyksen Dollylle) Aiotteko te mennä naimisiin?
DOLLY Minäkö! Niin, Finch puhuttelee minua ristimänimeltä.
M'COMAS Tätä minä en salli. Mr Bohun: minä puhuttelen tätä nuorta neittä ristimänimeltä siksi, että olen hänen äitinsä vanha ystävä.
DOLLY Niin, te sanotte minua Dollyksi siksi, että olette äitini vanha ystävä. Mutta mitä merkitsee Dorothee-ee-a? (McComas nousee vihoissaan.)
CRAMPTON (levottomana, nousee hillitäkseen häntä) Hillitkää itseänne, McComas. Ei huolita riidellä. Olkaa rauhallinen.
M'COMAS Minä en tahdo olla levollinen. Tehän osoitatte tavatonta luonteenheikkoutta, Crampton. Tämähän on kerrassaan kuulumatonta. (238-239)

Miten Dollyn naimisiinmenoon liittyy se, että McComas puhuttelee häntä etunimellä? Miksi Dolly rallattelee Dorothea-nimeä? Mistä McComas suuttui? Kaikki saa selityksensä, kun ajattelee, että ilmeisesti muut kuin kihlautuneet tai muuten hyvin läheiset vastakkaisen sukupuolen edustajat eivät puhutelleet toisiaan etunimellä. Dolly kiusaa McComasia siitä, että tämä nimitti häntä aiemmin Miss Dorotheaksi eikä Dollyksi ja osoitti kaiketi tällä tavalla toiveensa avioitua Dollyn kanssa, ja McComas ottaa kiusanteon täysin vakavasti ja loukkaantuu verisesti.

Tämän dialogin onnistuin ymmärtämään pienen miettimisen jälkeen, mutta kun tällaisia kummallisia sananvaihtoja - joita en ymmärtänyt - toistui aina muutaman sivun välein, ihmisten toiminnan ja puheiden logiikka jäi hyvin epäselväksi. Näytelmän käännös ei auttanut asiaa, koska se tuntui jonkin verran kömpelöltä. 

Näytelmä tuntui olevan tarkoitettu enemmän luettavaksi kuin esitettäväksi, ja sen tarkoituksena tuntui olevan enemmän ajatusten esittely kuin varsinainen draama. Tämäkään ei haittaisi, mutta ajatusten esittely ja kehittely jäi aika lailla puolitiehen ja hukkui muun materiaalin sekaan ja teemat jäivät melko valjuiksi, vaikka ne olivatkin kiinnostavia: "uudenaikainen" ja "vapautunut" nainen, erilaiset lastenkasvatustavat (lyöminen vs. vapaa kasvatus), vanhempien ja lasten suhteet ja mitä molemmilla on oikeus odottaa toisiltaan, avioero, naisten ja miesten käytös ja roolit. Viimeisen suhteen harmitti se, että koko ikänsä naisaatteen esitaistelijaksi kasvatetun yli parikymppisen Glorian esitetään unohtavan heti feministiset periaatteensa, kun häntä suudellaan, tai ehkä kun hän rakastuu, koska hänellä oli ollut ihailijoita aiemminkin. Melkein koko näytelmä tuntui epäuskottavalta.

Seuraavassa teräväpuheisessa katkelmassa eronnut Mrs Clandon kertoo avioliitostaan lapsilleen, Philille, Dollylle ja Glorialle.

MRS CLANDON (nousee. Se lempeys, joka hänen iälleen on ominainen, on äkkiä kadonnut ja sen sijaan hän tuntuu nyt merkillisen ärtyneeltä, sekä arvokkaalta että itsepäiseltä, sekä naiselliselta että järkähtämättömältä, niinkuin sopii naisasian-ajajalle) Phil, maltahan! Muista mitä aina olen opettanut sinulle. On olemassa kahdenlaista perhe-elämää, Phil; ja sinun ihmistuntemuksesi perustuu vain toiseen niistä. (Juhlallisesti) Se elämä, jonka sinä tunnet, perustuu molemminpuoliseen kunnioitukseen, jossa jokainen perheen jäsen on toisista riippumaton ja vapaa, jossa toiset eivät sekaannu toisten yksityisiin asioihin. (Hän panee varsinkin painoa tähän viimeiseen osaan lausetta.) Ja koska sinulla aina on ollut tällainen vapaus, niin sinun mielestäsi se on niin luonnollinen asia, ettet sinä pane siihen mitään arvoa. Mutta (purevalla terävyydellä) onpa sitä toisenlaistakin perhe-elämää: elämää, jossa miehet avaavat vaimojen kirjeet ja vaativat heitä tekemään tiliä jokaisesta pennistä, jonka he kuluttavat ja jokaisesta hetkestä päivässä. Missä vaimot kohtelevat samalla tavalla lapsiansa; missä ei ainoakaan huone ole yksityinen, eikä ainoakaan hetki pyhä; missä velvollisuus, tottelevaisuus, rakkaus, koti, siveys ja uskonto ovat sietämättömiä tyranneja ja koko elämä on rangaistusten ja valheitten, sorron ja kapinan, mustasukkaisuuden ja epäilysten ja syytösten alituista kiertokulkua, - ah, en voi selittää sitä teille: kaikeksi onneksi te ette tiedä siitä mitään. (Käy istumaan hengästyneenä. Gloria on astunut hänen luokseen säihkyvin silmin, yhtä harmistuneena kuin hänkin.) (35-36)

Näytelmässä kommentoidaan tavallaan myös luokkasuhteita: eräs tärkeä ja persoonallinen sivuhenkilö siinä on hienon hotellin "yliedeskäypä" William (häntä nimitetään myös "kippariksi", jota käytetään ihan neutraalina päätarjoilijan tai hovimestarin ammattiterminä), joka on työssään täydellinen ja saa kaikki hotellivieraat tuntemaan olonsa mukavaksi. Lukijaa häiritsee kuitenkin hänen puheensa, koska William sijoittaa joka lauseeseensa sanan "herra" tai "rouva" ja kiittää vierasta siitä, että saa ottaa hänen takkinsa tai tarjota hänelle teetä. Tämän on ehkä tarkoitus olla liioitteluna ironista, mutta suomeksi ja luettuna tämä ei vain kerta kaikkiaan toimi, varsinkin kun suomentaja on näissä repliikeissä käyttänyt sanaa "herra" lyhyemmän sanan "sir" sijasta, vaikka hän muualla käyttää termejä Mr, Mrs ja Miss. Se riippuu suuresti ihmisen asemasta, herra. Jos te olisitte kippari, herra, niin te huomaisitte, että teillä olisi yhtä vähän hyötyä lapsen uskosta kuin normannilaisuudesta. Minun mielestäni on edullisinta kirjoittaa nimeni B. O. O. ja N. ja pitää silmäni auki. Mutta minä viivytän teitä, herra. Anteeksi, herra: mutta te itse alennuitte puhumaan kanssani. Minä menen kutsumaan naisia, herra. (204-205) Kun ilmenee, että Williamin poika Bohun työskentelee oikeudessa, muttei vahtimestarina vaan asianajajana (mitä William tuntuu pitävän melkoisena pettymyksenä), kaikki hämmentyvät ja nolostuvat.

Vasta näytelmän viimeisessä viidenneksessä, kun Bohun (joka on aika mainio tyyppi) tulee paikalle selvittämään asioita, näytelmä ryhdistyy, sen tahti nopeutuu ja ihmiset alkavat tuntua elävämmiltä ja järjellisemmiltä olennoilta.

Tässä juoni lyhyesti: Rikas, eronnut, "kahdennenkymmenennen vuosisadan" ihmisille paljon suosittuja oppaita kirjoittanut menestyskirjailija Mrs Clandon on tullut Madeiralta viettämään lomaa englantilaisessa merenrantakaupungissa kolmen yli 18-vuotiaan lapsensa Glorian, Dollyn ja Philin kanssa. Köyhä hurmurihammaslääkäri Valentine rakastuu Gloriaan ensisilmäyksellä. Lapset tapaavat jäykän ja komentelevan, mutta rakkautta kaipaavan isänsä Cramptonin ensi kertaa.

Oli näytelmässä hyviäkin puolia: se oli ihan helppolukuinen, Dolly ja Phil olivat hupaisa kaksospari ja Bohun kiinnostava hahmo. Mukana oli joitakin teräviä huomioita, aforistisia lausahduksia ja hauskoja hetkiä. Jos näytelmää lyhennettäisiin puolella ja sen teemoja terävöitettäisiin, se voisi olla paljon parempi. Se saattaisi myös toimia paremmin esitettynä tai sitten englanniksi luettuna. Kuvahausta päätellen näytelmä on englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti vieläkin melko tunnettu sekä esityksenä että kirjana, ja Guardianissa on arvio eräästä näytelmän esityksestä. George Bernard Shaw on Wikipedian mukaan muuten ensimmäinen (ja ainoa?) ihminen, joka on saanut sekä kirjallisuuden Nobelin että Oscarin, jälkimmäisen parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Edit 27.11.2020, 3.12.2020.

Bernard Shaw: Ei sitä voi koskaan tietää, 1909 (You Never Can Tell, 1899). Otava. Kääntäjä: Helmi Setälä. 260 sivua.