Tynni on tehnyt kirjassa valtavan suuren työn: runojen kokoamisen lisäksi hän on myös kääntänyt suuren osan kirjan runoista ja lisäksi korjannut aiempien suomentajien käännöksiä ja myös omia varhaisempia käännöksiään nykyaikaisempaan muotoon. Esipuheessa hän kertoo käännösperiaatteistaan ja tyylitajun muuttumisesta suomen kielessä niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa. Toisaalta hänenkään käännöksensä eivät nykylukijasta tunnu kovin nykyaikaisilta, hän käyttää muistaakseni usein esimerkiksi sanaa unhoittaa.
Aale Tynnillä oli valtavan hyvä kielitaito. Pystyn itsekin lukemaan romaaneja ja varsinkin tietokirjoja joillakin vierailla kielillä, mutta runoja vain vahvimmalla kielelläni englannilla niin että ymmärrän hyvin myös merkitysvivahteet ja sanojen eri tyylit. Tynni sen sijaan on kääntänyt kirjaan runoja islannista, latinasta, saksasta, espanjasta, italiasta, englannista, ranskasta, portugalista, tanskasta, ruotsista ja norjasta - ja joistakin näistä vielä satoja vuosia vanhasta kielimuodosta.
Kirjan runot alkavat 900-luvun islantilaisesta runoilijasta Egil Skallagrímssonista ja etenevät vuosisata kerrallaan runoilijan syntymävuoden mukaan kirjan viimeiseen runoilijaan, Pablo Nerudaan. Alaotsikkonsa mukaan kirja on tosiaan länsimaista lyriikkaa - Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolelta Etelä-Amerikastakin on vain kolme runoilijaa, nicaragualainen Rubén Darío ja chileläiset Gabriela Mistral ja Pablo Neruda. Kirjan 209 nimetystä runoilijasta laskujeni mukaan kahdeksan on naisia (Annette von Droste-Hülshoff, Emily Dickinson, Christina Rossetti, Ada Negri, Anna de Noailles, Marie Under, Gabriela Mistral ja Karin Boye).
Hieno piirre kirjassa on se, että aukeaman vasemmalla puolella on aina alkukielinen runo ja oikealla puolella sen käännös, jolloin lukija voi halutessaan maistella alkuperäisen runon äänteitä ja rytmiä ja kieltä osatessaan miettiä käännöksen onnistumista.
Tämän kirjan perusteella länsimaisten runojen suosituin lintu on ehdottomasti satakieli, josta puhuttiin hyvin monessa runossa. Monien aikaisempien vuosisatojen runojen teemana tuntuu olleen myös "kuolemme pian ja menetät kauneutesi sitäkin aiemmin, joten nautitaan elämästä, nuoruudesta ja seksistä niin kauan kuin se on mahdollista". Yksi tämän aiheen lempirunojani on Andrew Marvellin To his coy mistress / Kainolle rakastetulle, jossa on myös runoille harvinaista huumoria.
Ketjukolaajan mielestä hyvän runokirjan kriteeri on se, että kirjassa on yksi hyvä, itseä koskettava runo, ja kyllähän tästä löytyi useampikin sellainen. Luin tätä varmaan parin kuukauden ajan aina vähän kerrallaan, ja olen selvästi kehittynyt runojen lukijana, koska en varmasti olisi saanut tätä luetuksi parikymmentä vuotta sitten. Vaikka mukana oli monia hyviäkin runoja, useimmat varsinkin varhaisemmat runot olivat minulle liian eteerisiä, epätodellisia ja "runollisia". Minua rupesi mietityttämään, miksei aikaisempina vuosisatoina tehty runoja todellisesta elämästä, siitä kun elämä potkii päähän, kun harmittaa, jokapäiväisestä elämästä, työstä ja tavallisten ihmisten (ei esimerkiksi ritarien) rakastumisesta ja yhdessä elämisestä. Suurin osa ihmisistä ei tietenkään osannut menneisyydessä lukea tai kirjoittaa, mutta tehtiinkö tällaisesta suullista runoutta tai kansanlauluja?
Andrew Marvell (Englanti 1621-1678): Kainolle rakastetulle (ote)
Had we but world enough and time, Jos aika, paikka soisi sen,
This coyness, lady, were no crime. vihaisi kainoutta en.
... ...
But at my back I always hear Vaan aika rientää, takaapäin
Time's wingéd chariot hurrying near; ehättää vaunuin siivekkäin;
And yonder all before us lie ja edessämme aukeaa
Deserts of vast eternity. iankaikkisuuden erämaa.
Thy beauty shall no more be found, Ei suloasi nähdä voi,
Nor in thy marble vault shall sound holviisi lauluni ei soi,
My echoing song; then worms shall try kun madot kokeiltavikseen
That long preserved virginity, neitsyyden saavat säilyneen,
And your quaint honour turn to dust, tomua hyve tahraton
And into ashes all my lust. ja tuhkaa haluni kun on.
The grave's a fine and private place, On hieno paikka haudan povi,
But none I think do there embrace. vaan ei se syleilyihin sovi.
... ...
Let us roll all our strength and all Kierrämme voiman, hellyyden
Our sweetness up into one ball, palloksi yhteen, repien
And tear our pleasures with rough strife ilomme väkivallalla
Through the iron gates of life. elämän rautaportista.
Thus, though we cannot make our sun Aurinko ei voi seisahtaa,
Stand still, yet we will make him run. vaan laukkaamaan sen kyllä saa.
Suom. Aale Tynni
Annette von Droste-Hülshoff (Saksa 1797-1848): Tornissa
Ohi naakat viuhuvat - kirkunaa
koko tornini täynnä on avoin.
Ja tukkaani myrsky hulmuttaa
menadien hiuksien tavoin;
sinut, hurjimus, kietoa tahtoisin
käsivarsiini - silloinpa vasta
syvän partaalla kamppailla saisitkin
elämästä ja kuolemasta.
Verikoirina rannalla leikkien
meren aallot piehtaroivat,
ylös valkoista höytyä viskellen,
ja haukku ja luskutus soivat.
Jos keskelle joukkoa telmivää
minä pääsisin tornista tästä!
Ilo korallimetsässä metsästää
on mursua lystikästä.
Meren aavalla viiri hulmuaa
kuin standaari ratsuväen.
Köli keikkuu, nousee ja vajoaa,
sen vartiotornista näen;
minä laivassa seisoa tahtoisin
ja sen ruorimiehenä olla,
kun lokkina keuloin vaahtoavin
alus kiitää karikolla.
Ja jos olisin vapaa metsämies
tai sotilas jonkinmoinen
tai ainakin mies, niin kenpäties
jokin löytyisi neuvo toinen;
nyt kainona jään vain istumaan
ja muistutan lasta arkaa.
Tukan salaa irroittaa vain saan,
niin että se myrskyyn karkaa.
Suom. Aale Tynni
Henrik Arnold Wergeland (Norja 1808-1873): Oma itseni (ote)
Minä pahalla päällä, Aamulehti? Minä, joka tarvitsen vain pilkahduksen aurinkoa
puhjetakseni ääneen nauramaan ilosta, jota en voi selittää itselleni?
Kun haistelen vihreätä lehteä, unohdan huumeissani
köyhyyden, rikkauden, vihamiehet ja ystävät.
Kissani hivellessä poskeani paranevat kaikki sydänhaavat.
Koirani silmiin lasken suruni kuin syvään kaivoon.
...
Suom. Lauri Viljanen, Aale Tynni tehnyt joitakin muutoksia
Paul Fort (Ranska 1872-1960): Pienen valkean hevosen valitus
Valkea pieni hevonen pahassa säässä, olitpa
rohkea! Hevonen valkea, yksin edessä, kaikki muut takana.
Kaunista säätä ei koskaan tullut tuohon kyläpahaiseen.
Ei koskaan kevään aikoja, yksin edessä, kaikki muut takana.
Vaan nurkumatta veti silti se aina kylän poikia
pelloille mustassa sateessa, yksin edessä, kaikki muut takana.
Kun rattaat seurasivat vain kaunista häntää, liehuvaa,
niin ei se tahtonut nurkua, yksin edessä, kaikki muut takana.
Vaan kerran kun se pahassa säässä noin säyseänä kulki, niin
sen tappoi kirkas salama, yksin edessä, kaikki muut takana.
Se kuoli näkemättä kaunista säätä, olipa se
rohkea: kuoli näkemättä kevään aikoja, ei edessä eikä takana.
Suom. Aale Tynni
Sergio Corazzini (Italia 1887-1907): Nukkedialogi
Oi pieni kuningatar,
minun täytyykö viluun kuolla?
Kuningas nukkuu, voisin
siis laulun laulaa teille,
hän ei sitä kuulisi! Suokaa
minun nousta parvekkeelle!
- Oi viehkeä ystäväni,
se on paperimassaa eikä
se meitä kannattaisi!
Tekö tahdotte, että kuolen
päässä reikä?
- Oi, kultahiustenne suokaa
te aueta, kuningatar!
- Runoniekka, katse luokaa,
niin näette, että ne ovat
tappurasta!
- Oi, anteeksi!
- Mitä sitten?
- Mitä sitten!
En sanaakaan saa vastaan,
minä kuolen...
- Miten? Voisiko ainoastaan
siitä kuolla?
- Te pilkkaatte... hyvästi siis!
- Siltäkö tuntuu?
- Oi, ettekö kaipausta
siis tunne? Kuljimme vasta
me pahvimetsässä tuolla -
- Rakas ystäväni, en muista.
Te menette? Iäksikö? ...
Oi, jospa voisin
minä itkeä! Minkä mahdan,
kun sydän on minulle tehty
puupalikasta?
Suom. Aale Tynni
Paul Eluard (Ranska 1895-1952): Rakastunut
Hän seisoo silmäluomillani,
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut
kuin kivi taivaaseen.
Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringot muuttumaan huuruiksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.
Suom. Aale Tynni
Pieni lisäys ja muutos 7.11.21, lisäys ja korjaus 4.12.21.
Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suurimmaksi osaksi suomentanut Aale Tynni, 1957. WSOY. Useita suomentajia. 867 sivua.
Tykkäsin noista Wergelandin ja Eluardin runoista. Olen huono lukemaan kovin vanhahtavan tyylisiä runoja. Ja tosiaan ketä kiinnostaa ritarien rakkauselämä? :) Onpa Aale Tynni ollut todella kielitaitoinen, huikeaa! Minulla on muuten juuri lainassa pari Pablo Nerudan kirjaa, tykkään hänen runoistaan.
VastaaPoistaMinä pidän myös tosi paljon tuosta Eluardin runosta, ja Wergelandin runo on harvinaisen hyväntuulinen ja iloinen. Vanhahtava tyyli vaatii kyllä totuttelua, eikä siitä ole yhtä helppo saada otetta kuin nykyään kirjoitetuista runoista. Olen joskus lukenut Pablo Nerudaa, ja pidän joistain hänen runoistaan, mutta joitakin en ymmärrä ollenkaan.
PoistaJa taas puhuin (tai kirjoitin) läpiä päähäni. Ei koko kirjassa mainittu varmaan yhtäkään ritaria :), mutta vasta ehkä 1800-luvulla alkoi olla ihan tavallisten ihmisten näkökulmasta kirjoitettuja runoja.
PoistaKirjoitat näin: "Minua rupesi mietityttämään, miksei aikaisempina vuosisatoina tehty runoja todellisesta elämästä, siitä kun elämä potkii päähän, kun harmittaa, jokapäiväisestä elämästä, työstä..."
VastaaPoistaKyseessä on, kuten mainitsit alussa, erään lahjakkaan runoilijan kokoama valikoima runoja. Varmaankin valikoimassa painottuu Tynnin näkemys lyriikan olemuksesta tai jostain vastaavasta ylevänpuoleisesta.
Ihan muistinvaraisesti tapailen Risto Ahdin jommassakummassa Runoaapisessaan kirjoittaneen jotenkin niin, että runoilijan pitäisi esittää itsensä ylevänä runoissaan eikä housut kintuissa. Tällainen asenne tuntuu minusta oudolta. En löydä juuri mitään lohtua inhimillisyyden ylittävästä ylevyydestä. Toisaalta runo voi sisältää molempia puolia, se voi kuvata henkilöä, joka on kokenut suuria menetyksiä ja pyrkii niistä nousemaan edes oman elämänviisautensa turvin. Tällaisia runoja ovat mielestäni vaikkapa Eino Leinon "Tumma", jolle kuoleman maa näyttäytyy vieläkin lohduttomampana kuin työntäyteinen elämä tai Koskenniemen "Syysilta metsässä", jossa kertoja ojentautuu kaipaamaan elon rautakouria, miksei myös Tynnin "Kaarisilta", jossa onpi kyllä aika tavalla sitä ylevyyttäkin. Kalevalan hahmot mielestäni ovat kaikki jotenkin traagisia - Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon ja tulee ajaneeksi Ainon järveen, Ilmarinen joutuu kosioreissulla sammon taontaan, Lemminkäinen viettelee saaren neidot ja joutuu miesväen vihan kohteeksi, Kullervo tuhrii sisarensa ja surmaa itsensä.
"On hieno paikka haudan povi.." kuulostaa tutulta jostain toisesta yhteydestä, muuten esittelemäsi runot eivät ole entuudestaan minulle tuttuja. Muistelen että hdcanis aikoinansa lukaisi tämän teoksen jonkin lukumaratonin aikana?
Pitääkin miettiä, mitä oikein tarkoitin tuolla. (Olen aika huono kirjoittamaan runoista, varsinkin vanhemmasta runoudesta, enkä ole mikään runojen asiantuntija.) Kyllähän näissä runoissa puhuttiin myös vaikeista asioista - esimerkiksi tuo ensimmäinen 900-luvun islantilainen runo kertoi pojan kuolemasta, ja siinä oli ehkä juuri kyse runoilijasta, joka oli kokenut suuren menetyksen ja pyrki selviämään siitä, kuten kauniisti kirjoitat. Ja tietysti aina on kirjoitettu myös pettymyksestä rakkaudessa. Enkä tarkoita, että pitäisi kirjoittaa vain negatiivisista asioista, tietysti on tosi tärkeää kirjoittaa runoja myös hyvistä asioista.
PoistaNoissa vanhemmissa runoissa oli kuitenkin teemana varmaan yleensä rakkaus tai luonto (ja vähemmän esimerkiksi myös uskonto, ahdistus tai kuolema), ja vaikka ne ovatkin tärkeitä aiheita, niiden ulkopuolelle jää tosi paljon ihmiselämästä. Ne ovat kaikki aika yleviä aiheita. Ja kirjoitettua runoutta tehneet ihmiset olivat entisaikoina melkein kaikki varmaan varakkaita (ihan sen takia että olivat käyneet koulua ja oppineet kirjoittamaan ja oppineet tavan kirjoittaa runoja "oikein"), eli kyse ei ollut tavallisten ihmisten runoudesta.
Naisten kirjoittamien uudempien runojen kokoelmassa (Ain't I a Woman!) taas puhutaan kaikesta mahdollisesta: ystävyydestä, perheestä, ihastumisesta, avioliitosta, yhteiskunnallisesta aktivismista, lihavuudesta, rasismista, vanhuudesta, raskaudesta, synnytyksestä, lasten saamisesta, ihmissuhteista, myyteistä, runojen kirjoittamisesta... Tällaisia runoja, joiden aihe ei ollut niin ylevä, alkoi olla ehkä vasta 1700- tai 1800-luvulta alkaen, ja suuremmassa määrin 1900-luvulla, ja minusta ne ovat kaikkein mielenkiintoisimpia. Ja tuossa kirjoituksessani oli tarkoitus kysyä, onko aiempinakin vuosisatoina tehty tällaista (suullista) runoutta, mutta se ei ole vain jäänyt talteen.
Monissa Kalevalan hahmoissa on tosiaan traagisia piirteitä, vaikka minusta se ei ole kovin surullinen teos (en ole kyllä lukenut sitä...). Ehkä kaikkein traagisimpien tarinoiden oli tarkoitus toimia varoittavina esimerkkeinä, Kullervon siitä että lapsia pitää kohdella hyvin, ja Ainon siitä, että tyttöjä tai naisia ei pidä pakottaa naimisiin vasten tahtoaan (muistaakseni Ainon äiti sanoi tämän ihan suoraan Ainon kuoleman jälkeen).
Tuo "On hieno paikka haudan povi" on Alan Bradleyn uuden 12-vuotiaasta harrastelijasalapoliisi Flaviasta kertovan dekkarisarjan yhden kirjan nimi, ehkä se on jäänyt sinulle siitä mieleen. Marvellin runo on varmaan englantilaisille paljon tutumpi kuin suomalaisille. Monet kirjan runoilijoista olivat minulle ihan tuntemattomia, vaikka tuttujakin nimiä oli paljon mukana. Sinänsä hienoa, että on julkaistu myös tuntemattomampien runoilijoiden runoja.
Minä en olisi pystynyt lukemaan tätä lukumaratonilla, tarvitsin tähän tosiaan pari kuukautta aikaa. :-)