Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus (The Riddle of Samson, 1954)

Luin pari vuotta sitten Andrew Garven sodanjälkeiseen Lontooseen sijoittuvan dekkarin Minä, Edgar Jessop, ja koska pidin siitä, ajattelin lukea vähitellen muitakin Garven kirjoja. Tämä dekkari sijoittuu Lounais-Englannin pikkuisille Scillynsaarille, joista Samson on yksi - vaikka kirjassa onkin salaperäinen kaunotar, kirjan nimen arvoitus liittyy siis saareen, ei ihmiseen.

Kirjan minäkertoja John Lavery on harrastaja-arkeologi, joka on tullut tekemään Samsonille kaivauksia myöhemmin saapuvan ystävänsä kanssa. Hän sattuu tulemaan saarille juuri silloin, kun tunteet kuohuvat kuumina sen takia, että saarelaisten täytyy alkaa maksaa tuloveroa ensimmäisen kerran elämässään. Mantereelta on saapunut lehtimiehiä tekemään juttua uudistuksesta, ja John tutustuu Oliviaan, erään äänekkään, moukkamaisesti käyttäytyvän ja mustasukkaisen reportterin vaimoon. Hän ei saa tätä mielestään, varsinkaan kun he joutuvat olosuhteiden pakosta viettämään platonisen yön yhdessä asumattomalla Samsonilla. Tämän jälkeen Olivian mies Ronnie putoaa kalliolta Johnin ja Olivian läsnäollessa, mutta ruumista ei löydy mistään, ja poliisien ja muidenkin epäilykset heräävät.

Kirjan asetelmasta tuli mieleeni aiemmin lukemani ranskalainen dekkari Kahdet kasvot, jonka juoni pyöri samoin kohtalokkaan ja arvoituksellisen naisen ympärillä, mutta vaikka tässäkin dekkarissa on epätietoisuutta henkilöiden todellisista motiiveista ja tunteista, siitä puuttuu edellisen kuumeinen tunnelma. Tämä piirre ei kuitenkaan tehnyt siitä hidastempoista tai tylsää, vaan kirja oli oikein viehättävää luettavaa, paljolti myös tapahtumapaikkansa takia - alkoi tehdä mieli itse tutustua noihin "Onnellisten saariin". Kirjassa on vahva paikallisväri, lämmin tunnelma ja otteessaan pitävä juoni. Jos kaipaa leppoista kesädekkaria, tämä on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Aapon Dekkariblogissa on kiinnostava kirjoitus Garvesta ja hänen kirjoistaan (toinen hänen bloggauksensa Garvesta tässä). Tästä kirjasta hän oli kanssani eri mieltä - vaikka Aapo Garven kirjoista yleensä ottaen pitääkin, Samsonin arvoituksesta hän ei kuitenkaan juuri vaikuttunut ja kuvaa tätä "romanttiseksi jännityskertomukseksi ilman jännitystä". Kirjasta on kirjoitettu lyhyesti myös Sapo-sarjassa ja lyhyitä arvioita ja vaihtelevia tähdityksiä löytyy lisäksi Goodreadsistä.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus, 1957 (The Riddle of Samson, 1954). WSOY, Sapo-sarja 23. Suomentaja: Eero Ahmavaara. 255 sivua.

Karen Malpede (ed.): Women in Theatre. Compassion & Hope, 1985 (1983)

Lukeminen on ollut viime viikkoina helppoa, kirjoittamiseen keskittyminen ei, minkä takia bloggauksessa on ollut pitkä tauko ja bloggausta odottavia kirjoja on kertynyt melko paljon (vaikka lukemiseni on kyllä ollut paljon myös kertyneen lehtisuman purkamista). Toivottavasti tämä kirjoitus antaa lähtösysäyksen lisäbloggauksille, tai sitten pitää hypätä joidenkin kirjojen yli.

Tähän 80-luvulla julkaistuun amerikkalaispainotteiseen kirjaan on koottu teatterissa eri tavalla toimineiden naisten proosakirjoituksia - esimerkiksi otteita muistelmista, teatterikritiikkejä tai omaan työhön liittyvää pohdintaa. Kirjassa on mukana neljä näyttelijää, kaksi teatterikriitikkoa, kolme tanssijaa (tanssinkin siis ajatellaan tässä kirjassa kuuluvan teatteriin), neljä näytelmäkirjailijaa, kolme näytelmien tuottajaa tai ohjaajaa ja seitsemän nuorempaa nimenomaan feministisesti suuntautunutta teatterintekijää tai esiintyjää. Vaikka kirjan luvut onkin ryhmitelty alan mukaan, monet kirjan naisista työskentelivät teatterissa useassa eri roolissa (esimerkiksi näyttelijöinä, näytelmäkirjailijoina ja ohjaajina). Kirjan toimittaja Karen Malpede, joka on itsekin mm. näytelmäkirjailija, on kirjoittanut kirjaan pitkän johdannon (joka oli mielestäni vähän liian mystinen) sekä kirjan naisten esittelyt.

Kirjan idea on mielestäni oikein hyvä: antaa teatterissa toimineiden tai toimivien naisten puhua omalla äänellään ja omilla teksteillään ja samalla kertoa heidän vaikutuksestaan teatterin tekemiseen. Monet kirjan naiset olivat uranuurtajia, eivätkä vain naisina vaan yleensä koko teatterihistoriassa - he olivat ennakkoluulottomia, tarmokkaita, rohkeita ja uudistushenkisiä. Kirjoitan lyhyen esittelyn kaikista kirjassa olevista naisista, koska monet eivät ole ainakaan Suomessa kovin tunnettuja.

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, ja vaikka osa kirjoituksista herätti halun lukea lisää, näiden naisten kirjoja näyttää olevan hyvin vaikea löytää Suomesta. (Gutenbergistä joitakin tosin saattaisi löytyä, mutta haluan mieluummin lukea paperikirjoja.) Toiset tekstit eivät minusta tuntuneet kovin kiinnostavilta, mutta teatteria itse tekevien mielestä ne saattaisivat olla hyvinkin antoisia. Viimeisessä osiossa Feminist Plays & Performance olevat nuoremmat teatteritoimijat ovat vähemmän tunnettuja kuin heitä edeltävät naiset.

Kirjoitan tässä lyhyesti kirjan naisista ja luvuista (tähdellä merkityt kirjoitukset tuntuivat minusta erityisen mielenkiintoisilta).

Näyttelijät

* Fanny Kemble (1809-1893) oli englantilaisen teatterisukunsa perinteitä jonkin verran vastentahtoisesti jatkanut näyttelijä (28 hänen sukunsa jäsentä kolmen sukupolven aikana oli ansainnut elantonsa teatterissa), joka asui kauan Yhdysvalloissa ja oli jonkin aikaa naimisissa georgialaisen plantaasinomistajan ja orjanomistajan kanssa, kunnes erosi tästä, koska vihasi orjuutta. Hän kirjoitti kokemuksistaan orjaplantaasilla kirjan, joka on Malpeden sanoin a vivid exposure of the ways bondage warps both master and slave, and a clear analysis of the particularly tragic plight of the slave woman and of her powerless and dominated white mistress. Kemble kirjoitti myös runoja, näytelmiä, teatterikritiikkiä ja teoriaa.

* Englantilainen Ellen Terry (1847-1928), myös teatterisuvun vesa, tuli tunnetuksi etenkin Shakespearen tulkinnoistaan. Hän myös kirjoitti analyysejä Shakespearen näytelmistä ja niiden (nais?)roolihenkilöistä kirjassa Four Lectures on Shakespeare.

* Englannissa syntynyt, amerikkalaistunut Eva Le Gallienne (1899-1991) perusti 27-vuotiaana New Yorkiin oman teatteriryhmänsä, ja hän näytteli esimerkiksi Susan Glaspellin ja Tsehovin näytelmissä sekä itse kääntämissään Ibsenin teoksissa. Hänen teatteriryhmänsä The Civic Rep tuotti kuusivuotisen olemassaolonsa aikana 34 näytelmää, joista Le Gallienne ohjasi lähes kaikki, ja koska hän halusi teatterin kuuluvan ja olevan mahdollista kaikille, esitysten liput olivat hyvin edullisia.

Amerikkalainen Angna Enters (1907-1989) oli tanssija ja miimikko, joka sai esityksiinsä vaikutteita mm. kubismista, James Joycelta, Gertrude Steinilta ja Stravinskylta.

Kriitikot

* Alkujaan Liettuassa syntynyt, Yhdysvaltoihin nuorena muuttanut anarkisti, feministi ja sodanvastustaja Emma Goldman (1869-1940) kirjoitti empaattisia kritiikkejä näytelmistä ja piti teatteria perusluonteeltaan poliittisena. Goldmanin nimi on tullut vastaan muuallakin, ja haluaisin tutustua häneen joskus paremmin.

* Rosamond Gilderin (1891-1986) pitkä teksti käsittelee Hrotsvitha Gandersheimiläistä, 900-luvulla elänyttä nunnaa ja Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa (!). Tarkennus: siis Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa antiikin jälkeen, ks. kommentti.

Tanssijat

Amerikkalainen mutta Euroopassa enemmän arvostusta saanut Isadora Duncan (1877-1927), paljain jaloin tanssinut ja luonnolliseen, kehon vapauttavaan liikkeeseen pyrkinyt tanssija oli minulle jo ennestään tuttu nimi (toisin kuin useimmat muut kirjan naiset), tanssin legenda.

Olin kuullut myös amerikkalaisesta nykytanssin uranuurtajasta ja koreografista Martha Grahamista (1894-1991). (Tanssijoiden parempi tuntemukseni ei johdu siitä, että harrastaisin tanssia tai olisin hyvä siinä, vaikka olisi kyllä hienoa, jos olisin.)

* Afroamerikkalainen tanssija, koreografi ja antropologi Katherine Dunham (1909-2006) sen sijaan oli minulle tuntematon nimi, mutta ote hänen kirjastaan Journey to Accompong, jossa hän kertoo matkastaan Jamaikalle etsimään afrikkalaisen tanssin muotoja orjien jälkeläisten keskuudesta, oli oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhdysvalloissa hän vaikuttaa olevan hyvin tunnettu, ja hän kehitti myös oman tanssityylinsä, Dunham-tekniikan.

Näytelmäkirjailijat

* Irlantilainen Augusta Gregory (1852-1932) oli mukana perustamassa Irlannin kansallisteatteria Abbey Theatrea ja toimi sen johtajana. Hän kirjoitti lähes viisikymmentä näytelmää, vaikka aloitti (Malpeden mukaan) vasta 50-vuotiaana. Gregory kirjoitti Abbey Theatreen komedioita William Butler Yeatsin synkempien runonäytelmien kevennykseksi, mutta (toisin kuin suomenkielinen Wikipedia sanoo) hän kirjoitti myös tragedioita ja tragikomedioita. Hän myös käänsi irlantilaisia legendoja.

* Amerikkalainen Susan Glaspell (1882-1948) oli romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija sekä teatteriryhmän The Provincetown Playersin toinen perustaja. Ne kolme näytelmää, jotka olen häneltä lukenut, on kirjoitettu naisnäkökulmasta ja ovat mielestäni oikein hyviä.

Avantgarde-kirjailija Gertrude Stein (1874-1946) on kirjoittanut myös näytelmiä. Hänen teostensa avantgardistisuus näkyi myös kirjan tekstissä, joka oli minusta todella hankalaa luettavaa.

* Afroamerikkalainen Lorraine Hansberry (1930-1965) kirjoitti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana mm. tunnetun ja suositun afroamerikkalaisesta perheestä kertovan näytelmän The Raisin in the Sun, jonka olen blogiaikana lukenut. Hänen kirjassa lainatut tekstinsä ovat älykkäitä, kirpeitä ja kriittisiä.

Teatterituottajat ja ohjaajat

Hallie Flanagan (1890-1969) teki suunnattoman suuren työn johtaessaan neljän vuoden ajan (1935-1939) Yhdysvaltain hallituksen rahoittamaa jättiprojektia Federal Theatrea, joka oli käynnistetty laman helpottamiseksi ja teatteri-ihmisten työllistämiseksi. Hän kirjoitti itse projektista näin: In four years [the 7,900 persons who had worked in the project] produced over twelve hundred plays, including an extensive classical cycle, an extensive religious cycle, Americana, modern plays, "Living Newspapers" and dance drama, vaudeville, musical comedy, marionette plays, pageants and circuses. Projekti toimi jo kymmenen kuukautta aloittamisensa jälkeen 28 osavaltiossa ja sen näytelmillä oli viikoittain yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Judith Malina (1926-2015) perusti miehensä Julian Beckin kanssa The Living Theatren, joka teki poliittista, radikaalia ja osallistavaa teatteria. Kirjan otteissa kuvataan mm. katuteatteriesitystä Italiassa.

Afroamerikkalainen Barbara Ann Teer (1937-2008) perusti The National Black Theatren, jonka johtaja hän myös oli. Hän tahtoi auttaa ihmisiä löytämään sisällään olevan voiman yhteisön avulla. Kirjassa on hänen haastattelunsa.

Feministiset näytelmät ja esitykset

Clare Coss (1935-), Roberta Sklar (1940-) ja Sondra Segal (1941-) perustivat feministisen teatteriryhmän The Women's Experimental Theatre, jonka näytelmät - esimerkiksi Electra Speaks, joka perustuu antiikin Kreikan tarinaan - käsittelivät naisten elämää ja ajatuksia.

Eleanor Johnson (1947-) ja Judah Kataloni perustivat vuonna 1975 Emmatroupe-ryhmän, joka liitti feministisen etiikan avantgarde-estetiikkaan ja tutki esityksissään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Kirjan toimittaja Karen Malpede (1945-) itse perusti Theater Three Collaborativen New Yorkissa ja opettaa nykyään teatteria ja ympäristöoikeutta collegessa.

* Kanadalainen Dolores Brandon (1945-) on näyttelijä, ohjaaja ja runoilija, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän isän varjossa ja löysi teatterin tekemisestä itsensä, äänensä ja identiteettinsä. (Tiedot Brandonin kirjan arviosta, ei kirjasta.) Hänelle teatterin yhdessä tekemisen uutta luova prosessi oli hyvin tärkeää.

Afroamerikkalainen soittaja, laulaja, tanssija, säveltäjä ja näyttelijä Edwina Lee Tyler mm. perusti naisten afrikkalaisen lyömäsoitinten ryhmän, A Piece of the Worldin. Kirjan haastattelu saa hänen esityksensä kuulostamaan maagisilta.

Lisäys: Myös amerikkalainen näyttelijä ja tanssija Loïe Fuller, nykytanssin ja valaistustekniikan uranuurtaja, oli varhaisia teatterivaikuttajia. Hänestä kerrottiin 1920-luvun Maailma-lehdessä.

Edit 17.7.22, 18.7.22, 24.7.22, 6.8.22 (tieto Loïe Fullerista).

Women in Theatre: Compassion & Hope. Edited with an introduction and notes by Karen Malpede, 1985 (1983). Limelight Editions. Kansi: Dennis J. Grastorf. 265 tekstisivua.