tiistai 23. marraskuuta 2021

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942

Tämä kirja on jatkoa noin puolitoista vuotta sitten lukemalleni näyttelijä Elli Tompurin (1880-1962) elämäkerran ensimmäiselle osalle. Tämä vuodesta 1923 alkava kirja sijoittuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin: Tompuri oli turhautunut siihen, että hän ei saanut kotimaasta vakituisia töitä ja muutenkin vastaanotto hänen esityksilleen oli joissain tapauksissa nihkeä, vaikka hän tunsi olevansa "täydessä taiteellisessa luomisvoimassa", joten hän päätti kokeilla onneaan Amerikassa esiintymällä suomalaissiirtolaisille.

Niinpä hän matkusti pienen seurueen kanssa laivalla Yhdysvaltoihin (sopimatta esityksistä etukäteen!), vuokrasi suomalaisten siirtolaisten rakentamia tai omistamia esiintymistiloja ensin New Yorkista ja sitten muualta USA:sta ja esitti osia näytelmistä tai lausui runoja. Maassa näyttelijäseurue matkusti ostamallaan autolla, ja heillä oli oma kuski. Esiintymistilojen vuokraamista hankaloitti se, että Yhdysvaltain suomalaissiirtolaiset olivat näin vähän aikaa vuoden 1918 sodan jälkeen jakaantuneet erilaisiin leireihin ja olivat tarkkoja siitä, kenelle vuokraavat seuratalojaan tai muita tilojaan. Tompuri kuitenkin selätti usein nämä(kin) vaikeudet.

Yleisöä Tompurilla kuitenkin oli: amerikansuomalaisia oli melkein joka puolella Yhdysvaltoja - esimerkiksi Kaliforniassa ja Los Angelesissakin oli suuri suomalaisyhteisö, vain Teksasissa ei ollut ollenkaan suomalaisia - ja nämä pitivät kulttuuriharrastuksia tärkeinä. Tompurilla oli Yhdysvalloissa myös amerikkalaisia ystäviä.

Tompurista kirjoitettiin amerikkalaisissa lehdissä ilmeisesti paljon, ja hän sai yleensä hyviä arvioita esityksistään. Hän esiintyi jonkin verran myös amerikkalaiselle yleisölle, vaikkei osannut englantia vielä tässä vaiheessa kovin hyvin - jotkin runot hän lausui rohkeasti suomeksi. Hän pääsi myös tunnetun amerikkalaisen "impressaarion" eli esiintyjien välittäjän esiintyjälistalle, ja mennessään uudestaan Amerikkaan (hän oli väliaikana opiskellut englantia ahkerasti) hän esitti amerikkalaisille esimerkiksi Nummisuutarien Eskoa, Eino Leinoa ja Marjatta-runon Kalevalasta (ilmeisesti Tompuri teki paljon Kalevalan englanninnosta tunnetuksi USA:ssa), jotka saivat usein oikein hyvän vastaanoton. Arvioijat olivat vaikuttuneita Tompurin ilmaisukyvystä, taidosta, tunteen voimasta ja repertuaarista. (Tompuri siteeraa kirjassa kyllä myös negatiivisia arvioita, ei vain positiivisia.) Ongelmiakin Tompurin Amerikan-matkoilla oli, eikä hän rikastunut niiden ansiosta, vaikka yleisöä usein olikin paljon. Etäisyydet USA:ssa olivat tietysti suuria, ja kirjan loppupuolella Tompuri mainitsee ennätysmäisen pitkän, yli 50 tunnin bussimatkan.

Ensimmäisellä matkallaan Amerikassa Tompuri viipyi 14 kuukautta, vaikka hänellä oli kotona tuolloin ehkä 11- ja 13-vuotiaat pojat Kaarlo ja Lauri ja hän kaipasi heitä. Hän ei kerro, kuka poikia hoiti (hän oli eronnut lasten isästä, jonka mainittiin lisäksi olevan Intiassa) - ehkä taloudenhoitaja Hilma?

Suhtautuminen Tompuriin Suomessa oli kummallisen penseää, mikä ilmeni jo elämäkerran edellisestä osasta - hänen menestyksestään Yhdysvalloissa ei oltu kiinnostuneita, hänen esityksensä Suomessa saatettiin jättää lehdissä huomiotta tai arvioida kohtuuttoman negatiivisesti, eikä häntä haluttu palkata Kansallisteatteriin. Suomalaisetkin pitivät häntä kuitenkin hyvin lahjakkaana ja taitavana näyttelijänä. Tompuri ei kovin paljon valita tästä asiasta, mutta se tulee kirjassa kuitenkin selkeästi esille, ja häntä varmaan turhautti ja välillä lannistikin paljon suomalaisten asenne.

Tompuri käytti lausuntaesityksissään kehoaan hyvin ilmeikkäästi, ja ammattinsa takia hän harrasti liikuntaa hämmästyttävän paljon: jossain kohdassa hän muistaakseni sanoo tekevänsä liikuntaharjoituksia 2-3 tuntia päivässä (vaikkei välttämättä jatkuvasti kuukaudesta toiseen).


Tompuri kirjoittaa hyvin, ja kirja oli ihan kiinnostava, mutta aiheensa johdosta melko episodimainen (menin tänne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset) eikä sen takia yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen osa. Sitä oli kuitenkin mukava lukea ajankuvan takia, ja oli yllättävää saada tietää siitä, miten paljon Yhdysvalloissa oli suomalaissiirtolaisia 1920-luvulla ja miten näkyvä osa paikkakuntien elämää nämä saattoivat olla (Tompuri kirjoittaa muistaakseni eräästä amerikkalaisesta kuvanveistäjästä, jonka talon oven päällä luki englanniksi "Pääsy kielletty" tai vastaavaa, ja sen alla suomeksi "Tervetuloa"). 1930-luvulla amerikansuomalaiset olivat jo alkaneet sulautua kantaväestöön.

Kirjan loppupuolella Tompuri analysoi kiinnostavasti kahta näytelmää (August Strindbergin Voimakkaampaa ja Maurice Maeterlinckin Monna Vannaa), kannustaa Kalevalan opettamiseen kouluissa (hänen mukaansa Kalevalan opettaminen onnistuisi mainiosti alle kymmenvuotiaille tai noin lukioikäisille, mutta ei sovi näiden ikien välillä) ja puhuu suuresti arvostamansa Eino Leinon runoista.

Tompurilla oli hyvin vahva taiteilijaidentiteetti ja vakaa käsitys siitä, mikä on hyvää kulttuuria ja mikä ei. Minua vähän häiritsi se, että kirjan sivuilta huokui voimakkaana Taiteen merkitys isolla T:llä. Tompuri ei varmaan hyväksyisi monia niitä kirjoja, joita itse luen.

Puhun nyt "upper tennistä", monimiljoonien omistajien luokasta. Sillä muissa piireissä ei työn ja ajan jako ole niinkään rajoitettu kuin meillä. Päinvastoin amerikkalainen mies voi naista auttaakseen ottaa osaa moniin askarteluihin, joissa suomalaisen mielestä hänen arvonsa alenisi. Astiainpesussa ja perunankuorimisessa olen nähnyt siellä monen kuuluisankin miehen askartelevan, jopa suomalaisenkin. Vaikka en ole varma, ottaisiko viimeksi mainittu tuota tapaa mukaansa, jos taas palaisi kotimaahan. Niinpä onkin keskinkertaisesti ansaitsevissa piireissä miehen ja naisen välinen suhde hyvin toverillinen. (287)

Kirjassa on paljon kuvia, ja se on mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Nummisuutarien Esko ja Kalevalan Marjatta.

 

Edit 27.11.21.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942. WSOY. 363 sivua.

4 kommenttia:

  1. Tästä minulle tuntemattomaksi jääneestä näyttelijättestä tulee mieleen miten moni muukin vakavasti työhönsä suhtautuva hahmo jääpi unholaan, kun ei ole mitään tallennetta hänestä jäljellä. Tompurista on näitä kirjoja, mutta kai hänen taiteensa on hänen uransa rakentanut.

    Joskus on käynyt mielessä, että hankkisin kirjastosta luettavakseni Uuno Kailaan suomentaman teoksen Kaunis Saksa, joka sisältää saksalaista runoutta. Wikipedian mukaan Tompuri oli esittänyt näitä runoja lausuntailloissa ja joutunut Etsivän Keskuspoliisin tarkkailtavaksi. Jännä kyllä, isäni lausui aikoinaan työväen tilaisuuksissa sotien jälkeen Uuno Kailaan runoja, jotka olivat silloin olleet jotenkin epäsuosiossa työväenliikkeen parissa (Eräs Kailaan runoista alkaa sanoilla: "Raja railona aukeaa, edessä Aasia, itä...", mutta ei isä sitä lausunut).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, jos näyttelijöiden työtä ei ole tallennettu filmille tai ääninauhalle, seuraavat sukupolvet eivät välttämättä tiedä heistä mitään, vaikka he olisivat olleet kuinka taitavia tahansa.

      Mielenkiintoinen muisto sinulla. Tästä kirjastakin näkee, että runojen lausumista saatettiin pitää poliittisena: Tompuri kertoo, että Eino Leinon runot olivat yhdessä vaiheessa epäsuosiossa työväenliikkeen tilaisuuksissa, mutten enää muista miksi (ehkä vain yhden runon takia). Hän ei kuitenkaan tahtonut sen takia boikotoida Leinon runoja esityksissään.

      Poista
    2. Elli Tompurin puhetta voi kuunnella Ylen Areenasta tai elävästä arkistosta tai jostain sellaisesta. Aika maalaileva äänenkäyttö hänellä vaikuttaa olleen.

      Minä muuten tilasin sen Kaunis Saksa -teoksen nettidivarista, kun sain halavalla.

      Poista
    3. Kiitos vinkistä! Itse kyllä mieluummin luen runoja kuin kuuntelen niitä lausuttuina, ja vuosisadan alkupuolella oli varmaan vallalla aika dramaattinen esitystapa.

      Kiva nähdä, mitä pidät tuosta Kauniista Saksasta. Kuulostaa aika hurjalta, että Tompuri joutui poliisin tarkkailtavaksi sen esittämisen takia.

      Poista