Katri Alatalo: Karnin labyrintti ja Laulu kadonneesta saaresta

Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1), 2012

Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa 2), 2013

Luin Mustien ruusujen maa -trilogian ensimmäisen osan, Karnin labyrintin, noin vuosi sitten, ja nyt sen jatko-osan, Laulun kadonneesta saaresta. Sarjan kustantaja on fantasiakirjoja julkaiseva Vaskikirjat, ja kirjat solahtavatkin helposti vaellusfantasian genreen (tiedän, ettei tämä ole oikea termi tälle kirjallisuudenlajille, mutta käytän sitä, koska en löytänyt sopivaa termiä – quest-fantasia?): kirjan lopussa on kartta ja päähenkilöt kulkevat paikasta toiseen etsiessään jotakin, ja kirjassa on myös erilaisia olentoja tai kansoja.

Dinjan maailmassa ei ollut ”vuodenaikoja”, joista Emron oli puhunut. Aika oli samanlaista ympäri vuoden, ja samanlaiset vuodet seurasivat toisiaan: lunta satoi ja ainoastaan lumen koostumus vaihteli. (Karnin labyrintti)

Tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Dinja suorittaa heimonsa aikuistumisriitin, iglussa nähtävän unen. Uni kertoo viisivuotiaan Dinjan todellisesta kohtaamisesta tuntemattoman kuolevan miehen kanssa talvisessa metsässä. Miehellä oli kaunis, tummasta puusta tehty rasia, ja sen sisällä musta ruusu. Unen lopuksi Dinja näkee myös äitinsä, joka oli lähtenyt miehensä ja tyttärensä luota Dinjan ollessa pieni. Uni tekee Dinjan levottomaksi, ja kun hänen rakas isänsä sairastuu, hän lähtee matkalle etsimään äitiään ja selvittämään rasian ja mustan ruusun arvoitusta. Seurakseen matkalle hän saa, vaikkakin ensin tahtomattaan, oppineen navadi Raúgin ja myöhemmin krioni Emronin.

”Se ei ole totta”, Dinja mutisi käsiinsä ja itki. Nykyään hän itki vähän väliä, mokoma vollottaja. Hän oli polvillaan pakkaslumessa ja konttasi kauemmas, jotta toiset eivät kuulisi. ... Sudet ulvoivat. Dinja puristi ruusurasiaa. Hänkin halusi ulvoa. Hän halusi nähdä sudet, niiden hurjat silmät ja välkkyvät hampaat. Tulkaa vain. Tulkaa vain ja tehkää minustakin susi. (Karnin labyrintti)

Sarjan ensimmäinen osa sijoittuu ainaisen talven ja kahden kuun Talvilaaksoon. Kirjan lopussa seurue löytää vaikean taipaleen ja pelottavien kokemusten jälkeen tien Talvilaakson eteläreunaa rajaavien vuorten toiselle puolelle. Siellä he päätyvät trooppiselle alueelle, Kesäsaarille, joissa on ainainen kesä (sarja ei maantieteellisesti ole kauhean uskottava) ja ystävällisiä ihmisiä. Sarjan toisessa osassa Dinja jatkaa mustien ruusujen etsintää ja äitinsä salaisuuden selvittämistä ystäviensä kanssa lähtemällä merimatkalle. Myrsky pyyhkäisee hänet laivasta mereen, jossa hän tutustuu gashaneihin, meren kansaan, ja erityisesti yhteen sen jäseneen, Soloshiin, ja saa tehtävän suoritettavakseen.

En ole mikään vaellusfantasian erityinen ystävä; joskus kauan sitten luin yhden vaellusfantasiatiiliskiven (joka kuului kyllä ennemminkin miekka ja magiikka -genreen), joka ei innostanut. Viime aikoina olen tosin lukenut joitain lajityyppiin lukeutuvia ohuehkoja nuortenkirjoja, jotka ovat olleet ihan hyviä. Kuten yleensä vaellusfantasiassa, tässäkin sarjassa oli minun makuuni liikaa tapahtumia – mennään yhteen paikkaan ja sitten mennään toiseen paikkaan, jolloin kokonaisuudesta tulee vähän hyppelevä. Pidin kuitenkin Dinjan tarinasta varsin paljon, koska tuntuu, että Alatalo on nähnyt paljon vaivaa uskottavien maailmojen ja kiinnostavien henkilöiden ja olentojen luomisessa, ja myös onnistunut siinä, varsinkin Dinjan osalta. Dinja on henkilönä kiehtova eikä välttämättä kovin helppo ihminen, ainakaan aluksi, jolloin hän itse ajattelee olevansa Dinja Yksinäinen. Hän on itsenäinen, sisukas, rohkea, rakastava, itsepäinen ja helposti ärsyyntyvä, mutta myös herkkä ja haavoittuva ja joissain asioissa epävarma. Vaikka hänen on ollut hyvä olla isänsä kanssa, unen rajamailla nähty äiti tuo esiin hänen tarpeensa saada tietää lisää äidistään ja syystä, miksi tämä aikoinaan jätti miehensä ja pienen tyttärensä. Kirjasarjasta muodostuu siis myös kasvutarina: kun Dinja etsii vastauksia menneisyytensä arvoituksiin, hän etsii myös vastausta kysymykseen siitä, kuka ja millainen ihminen hän on.

”Ihmiset kutsuvat meitä animaageiksi, mutta emme pidä siitä sanasta. He puhuvat aivan kuin olisimme maageja, joilla on kyky muuttua eläimeksi. Ei se niin ole. Me olemme mitä olemme. Ymmärrätkö? En ole ihminen, joka muuttuu kissaksi. … En ole animaagi. Olen ukkhru.” (Dinjan ystävän Akrin sanoja, Laulu kadonneesta saaresta)

Kirjojen kieli on sujuvaa, ja Alatalo on hyvä myös tunnelman luomisessa: kirjoissa on monia jännittäviä kohtauksia, ja ensimmäisen osan sijoittaminen jatkuvan talven maailmaan on erikoinen ja toimiva ratkaisu. Dinjan ja hänen ystäviensä epätoivon ja väsymyksen voi tuntea, kun he ensimmäisen kirjan lopussa harhailevat loppumattomilta tuntuvissa luolissa, ja kirjat herättävät myös monissa muissa kohdissa vahvoja tunteita. Toisen osan merenalainen maailma on kaunis ja vaikuttava. Monelta osaltaan realistisen maailman tapahtumiin sekoittuu ajoittain mystiikkaa, unia ja aaveita, ja eri olennoilla tai kansoilla on omat erikoiskykynsä. Dinjan äidin ja mustien ruusujen arvoitus paljastuu vähä vähältä. Kirjoissa ei onneksi ole tylsää aseidenkalistelua ja taisteluita, vaan kirjojen henkilöhahmojen kohtaamat vaikeudet nousevat tilanteista, joissa heidän pitää kohdata oma pelkonsa, epävarmuutensa, väsymyksensä, surunsa tai kaipuunsa ja jollain tavalla nousta näiden yläpuolelle.

Vaikkei sarja tehnytkään minusta vaellusfantasian vannoutunutta ystävää eivätkä kirjat imaisseet ehdoitta mukaansa, ne olivat kuitenkin hyviä, henkilöt olivat sympaattisia, ja aion jossain vaiheessa lukea myös trilogian kolmannen osan saadakseni vastauksen kaikkiin kirjojen esille nostamiin kysymyksiin ja selvittääkseni, pääseekö Dinja ystävineen lopulta takaisin kotiinsa, ja jos, niin miten (tässä vaiheessa se tuntuu melko mahdottomalta).

Pidin ensimmäisen osan kannesta, koska se kuvaa kirjan sisältöä hyvin, mutta toisen osan kansi ei niinkään vakuuta: kannen kuvan esittämä tilanne ja henkilöiden suhde tuntuu oudolta. Toisen osan takaosan kartta on myös aika epäselvä – pienellä kirjoitetuista saarten nimistä on vaikea saada selvää, varsinkin koska saarten tausta on levoton.

Ne vaellusfantasiat, joita olen tähän mennessä lukenut, tuntuvat yleensä sijoittuvan metsästäjä-keräilijäyhteisöihin tai pienehköihin maanviljelijäyhteisöihin, joissa toki on kaupunkejakin. Joka tapauksessa teknologia ei niissä ole kovin kehittynyttä – kirjoissa liikutaan kävellen, suksilla, laivalla tai hevosilla, ja aseina toimivat veitset tai vastaavat. Myönnetään, että junat tai vastaavat eivät tunnu sopivan tällaisten kirjojen maailmaan kovin hyvin, mutta miksi ei? Onko teknologialtaan alkeellisempiin yhteiskuntiin helpompi sijoittaa parantajia, shamaaneja, ihmisistä poikkeavia kansoja ja magiaa? Toisaalta olen kuitenkin lukenut vain muutaman tällaisen kirjan, joten en voi vielä juurikaan tehdä niistä yleistyksiä. Muunlaisessa fantasiassahan (esim. Harry Pottereissa) voi hyvinkin olla kehittynyttä teknologiaa, ja vampyyrit ja zombiet seikkailevat myös ihan nykymaailmassa.

Näitä on luettu muuallakin, esimerkiksi Karnin labyrintti Kirsin kirjanurkassa (postauksessa pohditaan myös ilmaisista arvostelukappaleista bloggaamista), Risingshadow'ssa, Kujerruksissa ja Vinttikamarissa, ja Laulu kadonneesta saaresta myös Risingshadow'ssa, Kirsin kirjanurkassa ja Kujerruksissa.

Helmet-haaste nro 33: Kirjassa tapahtuu muodonmuutos (Dinjan tapaama ihminen muuttuu kissaksi).