Kuoleminen on näytelmän päähenkilölle, ikääntyneelle Nobel-kirjailija Schwitterille, ongelma. Alussa hän tulee kävellen sairaalasta lääketieteellisesti todetun kuolemansa jälkeen huonokuntoisena, mutta elossa, karusti sisustettuun ateljeeseen, jossa asui 40 vuotta aiemmin köyhänä taiteilijana. Nyt asunnossa asuu köyhä taidemaalari Nyffenschwander, joka maalaa koko ajan uusia alastonkuvia kauniista vaimostaan Augustesta; pariskunnalla on kaksi pientä lasta. Schwitter alkaa komennella pariskuntaa, koska hän haluaa kuolla asunnon sängyssä, ja nämä tekevät kiltisti kaiken mitä hän tahtoo ja poistuvat sitten paikalta tullakseen välillä tarkastamaan, onko vieras jo kuollut.
Harvasta henkilöhahmosta tuntee tarvetta sanoa tällaista, mutta Schwitter on täysi kusipää. Käytän tätä sanaa, koska hän tuntuu nimenomaan pyrkivän loukkaamaan ja vahingoittamaan muita mahdollisimman paljon. Hänessä saattaa olla hyviä puolia, mutta tässä näytelmässä ne eivät tule esille. Huoneistoon tulee näytelmän aikana uskonnon, liike-elämän, kirjallisuusmaailman ja lääketieteen edustajia sekä Schwitterin oman perheen jäseniä, ja kaikkia näitä Schwitter kohtelee yhtä vihamielisesti ja kiusaa tarkoituksellisesti.
Hän on ilmeisesti halveksinut kaikkia neljää vaimoaan, ja nykyistä, 19-vuotiasta Olgaa, joka on entinen prostituoitu, hän nimittää huoraksi, vaikka heidän on ollut hyvä olla yhdessä sen vähän aikaa, jonka he ovat olleet naimisissa ja vaikka Olga tuntuu rakastavan häntä. Nyt 35-vuotiasta poikaansa Jochenia hän kohtelee välinpitämättömästi ja halveksuen, kuten on ilmeisesti kohdellut tätä koko tämän elämän ajan. Jochen inhoaa isäänsä ja tuntuu myös melkoisen epämiellyttävältä. Näytelmän alussa Schwitter polttaa julkaisemattomat käsikirjoituksensa ja puolitoista miljoonaa (joista osa ei edes kuulu hänelle), kaiketi sen takia, ettei hän tahdo kenenkään jälkeenjäävän saavan nauttia rahoista, ja hän sanoo suoraan, ettei hän halua käyttää niitä myöskään hyväntekeväisyyteen. Hän kuolee näytelmän kuluessa ainakin kerran uudestaan, ja taas tuodaan seppeleitä kuolinvuoteelle ja pidetään puheita, ja taas hän nousee energisenä seppeleiden alta ihmisten lähdettyä, vaikka itse tahtoo kuolla pysyvästi.
Ihmiset ovat Schwitterille pelkkiä välineitä eikä hän näytelmässä tahdo hyvää kenellekään. Näytelmässä on se outo mutta joistain muistakin teoksista tuttu ajatus, että nuoret ja kauniit naiset haluavat harrastaa seksiä epämiellyttävän, itsekeskeisen, itsekkään, vanhan ja ruman miehen kanssa. (Tätä fiktiivistä ajattelutapaa tai sen seurauksia näkyy nykyäänkin, vrt. Jean-Claude Arnault ja Harvey Weinstein.) Näytelmä menee naisten kuvaamisessa niin absurdiksi - on vaikea kuvitella, että kukaan todellinen nainen käyttäytyisi esimerkiksi Augusten tavoin - että on hankala sanoa, mitä Dürrenmatt haluaa sanoa naisten toiminnalla. Näytelmässä puhutaan paljon seksistä, huorista ja pettämisestä, ja väitetään, että ikääntynyt prostituoitu olisi työllään ansainnut valtavan omaisuuden (mitä tällä sitten tahdottiin sanoa, koska tämä ei ole millään tavalla realistista?).
Näytelmän antama kuva yhteiskunnasta ja sen toimijoista on melkoisen lohduton. Dürrenmatt on varmasti halunnut kritisoida aikansa yhteiskuntaa ja sen hän tietysti tekeekin, mutta tällaisenaan näytelmä tuntuu enemmän moukarilla huitomiselta joka suuntaan kuin perustellulta kritiikiltä. Schwitter on kuin vesikauhuinen koira (joka on ehkä saanut tartunnan yhteiskunnan mädännäisyydestä), joka puree erottelematta kaikkia jotka kohtaa.
SCHWITTER: ... Elämä on luonnon kehittämä nylkyrijärjestelmä vailla vertaa, hiilen säädytön kasvannainen, pahanlaatuinen ihottuma maapallon pinnalla, parantumaton rupi.
Näytelmässä ei missään mainita meteoria, mutta Schwitterin on helppo ajatella olevan meteori, joka polttaa kaiken tieltään ja tuhoaa kaikki, jotka kohtaa. Vaikka hän on henkilönä totaalisen epämiellyttävä, hänen raivokkuutensa ja inhonsa kaikkea ja kaikkia kohtaan myös kannattelee näytelmää. Minulle tuli näytelmän kulusta vampyyriassosiaatio, mutten tiedä onko se vain oma ajatukseni, näytelmässä tällaisesta ei puhuta. En pitänyt näytelmästä enkä tajunnut sitä, ja olisi mielenkiintoista tietää, miten se on omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan otettu vastaan. Aarno Peromiehen käännös oli hyvä.
Lisäys 15.8.20 & 18.8.20.
Friedrich Dürrenmatt: Meteori, 1966 (Der Meteor, 1966). Otava. Suomentaja: Aarno Peromies. 89 sivua.
Juu, tämä Dürrenmatt on, kuten tuosta rikosromaanista voit päätellä, kirjoittanut niitä rikostarinoitakin. Ehkä hän sitten on ruvennut miettimään sen lajityypin tarpeellisuutta ja on pyrkinyt siirtymään taidepuolelle. En tiedä. Luin joskus viitisentoista vuotta sitten hänen kirjansa, jossa on kaksi novellia eli Kuunpimennys ja Kapinallinen. Kuunpimennys on kaksoiskappale - sukupuolirooleiltaan vaihdettu - hänen näytelmälleen Vanhan naisen vierailu. Lukemassani kirjassa on puolet niitä novelleja ja puolet Dürrenmattin muistelmia tai jotain vastaavia selitelmiä. Hän kertoo kirjoittaneensa Kuunpimennyksen, koska eräässä teatterissa oli Vanhan naisen vierailu sovitettu komediaksi. Niinpä Kuunpimennys on jonkinlainen musta komedia, jossa myös on osana kylällinen nuoria tyttöjä harrastamassa seksiä vanhemman sedän kanssa. Tätä ei tosin kuvata vaan mainitaan vain. En tiedä selvittikö tämä nyt mitään, mutta ehkä Dürrenmattin kirjoittajanlaatuun kuuluu asioitten kääntäminen jotenkin päälaelleen. Novellissa Kapinallinen nuori heppu on menossa isänsä kuninkaan palatsiin tekemään isän kanssa tilit selviksi. Hän kuitenkin päätyy valtavaan peilisaliin, jonka kaikista peileistä häntä katsoo, kukapa muukaan kuin hän itse.
VastaaPoistaKiva kun kerrot lisää Dürrenmattista. Vanhan naisen vierailu on ilmeisesti yksi tunnetuimpia hänen teoksiaan, itse en ole sitä lukenut. Näiden kahden lukemani Dürrenmattin perusteella tuntuu, että hän tahtoi tosiaan uudistaa vanhoja kaavoja ja/tai järkyttää. Mielenkiintoisen kuuloinen tuo novelli Kapinallinen.
Poista