lauantai 31. lokakuuta 2020

Helen Reilly: Murhan jäljet (Tell Her It's Murder, 1954)

Pidän dekkareista, mutten juurikaan pidä väkivallasta kirjoissa (tai tietysti muutenkaan), ainakaan itsetarkoituksellisen tuntuisesta väkivallasta. Vanhat dekkarit ovat väkivallan suhteen usein turvallisempia kuin uudet, ja niissä on myös mukavasti ajankuvaa, joten kun löysin kirpparilta tällaisen vanhan dekkarin ja kun kyseessä oli itselleni tuntematon naiskirjailija ja dekkarin juonikin kuulosti erikoiselta, otin sen luettavaksi. Amerikkalainen Helen Reilly (1891-1962) vaikuttaakin mielenkiintoiselta: hän oli hyvin tuottelias dekkarikirjailija, joka kirjoitti reilun 30 vuoden aikana omalla nimellään 31 tarkastaja McKee -dekkaria, neljä muuta dekkaria ja lisäksi kolme dekkaria salanimellä Kieran Abbey. Kahdesta hänen tyttärestään, Ursula Curtissista ja Mary McMullenista, tuli myös dekkarikirjailijoita. Ainakin neljä hänen kirjaansa on suomennettu (samoin ainakin kolme tyttärien kirjaa), mutta hän taitaa nykyisin olla melko unohdettu niin meillä kuin muuallakin.

Unohduksiin jääminen ei ainakaan tämän kirjan perusteella johdu huonoudesta: tämä oli taitavasti tehty kelpo dekkari, jonka tarina piti hyvin otteessaan. Kirja alkaa siitä, kun Jim Andrus vapautuu vankilasta kärsittyään rangaistuksen kuolemantuottamuksesta: hänet on tuomittu siitä, että hän on häidensä aattona ajanut humalassa morsiamensa Regina Pelhamin kahdeksanvuotiaan pojan yli ja näin tappanut tämän, paennut paikalta ja sitten sammunut parkkipaikalle. Aihetodisteet ovat viitanneet vahvasti häneen ja hän on itsekin uskonut syyllisyyteensä, koska ei ole muistanut tapahtumasta mitään, mutta nyt hänen mieleensä on alkanut palautua joitakin muistikuvia, ja hän haluaa selvittää, oliko hän todella syyllinen tapahtumaan. Avukseen hän saa Regina Pelhamin sisarpuolen Susan Dwightin, ja kaksikon tutkimukset saavat aikaan uusia murhia tai murhayrityksiä, mutta epäilykset niistä kohdistuvat taas Andrusiin.

Parasta kirjassa oli ehkä sen tiivis tunnelma, kirjasta tuli mieleen vanha amerikkalainen mustavalkoinen rikoselokuva. Tapahtumat johtivat saumatta toiseen eikä kirjassa ollut tyhjäkäyntiä. Kerronta oli enemmän tapahtumien ja ihmisten ajatusten kuvausta kuin dialogia, mutta kirja ei silti tuntunut tylsältä (kyllä, kuvaus on mielestäni usein tylsää), ja vaikka kirjan alkuasetelma ei ollut kovin uskottava, myöhemmät tapahtumat paransivat tilannetta. Poliisien tutkimusmenetelmät, tutkintaperiaatteet ja myös heidän tekemänsä virheet tuntuivat vakuuttavilta. Kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja päähenkilöt sympaattisia, mutta henkilöt olivat jotenkin liian täydellisiä, siloisia ja hallittuja ollakseen todellisen tuntuisia. Heidän tunteitaan ei kuvattu kovin paljon, enemmänkin heidän tekojaan, enkä lukijana päässyt kunnolla heidän nahkoihinsa. Kirjasta jäi vähän eleetön vaikutelma ja yllättävän vähäinen muistijälki.

Susan ei välittänyt uskoiko Barry häntä vai ei; Barry ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä hän ollut vastuussa tälle toimistaan - vaikka Barry joskus käyttäytyikin niin kuin luulisi hänen olevan. Hän pyrki joskus olemaan hyvin opettavainen. Susan piti Barrysta ja oli tottunut häneen, hän oli hyvä toveri, eräs kaikkein parhaita, mutta siihen se päättyikin. Niin Susan oli ainakin vakaasti päättänyt. (69, Barry on Susanin pitkäaikainen kosija)

Toisaalta kirja oli 1950-luvun dekkariksi oikein kiinnostava siinä mielessä, että aktiivisin hahmo siinä oli Susan - kun Jim piileskeli välttääkseen kiinnijäämisen, hän suoritti tutkimuksia. Tämäkin kirja kuuluu tarkastaja McKee -dekkareihin, mutta poliisien osuus oli siinä varsin vähäinen. Voisin lukea Reillyn kirjoja enemmänkin, jos niitä tulee vastaan.

Kirjan kansikuva on toki huomiotaherättävä, mutta aika harhaanjohtava, koska Jim Andrus ei kirjan tapahtumien aikana ollut vankilassa. Suomennos oli hyvä.

Helen Reilly: Murhan jäljet, 1961 (Tell Her It's Murder, 1954). Otavan taskuromaanit -sarja. Suomentaja: Panu Pekkanen. Kannen tekijää ei kerrottu. 171 sivua (pienellä fontilla).

2 kommenttia:

  1. Minäkään en pidä väkivaltaisista dekkareista / kirjoista. Kiva kun löysit tällaisen vanhan hyvän dekkarin. Minulle ihan tuntematon kirjailija. Muistuikin tässä mieleen, että itsellänikin on jossain yksi suht vanha dekkari, jota en ole vielä lukenut, joten pitäisikin etsiä se luettavaksi.

    Tuo pieni fontti on minulle nykyään ongelma. Ikänäön myötä pokkarienkin lukemisesta on tullut tosi vaikeaa. Moniteholinssit kyllä on, mutta kai niihinkin pitäisi saada jo lisää vahvuutta. Haluaisin oikeastaan seuraavaksi erilliset lukulasit, koska kun lukee paljon, on tylsää että pitää aina tiirailla vaikeasti linssien alaosasta eikä voi olla vapaasti missä asennossa haluaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaiset vanhemmat dekkarit saattavat tosiaan olla kivoja, kun bonuksena tulee vielä ajankuvaa.

      Pystyn (ainakin vielä) lukemaan myös pientä fonttia, mutta kynnys kirjaan tarttumiseen kasvaa, jos fontti on turhan pientä. Minullakin olisi jo aika uusille laseille. On hienoa, että vanhat lasit kierrätetään nykyään köyhiin maihin (ainakin joissakin liikkeissä, en tiedä tehdäänkö kaikissa näin).

      Poista