Kirjan kerrontaratkaisu on erikoinen: se on kaksinkertaisesti etäännytetty, koska kehyskertomuksessa rikoskirjailija kertoo siitä, kuinka tapaa esitelmöintimatkallaan tohtori H:n, Zürichin kantoninpoliisin eläkkeellä olevan komendantin, joka taas kertoo hänelle tarinan entisestä komisariostaan Matthäista. He tapaavat kirjan alussa Matthäin rappeutuneella bensiiniasemalla alkoholisoituneena, peseytymättömänä ja puhumattomana bensiiniaseman hoitajana. Komendantin tarina kertoo siitä, miten hänen "pystyvin miehensä" ja "nero" muuttui tällaiseksi. Lukija saa Matthäin taidoista kuvan kirjan alkuosassa siinä, miten hyvin hän käsittelee vihaista väkijoukkoa.
Yhdeksän vuotta aiemmin poliisit oli kutsuttu tutkimaan pienen tytön murhaa Zürichin lähistöllä olevassa kylässä, ja tällöin Matthäi oli itselleenkin odottamatta antanut tytön äidille lupauksen siitä, että selvittää tytön murhaajan henkilöllisyyden. Muut poliisit ajattelevat epäillyn painostuksen jälkeen löytäneensä oikean syyllisen, mutta Matthäi ei tähän usko, vaan kehittää harvojen johtolankojen avulla teorian siitä, millainen oikea murhaaja on, ja asettaa tälle ansan. Asiat eivät kuitenkaan suju niin tyydyttävästi kuin rikosromaaneissa yleensä (mistä kirjan alaotsikko), vaan sattumalla on kirjan tapahtumissa iso rooli. Kirjan lopussa on yllättävä (ja irrallinen) juonenkäänne, mutta senkään tarkoituksena ei ole saada lukijaa tuntemaan tyytyväisyyttä rikoksen hyvästä ratkaisemisesta, vaan oikeastaan päinvastoin.
Outo tunnelma alkaa heti kirjan alussa nimettömäksi jäävän rikoskirjailijan kuvatessa periaatteessa ihan normaalia esitelmöintimatkaansa Churiin: hänen olonsa on matkalla huono, hän näkee kaiken negatiivisena ja matka tuntuu painajaismaiselta, kuten hän itsekin sanoo. Näin negatiivinen tunnelma jo alussa oli hämmentävä, ellei sen tarkoituksena ollut virittää lukijaa tunnelmaan, jossa ihmiset tuntevat, että he ovat joutuneet ahdistavaan tilanteeseen, josta ei ole ulospääsyä.
En juurikaan pitänyt kirjasta, vaikka se olikin hyvin kirjoitettu ja nopealukuinen. Sen henkilöt tuntuivat etäisiltä, mikä oli varmasti täysin tarkoituksellista kerrontaratkaisun huomioon ottaen, mutta koko kirjastakin jäi melko etäinen ja viileä vaikutelma. Matthäi oli varmasti taitava, älykäs ja oikeudentuntoinen poliisi ja hänestä olisi ollut helppo tehdä sankari (ja jos asiat olisivat menneet toisin, hän olisi kirjan lopussa ollut sankari eikä alkoholisti), mutta hän tuntuu kylmältä, vaikka häntä ajaakin tarve oikeuden toteutumiseen. Hän käyttää muita ihmisiä, myös lasta, tarkoitusperiensä saavuttamiseen, eikä välitä näistä henkilöinä; hänen lupauksensa ja henkilökohtainen tarpeensa löytää murhaaja ajavat kaiken muun ohi. Tuntuu, että pakkomielteessään saada murhaaja kiinni (= saada vahvistus päättelynsä paikkansapitävyydelle, oikeuttaa omat ratkaisunsa, tuntea elämässään olevan järkeä?) hän tuhoaa vähintään epäsuorasti toisen pienen tytön elämän. (Kirjassa annetaan ainakin kuva tuhotusta elämästä, toivottavasti tyttö saa myöhemmin jostain kimmokkeen lähteä bensa-asemalta ja aloittaa parempi elämä.)
Luin keväällä Sofokleen Kuningas Paksujalan (= Oidipus), ja ehkä Matthäissakin voisi nähdä traagisen sankarin, ihmisen, joka nousee kohtaloa vastaan ja tuhoutuu. Mielestäni tuhoutumisessa oli kyllä paljon hänen omaakin vikaansa.
Ja miksi sivuhenkilönä oleva nainen toimii niin kuin toimii, senkin jälkeen kun saa tietää Matthäin motiiveista? Puhumattakaan kirjassa myöhemmin esiintyvästä naisesta, jonka toiminta on täysin käsittämätöntä. (Olisiko tämän tarkoituksena sanoa, että yhteiskunta on kokonaisuutena vastuussa rikoksista?) Minua ihmetytti myös se, miksi vuosikymmeniä työnsä hyvin ja säntillisesti hoitanut poliisi tarttuu heti pulloon, kun hänen normaalirutiininsa katkeavat (eikä vasta sitten, kun asiat todella menevät huonosti), onko hänen lupauksensa järkyttänyt häntä ja hänen järjestelmällistä maailmaansa niin paljon?
Kirjassa on tarkoituksellisesti jätetty pois se tyypillinen rikosromaanin rakenne, jossa asiat ratkeavat rikoksen selvittäjän sinnikkään työn tai älykkyyden seurauksena. Kirjassa on molempia, mutta asiat eivät ratkea niiden seurauksena. Tämä on koko kirjan idea, minkä komendantti H tekee lukijalle selväksi, mutta minä selvästikin pidän enemmän perinteisistä rikosromaaneista, joissa langat sidotaan siististi yhteen.
Kirjan pohjana on Ladislao Vajdan ohjaama elokuva Es geschah am hellichten Tag (1958, suomeksi Rikos keskellä päivää), johon Dürrenmatt teki pyynnöstä synopsiksen ja osakäsikirjoituksen. Muuttaessaan tarinan romaaniksi hän kuitenkin muutti myös painotuksia. Tein tapauksesta rikosetsivän tapauksen, halusin arvostella vuosisadan tyypillisintä hahmoa, kuten hän sanoo jälkisanoissaan. Elokuvan trailerin perusteella vaikuttaa siltä, että tarinan hahmojen esiintyminen ja loppuratkaisu kirjassa ja elokuvassa ovat jonkin verran erilaisia, ja että elokuva on tarinaltaan kirjaa odotuksenmukaisempi.
Kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, jossa pohditaan mm. kirjan metatasoja. Villa Deestä löytyy pitkä analyysi (ilman juonipaljastuksia), ja siinä myös vertaillaan kirjaa ja elokuvaa. Kirjoituksesta selvisi, että Jack Nicholsonin tähdittämä Sean Pennin elokuva Kunniasanalla (The Pledge, 2001) perustuu tähän (elokuvaan/kirjaan?).
Pari lisäystä 6.8.2020.
Friedrich Dürrenmatt: Lupaus, 1960 (Das Versprechen, 1958). WSOY, Korppi-sarja nro 9. Suomentaja: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä (nimeä ei kerrottu): Heikki Ahtiala. 185 sivua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti