Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja (El viajero del siglo, 2009)

Hans-niminen saksalaisnuorukainen menee paikkaan, jossa hänen pitäisi viipyä vain vähän aikaa, mutta jonne hän jää paljon aiottua pidemmäksi ajaksi. Hän käy siellä mielenkiintoisia keskusteluja mm. kirjallisuudesta, runoista, uskonnosta, politiikasta, matkustamisesta ja kääntämisestä ja rakastuu. Koska olin lukenut Jokken kirjanurkan bloggauksen Thomas Mannin Taikavuoresta, tunnistin Vuosisadan matkustajan yhtäläisyydet siihen. Yhtäläisyyksiä on ilmeisesti muutenkin kuin vain juonitasolla, koska Taikavuori mainitaan vertauskohtana myös kirjan takakannessa.

Ajattelin Taikavuoresta, että sitä en ainakaan halua lukea. Minun ei olisi pitänyt pitää myöskään tästä kirjasta, jotan luin vähän kerrallaan monen viikon ajan: en yleensä pidä tiiliskivistä (kirjassa on noin 600 sivua), tässä ei ole kovin selkeää juonta, vaan asiat vain tapahtuvat peräjälkeen ja keskustelut seuraavat toisiaan ja myös kirjan loppu herättää kysymyksiä, enkä tiedä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun kirjallisuudesta ja politiikasta, joista kirjassa puhuttiin paljon, juuri mitään. (No jaa, nyt tiedän enemmän.) Jostain syystä kuitenkin pidin tästä kovasti. Kirjassa on sympaattisia henkilöitä: vanha luolassa asuva posetiivari, jonka kanssa ikuinen matkamies Hans ystävystyy heti aluksi ja joka osoittautuu luontaiseksi filosofiksi, posetiivarin koira Franz, jota posetiivari kohtelee kuin ihmisystävää ja josta kirjoitetaan omana henkilönään, Hansin toinen uusi ystävä, espanjalainen Álvaro, joka oli muuttanut Saksaan Wandernburgiin avioliiton takia ja jäänyt sitten leskeksi, ja jossa yhdistyy hilpeys ja lempeys surumielisyyteen, ja tärkeimpänä Sophie, johon Hans ihastuu ensitapaamisella ja joka on moniulotteisimpia naishahmoja yleensä missään lukemassani kirjassa ja rikkoo käsityksiä 1800-luvun naisista, vaikken tiedäkään, olisiko Sophie todella ollut mahdollinen tuolla aikakaudella (luullakseni kirja sijoittuu 1830-luvun alkuun).

… se on niin erilainen kuin kaikki muut rakkaussonetit, kuten esimerkiksi nämä Garcilason, jotka ovat upeita ja hienostuneita mutta joissa on aina taustalla tämä kauhistuttava ajatus: rakastan sinua jos pidät suusi kiinni, olet täydellinen, sillä tuskin tunnen sinua, eikä minun tarvitsekaan:

On kasvosi säkeinä syömmein sopukoissa

ja runoillessani susta, otan mukaan...

Jos oikein ymmärrän, Sophie sanoi ja osoitti sivua pitkällä sormellaan, rakastetun kuva on niin kirkkaana runoilijan sielussa, ettei hänen tarvitse edes nähdä tätä, saati puhua tämän kanssa: hän tietää jo kaiken mitä haluaa armaastaan sanoa, se on kirjoitettu jo hänen sydämeensä (no jopas, ei nyt sentään! Álvaro protestoi), siksi hän lopuksi sanoo, ja korjaa, ystäväiseni, jos olen väärässä, siksi hän tunnustaa että kuvaa joka hänellä on rakastetustaan pitää katsella yksin: ...

Kirjassa seurataan Hansin ja Sophien rakkaustarinan kehitystä, mutta samalla siinä on paljon muuta: Sophie kutsuu Hansin osallistumaan perjantai-iltojen salonkiinsa, jossa keskustellaan kirjallisuudesta ja muista kiinnostavista asioista (Rauha maassa, hyvät herrat, Sophie vaati, täällä suurin oikeutemme on olla eri mieltä menettämättä käytöstapojamme) ja johon osallistuu muutama Sophien ja hänen isänsä ystävä, esimerkiksi yliopiston professori, juutalaispariskunta ja leskirouva. Mukana on myös rikosjuoni – naamiomies vaanii yksin kulkevia naisia kaupungin autioilla kaduilla – mutta tämä vie kirjasta suhteellisen vähän sivuja. Hans käy posetiivarin luolalla, jossa hän tapaa tämän ystävät, maatyöläisen ja tekstiilitehtaassa työskentelevän miehen, jotka tuovat kirjaan tietoa työläisten asemasta tuona aikana (huono), ja jossa hän viettää viinin siivittämiä iltoja posetiivarin, hänen ystäviensä, Franzin ja joskus Álvaronkin kanssa ja taas keskustelee. Kirjassa on todella kaunista rakastavaisten välistä kirjeenvaihtoa, pohdintaa naisen asemasta, runojen tulkintaa, kääntämistä, ohimennen ajatuksia juutalaisten asemasta kristittyjen kaupungissa, vähän homoutta ja kaikenlaista muuta. Myös Sophien palvelijaa Elsaa ja Hansin majatalon isäntäväen tytärtä, opinhaluista mutta raatamaan pakotettua Lisaa, kuvataan todellisina, monipuolisina henkilöinä. Kirjan muutkaan henkilöt eivät ole mitään pahvikuvia: esimerkiksi eräs tärkeä henkilö, Rudi Wilderhaus, vaikuttaa ensin mahtisuvun perijänä koppavalta ja itsevarmalta, mutta tyhjäpäiseltä. Hänestäkin paljastuu kuitenkin aitoja tunteita, rakkautta ja tuskaa. Lukijan ei anneta lyödä henkilöihin leimaa, joka luokittelee nämä yksiselitteisen negatiivisella tavalla, ja Neuman suhtautuu mielestäni kaikkiin henkilöihinsä myötätuntoisesti.

Kirjassa oli kummallinen piirre: Hansista ja Álvarosta tuntuu, että Wandernburgin kadut vaihtavat paikkaa, ja johonkin paikkaan mennessä saa varautua etsimään sitä, vaikka olisi käynyt siellä usein aiemminkin. He suhtautuvat asiaan yllättävän tyynesti: vain toteavat sen ja vähän harmittelevat sitä. Katujen liikkuminen ihmetytti minua, koska se tuntui irralliselta enkä onnistunut liittämään sitä kirjan muihin teemoihin, mutta nyt kun aloin miettiä asiaa, ehkä se voisi liittyä siihen, että ihmisen tunteet, mielipiteet ja asenteet muuttuvat joskus hänen itsensäkin huomaamatta – tämä sillä logiikalla, että talon ajatellaan usein vastaavan psyykeä, miksei siis kaupunginkin – tai jos ajattelee kaupunkia itsen ulkopuolisena, muita ihmisiä symboloivana asiana (mikä olisi ehkä järkevämpää), katujen paikan vaihtuminen tarkoittaisi sitä, ettei ympäristöään voi täysin hallita, eikä voi olla täysin varma muiden ihmisten suhtautumisesta. Myös, äsken kun kirjoitin Hansin ja Álvaron tuntevan näin, mietin sanottiinko paljasjalkaisilla wandernburgilaisilla olevan tällaista kokemusta kaupungistaan, eikä muistaakseni sanottu (mutten ole varma). Silloin se voisi tarkoittaa sitä, etteivät Hans ja Álvaro ole kotiutuneet kaupunkiin kunnolla, huolimatta siitä, että Álvarokin on asunut siellä jo vuosia; että kaupunki on heille aina vähän vieras. (Mutta miksi juuri Wandernburg, kun muista kaupungeista heillä ei ole ollut tällaista kokemusta?)

Argentiinan vaakuna
(Wikipedia)

Hansin luonteen ja aatteiden kannalta tärkeä vaatekappale on hänen fryygialaismyssynsä, jonka merkitys minun piti tarkastaa netistä, koska se toistui tekstissä yhä uudelleen. Se on tonttupipon näköinen punainen päähine, joka oli ollut Rooman valtakunnassa vapautettujen orjien tunnus ja josta tuli 1700-luvun lopulla jakobiinien ja Ranskan vallankumouksen symboli. 1800-luvun alkupuolella se oli siis tietyn poliittisen kannan ilmaisu ja varmaan häiritsi säntillisiä wandernburgilaisia. Kirjailija Andrés Neuman on alun perin argentiinalainen, mutta asuu nykyään Espanjassa (en voinut olla rinnastamatta häntä toiseen maahanmuuttajaan, Álvaroon, koska hän sopisi ulkonäöltäänkin Álvaroksi...), joten fryygialaismyssy on hänelle varmaan senkin takia merkityksellinen – fryygialaismyssy on tärkeässä roolissa Argentiinan vaakunassa.

Espanjan- ja portugalinkielisen kirjallisuuden kääntämiseen erikoistunut Tarja Härkönen on selvinnyt valtavasta urakastaan hienosti ja kääntänyt kirjan kaikki pitkät virkkeet sujuvasti; missään kohdassa ei tuntunut siltä, että olisi lukenut käännöstä. Muutama virhe käännöksessä kuitenkin on (omasta mielestäni), kirjassa puhutaan esimerkiksi Samuel Coleridgen runoteoksesta Kubai-kaanista, vaikka se netin mukaan on Kublai (ja englanniksikin Kubla Khan), jossain kohdassa samalla sivulla puhuttiin sekä klassistisesta että klassisistisesta ja Heinen kauniissa runossa (sivu 504) mietin, pitäisikö eräässä kohdassa puhua 'tunteista' eikä 'tunneista', koska se sopisi merkitykseen paremmin. Myös kun Sophie kysyy jossain kohdassa, mikä tuntuu kivoimmalta (tai jotain tällaista), 'kiva' ei jotenkin tunnu sopivan 1800-luvulle ja Sophien suuhun, mutta jotain toista lukijaa tämä ei välttämättä häiritsisi ollenkaan. Nämä ovat kuitenkin pikku juttuja koko upean käännöksen rinnalla.

Jostain syystä tätä kirjaa lukiessa tuli hyvä olo. Vaikka sanoin aiemmin, että kirjassa tapahtumat ja keskustelut vain seuraavat toisiaan, siinä on kuitenkin pohjavirtana selkeä juoni, Hansin ja Sophien suhteen kehittyminen. Kirja saattaa kuvaukseni perusteella kuulostaa vakavalta, korkealentoiselta ja tylsältä, mutta sitä se ei ole, vaan ilkikurinen kirja, jossa henkisyys kohtaa ruumiillisuuden (mukaillakseni takakannen sanoja). Kustantajalle muuten kiitos siitä, että koostaan huolimatta kirja on kevyt.

Muita arvioita mm. täällä: Maailmankirjat, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Lumiomena, Ullan luetut kirjat... Kaikki pitivät tätä hyvänä kirjana ja monet rakastuivat. Monessa blogissa muuten sanotaan, että Sophie on kihlattu Rudille. Minä sanoisin, että Sophie on kihlautunut Rudin kanssa tietoisena valinnastaan, siitä, mitä se hänelle ja hänen isälleen merkitsee ja että hän haluaa pitää valinnastaan kiinni (mikä kirjassa ihmetytti ja harmitti, koska se rikkoi romanttisia konventioita). Sophie ei ole uhri eikä passiivinen, vaikka hänen olosuhteensa vaikuttavatkin hänen valintoihinsa.

Helmet-haaste nro 3: Kirja, johon suhtaudut ennakkoluuloisesti (kirja vaikutti selaillessa tylsältä eikä kansikuvakaan innostanut).

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja, 2015 (El viajero del siglo, 2009). Tammi, Keltainen kirjasto nro 464. Suomentaja Tarja Härkönen. Kansikuvan tekijä kadonnut kirjaston tarran alle. 602 sivua.