Tätä eteläafrikkalaista sarjakuvaa sanotaan takakannessa maansa suosituimmaksi (vuonna 2005; tämä kokoelma on koostettu vuosina 1997-2003 julkaistuista albumeista). Suosion voi ymmärtää: sarjakuva kommentoi rotujen asemaa ja kanssakäymistä, rasismia, politiikkaa, rikollisuutta, epätasa-arvoisuutta, uutta Etelä-Afrikkaa, ja mukana on jopa HIV-tartunnan saanut lapsi. Hämmästyttävää sarjakuvassa on se, että se onnistuu käsittelemään kaikkia näitä asioita lempeällä huumorilla ja hauskasti. Vaikka aiheet ovat rankkoja ja sarjakuvan päähenkilöt eivät ole moraaliltaan kovin ihanteellisia, he ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan sympaattisia.
Sarjakuvan päähenkilöitä ovat valkoinen rouva Madam ja hänen musta kotiapulaisensa Eve. He elävät läheisessä kontaktissa ja käyvät jatkuvaa henkien taistoa - Eve yrittää parhaansa mukaan vältellä töitä ja ärsyttää Madamea, ja Madam yrittää välttää maksamasta hänelle kunnon palkkaa (muun muassa). Nokkelana naisena Eve onnistuu tavoitteissaan usein, ja vaikka hän on teknisesti Madamin palvelija, he ovat omanarvontunnoltaan tasa-arvoisia ja jossain mielessä ystäviäkin.
Tämä sarjakuva toimisi varmaan parhaiten omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan luettuna, koska siinä kommentoidaan melko paljon Etelä-Afrikan politiikkaa ja tapahtumia ja jonkin verran myös maailmantapahtumia ja globaalia kulttuuria. Yhdessä stripissä on esimerkiksi hauska viittaus Jurassic Parkiin, ja sarjakuvan kansikuvasta ja alla olevista albumeiden alkuperäisnimistä saa myös käsityksen kulttuuriviittausten runsaudesta. Pidin kuitenkin myös nyt sen älykkäästä, ironisesta ja kuivasta huumorista sekä ällistyttävästä taidosta löytää vakavista asioista hauskuutta ja muodostaa Etelä-Afrikasta ystävällismielinen kuva, jossa erilaiset ihmiset opettelevat ja myös oppivat tulemaan toimeen keskenään.
S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005. (Koostettu albumeista Madam & Eve's Greatest Hits, 1997; Madam & Eve - The Maidtrix, 2003; Madam & Eve 10 Wonderful Years, 2003; International Maid of Mystery, 1999; Madams are from Mars - Maids are from Venus, 1997.) Like. Suomentajaa ei mainittu. 104 sivua.
Tästä en ole kuullutkaan. Eteläafrikkalainen sarjakuva kuulostaa kiinnostavalta! Mutta varmasti tällaisessa kirjassa voi olla paljon sellaista, mikä toimisi parhaiten omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan luettuna.
VastaaPoistaKyllä varmaan, muttei kyllä se nytkin tuntui hauskalta: tämä kokoelma on koostettu viidestä alkuperäisalbumista, ja mukaan on varmaan valittu pääasiassa sellaiset, joiden on ajateltu toimivan myös suomalaisille. Minusta kirja antoi hyvän kuvan eteläafrikkalaisesta yhteiskunnasta 1990-2000-luvuilla, ja vaikkei siinä peitelty ongelmia (päinvastoin), kuva ei kuitenkaan ollut ankea.
PoistaHieno löytö! Tosiaankin Etelä-Afrikka on maana tainnut jäädä apartheidin vangiksi vaikka kansa siitä vapautuikin. Eivät vissiin edes jalkapalloilun mm-kisat vuonna 2010 riittäneet muokkaamaan kuvaa myönteisemmäksi.
VastaaPoistaOnpa erikoista, että ei ole suomentajaa mainittu. Vaikka eipä tuolle teokselle löytynyt hintaa ei sitten likeltäkään.
Kirjastojen poistomyynneistä löytyy kaikkea kivaa :-). On tosiaan kummallista, että suomentajan nimi on jäänyt pois kirjasta.
PoistaNiin isosta historian painolastista kuin mitä apartheid oli Etelä-Afrikassa ei varmasti muutamassa vuodessa tai edes muutamassa vuosikymmenessä päästä eroon, mutta toivottavasti siellä ollaan kuitenkin koko ajan menossa parempaan suuntaan.
En ole tainnut albumia lukea, vaikka sarjasta olen muistaakseni jotain näytteitä nähnyt, tai ainakin siitä kuullut kun on ollut puheena afrikkalainen sarjakuva (jota ei ihan kauheasti ollut ainakaan silloin muutamia vuosia sitten, keskeisimmät esimerkit ilmeisesti juuri tämä ja Frank Odoi)
VastaaPoistaEsimerkkikerronta näyttää hyvin amerikkalaistyyliseltä, mutta tosiaan oman historian ja nykytilan prosessoinnissa riittää kyllä varmasti materiaalia, ja tuo on tosiaan tärkeä taito että pystyy taklaamaan isoja ja raskaitakin aiheita sopivan kevyesti mutta kuitenkin asiallisesti.
Frank Odoi on minulle ihan outo nimi, mutta olen lukenut norsunluurannikkolaisen Marguerite Abouetin uudemman (käännös 2010) sarjakuvan Aya: elämää Yop Cityssä, joka oli myös hyvä.
PoistaLuen niin vähän sarjakuvia, etten osaa sanoa tämän sarjakuvan kerronnan tyylistä mitään, se saattaa hyvinkin olla amerikkalaistyylistä. Sisällöltään tämä oli kuitenkin eteläafrikkalainen, ja se yhdisti kriittisyyden ja ongelmien kuvaamisen oikein hyvin asiallisuuteen ja keveyteen, kuten sanoit.
Sarjakuvan keveyttä edesauttaa se, että sen henkilöt ovat pohjimmiltaan leppoisia ja hyvää tarkoittavia eivätkä he joudu itse kokemaan vaikka noita pakkosiirtoja vaan elävät ihan mukavaa, turvallista elämää.