Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille, 2001

En ole itse hoitoalalla, mutta oli silti kiinnostavaa lukea taiteen yhteydestä fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen ja siitä miten taiteen avulla pystytään edistämään terveyttä ja myös hoitajien kokemaa mielekkyyttä työssään. Taide voi viedä potilaiden ajatukset pois sairaudesta ja auttaa käsittelemään sen herättämiä tunteita ja ajatuksia, ja hyvä hoitotyö voi kirjan mukaan itsessäänkin olla luovaa taidetta. Arja Niittysen esipuheen mukaan lähihoitajatutkinnon opetussuunnitelma velvoittaa opiskelijan osallistumaan aktiivisesti taide- ja kulttuuriharrastuksiin sekä tekemään omien ajatustensa ja mielikuviensa avulla taidetta, ja taiteen merkitystä korostetaan persoonallisuuden kehittymisen, oppimisen, ammattitaidon sekä autettavien hoidon ja kulttuuritaustan ymmärtämisen näkökulmasta (s. 7). Kuulostaa... yllättävältä. Ja hyvältä. Pitääköhän tämä nykyäänkin paikkansa?

Inka Ukkolan toimittama kirja ei ole "taideoppikirja" siinä mielessä, että siinä kerrottaisiin miten taidetta tehdään, mutta siinä käsitellään taidetta monelta eri kannalta, ja kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia taiteesta, terveydestä ja sairaudesta. Kirjassa ei esitellä kirjan kirjoittajia ollenkaan tai anneta yleiskatsausta kirjan sisällöstä, vaan eri aiheita käsittelevät pitkähköt artikkelit vain seuraavat toisiaan.

Helena Sederholmin artikkelissa Taide on vahva lääke on (ilmeisesti) taiteilijan näkökulma asiaan, ja siinä pohditaan mm. sitä, mitä taide, taidekokemus ja esteettinen elämys ovat ja mitä vaikutuksia taiteella on ihmisen sairastaessa. Eila Ruohonen taas kirjoittaa artikkelissaan Hoitaminen - "taiteista kaunein" asiasta hoitajan näkökulmasta. Hän tukeutuu monessa kohdassa Florence Nightingalen ajatuksiin siitä, mitä hyvä hoito on. Myös hoitotapahtuma voi olla esteettinen, ja hoitaja voi hoitaa potilasta kauniisti, tämän tunteet ja tarpeet huomioiden ja olemalla aidosti läsnä. Lisbeth Blomqvist-Suomivuori oli gradussaan tutkinut Taide-elämysten merkitystä hoitotyössä kysymällä asiasta potilailta, omaisilta ja hoitohenkilökunnalta, ja vastaukset olivat usein mielenkiintoisia. Tuomas Alatalolla on lyhyt kirjoitus Mitä taide minulle merkitsee? On esitetty epäilyjä siitä, onko viime vuonna kuollut vaikeasti CP- ja puhevammainen Tuomas Alatalo kirjoittanut itse kirjansa (ja siis myös tämän artikkelin), mutta näin kyllä toivoisi.

Mona Taipale kertoo artikkelissa Taidetoiminta vanhustenhoitolaitoksessa IIK!-nimisestä (Ikäihmisten kulttuurikaupunki) yhteisötaideprojektista. Hän erottaa taiteen terapiasta ja askartelusta ja kuvaa lyhyesti erilaisten taidemuotojen käyttöä vanhustyössä projektin puitteissa (muitakin taidemahdollisuuksia siis olisi): draama-improvisaatiota, taidepolkua, näytelmää, muotokuvamallina olemista, taidelainaamoa, museoyhteistyötä, valotaidetta, taidepuutarhaa, tekstiilien käyttöä, muusikkojen esiintymistä vanhainkodeissa, musiikkityöpajoja, henkilökuntakuoroa ja aistivirikkeitä. Ritva Saarelaisen kirjoituksessa Taide ja luovuus mielenterveys- ja päihdetyössä erotetaan taide ja viihde: Taide on kuin hiljaisuus, jossa kokijan oma ajattelu ja tunteet saavat tilaa. Viihteen viestit jäsentävät asiat ja luokittelevat maailman valmiiksi vastaanottajalle. Artikkeli painottuu pohdittuihin ajatuksiin taiteesta, mutta sen lopussa annetaan myös joitakin konkreettisia esimerkkejä taiteen käytöstä hoitotyössä.

Merja Sparv esittää innostuneen tapauskertomuksen viikon kestäneestä päiväkerhotyyppisestä Elämyksellisestä taideleiristä lapsille maaseudulla; leiriviikon konseptilla voisi hänen mukaansa suunnitella minkä tahansa taidetapahtuman mille tahansa kohderyhmälle. Kirjan viimeisessä Jenny Antosen artikkelissa Vieraan kulttuurin kohtaaminen ei puhuta taiteesta ollenkaan, vaan pohditaan kulttuuria, kulttuuritietoutta, kulttuurikäsityksiä, stereotypioita, havaintojen kulttuurisidonnaisuutta, sanallista ja sanatonta viestintää sekä kulttuurin merkitystä terveyskäsityksissä ja annetaan näin välineitä monikulttuurisuuteen hoitotyössä.

Kirjassa on melko paljon kuvia (artikkelista riippuen).

Potilaita ja hoitajia Sisätautien klinikan sairaalan puistossa vuoden 1900 tienoilla.

Parantava taide. Taideoppikirja lähi- ja perushoitajille. Toimittanut Inka Ukkola, 2001 [kirjassa ei alkuteoksen julkaisuvuotta, katsottu kirjaston tietokannasta]. Toimihenkilöjärjestöjen sivistysliitto TJS. Kannen kuvat: Potilas ja hoitaja Uusi klinikka -sairaalassa eli I Sisätautisairaalassa (Helsingin yliopiston Lääketieteen historian museon kokoelmat) sekä Hugo Simbergin Satu I. 147 sivua.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020 (Pikkuruiset, sitkeät ja monilukuiset. Bakteeriatlas)

Tämä bakteereista kertova kirja on kerrassaan ihastuttava. En ole tähän mennessä paljonkaan ajatellut bakteereita juuri muuten kuin tautien yhteydessä, vaikka tiesinkin että niitä elää suolistossamme ehkä pari kolme kiloa ja että ne ovat siis terveydellemme tärkeitä myös positiivisessa mielessä. Ja 15 viime vuoden aikana on saatu selville, että suolistossa ovat "toiset aivomme" (johon vaikuttavat kaikki suoliston mikrobit, siis bakteerien lisäksi myös sienet ja virukset), joilla on merkitystä sekä psyykkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille.

Olen pitänyt bakteereja hyvin alkeellisina ja yksinkertaisina eliöinä. Tietysti ne ovatkin tavallaan yksinkertaisia - yhdellä solulla ei vain voi tehdä kaikkea mitä monisoluiset eliöt voivat tehdä, varsinkaan kun bakteereilla ei ole tumaa - mutta alkeellisiksi niitä ei voi sanoa, sillä bakteerien selviytymiskyvyt ja kyvyt käyttää hyödykseen ympäristön vähäisiä, joskus melkein olemattomia tai muille eliöille myrkyllisiä resursseja ovat ällistyttäviä. Se selviää tästä kirjasta, jossa saksalainen mikrobiologi Ludger Weß esittelee 50 sivun bakteereja ja arkeoneja yleensä käsittelevän johdantoluvun jälkeen 50 eri tavalla merkittävää ja kiinnostavaa bakteeria (tai arkeonia - kirjassa puhuttiin molemmista, mutta toistoa välttääkseni sanon jatkossa vain 'bakteerit').

Olen aiemmin tuhahdellut epäuskoisesti panspermiahypoteesille (eli oletukselle siitä, että elämä olisi saapunut maapallolle jostakin avaruudesta), tai sille, että Marsista saattaisi löytyä elämää mikrobien muodossa, tai sille, että toiselle taivaankappaleelle lähetettävät avaruusraketit pitää steriloida huolellisesti, jottei sinne tulisi vietyä Maasta bakteereita. Miten mikään eliö voisi kestää avaruuden voimakasta säteilyä, kylmyyttä ja hapen puutetta? Tästä kirjasta sain kuitenkin sellaisen käsityksen, että bakteerit selviävät mistä tahansa. (Ja järeälläkään steriloinnilla ei pystytä eliminoimaan kaikkia bakteereja.) Mikä tahansa bakteeri ei selviä kaikesta, mutta yksittäiset bakteerilajit pysyvät hengissä ja pystyvät lisääntymään todella hämmästyttävissä oloissa.

Hyvissä oloissa aika bakteerisukupolvien välillä (eli sen välillä, että bakteeri lisääntyy jakautumalla) on 20 minuuttia, mutta jotkin bakteerit pystyvät säilymään lepoitiöinä - jotka kestävät kemikaaleja, säteilyä, kuumuutta, kylmyyttä, kuivumista ja ravinnon puutetta - jakautumatta kymmeniä tuhansia ja ehkä jopa miljoonia vuosia. On käsittämätöntä, miten geenit pystyvät säilymään vaurioitumatta näin kauan. Mistä päästään seuraavaan asiaan: hyvin epävieraanvaraisissa ympäristöissä (erittäin happamissa, emäksisissä, säteilevissä yms.) elävillä bakteereilla on erittäin tehokkaita geeninkorjausmekanismeja. Ja bakteerit voivat myös vaihtaa geenejä keskenään (mikä pahentaa antibioottiresistenssiongelmaa ja saa osaltaan aikaan supertautibakteereita).

Vaikka bakteerien aiheuttamat taudit saattavat olla hyvin epämiellyttäviä, onneksi vain pieni osa bakteereista on taudinaiheuttajia. Yleensä ottaen bakteerit ovat hyviksiä, eivät pahiksia, emmekä tulisi toimeen ilman niitä. Esimerkiksi tiettyjen kasvien, varsinkin hernekasvien juurissa elävät typensitojabakteerit pystyvät muuttamaan ilman typen kasveille sopivaan muotoon, millä on tärkeä merkitys maan ravinteikkuudelle koko maapallolla, ja bakteerit (ja muut mikrobit) ovat muutenkin tärkeitä maaperän elävyydelle.

Bakteerit ovat myös hajottajia: ilman bakteereita hukkuisimme kuolleisiin eläimiin ja kasvijätteisiin, joiden sisältämät aineet bakteerit kierrättävät uudestaan käyttöön. Bakteerien merkitys hajottajina näkyy siinä, että olemme hukkumassa muoviin - ja tukehduttamassa meret ja niiden eläimet siihen, Tyynenmeren muovijätealue on kolmen Ranskan kokoinen - koska muovi on niin uusi asia, että ei ole olemassa bakteereja (tai muita mikrobeja) jotka hajottavat sitä. Tai ei ollut. Weß kertoo kirjassaan japanilaisten muutama vuosi sitten löytämästä bakteerilajista (Ideonella sakaiensis), joka pystyy hajottamaan erästä muovityyppiä; sen evoluutio on siis ollut hyvin nopeaa. Tietyt bakteerit selviävät myös raskasmetalleista, öljystä ja joistakin muista nykyteknologian keskitetysti tuottamista superjätteistä (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että näitä voitaisiin huoletta levittää ympäristöön, mutta antaa mahdollisuuksia niiden käsittelyyn).

Bakteerit ovat monella tavalla tärkeitä myös ruoantuotannossa. Esimerkiksi jokaisen emmentaljuustogramman myötä tulee syötyä noin miljardi elävää propionibakteeria, jotka antavat juustolle sen maun ja reiät. Maitohappobakteerit ovat monille tuttuja, ja alkoholin muuttuminen etikaksi johtuu myös bakteereista. Nämä etikkahappobakteerit auttavat lisäksi yllättäen monia tuttuja trooppisia ravintokasveja (ananas, banaani, mango, kahvi, tee ja sokeriruoko, s. 200) typenhankinnassa.

On olemassa bakteeri, joka hengittää rautaa (Geobacter sulfurreducens), bakteereita jotka hyökkäävät toisten bakteerien kimppuun (s. 142) sekä bakteeri, jolla on magneettiaisti (Magnetospirillum magnetotacticum).

Otetaan bakteerien sietokyvystä yhdeksi esimerkiksi bakteeri Deinococcus radiodurans, "säteilyä kestävä kauhukuula", lempinimeltään Conan Bakteeri (s. 148-151). Tämä bakteeri kestää 5000 grayn (Gy) kerta-annoksen säteilyä, kun ihminen selviää enintään 5 graysta ja suolistobakteeri Escherichia coli 800 graysta. Koska Maassa ei luonnostaan esiinny näin suuria säteilymääriä, on esitetty villi oletus, että tämä bakteeri olisi peräisin Marsista, mutta nykyään ajatellaan, että säteilyn sieto on syntynyt kuivuuden siedon seurauksena. Tätä bakteeria on yllättävän proosallisissa paikoissa, esimerkiksi ihmisen suolistossa, maaperässä, tekstiileissä ja huonepölyssä.

Vaikka bakteereja ei näe, niitä on maapallolla paljon, yli miljardi kertaa enemmän kuin tähtiä maailmankaikkeudessa (s. 43). Nämä mikroskooppiset eliöt ovat ällistyttävästi vaikuttaneet myös ilmastoon maapallon historian aikana. Ja vasta vuonna 2002 löydetty Pelagibacter ubique, "kaikkialla läsnäoleva meribakteeri" (s. 62-65) on pienin itsenäisesti elävä bakteeri, mutta pikkuruisenakin sillä on valtava ekologinen merkitys: näiden bakteerien yhteispaino on suurempi kuin kaikkien meressä elävien kalojen yhteispaino.

Kirja oli mielenkiintoinen mm. siksi, että bakteerit kuvataan siinä eliöinä, jotka ovat kanssakäymisessä muiden eliöiden ja elottoman ympäristön kanssa. Weß puhuukin uudesta tieteenalasta, bakteeriekologiasta: ei selvitetä vain bakteerien geenirakennetta ja tutkita niitä pelkästään laboratoriossa, vaan pyritään saamaan selville, mikä merkitys niillä on siinä ympäristössä, jossa ne esiintyvät.

Melkein jokaiselta kirjan sivulta löytyy jännittävä ja kiinnostava tieto. Kirja avasi silmäni maailmalle, joka on tähän asti ollut minulle lähes kokonaan tuntematon, mutta josta nyt tajusin, miten monipuolinen, kiehtova sekä ekologisesti ja ihmisille tärkeä se on. Weß kirjoittaa mielenkiintoisesti - hän on kirjoittanut myös romaaneja - ja vaikka esimerkiksi Wikipediasta saattaa löytyä tietoa näistä bakteereista, tämän kirjan kertomukset niistä ovat paljon värikkäämpiä ja eloisampia. Weßin innostus, asiantuntemus ja lapsuudesta alkanut kiinnostus aiheeseen näkyy kirjan sivuilla. Kirja on myös ulkoasultaan kaunis, koska jokaisesta bakteerilajista on tyylikäs "muotokuva". Kirja antoi minulle laajemman käsityksen elämästä, ekologiasta ja evoluutiosta, ja olisi hienoa, jos se käännettäisiin suomeksi (ainakin italiaksi se on jo käännetty).

Kirjaa ei ole yleisissä kirjastoissa (enkä löytänyt sitä suomalaisista nettikaupoistakaan, olisin mielelläni ostanut sen itselleni), mutta sen voi lainata Helsingin Goethe-instituutin kirjastosta. Lainaaminen on ilmaista, asiointi onnistuu saksaksi tai suomeksi ja kirjastokortin saavat myös toispaikkakuntalaiset.

Edit 11.12.22: lisätty bakteeriekologiakappale ja tehty pari pientä muutosta, 23.12.22: muutettu nimen käännös monikkoon + pari pientä muutosta.

Ludger Weß: Winzig, zäh und zahlreich. Ein Bakterienatlas, 2020. Naturkunden (No 62). Kuvitus: Falk Nordmann. 280 sivua.

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999

Jatkoin taas seikkailujani novellien ihmeellisessä maailmassa. Vaikka kirjassa oli mukana myös vanhempia novelleja, tässä novellikokoelmassa oli kokonaisuutena tuoreempi ja modernimpi ote kuin aiemmin lukemissani, minkä voi päätellä jo René Magritten kansikuvasta. Kirjassa oli kirjailijoita klassikoista tuntemattomampiin, ja hyvin monessa kirjan novellissa oli fantasiaa, surrealismia, maagista realismia tai jotain muuta - en ole ihan selvillä termien sisällöstä ja niiden eroista, mutta joka tapauksessa jotakin normaalielämästä poikkeavaa. Tämä tuntui vaihteeksi virkistävältä, ja pidin tästä kokoelmasta paljon. Teemat olivat kuitenkin vanhoja tuttuja: rakkaus, yksinäisyys, mustasukkaisuus...

Useimmat kirjan novellit ovat hyvin lyhyitä. Kaikki ovat länsimaisia, koska muihin kulttuuripiireihin syventyminen vaatisi kokonaan oman valikoimansa. Ehkä, vaikka minusta kirjaan olisi hyvin voitu sisällyttää muidenkin kulttuurien kirjailijoiden novelleita sen sijaan, että toisistaan ehkä hyvinkin paljon poikkeavat ei-länsimaiset kulttuurit niputettaisiin samaan kirjaan. (Ainakin yksi tällainen kirja on muuten olemassa: Sama meri, eri maa - aasialaista, afrikkalaista ja amerikkalaista kirjallisuutta - jonka aion joskus lukea.) Novellit on järjestetty hauskasti niin, että toisiaan seuraavien novellien välillä on jokin niitä yhdistävä tekijä.

Toimittajien ajatus siitä, että omasta [suomalaisesta] kirjallisuudestamme on helpompi löytää tasokkaita naiskirjailijoiden tekstejä kuin muusta eurooppalaisesta tai amerikkalaisesta kirjallisuudesta vaikuttaa nykyään kummalliselta, mielestäni hyviä länsimaisia naisnovellisteja on paljon. Neljä viidestä kirjan naiskirjailijasta onkin suomalaisia; yhteensä kirjassa on 21 tarinaa. Kirjan lopussa on lyhyet luonnehdinnat kirjailijoista.

Hermann Hesse: Riikinkukkokehrääjä. Poika kertoo intohimoisesta perhosharrastuksestaan, jota kuitenkin varjostaa se, että muilla on siihen enemmän rahaa kuin hänellä itsellään. (Saksa)

Tove Jansson: Elokuussa. Kaksi vanhaa sisarusta, Ada ja Ina, puhuvat äitinsä kuolemasta hautajaisten jälkeen. Novellissa nousee esille sisarussuhde, jossa molemmat tuntevat toisensa läpikotaisin. (Suomi)

Gabriel García Márquez: Valo on kuin vesikin. Alle kymmenvuotiaat veljekset saavat veneen viidennen kerroksen asuntoonsa Madridissa, ja valo valuu kuin vesi. (Kolumbia)

István Örkény: Balladi runouden voimasta. Puhelinkoppi kapinoi ja lähtee omille teilleen kaupungista kukkaniitylle. (Unkari)

* Slawomir Mrozek: Nimipäivät. Tuomarin sivistyneen kodin salin nurkassa asuu ilmielävä edistysmielinen. (Puola)

Peter Bichsel: Mies, joka ei halunnut tietää enää mitään. Miten päästä eroon tietämisestä? (Ja miksi?) (Sveitsi)

* Heinrich Böll: Tehdään, tehdään! Satiirinen novelli tehokkuudesta ja tarmokkuudesta töissä. (Saksa)

Isaac Bashevis Singer: Fatalisti. Miten pitkälle usko kohtaloon kantaa rakkauden vuoksi? (Puola ja Yhdysvallat)

* Maarit Verronen: Kivenhalaaja. Yksinäinen lapsi rakastaa suurta kiveä, jossa muut näkevät vain hyödynnettävän tai häiritsevän materiaalin. (Suomi)

Michel Tournier: Amandine eli kaksi puutarhaa. Kymmenvuotias tyttö tunkeutuu kissanpentunsa perässä kotinsa puutarhan vieressä olevaan salaperäiseen puutarhaan ja tapaa siellä kivipojan. (Ranska)

Antti Hyry: Kivi auringon paisteessa. Poika havaitsee jalkansa. (Suomi)

Raija Siekkinen: Nälkä. Nälkä matkalla vieraassa maassa syömisestä huolimatta. En ymmärtänyt tätä tajunnanvirtamaista novellia. (Suomi)

John Steinbeck: Käärme. Nainen haluaa ostaa miestutkijalta koiraskalkkarokäärmeen ja katsella tämän syömistä. (Yhdysvallat)

Alberto Moravia: Häämatka. Kertomus vierauden tunteesta hyvin läheisten ihmisten välillä. (Italia)

* Virginia Woolf: Perintö. Mies lukee vaimonsa päiväkirjoja sen jälkeen, kun tämä on jäänyt auton alle, ja saa tietää tästä aivan uusia asioita. (Englanti)

Eeva Tikka: Atlaskehrääjä. Mustasukkaisuus värittää kaiken vanhemman naisen silmissä. (Suomi)

William Faulkner: Ruusu Emilylle. Vanha Emily Grierson on ollut Yhdysvaltain etelävaltioiden pienessä kaupungissa instituutio, vanhojen aikojen muistomerkki, vaikka hän onkin eristäytynyt vuosikausiksi taloonsa vain miespalvelija seuranaan. Miss Emilyn kuoltua koko kaupunki menee hänen hautajaisiinsa, ja lukitusta huoneesta hänen talostaan löytyy 40 vuoden takainen salaisuus. (Yhdysvallat)

* Roald Dahl: Vuokraemäntä. Nuori mies majoittuu vieraalla paikkakunnalla keski-ikäisen naisen luo. Nainen tuntuu odottaneen juuri häntä, ja naisen kodista ja puheista paljastuu outoja seikkoja. (Englanti)

Ray Bradbury: Maailman viimeinen ilta. Mitä tekisit maailman viimeisenä iltana? (Yhdysvallat)

* Italo Calvino: Päivän synty. Vanha Qfwfq kertoo lapsuudestaan, jolloin hänen perheensä kellui kaasumaisessa tähtisumussa. (Italia)

Arthur C. Clarke: Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. Tiibetiläinen luostari ostaa tehokkaan tietokoneen luetteloidakseen kaikki Jumalan yhdeksän biljoonaa nimeä. (Englanti)

Muita kirjoituksia: Valopolku ja Lukujonossa. Lukupäiväkirjojen kommentissa avataan lukukokemusta enemmän kuin varsinaisessa tekstissä. Konnun keskusteluryhmässä on pitkä ketju hyvistä enimmäkseen fantasiaan ja scifiin painottuvista novelleista, ja tästä kirjasta Vanamo sanoo mm. näin: Itse todella tykästyin Avainnovelleihin valittuihin teksteihin, kun tuo lukiossa meillä luetettiin. Samanlaisia kommentteja antoivat muutkin.

Edit 9.12.22: korjattu 'miljoona' 'biljoonaksi' ja 'tiibettiläinen' 'tiibetiläiseksi', 10.12.22 (lisätty linkkejä).

Anne Helttunen & Tuula Uusi-Hallila (toim.): Avainnovelleja 1900-luvulta, 1999. WSOY. Eri kääntäjiä. Kannen suunnittelu: Liisa Holm. Kannen kuva: René Magritte: Golconda. 195 tekstisivua.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti

Jatkoin toisella näytelmällä Rabindranath Tagoren vanhasta näytelmäkokoelmasta, ja paljastan tässä sen juonen suureksi osaksi. Edellinenkin näytelmä Uhri oli pohjimmiltaan filosofinen, mutta siinä oli voimakkaasti tuntevia ihmisiä, jotka tekivät siitä myös hyvin dramaattisen. Sannjasissa näytelmän olennaisin asia oli kuitenkin sen filosofinen näkemys, ja tuntui, että näytelmän henkilöt olivat mukana vain havainnollistamassa sitä ja lausumassa sen ääneen - päähenkilöä ei edes ole nimetty, vaan häntä nimitetään vain "Askeetiksi".

Toisaalta tässäkin näytelmässä on dramaattisuutta, koska Sannjasi (askeetti) muuttuu näytelmän kuluessa rajusti. Alussa hän tuntee pitkän luola-askeesin jälkeen vihdoin vapautuneensa himoista, peloista ja kaikista muistakin tunteista - rakkaus ja kiintymyskin on vain harhaa - ja päättää lähteä maailmaan ihmisten pariin.

Sannjasi (luolansa edustalla). Silloin, kun maailmani oli kyynelten ja tuskan rumentama, minä vannoin kostavani sinulle, sinä loppumaton lume, alinomaisten valhemuotojen valtiatar. Minä etsin suojaa pimeydestä - äärettömyyden linnasta - ja taistelin petollista valkeutta vastaan päivän toisensa jälkeen, kunnes se vihdoin menetti kaikki aseensa ja lepäsi voimatonna jalkojeni edessä. Nyt, kun olen vapautunut pelon ja himon vallasta, kun usvat ovat hälvenneet ja järkeni hohtaa puhtaana ja kirkkaana, minä tahdon lähteä valheiden kuningaskuntaan ja istua sen sydämellä järkähtämättömän jäykkänä.

Hän istuutuu tien viereen ja ohikulkevat ihmiset ja heidän puheensa ja touhunsa vain vahvistavat hänen käsitystään kaiken turhuudesta. Hän pitää itseään täysin irrallisena kaikesta. Sitten ohi kulkee Vasanti, nuori tyttö, jota ihmiset pitävät saastaisena eivätkä tahdo koskettaa sen takia, ettei hänen isävainajansa ollut tahtonut palvoa heidän jumaliaan. Sannjasi puhuu hänelle ystävällisesti, antaa hänen koskea itseään eikä torju häntä luotaan, mutta on toisaalta täysin välinpitämätön häntä kohtaan.

Vasanti. Tahdotko koskettaa minuun?
Sannjasi. Tahdon, sillä minuun ei voi todellisuudessa mikään koskettaa. Minä olen aina äärettömyydessä. Sinä voit istuutua tähän, jos haluat.
Vasanti (alkaen nyyhkyttää). Älä käske minun milloinkaan lähteä pois, kun olet kerran ottanut minut luoksesi.
Sannjasi. Kuivaa kyynelet, lapsukaiseni! Minä olen sannjasi. Minun sydämessäni ei ole vihaa eikä kiintymystä. - Minä en pyydä sinua milloinkaan omakseni ja senvuoksi en voi sinua milloinkaan työntää pois luotani. Sinä olet minulle kuin taivaan sini: sinä olet etkä ole.
Vasanti. Taatto, minut ovat hylänneet jumalat ja ihmiset.
Sannjasi. Samoin minut. Minä olen hylännyt jumalat ja ihmiset. ...
Vasanti. Niinpä jään minä luoksesi. - Ethän minua jätä?
Sannjasi. Minä en tiedä enää mitään jättämisestä. Sinä voit jäädä lähelleni, mutta et kumminkaan pääse koskaan minua lähelle.

Vasanti herättää Sannjasissa kuitenkin vähitellen tunteita ja ajatuksia, joita tämä ei ymmärrä.

Sannjasi. Älä itke, lapseni, tule luokseni! Sinä olet minulle kuin kadotetun maailman huuto, kuin kulkevan tähden laulu. Sinä tuot mieleeni jotakin, mikä on äärettömän paljon enemmän kuin tämä Luonto - enemmän kuin aurinko ja tähdet. Se on suuri kuin pimeys. Minä en sitä ymmärrä. Minä en ole sitä milloinkaan tuntenut, ja senvuoksi minä sitä pelkään. Minun täytyy lähteä luotasi. - Mene sinne, mistä tulit - sinä tuntemattoman sanansaattaja!

Kohdattuaan tiellä lisäksi erilaisia ihmisiä hän ymmärtää uuden totuuden, jonka valossa hänen aikaisempi varmuutensa alkaa tuntua tyhmyydeltä. Hän on vapaa, mutta hän on vapaa maailmassa, ei sen ulkopuolella. Äärellinen on oikea ääretön, ja rakkaus tuntee sen totuuden.

Tämä on hyvin intialainen näytelmä ja kommentoi selvästi hindulaisuuden opinkappaleita. Sen teema on kuitenkin yleismaailmallinen: Mikä on hyvä tapa elää maailmassa? Onko parempi elää irrallaan toisten ja omasta tuskasta vai ei? Onko tämä edes mahdollista? Miten voi elää, jos elämä tuntuu olevan vain tuskaa ja harhaa? Miten voi löytää tasapainon sen välillä, että osallistuu maailmaan muttei sotkeudu sen valheellisuuksiin, pikkumaisuuksiin ja turhuuksiin? Miten voi olla hyvä ihminen? Vaikka pidinkin Uhrista enemmän, tämäkin näytelmä oli siis ihan mielenkiintoinen. Ja Tagoren kieli on tässäkin hyvin kaunista ja runollista.

Jo 300. bloggaus. :)

Edit 5.12.22.

Rabindranath Tagore: Sannjasi eli askeetti (Sanyasi). 34 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo. 432 sivua.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930 (rauhannobelistit 1931)

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon saivat valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, venäläinen ihmisoikeusjärjestö Memorial ja ukrainalainen ihmisoikeusjärjestö Center for Civil Liberties. Onnea näille tärkeää työtä tekeville ja rohkeille ihmisille ja järjestöille!

Vuoden 1931 rauhannobelisti, yhdysvaltalainen Nicholas Murray Butler sai palkintonsa Kellogg-Briand-sopimuksesta eli Pariisin sopimuksesta, jolla kiellettiin sodankäynti politiikan välineenä ja jonka allekirjoitti 27.8.1928 yhteensä 65 valtiota. Löysin rauhanteemaan harvinaisen hyvin sopivan kirjan, johon on koottu Butlerin eri tilaisuuksissa vuosina 1924-1930 pitämiä, valtioiden välistä rauhaa käsitteleviä puheita. Hyvin monissa niistä puhutaan juuri tästä sopimuksesta - ennen sen allekirjoittamista Butler pyrkii vakuuttamaan amerikkalaiset sen järkevyydestä ja tarpeellisuudesta, ja allekirjoittamisen jälkeen hän puhuu siitä, miten se käytännöllisen lähtökohtansa takia tekee mahdolliseksi pysyvän rauhan kansakuntien välillä. Hän pitää myös Briandin, Stresemannin ja Chamberlainin aikaansaamaa Locarnon sopimusta erittäin tärkeänä: Locarno means much more than a series of treaties. Locarno is a spirit, a point of view, a determination that, come what will, the old order shall not be restored (60).

Luin kirjaa sivulle 190 asti, minkä jälkeen se alkoi tuntua jo aika toisteiselta. Tai oikeastaan aiemminkin, mutta Butler kirjoittaa (tai puhuu) usein niin elävästi, innostuneesti ja innostavasti ja puheissa oli sen verran variaatiota - hän puolustaa esimerkiksi myös kansainvälistä sovittelua - että lukeminen sujui siihen asti. Sain kirjasta myös lisätietoa ja uuden näkökulman niihin asioihin, joista olin lukenut aikaisemmista rauhannobelistikirjoista.

Butler oli opiskellut filosofiaa, oli opiskellut myös Pariisissa ja Berliinissä ja oli 42 vuoden ajan Columbian yliopiston kansleri. Hän oli hyvin aktiivinen sekä rauhankysymyksessä että muissa yhteiskunnallisissa asioissa - kirjan alussa on lista hänen 14 kirjastaan, joissa hän käsittelee mm. demokratiaa, koulutusta ja filosofiaa. Hän oli vuonna 1912 myös varapresidenttiehdokkaana sekä tavoitteli kahdeksan vuotta myöhemmin republikaanien presidenttiehdokkuutta, muttei tullut kummallakaan kerralla valituksi.

Butler ennakoi kirjassa Euroopan maiden taloudellista yhteenliittymistä (Britannia oli tuolloin edelleen suurvalta): Signs multiply that there will shortly be at least three great economic units operating and co-operating to stabilize national economic effort and international trade development. These are the United States of America, the coming economic union of the States of Europe, and the British Commonwealth of Nations. (xii)

Vaikka Yhdysvallat ei koskaan liittynytkään aikaisemman presidentin Woodrow Wilsonin ajatuksen pohjalta syntyneeseen Kansainliittoon (Butlerin mielestä tämä johtui osaksi siitä, että englanninkielinen nimi League of Nations herätti amerikkalaisten mielessä epäilyttäviä assosiaatioita esimerkiksi rikollisliigoista), amerikkalaiset olivat Butlerin kirjasta päätellen kuitenkin melkoisen aktiivisesti mukana Kansainliiton toiminnassa enemmän tai vähemmän epävirallisissa, mutta kuitenkin tärkeissä rooleissa.  ... the American people through representation and activities in their sphere of Liberty have co-operated with the League of Nations eagerly and from the time of its establishment for the accomplishment of its high purposes (186). Butler kannattaa vahvasti Yhdysvaltain osallistumista maailman asioihin positiivisessa roolissa, rauhan ja sovun edistäjänä sekä moraalisena ja älyllisenä johtajana (hän ei ollut kovin vaatimaton), ja harmittelee sitä ettei USA ollut liittynyt Kansainliittoon. Eräässä puheessaan hän luettelee innostuneesti Kansainliiton hyviä aikaansaannoksia tuohon mennessä.

Butler tuntuu järkevältä ja asioista hyvin perillä olevalta ihmiseltä, mutta silti hän vaikuttaa hämmästyttävän sokealta vuoden 1928 puheessa, jossa hän kirjoittaa Saksan ja Japanin rauhantahdosta sekä Saksan (ja USA:n!) olemattomasta armeijasta: Both in Germany and in Japan ruling public opinion and governmental policy are more closely in harmony and each is marked by a strong peace-loving and peace-building tendency. It must not be forgotten that Germany is wholly disarmed both on land and on sea, that Great Britain has no army of any consequence, that the United States has none, and that France has greatly reduced both the period of compulsory military service and the number of men with the colors. (153) Ehkä nämä asiat pitivätkin tuolloin jossain mielessä paikkansa - saksalainen poliitikko Gustav Stresemannhan oli saanut rauhanpalkinnon Locarnon sopimuksen takia vuonna 1926 - ja vasta myöhempi vallanvaihto Saksassa muutti ne Saksan osalta. Saksassa oli kuitenkin mm. jätti-inflaation takia 1920-luvulla suuria ongelmia.

Butler ehdottaa Pariisin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen yhdeksää menettelytapaa, joista kahdeksannessa puhutaan kiinnostavasti "itämaiden" ja niiden asukkaiden turvallisuudesta ja oikeuksista: Develop, in co-operation with the League of Nations or otherwise, a plan for safeguarding the peoples of the Orient and for protecting them from exploitation by any people, government, or private interest while they are adjusting their social, economic and political organization to present-day conditions. (167-168) Tätä voi minusta pitää tuohon aikaan hyvin edistyksellisenä ajatuksena, koska se toteutuessaan olisi rajoittanut siirtomaavaltojen tai niiksi haluavien väärinkäytöksiä ja ahneutta. Eräs syy siihen, miksi Butler piti Kansainliittoa hyvänä asiana, oli se, että muistaakseni myös siirtomaiden edustajilla oli siinä mahdollisuus saada äänensä kuuluviin ja vaatia valloittajamailta oikeutta kansoilleen ja mailleen.

Butler sanoo itsekin, että pelkkä sotien kieltäminen ei estä niitä, mutta hänen mielestään Pariisin sopimus antoi välineet siihen, että sodista tulisi käytännössä mahdottomia. Ensimmäinen askel oli sodan kieltäminen politiikan välineenä. Toinen tärkeä askel oli hyökkääjän määrittely valtioksi, joka on suostunut sopivansa kansainväliset kiistat sopimisen, välimiesmenettelyn tai oikeudellisen prosessin kautta, mutta ryhtyy sotatoimiin tekemättä näin. Näin tämän valtion johto ei voisi väittää sotaansa puolustussodaksi, "erikoisoperaatioksi" tai muuten oikeutetuksi. Kolmas, olennainen askel oli se, että mikään sopimuksessa mukana oleva valtio ei puolueettomuudenkaan suojissa anna tukea, apua tai resursseja tällä tavoin määritellylle hyökkääjävaltiolle, jolloin sen sodankäynti käy lyhyessä ajassa mahdottomaksi. (85-86)

Idea kuulostaa hyvältä, mutta se ei ikävä kyllä toimi silloin, kun valtion johtaja ei välitä tippaakaan sopimuksista, rehellisyydestä tai oikeudenmukaisuudesta - senkin takia, että isossa maassa on paljon resursseja sodankäyntiin ja että valtiot ovat voineet kerätä itselleen aseita kauan aikaa. En tiedä, pidetäänkö näin vanhaa sopimusta enää sitovana kansainvälisessä oikeudessa (itse en ollut koskaan kuullut tästä sopimuksesta ennen rauhannobelisteihin tutustumista, joten ehkä se ei ole enää voimassa), mutta jos pidetään ja jos Neuvostoliitto oli aikoinaan allekirjoittanut Pariisin sopimuksen, siihen voitaisiin kuitenkin osaltaan vedota Putinia vastaan.

Ihan omana mielipiteenäni: Pitäisi suorittaa yhteinen aseidenriisunta, jossa kaikki valtiot vähentävät valvotusti ja todistetusti aseitaan samaan aikaan (ilman mahdollisuutta tehdä uusia), ja luopuvat vähitellen kaikista ydinaseista, jotka pitäisi kieltää kokonaan. Ja pitäisi kehittää tapoja estää vallan keskittyminen yhdelle ihmiselle ja edistää todellista demokratiaa monipuolisesti kaikissa maissa. (Tiedän - miten? Mutta tätä varten on olemassa esimerkiksi rauhantutkimus.) Muistelen lukeneeni, että Saksassa on laki, joka antaa kansalaisille laillisen oikeuden kieltäytyä epäoikeudenmukaisiksi, vääriksi ja rikollisiksi kokemistaan teoista ilman seurauksia. Tällainen laki pitäisi kansainvälisillä sopimuksilla saada jokaiseen maahan, jolloin johtajat eivät voisi pakottaa kansalaisiaan rikoksiin ja hirmutekoihin. Se saisi aikaan myös sen, että yksittäiset sotilaat olisivat henkilökohtaisesti vastuussa teoistaan eivätkä voisi sanoa vain noudattaneensa käskyjä.

Butlerin kirja on amerikkalaiseksi kirjaksi hyvin poikkeuksellinen, koska siinä on kirjoituksia kolmella kielellä: suurin osa kirjasta (245 sivua) on englanniksi, mutta sen lisäksi siinä on kahden puheen käännökset ranskaksi sekä pitkä saksankielinen puhe. Kirjassa on kummallista se, että Butler ei siinä kertaakaan mainitse amerikkalaista Frank B. Kelloggia, joka oli vuonna 1929 saanut Nobelin rauhanpalkinnon juuri tuosta Kellogg-Briand-sopimuksesta eli sodat kieltävästä Pariisin sopimuksesta, josta kirjassa puhutaan paljon. Aristide Briandia hän sitävastoin ihailee paljon, ja koko kirjakin on omistettu Briandille. Kirjan lopussa on pitkä henkilö- ja asiahakemisto.

The path to peace lies away from the dark and tangled forest of militarism and of national self-sufficiency and boastful pride wherever these exhibit themselves. It leads out toward the bright open highlands of international understanding, international co-operation and international accomplishment. In words which M. Briand has made famous: "One need not believe in peace blindly, but one must believe in it profoundly." (xiii)

Edit 4.12.22.

Nicholas Murray Butler: The Path to Peace. Essays and Addresses on Peace and Its Making, 1930. Charles Scribner's Sons. 301 tekstisivua ja 16 sivun hakemisto.

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950, ja Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin: Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957

Luin jokin aika sitten Eino Palolan eurooppalaisista kuuluisuuksista kertovan pienen kirjan, ja pidin sen kirjoitustyylistä niin, että etsin luettavakseni muitakin Palolan kirjoja. Vuosina 1816-1858 syntyneistä (aikanaan) tunnetuista eurooppalaisista ja yhdysvaltalaisista kirjailijoista kertova jyhkeä kirja Brontësta Lagerlöfiin oli iso ja painava opus, toisin kuin tuo edellinen, mutta koska siinä käsiteltiin yhteensä 63 kirjailijaa, yksittäiset luvut olivat sopivan pituisia kerralla luettaviksi.

Vaikka kirjassa oli monia nykyäänkin tunnettuja klassikkokirjailijoita (esimerkiksi kirjan nimessä mainitut Brontën sisarukset ja Selma Lagerlöf), siinä oli hyvin paljon myös ainakin minulle tuntemattomia nimiä. Minusta heistäkin oli kuitenkin mielenkiintoista lukea, koska heidän elämäkertojensa myötä avautui näköaloja eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan sekä perhe-elämään ja lastenkasvatustapoihin 1800-luvulla (Brontën sisarusten isä tuntuu esimerkiksi olleen aika kammottava). Teksti on elävää ja helppolukuista, ei akateemisen kuivaa, eikä siinä jaaritella turhista. Palola on tehnyt kirjan kanssa todella paljon töitä: hän on lukenut kirjailijoiden teosten lisäksi heihin liittyviä elämäkertoja ja kriittisiä teoksia ja tiivistänyt ne tällaisiksi lyhyiksi teksteiksi. Hän on myös valikoinut kirjaan kuvia kirjailijoista ja heidän elämäänsä liittyvistä paikoista ja ihmisistä - kirjan kuvitus on todella runsas. Palola ei ole kirjoittanut kaikkia kirjan elämäkertakuvauksia itse, vaan venäläisistä ja puolalaisista kirjailijoista on kirjoittanut Sulo Haltsonen, myös hyvin.

Kirjailijakuvaukset ovat lyhyitä elämäkertoja, eikä kirjailijoiden teosten sisällöistä puhuta paljonkaan, vaikka Palola mainitseekin kirjailijan tärkeimmät teokset ja saattaa kertoa jotain myös niiden vastaanotosta. Kirjoitusajankohta näkyy tekstin asenteissa tunnetusti homoseksuaalisista kirjailijoista puhuttaessa. Nykyään elämäkertojen kirjoitusperiaatteet ovat varmasti muuttuneet ja tarkentuneet ja niissä saatettaisiin painottaa toisenlaisia seikkoja, mutta jos haluaa ytimekästä ja paljon Wikipedia-artikkelia eloisampaa ja seikkaperäisempää tietoa kirjassa käsiteltyjen kirjailijoiden elämästä, tähän kirjaan kannattaa hyvinkin tarttua.

Vain viisi kirjan kirjailijoista (kolmessa luvussa, koska Charlotte, Emily ja Anne Brontësta kerrotaan samassa luvussa) on naisia. Mm. nykyisin unohtuneita tanskalaisia kirjailijoita kirjassa on paljon, ja mukana ovat tietysti kaikki Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneet kirjailijat. (Tai eivät kaikki, kirjoissa ei kerrota esimerkiksi Rudolf Euckenista tai Winston Churchillista, jotka tunnetaan paremmin muista asioista kuin kaunokirjallisuudesta.) Kirjassa on eurooppalaisten lisäksi vain muutama amerikkalainen kirjailija.

Luin myös kirjan vuonna 1957 ilmestyneen jatko-osan Heidenstamista Undsetiin (vuosina 1859-1881 syntyneet kirjailijat). Tämä kirja ilmestyi postuumisti Palolan kuoleman jälkeen, joten 17 tämän myöhemmän kirjan elämäkerroista ovat kirjoittaneet muut kirjoittajat. Mielestäni tässä kirjassa kirjailijoiden teokset saivat enemmän tilaa kuin edellisessä. Kirjallisuuskäsitys oli tässäkin teoksessa hyvin kapea - naiskirjailijoita oli kirjan 72:sta kirjailijasta viisi, ja intialaisnobelistia Rabindranath Tagorea ja joitakin amerikkalaisia lukuun ottamatta kaikki kirjailijat olivat eurooppalaisia. Onneksi käsitys hyvästä kirjallisuudesta on nykyään paljon laajempi. Homouteen suhtauduttiin tässä kirjassa hyvin neutraalisti, toisin kuin edellisessä teoksessa, vaikka esimerkiksi Andre Gide kuvasi kirjoissaan avoimesti homoseksuaalisuutta.

Joskus kävi mielessä kysymys siitä, miksi luen näitä, mutta sitten innostuin taas. Tekstit ovat hyvin kirjoitettuja ja runsaasti kuvitettuja ja ne avasivat ikkunan 1800-luvun ja 1900-luvun alun elämään, esimerkiksi siihen, että tunnetut kirjailijat olivat oman aikansa ihailtuja superjulkkiksia, ja että ihmiset erosivat myös tuolloin. Kirjat on myös tehty rakkaudesta kirjoihin ja kirjallisuuteen. Hyvin harva näiden kirjojen kirjailijoista oli sellaisia, joita olen lukenut tai aikoisin lukea, mikä on hyvä - en yleensä tahdo tietää lukemieni kirjojen kirjailijoista ennen lukemista mitään, joten jos kirjailijat olisivat olleet lukulistallani, en olisi tahtonut lukea heidän elämästään.

Yleissivistyksen lisääntymisen kanssa on vähän niin ja näin, koska mieleeni eivät todellakaan ole jääneet kaikki kirjojen kirjailijat ja heidän elämänkulkunsa, mutta sainpahan lisätietoa itselleni (ainakin nimeltä) tuttujen vanhempien kirjailijoiden elämästä. Ja kuten sanottu, myös eurooppalaisesta ja vähän amerikkalaisestakin kulttuurihistoriasta ja menneiden aikojen elintavoista. Tarinoita oli kiinnostavaa lukea myös siksi, että monet olivat "vaikeuksien kautta voittoon" -kertomuksia: monen kirjailijan kohdalla ei ollut mitenkään itsestään selvää, että hänestä tulisi kirjailija, varsinkaan kuuluisa, vaan jotkut etsivät tietään kauan aikaa eikä heidän elämänsä ollut helppoa.

Lisäys 6.12.22: Innostuin laskemaan, kuinka monen kirjojen kirjailijoiden teoksia olen lukenut, ja sain tulokseksi noin 43, mikä on yllättävän paljon. Monelta olen lukenut vain yhden tai joskus useamman novellin tai jonkin runon (joka on kuitenkin jäänyt hyvin mieleen), mutta silti, ja joiltakin olen lukenut kokonaisia romaanejakin.

Lisäys 8.8.23: Bibliophilos-lehdessä 4/2022 on Maiju Kortteen artikkeli Sulo Haltsonen - perinteen kerääjä ja tiedonvälittäjä (s. 21-25). Sen mukaan inkerinsuomalaisen Haltsosen kielitaito oli ällistyttävä: hän kävi kirjeenvaihtoa suomen ja ruotsin lisäksi venäjän, viron, puolan, saksan, ranskan, englannin, tsekin, romanian, tanskan, norjan, liettuan ja kreikan kielillä.

Kirjassa Brontësta Lagerlöfiin käsitellyt kirjailijat: Brontën sisarukset, Gustav Freytag, János Arany, Theodor Storm, Ivan Sergejevitš Turgenjev, Charles Kingsley, George Eliot, Gottfried Keller, Walt Whitman, Theodor Fontane, Charles Baudelaire, Gustave Flaubert, Feodor Mihailovitš Dostojevski, Henri Murger, Goncourt-veljekset, Aleksandr Nikolajevitš Ostrovski, Sándor Petöfi, Alexandre Dumas nuorempi, Conrad Ferdinand Meyer, Mauri Jókai, Viktor Rydberg, Henrik Ibsen, George Meredith, Leo Nikolajevitš Tolstoi, Frédéric Mistral, Payl Heyse, Nikolai Semenovitš Leskov, Björnstjerne Björnson, Jonas Lie, Giosue Carducci, Mark Twain, Charles Algernon Swinburne, Sully-Prudhomme, Francis Bret Harte, Alphonse Daudet, Emile Zola, Thomas Hardy, Carl Snoilsky, Antonio Fogazzaro, Paul Verlaine, Detlev von Liliencron, Anatole France, Holger Drachmann, Henryk Sienkiewicz, J. P. Jacobsen, Alexander L. Kielland, August Strindberg, Guy de Maupassant, Robert Louis Stevenson, Pierre Loti, Arne Garborg, Paul Bourget, Jean Arthur Rimbaud, Emile Verhaeren, Oscar Wilde, George Bernard Shaw, Herman Bang, Joseph Conrad, Hermann Sudermann, Henrik Pontoppidan, Karl Adolf Gjellerup ja Selma Lagerlöf.

Kirjassa Heidenstamista Undsetiin käsitellyt kirjailijat: Verner von Heidenstam, Knut Hamsun, Arthur Conan Doyle, Anton Pavlovitš Tšehov, Gustaf Fröding, Rabindranath Tagore, Arthur Schnitzler, Oscar Levertin, Maurice Maeterlinck, Gerhart Hauptmann, Maurice Barrès, Gabriele d'Annunzio, Richard Dehmel, Erik Axel Karlfeldt, Miguel de Unamuno y Jugo, Stefan Zeromski, William Butler Yeats, Dmitri Sergejevitš Merežovski, Rudyard Kipling, Romain Rolland, Jacinto Benavente, H. G. Wells, Per Hallström, Johannes Jørgensen, Sigbjørn Obstfelder, Wladyslaw Reymont, Arnold Bennett, Luigi Pirandello, John Galsworthy, Edmond Rostand, Stefan George, Paul Claudel, Maksim Gorki, Albert Engström, Martin Andersen Nexø, Hjalmar Söderberg, Edgar Lee Masters, André Gide, A. I. Kuprin, I. A. Bunin, Marcel Proust, Theodore Dreiser, Paul Valéry, Charles Péguy, Colette, Johannes V. Jensen, Jakob Wassermann, William Somerset Maugham, Hugo von Hofmannsthal, Gilbert Keith Chesterton, Robert Frost, Thomas Mann, Rainer Maria Rilke, Willa Cather, Jack London, Sherwood Anderson, Olav Duun, Hermann Hesse, Carl Sandburg, A. H. Tammsaare, John Masefield, C. F. Ramuz, E. M. Forster, Harry Søiberg, Cora Sandel, Giovanni Papini, Roger Martin du Gard, Stefan Zweig, Juan Ramón Jiménez, Virginia Woolf, James Joyce ja Sigrid Undset.

Kirjan Heidenstamista Undsetiin kirjoittajat: Eino Palola, Sulo Haltsonen, Mikko Kilpi, Ville Repo, Eva Lampén, Eeva Niinivaara, Eila Pennanen, Kyllikki Mäntylä, Kirsi Kunnas ja Tyyni Tuulio.

Edit 3.12.22, pari pidempää lisäystä 6.12.22, 8.8.23.

Eino Palola (ja Sulo Haltsonen): Brontësta Lagerlöfiin. Maailmankirjallisuuden suurimpien mestarien elämäkertoja, 1950. WSOY. 474 kuvaa. 627 sivua.

Eino Palola (toim.): Heidenstamista Undsetiin. Suurten kirjailijain elämäkertoja, 1957. WSOY. 457 kuvaa. 544 sivua. 

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet, 1962)

Jostain kumman syystä en lukenut lapsena Tove Janssonin Muumi-kirjoja, vaikka luin paljon kaikenlaista muuta. Parikymmentä vuotta sitten luin Muumipapan ja meren, ja vaikka pidin sen tunnelmasta, ajatuksista ja filosofisuudesta, en jatkanut muumien lukemista. Muumipappa ja meri tuntui riittävän, koska se oli niin hieno.

Nyt luin sitten Janssonin novellikokoelman Näkymätön lapsi, ja se oli ihana. Kirjan tarinat ovat pieniä helmiä tunteista, tarpeesta olla yksin, olla oma itsensä ja tehdä omia juttujaan ja toisaalta lähestyä toisia, kertomuksia seikkailun kaipuusta ja nähdyksi ja oikein kohdelluksi tulemisen tarpeesta, toiveesta olla ainutlaatuinen ja merkityksellinen jonkun silmissä, ystävyydestä ja vapaudesta ja vapautumisesta. Tapahtumat ovat useimmiten pieniä, mutta silti tärkeitä, kuten usein elämässä. Pidin kirjassa siitä, että jokaisen annettiin olla sellainen kuin on, vaikka tämä olisi ollut muiden mielestä kummallista.

Hän sukelsi suureen, vihreään laineeseen, hän istuutui matolleen ja purjehti sähisevään, valkoiseen kuohuun. Hän sukelsi jälleen, hän sukelsi ihan pohjaan saakka.
          Maininki toisensa jälkeen vyöryi hänen ylitseen läpinäkyvän vihreänä. Sitten Vilijonkka nousi taas pinnalle aurinkoon ja sylki ja nauroi ja huusi ja tanssi mattoineen tyrskyissä.
          Näin hauskaa hänellä ei ollut elämässään ollut.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, 1982 (Det osynliga barnet och andra berättelser, 1962). WSOY. Kuvitus: Tove Jansson. 168 sivua.

100 asiaa avaruudesta, 2017 (100 Things to Know About Space)

Jos kaipaa tajunnanräjäyttäviä asioita, kannattaa lukea avaruudesta, koska siellä eivät normaalimaailmamme fysiikan lait tunnu pätevän, etäisyydet, mittakaavat ja koot ovat ihan käsittämättömiä, ja eri planeettojen, tähtien ja muiden taivaankappaleiden (vai pitäisikö sanoa universumin kappaleiden, tai universumin osasten?) olosuhteet ovat usein surrealistisia ja uskomattomia. Luovuin jo parikymmentä vuotta sitten yrityksestä ymmärtää syvällisesti tähtitieteeseen liittyviä asioita (päätin keskittyä biologiaan, sosiologiaan, psykologiaan ja yleensä humanistisiin tieteisiin, jotka kiinnostavat enemmän), mutta tällainen lasten tietokirja sopi minulle mainiosti.

Vaikka kirjan kohderyhmänä ovat lapset, aikuinenkin saa siitä paljon. Siinä oli runsaasti ainakin minulle uusia asioita, jotka ovat usein hämmästyttäviä tai sitten yleistiedon kannalta kiinnostavia. Yleensä yhdellä sivulla käsitellyn aiheen otsikko antaa perusfaktan, jota sitten laajennetaan ja syvennetään sivulla lisää - kirjassa on yllättävän paljon tietoa. Kirjan kuvitus on upea, liittyy saumattomasti tekstiin ja selkeyttää sitä. (Vähän legoukkojen tapaisten ihmishahmojen toivoisi kyllä olevan useammin naisten näköisiä.) Kirjassa on myös usein huumoria, joko kuvituksessa tai tekstissä.

Tässä joitakin kirjan tiedonjyviä:

Komeettavarmoja sateenvarjoja myytiin aikoinaan suojaamaan ihmisiä katastrofilta.
Jupiterin kuun Europan kuumat suolavesilähteet ovat 20 kertaa korkeammat kuin Everest.
Aurinkokunnan reuna on tuhat kertaa kauempana kuin Pluto.
Selvitäkseen matkasta Marsiin miehistön pitäisi horrostaa.
Maan ydin on kuumempi kuin Auringon pinta.
Kansainvälinen avaruusasema (ISS) on maksanut tähän mennessä arviolta 116 miljardia euroa, enemmän kuin mikään muu historiassa.
Metallit avaruudessa voivat sulautua toisiinsa yllättäen.
Voisit ohjata asteroidia maalaamalla sen valkoiseksi.

Kiikkuvan kirjapyllyn 8-vuotias kyselyikäinen on pitänyt paljon tästä sekä 100 asiaa, jotka haluat tietää -kirjasta. Kirjavinkeissä kerrotaan 100 asiaa... -sarjan joistakin muista kirjoista, muttei tästä.

Edit 27.11.22, 29.11.22.

100 asiaa avaruudesta. Kirjoittanut Alex Frith, Alice James & Jerome Martin. Kuvittanut Federico Mariani & Shaw Nielsen, 2017 (100 Things to Know About Space, ei alkuteoksen julkaisuvuotta). Lasten keskus. Suomentaja: Reija Jousjärvi. 128 sivua.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (The Red House Mystery, 1922)

En ole varmastikaan ainoa, jolla on hyviä muistoja Nalle Puhista, ja kyllä, tämä on Nalle Puhin kirjoittajana tunnetun ja rakastetun englantilaisen kirjailijan dekkari. Kuten Milne sanoo mainiossa esipuheessaan dekkarien kirjoittamisesta, salapoliisiromaanit ovat hänen intohimonsa. Hänellä on myös vakaat käsitykset siitä, miten ne pitäisi kirjoittaa. Näitä hän avaa kirjoituksessaan hauskasti, ja kirjansa hän on kirjoittanut aika lailla näiden käsitysten mukaan. Suomentaja Risto Hannula sanoo, että Milnen salapoliisiromaania pidetään alan perusteoksissa yleensä itsestään selvänä klassikkona, mutta minä en kyllä ollut kuullut siitä ennen.

Mietin ensin, haluanko lukea tätä kirjaa, koska aikuisten dekkarit ja lastenkirjat eivät tuntuisi ensi katsomalta sopivan yhteen, mutta tämä salapoliisiromaani on leppeä, humoristinen ja hyväntuulinen. Sen sankari on vaeltajatyyppi Antony Gillingham, joka sattuu paikalle Mark Ablettin omistamaan punaiseen taloon juuri kun sieltä on löydetty 15 vuotta Australiassa viettänyt, samana päivänä paikalle saapunut huonomaineinen veli Robert ammuttuna. Juoneen liittyy myös Mark Ablettin sihteeri ja serkku Matthew Cayley. Koska talon isäntäkin on kadonnut ja talossa sattuu olemaan vieraana Antonyn ystävä Bill Beverley, Antony jää todistajana taloon kuolinsyyntutkimukseen asti ja alkaa selvittää murhaa ystävänsä Bill auliina Watsoninaan.

- Näetkö, Antony kysyi lopulta.

- Mitä?
- Aitaa tuolla toisella puolella.
- Mitä siitä?
- Se vain on aika hyödyllinen.
- Sanoi Sherlock Holmes arvoituksellisesti, Bill lisäsi. - Hetkeä myöhemmin hänen ystävänsä Watson paiskasi hänet lammikkoon.
Antony nauroi.
- Minä toimin hyvin mielelläni sherlockmaisesti, hän sanoi. - Olet aika epäreilu kun et lähde leikkiin mukaan.
- Miksi tuo aita on hyödyllinen, parahin Holmes, Bill kysyi tottelevaisesti. (149)

Juoni ei ollut uskottavin mahdollinen eikä kirja minusta loppujen lopuksi kovin mieleenjäävä. Oli tämä silti hauskaa luettavaa, koska siinä oli vähän samanlaista seikkailuhenkeä ja juonenkäänteitä kuin Viisikoissa sekä huumoria (A. A. Milne oli tunnettu myös pilalehti Punchin humoristina), ja päähenkilöt olivat sympaattisia.

Kannen postilaatikkokuva selittyy sillä, että kirjan tapahtumat saavat alkunsa Robertin kirjeestä Markille. Laatikossa on kuningatar Elisabetin nimikirjaimet, ja aloin miettiä, pitääkö Brittein saarilla nyt uusia kaikki valtion postilaatikot, kun hallitsija on kuningatar Elisabetin kuoleman jälkeen vaihtunut. Sain selville, että ei, mikä on ekologista, järkevää ja historiaa kunnioittavaa. Toimivia ja käyttökelpoisia postilaatikoita ei vaihdeta, vaan Brittein saarilta saattaa löytyä Elisabetin mukaan nimettyjen laatikkojen lisäksi vielä kahden kuningas Yrjön (George) aikaisia postilaatikkoja (vuodet 1910-1952), ja mahdollisesti jopa kuningatar Viktorian aikaisia laatikkoja (tieto täältä).

Edit 26.11.22.

A. A. Milne: Punaisen talon arvoitus, 1995 (1. painos 1973) (The Red House Mystery, 1922; toinen painos esipuheen kanssa 1949). WSOY, Sapo-sarja 154. Suomentaja: Risto Hannula. Kannen tekijä kirjastotarran alla. 209 sivua.

Dan Green ja Rachel Katstaller: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019

Charles Darwin on yksi suuria sankareitani - melkein kaikki, mitä hän havaintojensa ja tutkimustensa perusteella päätteli 1800-luvulla, pitää tietääkseni paikkansa, ja se mitä hän päätteli on tärkeää, johdonmukaista ja loogista sekä auttaa selittämään hyvin monia asioita. (Iso hatunnosto myös nuorelle Alfred Russell Wallacelle, joka oli Darwinista riippumatta kehittänyt samanlaisen evoluutioteorian, mikä innosti Darwinin vihdoin julkistamaan oman teoriansa samaan aikaan Wallacen kanssa.) Evoluutioteorian lisäksi Darwin kiinnitti huomiota myös pienempiin asioihin: hän selvitti esimerkiksi kastematojen merkityksen maataloudelle ja yleensä maan hyvinvoinnille ja ravinteikkuudelle. Darwinin luonteessa, toiminnassa tai mielipiteissä ei myöskään ole sellaisia sankaruuden säihkettä himmentäviä ikäviä piirteitä kuin joissakin muissa menneisyyden tutkijoissa, taiteilijoissa tai vaikka filosofeissa.

Olen ennen blogiaikaa lukenut upeasti kuvitetun ja kiinnostavan englantilaisen tietokirjan Beagle-laivan historiallisesta retkestä, mutta Lajien syntyyn tai muihin Darwinin klassikoihin en ole ainakaan vielä päässyt käsiksi. Sitä odotellessa oli mukava lukea tämä kooltaan pieni mutta sisällöltään suuri lapsille suunnattu kirja, joka kuuluu samaan sarjaan aiemmin lukemani Marie Curiesta kertovan kirjan kanssa. Alan pitää sarjan kirjoista koko ajan enemmän: kirjan teksti ja kuvat tukevat toisiaan mainiosti, kuvitus on suhteellisen realistista mutta silti modernia (esimerkiksi Darwinin tukka ja parta ovat vihreät kirjan loppuosaan saakka, minkä jälkeen ne muuttuvat vaaleanpunaisiksi), ja teksti antaa lyhyenäkin hyvän käsityksen Darwinin elämänkulusta sekä lisäksi evoluutioteorian sisällöstä. Tästä kirjasta ei tosin tullut sellaista tunnetta kuin Marie Curiesta kertovasta kirjassa, että sen tarkoituksena on innostaa lapset tutkijan uralle. Kirja on kuitenkin oikein hyvä, sympaattinen ja käyttökelpoinen esitys eräästä tutkijasta, joka toi ihmisten maailmankuvaa paljon lähemmäksi todellisuutta.

Piritta Maavuoren käännös on huolellista työtä ja toimii hienosti. Kirjan lopussa on aikajana Darwinin elämästä sekä sanasto, joka on aihetta ennestään tuntemattomalle (lapsi)lukijalle varmasti hyödyllinen, mutta suomenkielisessä versiossa ei ehkä tarvittaisi sanan "pappi" selitystä.

Dan Green: Charles Darwin. Pieni opas suureen elämään, 2019 (Little Guides to Great Lives - Charles Darwin, 2018). Etana Editions. Kuvitus: Rachel Katstaller. Suomennos: Piritta Maavuori. 64 sivua.

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001

Luin joskus parikymmentä vuotta sitten suomen kielen tutkijan ja opettajan Matti Punttilan tätä kirjaa edeltäneen kielikaskukokoelman Haaskannäköinen tyttö (1998) ja pidin siitä. Tartuin siis mielelläni tähän kirjaan kun löysin sen antikvariaatista: kielivitsejä, mikäs sen hauskempaa.

Vaikka muuten osaisi vierasta kieltä hyvin, vitsien ymmärtäminen toisella kielellä on usein vaikeaa, etenkin kun niihin tarvitaan usein kielitaidon lisäksi kulttuuritietoutta. Punttila antaa tästä hyvän esimerkin alkusanoissaan: hänen hyvin suomea osaava virolainen ystävänsä ei ymmärtänyt, millä tavalla on huvittavaa, että puhelinkolikko on viroksi "Ringa Ropo". Vitsin ymmärtääkseen täytyy tietää, että sana ropo tarkoittaa pikkurahaa, osata ruotsia tarpeeksi tietääkseen, että ringa tarkoittaa 'puhelimella soittamista' ja lisäksi olla tietoinen Ringa Ropo -nimisen suomalaisen naisurheilijan olemassaolosta. (Tämä viimeinen saattaa aiheuttaa sen, että vitsi ei avautuisi nuoremmille suomalaisillekaan.) Kirjan lukeminen harjoittaa siis kieli- ja assosiaatiolihaksia.

Jotkut kirjan vitseistä ovat jokseenkin härskejä, mutta kokonaisuutena kirja oli leppeää ja mukavaa lukemista. Kaskut on jaoteltu murrevitseihin, muunkielisten suomen käyttöön, muihin kieliin (hätä ei lue lakia - nöden studerar icke juridik), nimivitseihin, sanaleikkeihin, puhevikoihin, sivistyssanoihin ja muuhun hienosteluun (plasmat sekaisin), äidinkieleen ja kielioppiin, onomatopoetiikkaan, kielentutkimukseen ja -tutkijoihin, sanoihin ja merkityksiin, kielikuvien kukkasiin sekä kirjoittaessa sattuneisiin kielikompiin.

Mitä on viroksi: Älä tee huorin? Ällös sitte humpsutteles toiste tupsukoihe juures.

Ketkä ovat kolme Suomen vaarallisinta naista? Miina, Ansa ja Paula.

Pilkettä silmäkulmaan, sanoi akka kun ukkoa klapilla päähän iski.

Mikä on siivoojien lääkekuuri? Pölykapseli.

- Taivuta sana juoda.
- Juon, join, olen juonut.
- Entä futuurissa?
- Tulen olemaan päissäni.

Päättäkää päivänne Katriina-kahvilla! 

Kirjassa on kuvituksena Matti Punttilan kollegan Irma Nissisen mainioita kuvia. Kirjan kansikuva liittyy anekdoottiin 1800-luvun kielentutkijasta M. A. Castrénista: M. A. Castrén poikkesi tutkimusmatkallaan vienankarjalaisessa kylässä, jossa tunnettiin suurta kiinnostusta oppinutta miestä kohtaan. Kun Castrén kertoi olevansa kielentutkija, käsitti väki sanan perin ahtaasti. Muuan eukko työnsi oitis kielensä pitkälle ulos ja selitti tietävästi: - Katšo, terve teä minun kieli on ain ollun enkä ole kuullun et muijenkaa kiel ois märäntyn!

Matti Punttila: Pilkettä silmäkulmaan. Kielikaskuista sanaleikkeihin, 2001. WSOY. Kuvitus: Irma Nissinen. 290 sivua.

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011

Kirjoitin Satu Itkosen nykytaidetta käsittelevästä kirjasta lokakuussa, ja nyt satuin lukemaan toisen hänen taidekirjansa. Kirja kertoo monipuolisesti erilaisista taideteosten elementeistä, esimerkiksi sommittelusta ja rakenteesta, tekoajasta, äänestä, kehollisuudesta ja moniaistisuudesta, materiaalista ja tekotavasta. Nämä tieto-osuudet ovat kuitenkin vain osa kirjaa ja ponnahduslauta näitä tekstejä seuraaville tehtäville, joissa sovelletaan annettuja tietoja. Tehtävät ovat hyvin monipuolisia ja antavat kuvataiteen katsojalle erilaisia tapoja tarkastella ja kokea taideteoksia.

Kirjan loppuosa (luvut Taidekuvat ryhmien käytössä ja Käytännön vihjeitä) on suunnattu enemmänkin taidetta työssään käyttäville ammattilaisille, mutta alkuosa soveltuu hyvin myös yksittäiselle taiteesta kiinnostuneelle ihmiselle. Kirjassa on paljon tekstiä tukevia kuvia, ja se on mielestäni oikein hyvä ja erikoislaatuinen taidekirja: ei taidehistoria, ei yksittäisiin taideteoksiin keskittyvä opus, ei taiteen teoriaa, vaan tavallaan kaikkia näitä: katsojaa itseään aktivoiva teos kaikkien taidekuvien katseluun ja kokemiseen, taiteen löytämiseen omalla tavalla.

Taide kutsuu luokseen kaikkia riippumatta taustatiedoista tai koulutuksesta. Taiteesta nauttimiseen tarvitaan ennen kaikkea uteliasta mieltä. (7)

Satu Itkonen: Taidekuvan äärellä. Katso, koe, jaa, 2011. Kansanvalistusseura. Kannen kuvassa Eero Järnefeltin teos Raatajat rahanalaiset (Kaski). Graafinen suunnittelu ja taitto: Markus Itkonen. 120 sivua.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016

Titia Schuurman on tehnyt hienon työn etsiessään ja suomentaessaan englanniksi kirjoitettuja intialaisia nykynovelleja, intialaista kirjallisuuttahan ei ole paljon saatavilla suomeksi. Hän on myös kirjoittanut kirjaan kiinnostavat saatesanat intialaisesta kirjallisuudesta 2000-luvulla, kirjailijaesittelyt sekä kattavan sanaston kirjassa käytetyistä intialaisista sanoista.

Nykyään englanninkielisellä kirjallisuudella on kotimaassa Intiassa valtavat markkinat, ja se on sekä kasvanut määrällisesti että monipuolistunut niin, että ennen marginaalissa olleet äänet (sukupuoleen, yhteiskuntaryhmään tai maantieteellisiin alueisiin liittyvät) ovat vahvistuneet (s. 8). Kirjan novellit antavatkin hyvin monipuolisen kuvan intialaisesta kirjallisuudesta. Seitsemän kymmenestä kirjan kirjoittajasta on naisia, ja mukana on myös avoimesti queer-identifioituva kirjailija. Tyylilajit vaihtelevat realismista ja arjen tapahtumista vampyyritarinaan ja uuskummaan, tapahtumapaikat trooppisesta Etelä-Intiasta sodan runtelemaan Kashmiriin sekä Koillis-Intiaan. Novellit antavat elävän ja värikkään, vaikka usein surullisen kuvan nyky-Intiasta.

Kirjassa yllätti novellien yhteiskunnallisuus. Vaikka joukossa on myös kevyempiä novelleja, monet niistä käsittelevät yhteiskunnallisia epäkohtia - korruptiota, poliisiväkivaltaa, maan anastusta köyhiltä, rikkaiden epäoikeudenmukaisuutta, levottomuuksia Kashmirissa tai Koillis-Intiassa, köyhyyttä ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tämä teki novelleista joskus raskasta ja syvältä kouraisevaa luettavaa, varsinkin kun niissä ei useinkaan ollut onnellista loppua. Ongelmissa ei kuitenkaan ryvetty, ja novelleja luki vaikeista aiheista huolimatta mielellään, koska ne olivat niin hyvin kirjoitettuja ja myös käännettyjä, Schuurmanin suomennos oli minusta erinomainen. Kannattaa lukea. Tässä lyhyet luonnehdinnat kirjan novelleista.

Tabish Khair: Huijaus. Lehtimies matkustaa parin kollegan kanssa maaseudulle tutkimaan huijareiksi epäilemiensä köyhän äidin ja pojan väitettä maidensa anastuksesta ja perheen miesten tappamisesta. Novellin epämiellyttävimmän tuntuinen ihminen muuttuu tarinan kuluessa.

Parvati Sharma: Kuollut kameli. Kauniisti kirjoitettu novelli nuoren miehen (joka näkee tarinan alussa kadulla kuolleen kamelin) ja opiskelijatytön rakkaustarinasta ja sen ongelmista. Tarinassa harrastetaan vapaata seksiä ilman vanhempien mielipiteistä huolehtimista, mikä tuntui intialaisessa novellissa vähän yllättävältä.

Shahnaz Habib: Aito ja vieraanvarainen. Varakkaan perheen humoristinen kotidraama: miten ihanteellinen kotiapulainen Kamla saadaan pysymään perheessä ja torjutaan hänet varastamaan pyrkivät muiden perheiden naiset?

Mridula Koshy: Koodawallan rakkaus. Runollinen, preesensissä kirjoitettu tarina nuoresta kotiapulaisena työskentelevästä Monasta ja häntä ihailevista koodawalloista eli jätteiden kerääjistä ja lajittelijoista. Monan elämän kulku paljastuu vähitellen.

Radhika Jha: Norsu ja Maruti. Rankka tarina 17-vuotiaasta vähän aikaa sitten avioituneesta köyhästä parkkivahdista Kishoresta, jonka hyvin alkanut päivä muuttuu painajaismaiseksi monien käänteiden kautta liikenneruuhkassa raivostuneen norsun takia (novellin nimen Maruti on pikkuautomerkki). Tässä novellissa yhteiskunnan kaikinpuolinen epäoikeudenmukaisuus lyö lukijaa kasvoille, eikä juuri kenelläkään novellin henkilöllä ole myötätuntoa muita kohtaan. Siitä huolimatta hyvin kirjoitettu tarina.

Jaspreet Singh: Kapteeni Faiz. Pakistanilainen kapteeni Faiz joutuu intialaisten sotavangiksi Kashmirissa, ja häntä kuulustelee sivistyneesti kotonaan vaimonsa läsnäollessa intialainen eversti Arora. Miehet ovat keskenään hyvin samanlaisia eikä kumpikaan pidä ylempiensä menettelytavoista.

Anjum Hasan: Immanuel Kant Shillongissa. Leskeksi jäänyt vanha yliopiston filosofian opettaja matkustaa koillisintialaiseen kaupunkiin, jossa asui kerran rakkaan vaimonsa kanssa, ja tapaa siellä entisen opiskelijansa, joka muuttaa hänen käsityksensä menneisyydestä.

Janice Pariat: Taivashaudat. Koillis-Intian khasien pariin sijoittuva novelli, jossa nuori mies pyytää poikansa kuolemaa surevaa miestä tappamaan vaarallisen tiikerin. Ihmissusiteemaa varioivassa tarinassa käsitellään myös alueen levotonta tilannetta.

Philip John: Muutos on liian vaisu sana. Sheila herää eräänä aamuna ja huomaa oikean kätensä muuttuneen valtaviksi saksiksi. Tsekkiläinen Franz-niminen lääkäri hoitaa sairaalassa samana päivänä raiskattua ja pahoinpideltyä naista, mutta saa pian myös miespotilaita. Surullinen fantasia siitä, kun uhrien tuntema kipu ja raivo saa hahmon ja ryöstäytyy heidän ulkopuolelleen.

Manjula Padmanabhan: Syömingit. Euroopassa asunut vampyyri tulee Intiaan ja löytää sieltä itselleen hyvin helppoja uhreja. Hän huomaa kuitenkin, että Intia muuttaa häntä vähitellen, ja tarinan lopussa selviää miksi.

Luin kirjasta ensin Tarukirjasta, ja siitä on kirjoitettu myös Donna Mobilen kirjoissa ja Kiiltomadossa - kaikki ovat pitäneet kirjasta kovasti. Le Monde Diplomatiquen sivuilla suositellaan tätä ja muutamaa muuta valtavirrasta poikkeavaa kirjaa.

Aito huijaus. 10 novellia nyky-Intiasta. Koonnut ja suomentanut Titia Schuurman, 2016. Aporia. Kannen kuva: Titia Schuurman. 219 sivua.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen, 1860 (näytelmä)

Tässä kuvassa on selvästi Eily ja Danny, ja myös kirjan kansikuva esittää varmastikin samaa kohtausta, vaikkei Danny siinä olekaan yhtä selvästi tunnistettava.

Palasin taas pitkästä aikaa 1800-luvun brittiläisten ja irlantilaisten näytelmien pariin (edelliset kirjoitukset täällä). Pitkä tauko johtuu ehkä siitä, että seuraavaksi vuorossa oleva näytelmä lukemassani kirjassa on irlantilainen ja siinä käytetään aika paljon irlantilaista murretta (Irish brogue). Koin tämän aiemmin hankalaksi, mutta nyt se ei haitannut ollenkaan.

Hardress. Does Eily expect me tonight?
Danny. Expict is it? Here is a lether she bade me give yuz; sure the young thing is never aisy when you are away. Look, masther, dear, do you see that light, no bigger than a star beyant on Muckross Head?
Hardress. Yes, it is the signal which my dear Eily leaves burning in our chamber.
Danny. All night long she sits beside that light, wid her face fixed on that lamp in your windy above.
Hardress. Dear, dear Eily, after all here's asleep, I will leap from my window, and we'll cross the lake.

Paljon juonipaljastuksia: Hardress Cregan on nuori kartanonisäntä, joka on leskiäitinsä kanssa vaarassa menettää kartanonsa epämiellyttävälle velkojalle Mr. Corriganille. Tämän estäisi avioliitto kauniin, rikkaan, älykkään ja hauskan Anne Chuten (the Colleen Ruaidh) kanssa, jota Hardress ei kuitenkaan rakasta. Avioliitto Annen kanssa ei ole muutenkaan mahdollinen, koska Hardress on aiemmin mennyt salaa naimisiin köyhän ja kouluttamattoman, mutta kauniin ja suloisen Eily O'Connorin (the Colleen Bawn) kanssa. Asiasta tietämätön Hardressin äiti Kathleen Creagh painostaa häntä voimakkaasti naimisiin Annen kanssa kartanon pelastamiseksi, mutta kun rikas Corrigan yrittää pakottaa Kathleenin naimisiin itsensä kanssa, pakkoavioliitot eivät tunnukaan äidistä enää hyvältä ratkaisulta. Hardressin opiskelutoveri, kartanossa vieraileva Kyrle Daly on rakastunut Anneen ja tämä rakastuu myös häneen. Hardressin vankkumattoman lojaali palvelija Danny (jonka Hardress on vihanpuuskassa tönäissyt lapsena jyrkänteeltä kymmenen vuotta aiemmin ja joka on siksi rampautunut loppuiäkseen) on sitä mieltä, että Hardressin avioituminen Annen kanssa ratkaisisi kaikki ongelmat, ja on tämän takia valmis myös juonittelemaan Hardressin selän takana ja menemään hyvin pitkälle. Reipas, sympaattinen, Eilyä ehdoitta rakastava salametsästäjä Myles-na-Coppaleen taas on valmis kuolemaan Eilyn takia. Henkilöt esittävät välillä juoneen liittyviä lauluja.

Kuulostaako kiinnostavalta tarinalta? Entä uskottavalta? Juonen pöhköydestä huolimatta pidin tästä näytelmästä, kun pääsin siinä vauhtiin. Sitä lukiessa oli koko ajan tunne, että ylipääsemättömiltä tuntuvista ongelmista huolimatta kaikki käy lopussa hyvin, kuten kävikin. Näytelmässä oli lämmin tunnelma, ja puheen sekaan oli irlanninenglannin lisäksi siroteltu tunnelmallisia iirinkielisiä ilmaisuja. Monet henkilöt tuntuivat eläviltä, ja joissain kohdissa he ja heidän ongelmansa tuntuivat jopa todellisilta. Hardress esimerkiksi rakasti Eilya paljon mennessään tämän kanssa naimisiin, mutta nyt hänen rakkautensa on laimentunut, kun hän ajattelee tämän noloa murteellista puhetapaa ja käytöstapojen tuntemisen puutetta (mitä hänen hienot ystävänsä ajattelisivat tämän tavatessaan?), mitä vahvistaa myös se, että hänen äitinsä on totaalinen snobi. Eily taas yrittää surullisesti parhaansa mukaan muuttaa puhetapaansa, käytöstään ja itseään Hardressiä miellyttääkseen.

Tässä näytelmässä, samoin kuin muutamassa muussakin lukemassani 1800-luvun näytelmässä tai romaanissa, huomiotani kiinnitti luonne-ero tarinan naispäähenkilön ja naissivuhenkilön välillä. Eily on kaunis, ihastuttava, suloinen, lempeä - ja täydellinen tallukka. Eily ei näe Hardressissä mitään vikoja, vain itsessään, silloinkin kun Hardress käyttäytyy epäreilusti ja tylysti häntä kohtaan, ja on valmis tekemään tämän puolesta mitä tahansa ja jopa kuolemaan, jotta tämä voisi mennä uusiin naimisiin Annen kanssa ja pitää kartanonsa. Hänen pääasiallinen tehtävänsä näytelmässä on rakastaa, huokailla rakkaudesta ja huolesta ja olla uhrautuvainen. Ja laulaa välillä kauniita lauluja. Sivuhenkilö Anne taas on reipas, ystävällinen, fiksu, aktiivinen, toimelias ja ujostelematon, ratsastaa yksin pitkin seutukuntaa ottaakseen asioista selvää eikä hyväksy huonoa kohtelua.

Hardress. [Corrigan is] Genus squireen - a half sir, and a whole scoundrel.
Anne. I know - a potato on a silver plate: I'll leave you to peel him. Come, Mr. Daly, take me for a moonlight walk, and be funny.
Kyrle. Funny, ma'am, I'm afraid I am -
Anne. You are heavy, you mean; you roll through the world like a hogshead of whiskey; but you only want tapping for pure spirits to flow out spontaneously. Give me your arm.
...
Hardress [advancing, laughing]. That girl is as wild as a coppleen - she won't leave him a hair on the head.

Anne, joka Dannyn takia epäilee rakastamansa Kyrlen olevan Eilyn rakastaja, etsii Eilyn kodin ja menee tapaamaan tätä. Tässä kohtauksessa kiinnittää huomiota naisten välinen solidaarisuus: Anne ei syytä Eilya, vaan Kyrlea (joka ei siis ole koskaan tavannutkaan Eilya; Eily luulee Annen puhuvan Hardressista).

Anne. My name is Anne Chute.
Eily. I am Eily O'Connor.
Anne. You are the Colleen Bawn - the pretty girl.
Eily. And you are the Colleen Ruaidh.
Anne [aside]. She is beautiful.
Eily [aside]. How lovely she is.
Anne. We are rivals.
Eily. I am sorry for it.
Anne. So am I, for I feel that I could have loved you.
Eily. That's always the way of it; everybody wants to love me, but there's something spoils them off.
Anne [showing letter]. Do you know that writing?
Eily. I do, ma'am, well, though I don't know how you came by it.
Anne. I saw your signals last night - I saw his departure, and I have come here to convince myself of his falsehood to me. But now that I have seen you, you have no longer a rival in his love, for I despise him with all my heart, who could bring one so beautiful and simple as you are to ruin and shame!
Eily. He didn't - no - I am his wife! Oh, what have I said!
...
Anne. Eily, forgive me for doubting your goodness, and your purity. I believe you. Let me take your hand. [Crosses to her.] While the heart of Anne Chute beats you have a friend that won't be spoiled off, but you have no longer a rival, mind that. All I ask of you is that you will never mention this visit to Mr. Daly[.]

Näytelmän dialogi on elävää, sen henkilöt ovat sympaattisia eikä yksikään ole täysin paha, tapahtumat seuraavat nopeasti toisiaan, juoni on omalla tavallaan jännittävä ja asiat selviävät vasta viime minuuteilla. Onnelliseen loppuun kuuluu myös se, että Hardress ei enää yritä muuttaa Eilya, vaan on oppinut hyväksymään tämän ja rakastamaan tätä sellaisena kuin tämä on. Juonellisesti näytelmä asettuu järkiavioliittoja vastaan ja puhuu rakkauden puolesta. Se oli hyvää viihdettä ja mukavaa luettavaa, kunhan kieleen tottui. (Näytelmän nimestä: "the Colleen Bawn" ja "the Colleen Ruaidh" ovat ilmeisesti kauniiden neitojen lempinimiä; colleen tarkoittaa eräästä repliikistä päätellen ehkä jonkinlaista hevosta.)

Edit 3.11.22, 4.11.22.

Dion Boucicault: The Colleen Bawn: or, the Brides of Garryowen. A domestic drama, in three acts. 1860, 55 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 Years of Indian Writing, 1947-1997 (osa 1)

Kirjoitin jo aiemmin tämän intialaista kirjallisuutta esittelevän kirjan johdannosta, ja jatkan tässä bloggauksessa kirjan alkuosan teksteistä. Kirja alkaa vuodesta 1947, koska se on Intian itsenäistymisvuosi. Tässä kirjassa on siis otteita itsenäisyyden ensimmäisten 50 vuoden kirjallisuudesta, niin romaaneista, elämäkerroista kuin novelleistakin. Salman Rushdien ja toisen toimittajan Elizabeth Westin mielestä näytteet ovat parhaista tänä aikana kirjoitetuista intialaisista teksteistä. Otteet eivät useinkaan ole itsenäisiä novelleja, vaan katkelmia pidemmistä teoksista, mutta ne toimivat myös sellaisina oikein hyvin. Kirjassa on teoksia yhteensä 32 kirjailijalta, joista 12 on naisia, joten naisten asema intialaisessa kirjallisuudessa tuntuu olevan vahva, tai sitten kirjan toimittajilla on tavallista tasa-arvoisempi asenne. Monet kirjan kirjailijoista asuvat muualla kuin Intiassa.

Kirjan nimi Mirrorwork tarkoittaa kannessa kuvattua intialaista kirjontatapaa, jossa kankaaseen kirjotaan kiinni pieniä peilinpaloja (kansi on vähän tylsä, mutta näyttää hämärässä hienolta, kun "peilit" hohtavat); kirjallisuuteen liitettynä sana saa tietysti oman merkityksensä. Kirjoitan kirjan teksteistä kahdessa postauksessa, jottei kirjoituksesta tule toivottoman pitkä. Olen merkinnyt naiskirjailijat n-kirjaimella. Ainakin kirjan alkupuolella suurin osa teksteistä painottuu yksityisen ihmisen kokemuksiin, ei yhteiskunnalliseen kommentointiin. Poikkeuksiakin on, ja niissä käsitellään Intian itsenäistymistä sekä Intian historian traumoja, Intian väkivaltaista jakoa ja Indira Gandhin murhaa, eli valtiollisia asioita. Esimerkiksi tuloeroihin, köyhyyteen tai yhteiskunnalliseen epäoikeudenmukaisuuteen liittyvää kritiikkiä näissä teksteissä on hyvin vähän, toisin kuin vastikään lukemassani intialaisten 2000-luvun novellien kokoelmassa Aito huijaus.

* Jawaharlal Nehru: Tryst With Destiny. Intian ensimmäisen, pitkäaikaisen pääministerin puhe itsenäisyyspäivän aattona. (1889-1964, 2 s.)

* Nayantara Sahgal: With Pride and Prejudice. Ote Nehrun sisarentyttären muistelmateoksesta - kiinnostavaa ja elävää tekstiä. (n, 1927- , 20 s., ote kirjasta Prison and Chocolate Cake)

Saadat Hasan Manto: Toba Tek Singh. Novelli eriuskontoisten mielisairaalan asukkien vaihtamisesta toiseen maahan Intian ja Pakistanin erottamisen jälkeen; novelli kommentoi ymmärtääkseni maan jakamisen järjettömyyttä. Toba Tek Singh on erään mielisairaalan asukkaan syntymäpaikan nimi, josta on epäselvää, sijaitseeko se jaon jälkeen Intiassa vai Pakistanissa. (1912-1955, 7 s.)

G. V. Desani: All About H. Hatterr. Ilmeisesti Tristram Shandyn tapainen "omaelämäkerta", joka on hurjaa verbaalista ilotulitusta ja joka suuntaan poukkoilevaa assosiointia, mutta onnistuu silti kertomaan tarinan. En juuri pitänyt teoksen kertojahahmosta (ja jos aikoo viettää kokonaisen romaanin hänen omalaatuisen kertomistapansa kanssa, hänestä pitäisi pitää), mutta oli tämä silti vaikuttavaa tekstiä. It was a dam' fine day and the atmosphere, warm champagne sun, oh, absolutely belles-lettres! (1909-2000, 27 s.)

* Nirad C. Chaudhuri: My Birthplace. Elämäkertakirjan katkelma kertoo onnellisesta lapsuudesta pikkukylässä Itä-Bengalissa eli nykyisessä Bangladeshissa. Kirjoitus on yksityiskohtaista ja perusteellista - Chaudhury kuvaa oman elämänsä lisäksi paikkakunnan tapoja, elinkeinoja, uskomuksia ja luontoa - mutta silti tai ehkä juuri sen takia mielenkiintoista. (1897-1999, 20 s., ote kirjasta The Autobiography of an Unknown Indian)

* Kamala Markandaya: Hunger. Vaikuttava kuvaus viljelijäperheen taistelusta nälkää vastaan kuivuuden aikana. Minäkertojana on nainen. (n, 1924-2004, 15 s., ote kirjasta Nectar in a Sieve, joka on suomennettu nimellä Savimaja ja temppeli)

Mulk Raj Anand: The Liar. Lapsikertoja kertoo kylänsä uskomattomia tarinoita sepittävästä vanhasta miehestä, joka on eräällä matkallaan loukannut jalkansa ja on sen jälkeen masentunut, mutta piristyy päästessään jälleen kertomaan tarinaa. (1905-2004, 6 s.)

* R. K. Narayan: Fellow-Feeling. Ystävällinen Rajam Iyer nousee junassa toista matkustajaa häiritsevää kiusantekijää vastaan. Tämä uhkaa Iyeria väkivallalla, mutta Iyer voittaa hänet nokkeluudellaan. (1906-2001, 6 s. Narayanin kirjoja on suomennettu.)

Ved Mehta: Activities and Outings. Sokeainkoulussa opiskeleva poika kertoo koululaisten tekemistä retkistä ympäristöön. (1934-2021, 12 s., ote muistelmateoksesta Vedi. Ved Mehtan omaelämäkerta on suomennettu nimellä Kasvoista kasvoihin.)

Anita Desai: Games at Twilight. Pikkupojan näkökulmasta kerrottu tarina piiloleikistä, joka päättyy pojan itsetunnon kannalta surullisesti. Huomatuksi tuleminen on ihmisille tärkeää. (n, 1937- , 8 s. Desain novellikokoelma on suomennettu nimellä Hämärän leikkejä.)

* Ruth Prawer Jhabvala: In the Mountains. Kertomus Pritamista, naisesta, joka on sukunsa musta lammas, koska haluaa asua yksin vuorilla eikä välitä ulkonäöstään. Novellissa kerrotaan äidin ja muun suvun pakollisesta vuosittaisesta vierailusta, joka kuitenkin päättyy eri tavalla kuin yleensä. (n, 1927-2013, 18 s. Jhabvalan kirjoista on suomennettu ainakin Kuumuus ja kiihko.)

* Satyajit Ray: Big Bill. Fantasian puolelle keikahtava kertomus metsästä löytyvästä kummallisesta, isosta munasta, josta kuoriutuvan otuksen novellin hyvin mielikuvitukseton sankari ottaa lemmikikseen. (1921-1992, 15 s. Satyajit Ray on kuuluisa intialainen elokuvaohjaaja, mutta on näemmä myös julkaissut kaunokirjallisuutta.)

* Salman Rushdie: The Perforated Sheet. Olen jostain syystä ajatellut, etten pitäisi Rushdien kirjoista, mutta tästä katkelmasta pidin. Runsasta, rönsyilevää tekstiä, jossa minäkertoja kertoo kashmirilaisen lääkäri-isoisänsä tutustumisesta tulevaan vaimoonsa monien hoitokertojen yhteydessä pieni lakanan reiän läpi näkyvä kehonosa kerrallaan. (1947-, 18 s., ote romaanista Keskiyön lapset.)

* Padma Perera: Dr Salaam. Itävaltalainen juutalaispakolainen Dr Schlamm tutustuu keskiluokkaisella intialaisella asuinalueella asuviin naapureihinsa; novellin minäkertoja on toinen naapuriperheen teini-ikäisistä tytöistä. Kaunis yksittäisen ihmisen merkitystä korostava novelli ihmissuhteista, välittämisestä, yhteisöstä ja surusta. (n, ?, 20 s., kirjailijan koko nimi on Padma Perera Hejmadi.)

Upamanyu Chatterjee: The Assassination of Indira Gandhi. Epämiellyttävän tyhjäntoimittajaopiskelija Bunnyn vierailu perheensä luona Indira Gandhin murhan aikaan sekä hänen elämänsä muuttuminen ihan eri syistä. (1959-, 13 s.)

Rohinton Mistry: The Collectors. Eläinlääkäri-isä ei pidä karkeakäytöksisestä pojastaan, joka ei välitä kirjoista eikä koulunkäynnistä, mutta löytää perheen uuden asuinalueen naapurin pojasta, herkästä Jehangirista sukulaissielun, jolle voi esitellä rakasta harrastustaan, postimerkkeilyä. Asiat eivät kuitenkaan mene hyvin. (1952-, 24 s.)

Bapsi Sidhwa: Ranna's Story. Pienen pojan näkökulmasta nähty kertomus siitä, kun sikhit raiskasivat hänen muslimikylänsä tytöt ja naiset ja tappoivat pojat ja miehet; Ranna selviytyi hengissä vain koska häntä luultiin kuolleeksi ja koska hän pystyi pääsemään vakavasti loukkaantuneena turvaan pitkän vaelluksen jälkeen. Eleettömästi ja toteavasti kerrottu, mutta juuri sellaisena hyvin rankka ja julma teksti käsittämättömästä väkivallasta Intian jakautumisen aikaan vuonna 1947. Teksti oli hyvin kirjoitettu, mutta minulle liian rankka. (n, 1938-, 13 s., ote romaanista Ice-Candy-Man.)

I. Allan Sealy: The Trotter-Nama. Todella rasittava teksti 80-vuotiaasta lyhytkasvuisesta linnanisännästä, joka tekee pitkän ilmapallolennon vuonna 1799. Teksti eksyy koko ajan jaaritteleville ja minusta täysin turhille sivupoluille, on pitkä ja hajanainen, enkä saanut siitä tai sen henkilöistä oikein minkäänlaista otetta. (1951-, 34 s., ote samannimisestä romaanista The Trotter-Nama, joka on ilmeisesti jonkinlainen sukukronikka. Eräs Sealyn romaani on suomennettu nimellä Hotelli Everest: kalenteri.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus (How to Argue With a Racist, 2020)

Rasismi on paitsi julmaa, myös tyhmää. Siksi onkin hyvä, että brittiläinen geenitutkija Adam Rutherford kertoo kirjassaan syistä, miksi rasismia ei voi perustella tieteellisesti. Rutherfordilla itsellään on (muun muassa) intialaisia sukujuuria, joten hänellä on myös henkilökohtaisia kokemuksia rasismista. Kirjallaan hän haluaa antaa ihmisille välineitä ja tieteellisiä argumentteja käytettäväksi rasisteja vastaan.

Eräs esimerkki rasististen käsitysten höpsöydestä on se, että jotkut yhdysvaltalaiset uusnatsit ovat ladanneet nettiin videoita itsestään juomassa lehmänmaitoa tarkoituksenaan osoittaa kuuluvansa tietynlaiseen kansanryhmään - oletettavasti muita parempaan, vaikken ymmärräkään millä tavalla maidon juominen olisi erityinen sankariteko. Geenimutaatio, joka mahdollistaa laktoosin hajottamisen ja näin maidon juomisen, on kuitenkin eurooppalaisten lisäksi yleinen myös kazakeilla, etiopialaisilla, tutseilla ja khoisaneilla - eli maitoa juodessaan uusnatsit osoittavat kuuluvansa samaan ryhmään näiden ryhmien kanssa - sekä yleensäkin monilla sellaisilla seuduilla, joilla karjanhoito oli kauan tärkeä elinkeino (33-34).

Rutherford kertoo pitkähkön johdantoluvun jälkeen rasististen ajatusten ja teorioiden historiasta länsimaissa sekä tieteen yhteydestä rotuun liittyviin käsityksiin. Kirjassa käsitellään esimerkiksi ihmisten ABO-verityyppijärjestelmää, jossa minusta oli sivuseikkana kiinnostavaa, että myös vanhan maailman apinoilla ja gibboneilla on sama ABO-järjestelmä kuin ihmisillä (62). Itselleni jo tuttu tieto oli se, että suurin osa (noin 85 prosenttia) geneettisestä vaihtelusta on perinteisten "rotujen" sisällä, ei niiden välillä - vain 6 prosenttia liittyy rotuun (63). Geneettinen monimuotoisuus on suurinta Afrikassa: kaksi eri heimoihin kuuluvaa Etelä-Afrikan san-kansan jäsentä poikkeavat geeneiltään enemmän kuin britit, srilankalaiset tai maorit toisistaan (71). Geenit eivät liity ihonväriinkään mitenkään suoraviivaisesti (76).

Toisessa luvussa Rutherford käsittelee sitä arkiajattelulle hyvin hämmentävää seikkaa, että kun mennään tarpeeksi kauas menneisyyteen - eikä tarvitse mennä edes kovin kauas - tällöin eläneet ihmiset ovat olleet kaikkien nykyisin elävien ihmisten esivanhempia. Eurooppalaisilla tämä identtisten esivanhempien piste (IAP) on 900-luvulla, ja maailmanlaajuinen identtisten esivanhempien piste sijoittuu vain 3400 vuoden taakse: Jokainen nykyisin elävä polveutuu koko maailman väestöstä 1300-luvulla eaa. (86, 87) Esimerkiksi egyptiläinen 1300-luvulla eaa. elänyt faarao Tutankhamon on näin minun, mutta samalla myös polynesialaisten, Australian aboriginaalien, perulaisten, kanadalaisten ja kaikkien muidenkin nykyään elävien ihmisten esi-isä (olettaen että hänen sukulinjansa on jatkunut tähän asti). Kummallista, mutta uskotaan. Me ihmiset olemme siis kaikki sukua keskenämme, asummepa missä päin maailmaa tahansa tai näytämmepä miltä tahansa.

"Puhdasrotuisia" ihmisiä ei ole olemassakaan, koska ihmisyhteisöt ovat aina sekoittuneet keskenään, mikä on hyvä asia, koska se vähentää sisäsiittoisuutta. Geenit myös "laimenevat" paljon ajan myötä: nykyihminen ei ehkä ole geneettisesti enää mitään sukua 1700-luvun puolivälissä eläneelle esivanhemmalleen, koska hänellä on jäljellä vain tuhannesosa tämän geeneistä (98).

Kirjan kolmannessa ja neljännessä luvussa käsitellään ajatusta siitä, että mustat olisivat parempia juoksijoita ja yleensä urheilijoita kuin valkoiset, ja että valkoiset tai "kaukaasialaiset" olisivat älykkäämpiä kuin mustat (ja tyhmempiä kuin juutalaiset) ja osoitetaan nämä monien esimerkkien ja perustelujen avulla harhakäsityksiksi. Geenit toki vaikuttavat jonkin verran ihmisen kykyihin, mutta kykyihin vaikuttavat geenit ovat jakautuneet tasaisesti eri "rotujen" edustajien keskuuteen. Kykyjen kehittymisessä geenejä paljon tärkeämpiä asioita ovat kulttuuri, lapsena saatu kannustus, koulutus ja muut opiskelu- ja harrastusmahdollisuudet sekä myös hyvä ravinto ja terveydenhoito.

Oma esimerkki: jos tehdään älykkyystestit 15-vuotiaille, joista toiset ovat eläneet köyhyydessä virikkeettömässä ympäristössä, saaneet huonoa ravintoa pikkulapsesta saakka, sairastelleet huonon terveydenhoidon takia, eivät ole koskaan käyneet koulua eivätkä ole oppineet lukemaan tai ovat saaneet vain vähän ja heikkolaatuista opetusta, ja toisaalta sellaisille, jotka ovat kasvaneet hyvätuloisessa kodissa ja monenlaisia kulttuuripalveluita tarjoavassa yhteiskunnassa, saaneet paljon virikkeitä ja voineet harrastaa mieleisiään asioita, saaneet hyvää ruokaa ja terveydenhoitoa koko elämänsä ajan sekä saaneet laadukasta ja monipuolista opetusta tasa-arvoisissa kouluissa ja kannustusta opiskeluun vanhemmiltaan ja ympäristöltään, on ihan selvää kummat menestyvät ryhmänä älykkyystesteissä paremmin, täysin ihonväristä riippumatta. Ja joka tapauksessa kannattaa muistaa, että se, mistä älykkyystestin tulokset kertovat - en sano älykkyys, koska älykkyys on paljon tätä laajempi asia - on vain osa ihmisen persoonaa, ja se jättää ulkopuolelleen monta tärkeää luonteenpiirrettä ja kykyä.

Eli kirjan lopputulemana on se, että rotu on sosiaalinen luomus, sitä ei biologisesti ole olemassa. Jokaiseen ihmiseen pitää siis suhtautua yksilönä, ei jonkin epätieteellisen "rodun" edustajana. Kun tapaa erimaalaisia (ja eriuskontoisia) ihmisiä, huomaa, että nämä ovat keskenään monella tavalla erilaisia, kuten suomalaisetkin. Kirjan kieli on sujuvaa ja Veli-Pekka Ketolan käännös selkeä ja hyvin tehty. Vaikka kirjassa käsitellyt asiat ovat joskus hankalia, Rutherford on varmasti tehnyt paljon töitä saadakseen tekstistä ymmärrettävää ja on myös onnistunut siinä ihan hyvin. En ole millään tavalla aiheen asiantuntija (vaikka olinkin ainakin yhdessä kohdassa eri mieltä Rutherfordin kanssa, mutta melko sivuseikasta), mutta kirja tuntuu vakuuttavalta ja tieteelliseltä. Kirjaa voi siksi hyvin suositella niille, jotka ovat kiinnostuneita tieteen nykykäsityksestä "rotuun" liittyvästä genetiikasta.

Muita kirjoituksia on ainakin täällä: Kirjallisuutta ja tutkimusta, Kirjavinkit, KU.fi.

Edit 28.10.22, 29.10.22, 2.11.22.

Adam Rutherford: Vastaväitteitä rasisteille. Ihmisrotujen historia, tiede ja todellisuus, 2021 (How to Argue With a Racist, 2020). Bazar. Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Kannen tekijää ei mainittu. 190 tekstisivua.