Toimittajan uraa suunnitellut,
mutta englantilaisten 1800-luvun romantikkojen (Keats, Shelley,
Byron) runoihin rakastunut ja niistä gradua tekevä Nora lähtee vastentahtoisesti
Englantiin siskonsa Helin häihin. Vastentahtoisesti siksi, ettei hän
halua antaa todellisuuden häiritä kirjallista mielikuvaansa
Englannista satujen saarena, paikkana, josta on lähtöisin tuo ihana
runous ja muut Noran rakastaman englantilaisen kulttuurin piirteet. Perillä häneen tekee kuitenkin vaikutuksen sulhasen koti,
valtava aateliskartano, ja aatelinen elämäntapa muutenkin. Unelmien
Oxford on lähistöllä, eikä rakastumistakaan voi välttää (vaikka
Nora tekeekin parhaansa sitä välttääkseen), ja mukaan tulee myös
arvoituselementti, kun perillä selviää, että sulhasella on
kadonnut veli.
Pidin tästä goottilaisen romaanin nykyaikaan tuovasta esikoisteoksesta: se oli mukavaa, kevyttä, älykästä ja viihdyttävää
lukemista, bonuksena se, että siinä puhuttiin kirjoista,
kirjallisuudesta ja taiteesta. Kirjassa oli huumoria ja se oli hyvin kirjoitettu (yhtä isoa miinusta
lukuun ottamatta), ja pidin monista sen huomioista.
Uusperheen sisarukset Nora ja Heli olivat sekä
ulkonäöltään että luonteeltaan toistensa vastakohtia: Nora
tumma, tatuoitu ja mustiin pukeutuva, Heli vaalea; Nora
introvertti ja vetäytyvä, Heli ekstrovertti, tunteensa avoimesti
osoittava ja kaikki hurmaava. Minusta oli mukavaa, että molemmat
kuvattiin erilaisuudestaan huolimatta fiksuiksi ja mukaviksi, ja he
tuntuivat myös eläviltä ihmisiltä: Nora esimerkiksi oli
piikikkään ulkokuorensa alla epävarma ja vähän
alemmuudentuntoinen älykkyydestään huolimatta ja hänen
persoonansa kantoi kirjaa pitkälle. Kirjan lopussa oli hauska
yllätys, juoni piti hyvin otteessaan (vaikka kirjaa olisi voinut vähän lyhentääkin) ja Mero solmi langat hyvin yhteen. Vähän tosin mietin, ovatko myrkkykasvit todella noin myrkyllisiä?
Kirjassa
kulki mukana myös syvällisempi juonne rakkauden mahdollisuudesta,
luottamuksesta ja uskalluksesta. Voiko todellisuus koskaan vastata
mielikuvitusta? Uskaltaako ottaa riski aiemmista pettymyksistä
huolimatta?
Kartanon
alueessa oli jotain kiistattoman poeettista, päärakennuksen julma,
kivinen synkkyys oli kummallisessa kontrastissa ympäröivän,
avoimen luonnon ja rakennetun puutarhan herkän estetiikan kanssa.
Elämä ja kuolema, valo ja varjo kietoutuivat toisiinsa, ja kuin
jossakin John Deen kellareissa suorittamassa alkemistisessa kokeessa
ruma muuttui kauniiksi, lyijy kullaksi ja kuolleet eläviksi. (109)
Tuo mainitsemani iso miinus kirjassa oli se, että
lukiessani minusta tuntui, että luen käännösromaania, jota ei ole
käännetty kovin hyvin. Esimerkkejä: ”olin yrittänyt kaivaa
kantapääni maahan” (< I had tried to dig my heels in,
219), ”olin Mikon kanssa proverbiaalisesti naimisissa” (224),
”goottilaiset romanssit haluttiin kieltää” (253, ei varmaan
sentään romansseja vaan tällaisia romansseja kuvaavat romaanit),
byroneski viehätys (englanniksi Byronesque, mutta suomessa ei
ole tällaista adjektiivin päätettä, 274), ”homma näytti
jokseenkin hasardilta” (275), ”visuaalisesti tyrmäävä mutta
melko graafinen alastonmaalaus” (298, suomen kielessä 'graafinen'
tarkoittaa taiteen tekemisen tapaa, ei kursailematonta tai
yksityiskohtaista)... Kun aloin kirjoittaa näitä ylös noin sivun
215 jälkeen, löysin suunnilleen 35 anglismia. Kyllähän romaani sijoittuu Englantiin, mutta sekä kirjailija että minäkertoja ovat suomalaisia. En tarkoita, että suomen
olisi pitänyt säilyä samanlaisena Agricolan ajoista lähtien ja
myönnän olevani kielinipottaja, mutta suomi ja englanti ovat
kuitenkin eri kieliä, ja kun luen suomeksi, haluan myös lukea
suomea. Tulevaisuudessa kustannustoimittaja tai Mero itse voisi ehkä
kiinnittää näihin kieliseikkoihin huomiota. Minua ne häiritsivät
aika paljon muuten hyvässä kirjassa, joka oli kuitenkin suurimmaksi osaksi sujuvaa kieltä, joskus kaunistakin.
Tätä
kirjaa on luettu blogeissa paljon ja pääsääntöisesti pidetty. Päällimmäisiä blogiosumia: Lumiomena, Lily, Mitä luimme kerran, Kirjaluotsi, Kirjoihin kadonnut, Amman kirjablogi, Tuijata...
Helmet-haasteeseen saan tästä kohdan 45. Esikoiskirja.
Edit 2.7.20.
Niina Mero: Englantilainen romanssi, 2019. Gummerus. Kannen kuvan
tekijää ei ole mainittu (tai se on kirjaston tarran alla). 383
sivua.
Tämä oli mukavaa kesälukemista. Kuuntelin kirjan ja siksi varmaan en kiinnittänyt noihin käännösjuttuihin huomiota.
VastaaPoistaOli kyllä mukavaa kesään sopivaa lukemista. Kukaan muukaan linkittämistäni bloggareista ei ollut kiinnittänyt noihin itseäni häirinneisiin kielimokiin huomiota, ilmeisesti olen ainoa :).
PoistaMulla tää oottaa hyllyssä! Mielenkiintosta sitte nähä, että mitä ite tykkään tästä.
VastaaPoistaKiva nähdä, mitä pidät!
Poista