Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012

Tämän kirjan lähtökohta ja kirjoitustapakin on melko kyyninen: se, että ihmiset ovat aina huijanneet toisiaan ja valehdelleet toisilleen monilla eri tavoilla ja monista eri syistä. Turunen marssittaa väitteensä tueksi suuren osan esimerkkejä lähihistoriasta ja kaukaisemmasta menneisyydestä ryhmiteltyinä eri valehtelemistapoja käsitteleviin lukuihin, ja ei voi kieltääkään, etteikö valehtelu olisi yleinen, vaikkakin paheksuttu osa inhimillistä kanssakäymistä. Kirjassa ei käsitellä pelkästään sanallisia valheita, vaan myös erilaisia, joskus hyvin monimutkaisiakin huijauksia. Turunen esittää lyhyesti myös kiinnostavan teorian siitä, että valehtelu on tärkeä osa lapsen psyykkistä kehitystä ja että se auttaa pientä lasta eriytymään vanhemmistaan ja itsenäistymään (s. 17).

Kirja on alun perin ilmestynyt vuonna 2005, ja vuoden 2012 painos on sen uudistettu laitos. Turunen sanoo esipuheessaan, että tällä aikavälillä valheita oli päästelty odotettua enemmän. Jos uudistettu laitos olisi julkaistu viime vuosina, hän olisi saanut kirjaansa tietysti valtavasti lisämateriaalia rapakon takaa.

[Lehtikeisari William Randolph] Hearst kokeili samaa temppua meksikolaisiin. Vuonna 1913 julkaistiin valokuva, jossa meksikolaiset lapset olivat vyötäisiään myöten vedessä kädet ylhäällä. Kuvatekstissä kerrottiin, että kuvan ottamisen jälkeen viranomaiset ampuivat lapset mereen. Myöhemmin paljastui, että kyseessä oli turistin ottama kuva kylpevistä lapsista Brittiläisessä Hondurasissa. (66)

Kirja oli kiinnostavaa luettavaa ja sai muistamaan esimerkiksi valvonnan merkityksen ja sen, että kaikkea ei kannata uskoa. Turunen kirjoittaa viihdyttävästi, sujuvasti ja hyvin helppolukuisesti, mutta toisaalta tämä tyyli tekee kirjasta aika pinnallisen, ja hän tuntuu vetävän melko paljon mutkia suoraksi. Hän esimerkiksi sanoo, että luonnossa yleensä vahvin ja väkivaltaisin voittaa (31), mikä ei pidä paikkaansa - tilanteesta ja lajista riippuen myös esimerkiksi älykkäin, arin tai taiteellisin voittaa. Kirjan loppuluku tasapainottaa muun teoksen kyynistä asennetta, koska siinä muistutetaan siitä, että valehtelu ei tee onnelliseksi ja että luottamus ihmisten välillä on tärkeää.

Tietokirjaan olisi kaivannut ehkä tarkempiakin lähdeviitteitä kuin vain yhdeksän sivun pituisen kirjaluettelon kirjan lopussa, ja kirjassa vilisi sen verran nimiä, että myös hakemisto olisi ollut hyvä olemassa.

Luru antaa kirjan sisällöstä enemmän esimerkkejä.

Ari Turunen: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa, 2012 (uudistettu laitos vuonna 2005 julkaistusta kirjasta). Atena, atschi!-pokkari. Kansi: Ville Lähteenmäki, kuva: Corbis. 191 sivua.

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979)

Tämä kirja kertoo erään nigerialaisen naisen, Nnu Egon, elämäntarinan alkaen hänen vanhempiensa epäsovinnaisesta suhteesta ja päättyen Nnu Egon kuolemaan. Kirja alkaa vuodesta 1934, kun Nnu Ego on ehkä 20-vuotias. Hän oli syntynyt maaseudulla arvostetun ibopäällikön tyttäreksi ja ollut tunnettu kauneudestaan, mutta hänen rakastamansa ensimmäinen aviomies oli hylännyt hänet, koska hän ei ollut tullut raskaaksi. Sen jälkeen hänen isänsä naitti hänet brittien hallitseman Nigerian suurkaupunki Lagosissa asuvalle miehelle, valkoisen perheen pyykkärinä toimivalle Nnaifelle. Nnu Ego pitää 10-15 vuotta vanhempaa miestään rumana ja halveksii tämän työtä, mutta tulee kuitenkin raskaaksi - eikä vain kerran, vaan kerran toisensa jälkeen, niin että lopulta hänellä on seitsemän elossa olevaa lasta eli hän on nigerialaisen mittapuun mukaan todella rikas, varsinkin kun kolme lapsista on poikia.

Siitä asti, kun Nnu Ego saa ensimmäisen lapsensa, hänen elämänsä on jatkuvaa taistelua ja työntekoa lasten ja itsensä säilyttämiseksi hengissä ja ravittuina sekä poikien ja vähän myös tyttöjenkin koulumaksujen hankkimiseksi. Hän tottuu Nnaifeen ja alkaa pitää tästä enemmän, vaikka todellista läheisyyttä ja toveruutta heidän välillään ei olekaan ja vaikka olut maistuu miehelle liian hyvin, mutta Nnaife on paljon poissa kotoa ensin töiden takia, sitten sen takia, että britit käytännössä pakottavat hänet monien muiden nigerialaisten kanssa sotimaan brittien sodassa, jonka syytä afrikkalaiset eivät ymmärrä ja josta he eivät välitä. Kun Nnaife tulee kotiin, hän ottaa näennäisestä kristinuskostaan huolimatta ensin yhden uuden vaimon, sitten toisen (ibojen perinnäistapojen mukaan mies peri kuolleen veljensä vaimot).

Miehensä poissaolojen aikana Nnu Ego joutuu huolehtimaan koko ajan suuremmasta perheestään yksin, ja alkuvaiheessa hän ja hänen lapsensa olisivat kuolleet nälkään ilman naapurin apua. Kirjasta näki, millaista elämä ilman sosiaaliturvaa on. Suurkaupunki on naapureista ja ystävistä huolimatta Nnu Egolle paljon vaikeampi ja yksinäisempi asuinpaikka kuin maaseutu, jossa maata voi viljellä, tavat ovat tuttuja ja ennakoitavia ja suurperheen apuun voi aina luottaa.

Vaikka kirjan suomenkielinen nimi onkin kuvaava, sen alkuperäisnimi "Äitiyden ilot" kertoo kirjan pääteemasta paremmin ja on ironisuudessaan säväyttävä. Nnu Egon koko elämää määrittelee äitiys: ensin se, että hän ei pysty saamaan lasta, sitten se, että hän on onnistunut synnyttämään lapsia ja varsinkin poikia, mitä pidetään naisen arvon tärkeimpänä mittana. Hän ei ole koskaan vastuussa vain itselleen ja riittävä omana itsenään, vaan hän on aina vain tytär, vaimo tai äiti, ja hänen arvonsa määritellään tämän perusteella ja sen perusteella, pystyykö hän käyttäytymään odotetulla ja tapojen sanelemalla tavalla, sillä tavalla kuin tyttären, vaimon tai äidin kuuluu. Varsinkin kirjan loppupuolella Nnu Ego alkaa kapinoida mielessään näitä sääntöjä vastaan ja miettiä niiden oikeudenmukaisuutta ja järkevyyttä.

Nnu Ego rakastaa lapsiaan ja tekee näiden puolesta mitä vain, varsinkin poikien, mutta väsyy kuitenkin alituisiin raskauksiin, köyhyyteen ja yhä suuremmasta lapsijoukosta huolehtimiseen. Tapojen muutos näkyy kirjassa ihmisten maaseudulta kaupunkiin muuton lisäksi siinä, että vaikka poikia koulutetaan yhä pidemmälle (Nnu Ego pitää poikien koulunkäyntiä hyvin tärkeänä ja haluaa myös tyttöjen oppivan perustaidot), aikuistuvat pojat eivät enää automaattisesti huolehdikaan ikääntyvistä vanhemmistaan. Tytötkin saattavat toimia vastoin vanhempiensa tahtoa, vaikka ainakin Nnaife odottaa tytärten vain olevan hiljaa ja näkymättömiä, tekevän kotityöt ja menevän naimisiin milloin ja kenen kanssa käsketään. Myös Nnaifen toinen vaimo toimii perinnäistapoja ja odotuksia vastaan.

Kirja on kirjoitettu täysin afrikkalaisnäkökulmasta: valkoiset (joiden ihonväriä Nnu Ego pitää rumana ja sairaalloisena) vilahtavat kirjassa vain pienessä roolissa esimerkiksi työnantajina. Kirja on realistinen ja hyvin ja sujuvasti kirjoitettu (vaikka minulla menikin sen lukemiseen kauan aikaa, kosken ollut lukutuulella ja kirjan tapahtumat eivät olleet kovin helppoja) ja voimakas puheenvuoro sen puolesta, että naistenkin pitää saada olla ihmisiä, ei vain synnyttäjiä. Jos on kiinnostunut Afrikasta tai naiskirjallisuudesta, se kannattaa lukea. Kustantaja on mainio kehitysmaiden naisten kirjallisuutta kustantanut Kääntöpiiri.

Emechetan nimi oli minulle ennestään tuntematon, mutta hän on selvästikin afrikkalaisen kirjallisuuden klassikoita: Nigerian pääkaupungissa Lagosissa syntynyt, 18-vuotiaasta alkaen Iso-Britanniassa asunut Buchi Emecheta (1944-2017) on kirjoittanut yli 20 kirjaa. Hän synnytti viisi lasta, erosi miehestään tämän poltettua hänen ensimmäisen käsikirjoituksensa, elätti lapsensa kirjastotyöntekijänä ja suoritti Lontoon yliopistossa sosiologian tutkinnon (kansilieve), ja häntä pidetään ensimmäisenä menestyneenä vuoden 1948 jälkeen Iso-Britanniassa asuneena mustana naiskirjailijana (Wikipedia).

Buchi Emecheta: Nnu Egon tarina, 1989 (The Joys of Motherhood, 1979). Kääntöpiiri. Suomentaja: Kristiina Drews. Kansi: Maija Orava. 246 sivua.

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939

Hilja Valtonen on minulle vanhastaan tuttu hauskoista, kepeistä romaaneistaan ja nyt myös yhdestä näytelmästään. Tästä kirjasta selvisi, että hän on kirjoittanut myös novelleja. Nämä novellit eivät olleet varsinkaan kirjan alkupuolella sellaisia kuin odotin, eli reippaita nuoria kaupunkilaisnaisia sanailemassa nokkelasti, vaan niissä kerrottiin myös vanhemmista ihmisistä, miehistä, maalaisista ja maanviljelijöistä: agraarinen kyläyhteisö näyttäytyy näissä monelta kantilta.

En ollut myöskään kovin lukutuulella tätä aloittaessani, ja pääsin kirjan vauhtiin vasta sen sympaattisessa, navetanhajuisessa niminovellissa, jossa hyvin vähäpuheinen, komea talonisäntä Santeri ja hänen taloudenhoitajansa, aviottoman lapsen äiti Esteri päätyvät hyvin erikoisella tavalla jouluyönä yhteen. Sen jälkeen kirjassa alkoi myös olla enemmän tuttua Valtosen tyyliä, varsinkin neljässä viimeisessä novellissa.

Useimmiten tarinoissa käsitellään naisten ja miesten välisiä suhteita. Eräässä hyvin lyhyessä novellissa Valtonen kertoo, miten eri tavalla neljä eri ihmistä tulkitsee saman tapahtuman omien odotustensa, mielipiteidensä ja käsitystensä perusteella. Eivät muutkaan novellit huonoja olleet, vaan Valtonen luo muutamalla sivulla (151-sivuisessa kirjassa on 12 novellia) taitavasti tilanteen, ongelman ja sen ratkaisun ja mikä tärkeintä, elävän kuvan henkilöistään, eli vaikkei tämä kirja suosikikseni noussutkaan, se oli ihan mukavaa luettavaa.

Edit 9.9.21, 22.9.21.

Hilja Valtonen: Sanaton Santeri. Novelleja, 1939 (toinen painos). Otava. Kannen tekijää ei kerrottu. 151 sivua.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950 (1929-1930)

Löysin antikvariaatista kaksi biologiaa popularisoivaa (kääntäjä nimittää kirjaparia esipuheessaan nimellä "Jokamiehen biologia") isokokoista kirjaa, ja ne herättivät kiinnostukseni useammastakin syystä. Ensinnäkin nimi H. G. Wells kuulosti tutulta, ja kyllä, hän on nimenomaan tieteisromaaneistaan Maailmojen sota, Aikakone ja Tohtori Moreaun saari tuttu kirjailija. Minulle oli yllätys, että hän oli tuohon aikaan vielä elossa ja aktiivinen, mutta alkuteos The Science of Life (jonka nimeä ei ole taaskaan mainittu suomennoksessa, mutta joka löytyi netistä pienen etsinnän jälkeen) on julkaistu jo vuosina 1929-30. Professori Julian Huxley taas oli Darwinin aikalaisen ja puolestapuhujan T. H. Huxleyn pojanpoika (sekä WWF:n yksi perustaja, Unescon ensimmäinen johtaja ja Aldous Huxleyn veli), ja meribiologi George Philip Wells oli H. G. Wellsin poika.

Toiseksi kirja on todella runsaasti kuvitettu - harvaa poikkeusta lukuun ottamatta jokaisella aukeamalla on ainakin yksi, yleensä useampi kuva - ja kuvat ovat kiinnostavia, hyvin valittuja ja sellaisia, joita olisi hankala löytää nykyteoksista. Kuvat eivät ole niin alkeellisia kuin voisi olettaa, esimerkiksi jo tuolloin pystyttiin ottamaan valokuvia kromosomeista. Kirjan suomeksi toimittanut Aarno Jalas sanoo tosin esipuheessaan, että kuvitus on pääasiassa peräisin kirjan norjalaisesta painoksesta, eli suomenkielisessä kirjassa on mukana myös uudempia kuvia.

Kolmanneksi tekstikään ei tunnu mitenkään kovin vanhahtavalta tai vanhentuneelta. Okei, suomennoksessa on toki vanhahtavia sanoja tai pikemminkin sanankäyttötapoja, muttei häiritsevästi - Aarno Jalas on tehnyt hyvää työtä! - mutta mikä tärkeintä, kirjan sisältö tuntuu edelleen mielestäni suureksi osaksi järkevältä, vaikka kirjan julkaisemisen jälkeen onkin tietysti saatu valtavasti uutta tietoa. Kääntäjä on laittanut mukaan joitakin korjauksia ja lisäyksiä, mutta ilmeisesti melko vähän. Kirja on muun laajan tietosisältönsä lisäksi darwinismin ja evoluutioteorian puolustuspuhe, ja siinä esitellään paljon evoluutioteoriaa tukevia faktoja, joita oli jo melkein sata vuotta sitten runsaasti eri aloilta.

Kirjan iän toki huomaa. Esimerkiksi geenien rakenteesta ei tuolloin tietenkään tiedetty vielä mitään - mutta niiden olemassaolo pääteltiin kuitenkin tosiasioiden perusteella - ja myös jotkin darwinismin vaihtoehdoksi esitetyt kehitysteoriat (jotka kirjassa esitellään, vaikkei niitä juuri kannatetakaan) tuntuvat nykyään aika oudoilta.

Kirja on viihdyttävästi ja hauskasti kirjoitettu ja hyvä esimerkki onnistuneesta tieteen popularisoinnista, ja vaikka ostin sen lähinnä kuvien takia enkä aikonut lukea sitä kokonaan, niin se vain tuli luettua (vaikka jotkin osat olivat kyllä kiinnostavampia kuin toiset). Kirjan tiedot ovat mielestäni edelleenkin monessa kohdassa paikkansapitäviä (esimerkiksi Mendelin lait eivät ole muuttuneet miksikään), vaikken tietysti käyttäisi niitä tarkistamatta niitä uudemmista lähteistä. Kirja on klassikko alallaan: It has been called "the first modern textbook of biology" and "the best popular introduction to the biological sciences". Wells's most recent biographer notes that The Science of Life "is not quite as dated as one might suppose" (Wikipedia).

Minusta on mielenkiintoista lukea vanhoja tieteellisiä tekstejä myös sen takia, että uutta tekstiä lukiessaan voi ottaa tiedot annettuina ja paikkansapitävinä (tietysti edellyttäen että lähde on luotettava), mutta vanhaa tekstiä lukiessaan pitää miettiä tarkemmin, mitä asiasta oikeasti tietää, ja täytyy punnita tietojaan samalla kun pohtii pitääkö kirjan teksti paikkansa. Vanhemmista kirjoista voi myös löytää tietoa nykyisin unohdetuista, mutta edelleen pätevistä tutkimuksista.

Tässä muutama esimerkki kirjan kuvista (kannattaa lukea kuvatekstit).

Luin tämän kirjan jälkeen samanlaisista hyönteisparvista afrikkalaisilla järvillä
Jacques Cousteaun nykykirjasta.

Kirjan sisältöä (Wikipediassa on englanninkielisen version sisällysluettelo): Nisäkkään elimistön toiminta, elimet, hormonit ja hermot. Lisääntyminen. Eläinkunnan rakenne ja pääjaksot. Kasvit. Evoluutioteorian todisteita: geologia ja fossiilit, alkiokehitys, eliöiden muuntelu ja levinneisyys, ihmisen kehitys. Kehitysoppi: kehitysteoriat, yksilöiden syntymä, perinnöllisyys, Mendelin lait, yksilön kehitys, sukupuolen määräytyminen, mutaatiot, lajien muuntelu, valinta kehitystekijänä.

Edit 22.9.21.

H. G. Wells, Julian Huxley ja G. Ph. Wells: Elämän ihmeet. Edellinen nidos, 1950. Kolmas painos (ensimmäinen suomenkielinen painos 1938-1939). Alkuteos: The Science of Life, 1929-1930 (alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta ei mainittu suomennoksessa). WSOY. Suomeksi toimittanut Aarno Jalas. Kannen tekijää ei mainittu. 467 sivua.

Rabindranath Tagore: Uhri (Pimeän kammion kuningas, 1924)

Intialaisen kirjailijan yli 400-sivuinen näytelmäkokoelma? Hmm, kirjojen julkaisupolitiikka oli sata vuotta sitten aika erilaista kuin nykyään. Asiaa tietysti auttoi se, että bengalinkielinen Rabindranath Tagore (1861-1941) oli saanut ensimmäisenä aasialaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1913.

Kokoelman ensimmäinen näytelmä on Uhri (62 sivua), ja paljastan tässä paljon sen juonesta. Se sijoittuu Tripuran Kali-jumalattaren temppeliin, jossa jumalattarelle uhrataan eläimiä. Kuningatar Gunavati on tullut temppeliin rukoilemaan itselleen lasta, ja temppeliin on matkalla suuri kulkue hänen uhrilahjojaan, kukkia ja eläimiä. Tapahtumien normaali kulku muuttuu, kun kerjäläistyttö Aparna on kertonut kuningas Govindalle tuskansa siitä, että hänen ainoa lemmikkivuohensa, johon hän on suhtautunut kuin äiti, on väkisin tuotu temppeliin ja teurastettu. Tästä järkyttyneenä puhdasmielinen ja jalo kuningas kieltää kaiken verenvuodatuksen temppelissä, mikä herättää valtavaa vastustusta kaikissa muissa, varsinkin temppelin papissa, bramaani Raghupatissa.

Govinda. Bramaanilla ei ole oikeutta loukata ikuista hyvää. Elävien olentojen veri ei ole jumalille otollinen uhri. Ja kuninkaan samoinkuin talonpojan on lupa puoltaa totuutta ja oikeutta. (27)

Raghupati pitää kuninkaan päätöstä jumalattaren ja kaikkien perinnäistapojen, jopa maailmanjärjestyksen, loukkaamisena, ja yrittää ensin suostutella armeijan kenraalin tappamaan kuninkaan, ja kun tämä ei tähän suostu, sitten kuninkaan veljen ja lopulta kasvattipoikansa, suuresti rakastamansa temppelipalvelija Dzaisingin, joka on rakastunut Aparnaan. Näytelmässä puhutaan muistakin viattomista uhreista.

Edellisestä huolimatta tämä ei ole Macbeth-tyyppinen kuninkaanmurha- ja syyllisyysnäytelmä juonitteluineen, vaan enemmänkin pohdintaa esimerkiksi moraalista, jumaluuden olemuksesta ja varsinkin verenvuodatuksen ja elävien olentojen hengen riistämisen oikeutuksesta. Teksti on tässä teoksessa paljon tärkeämpi kuin juoni, ja minulle tuli mieleen kreikkalainen foorumi, johon ihmiset tulevat vuorotellen kertomaan mielipiteensä yrittäessään ratkaista vaikean kysymyksen. Ihmiset eivät suhtaudu asiaan kuitenkaan mitenkään ulkokohtaisesti, vaan tuntevat asiat sydänverellään. Näytelmässä ei ole loppujen lopuksi helppo erottaa hyviksiä ja pahiksia.

Minun oli vaikea ratkaista, kuka näytelmässä on päähenkilö - Govinda, Raghupati vai Dzaising - koska kaikki heistä saavat tilaa näyttämöllä kokonaisina henkilöinä ja lukijalle kerrotaan heidän motiiveistaan, ja minun oli vaikea myös päättää, mistä näytelmässä oikeastaan on kysymys. Pitkän aikaa tarina ja kuningas Govinda toivat mieleeni Sinuhe egyptiläisestä tutun idealistisen ja traagisen faarao Ekhnatonin, joka yritti pelkällä käskyllä muuttaa valtakuntansa tavat paremmiksi (ja 1970-luvun Afganistanin, jossa silloinen kommunistihallinto yritti muistaakseni parantaa naisten asemaa ja muutenkin nykyaikaistaa tapoja kerralla huolimatta vanhoillisten kansanryhmien voimakkaasta vastustuksesta), ja ajattelin että kyse on vanhan ja uuden ristiriidasta.

Govinda. Nakšatra? 

Tšandpal. Hän on luvannut Raghupatille tuoda sinun veresi jumalattarelle uhrattavaksi. 

Govinda. Jumalattarelle? Siinä tapauksessa en voi häntä moittia. Ihminen menettää inhimillisyytensä, kun tulevat kysymykseen hänen jumalansa. ... Ota nämä kukkaset, jumalatar, ja salli luotujesi elää rauhassa. ... Jos tahdot minut surmata rakkaan henkilön kädellä, niin tapahtukoon se. Synnin täytyy kypsyä äärimmäiseen rumuuteensa, ennenkuin se voi puhjeta ja kuolla inhoittavan kuoleman, ja kun veljen käsi vuodattaa kuninkaan verta, niin verenhimo näyttää pirulliset kasvonsa antaen jumalattaren valepuvun pudota yltänsä. Jos se on tahtosi, niin minä kumarran ja tottelen. (45-46)

Teoksessa puhuttiin paljon jumalattaresta, Kali Emosta (J. A. Hollo on kääntänyt sanan Mother suloisesti Emoksi), joka on hindulaisuudessa sekä tuhon että luomisen jumalatar, ja jonka kaulakoruna on pääkalloja, vyönä katkaistuja käsivarsia (Wikipedian mukaan symboleina), ja suupielistä valuu verinoroja. Monet näytelmän henkilöt pitävät häntä kuitenkin tuhoavan ja pelottavan lisäksi myös armollisena, rakastavana ja auttavana jumaluutena, johon voi turvautua hädän hetkellä.

Näytelmän alussa on Tagoren omistuskirjoitus: Minä omistan tämän näytelmän niille sankareille, jotka urhoollisesti puolustivat rauhaa, kun ihmisuhreja vaadittiin sodan jumalattarelle, ja tämä on varmasti avain näytelmän tulkintaan. Jumalatar vaatii verta ja tyyntyy vain saadessaan sitä, ja uhrin vaatimus nousee näytelmässä pakottavaksi. Uhreiksi valitut näytelmän henkilöt eivät yritä paeta väkivaltaa eivätkä kuolemaa vaikka eivät sitä etsikään, ja miettivät paljon sääliä, oikeutta ja armoa. Näytelmä herättää kuitenkin kysymyksen siitä, kuka verta loppujen lopuksi vaatii - jumalatar vai ihmiset? Onko jumalatar todellinen? Näytelmän lopussa erään henkilön käsitys on muuttunut täydellisesti.

Näytelmä on kulttuuriltaan ja asenteiltaan hyvin intialainen (ja intialaisella teatterilla on luullakseni vuosisatojen, ellei vuosituhansien perinne), ja sen ymmärtämistä varmasti auttaisi intialaisen kulttuurin tunteminen, mutta ei-intialaisellekin se oli vaikuttava. Kun Tagore kirjoitti teoksiaan, Intia oli brittien vallassa (Tagore peruutti saamansa ritarinarvon vastalauseena brittien politiikalle), joten Nobelin palkinto oli hänen itsensä lisäksi tunnustus myös rikkaalle, omaehtoiselle ja vanhalle intialaiselle kulttuurille.

Oma kirjani on kaunis mutta vanha ja repaleinen, omasta hyllystä löytynyt, ehkä mummulta peritty kappale. Minulle oli näin yllätys, että tämä näytelmä on (ainakin Intiassa?) nykyäänkin hyvin tunnettu: haulla "rabindranath tagore sacrifice" löytyy noin 650 000 osumaa: analyysejä, videoita, juonitiivistelmiä ja blogikirjoituksia. Netissä on Tagoren muiden teosten lisäksi myös tämä näytelmä englanniksi, ja tämä on siinä mielessä poikkeuksellinen teos, että J. A. Hollon sujuva ja kaunis käännös tuntuu iästään huolimatta helpommalta lukea kuin alkukielinen.

Gregorius on kirjoittanut kiinnostavasti Tagoren romaanista The Home and the World ja Margit hänen novellikokoelmastaan Ahnaat paadet, josta löytyy linkkejä myös muutamaan muuhun bloggaukseen Tagoren kirjoista.

Edit 5.12.22: Lisäsin näytelmään vuosiluvun alla oleviin teostietoihin. Vuosiluku on täältä, jossa se on annettu bengalinkieliselle alkuteokselle Visarjan.

Rabindranath Tagore: Uhri (Sacrifice, 1890(?)). 62 sivua. Kirjassa Pimeän kammion kuningas ja muita draamoja, 1924. 432 sivua. Otava. Tagoren tekemästä bengalinkielisen alkuteoksen englanninkielisestä käännöksestä suomentanut J. A. Hollo.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950) (lyhennetty versio)

Olen lukenut aiemmin kaksi Doris Lessingin kirjaa, enkä juuri pitänyt niistä, mutta ajattelin silti kokeilla helppolukuista versiota hänen romaanistaan The Grass is Singing (suomennettu nimellä Ruoho laulaa), kun sellainen löytyi kirjaston poistomyynnistä. (Lyhennetyn version lukeminen tuntuu vähän huijaamiselta ja tiedän, että lyhennetyistä versioista puuttuu paljon alkuperäisistä kirjoista, mutta niistä saa silti käsityksen kirjan juonesta, tunnelmasta ja sisällöstä. Monet vieraskieliset helppolukuiset lyhennelmät ovat hyvin tehtyjä, eikä vaikeampien kieli ole mitenkään kovin yksinkertaista.)

The Grass is Singing on mielestäni kaunis nimi, mutta se onkin lainaus T. S. Eliotin runoelman The Waste Land kohdasta, joka kuvaa hylättyä, surullista, autiota kappelia. Tämä sopii kirjan tunnelmaan, koska sen valkoinen aviopari asuu pienessä, huonosti rakennetussa talossa Etelä-Rhodesiassa isolla maatilalla lähes kokonaan eristyneinä. Kaupunkielämästä nauttinut, sihteerinä työskentellyt kolmikymppinen Mary on mennyt naimisiin vähävaraisen tilallisen Dickin kanssa ilmeisesti sen takia, että pelkää jäävänsä vanhaksipiiaksi (en kyllä ymmärtänyt Maryn syitä ja sitä, miksei hän ottanut mitään selvää siitä, minkälaisissa oloissa tulee elämään), mutta ei kestä köyhyyttä, kuumuutta ja yksinäisyyttä, ja vuosien kuluessa menettää koko ajan enemmän otteensa elämästä ja todellisuudesta, masentuu vakavasti ja luovuttaa. Jos taloa pitää ihmisen vertauskuvana, kirjan nimi voi viitata myös Maryn mieleen: kirjan lopussa vain ruoho laulaa Maryn mielen autioituneiden, lohduttomien ja romahtaneiden huoneiden ulkopuolella.

Kirja alkaa lehtiuutisella siitä, että Mary on murhattu ja että murhan on tehnyt pariskunnan musta kotipalvelija Moses, sekä tekstin vihjauksilla siitä, että Maryn ja Mosesin välillä on ollut jotain luvatonta. Kirja kertoo siitä, miten tähän tilanteeseen on päädytty.

Tämän perusteella odotin rakkaustarinaa ja kolmiodraamaa, mutta kirjan painopiste onkin aivan muualla. Vaikka Maryn ja Mosesin suhde onkin tietyssä mielessä hyvin läheinen, se on sitä huonolla tavalla: heidän välillään ei mielestäni ole rakkautta, vaan peiteltyä vihaa, inhoa, halveksuntaa ja valtataistelua, jota käydään joka päivä talon seinien sisällä. Taistelussa Moses alkaa päästä voitolle ja se huipentuu tuohon murhaan. Kirjan tärkein teema (vaikka siinä on muitakin teemoja, esimerkiksi naisten ja miesten suhteet, Maryn vaikea isäsuhde ja jonkin verran myös erilaisten maanviljelijöiden erilainen asennoituminen maahan) on minusta eriväristen ihmisten vääristyneissä suhteissa; siinä, että toiset ihmiset väittävät toisten olevan itseään huonompia.

Tämä ilmenee jo kirjan alussa, jossa kerrotaan sivuhenkilön, rikkaan maanviljelijä Charlie Slatterin, pahoinpidelleen kiukunpuuskassa mustan työläisensä kuoliaaksi ja selvinneen murhasta 30 punnan sakoilla; Moses taas joutuu maksamaan tekemästään murhasta hengellään. Mary ei ole koskaan ennen maatilalle muuttoaan ollut lähemmin tekemisissä tummaihoisten kanssa eikä tiedä, miten toimia näiden kanssa, mistä johtuu suuri osa hänen ongelmistaan maatilalla: hän kohtelee mustia ihmisiä vihamielisesti, epäluuloisesti ja epäreilusti. Ehkä Mary pelkää ja inhoaa mustia sen takia, että hän tiedostaa vaistomaisesti valkoisten rakentaman järjestelmän hataruuden ja pelkää koko rakennelman romahtavan mielessään, jos hän kohtelisi mustia tasa-arvoisina ihmisinä.

Mary ei ole mukava ihminen, eikä juuri kukaan kirjan muistakaan henkilöistä ole miellyttävä ehkä afrikkalaista luontoa ja maata rakastavaa, hyväluonteista Dickiä lukuun ottamatta (jolla hänelläkin on paljon huonoja puolia). Toisenlaisessa, tasa-arvoisemmassa ympäristössä hekin olisivat saattaneet toimia toisin ja elää hyvää elämää. Omassa kaupunkiympäristössään esimerkiksi Mary tuntui onnelliselta, seuralliselta ja mukavalta ihmiseltä.

Kirjassa toistetaan henkilöiden suulla moneen kertaan, että valkoisten täytyy pitää yhtä mustia vastaan, ja että eri kansanryhmien täytyy pysyä erillään. The anger [Tony] had seen in Charlie Slatter's face was 'white society' fighting to defend itself. And that 'white society' could never, ever admit that a white person, and particularly a white woman, can have a human relationship, good or evil, with a black person. For as soon as it admits that, it falls. (14) Kirjasta syntyi minulle sellainen vaikutelma, että syy siihen, että valkoiset yrittivät pitää mustat henkisesti ja fyysisesti erossa itsestään, oli se, että vain sillä tavalla he pystyivät ylläpitämään myyttiä valkoisten paremmuudesta. Jos eri ryhmät olisivat olleet läheisissä kosketuksissa toistensa kanssa, mustat olisivat huomanneet, että valkoiset eivät ole yhtään heitä parempia, vaan aivan samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin, ja olisivat alkaneet vaatia maataan takaisin itselleen sekä tasa-arvoista yhteiskuntaa.

Neljännesvuosisata aiemmin kirjoitetussa samoille alueille sijoittuvassa seikkailuromaanissa valkoisen ja mustan ihmisen suhde oli paljon mutkattomampi (joten tämä kirja ei kerro koko totuutta). Lessingin kirja ei ollut mitenkään helppo eikä mukava, vaan ahdistava, enkä juuri pitänyt tästäkään, mutta omana aikanaan tämä romaani toi varmaan tärkeällä tavalla eteläisen Afrikan systeemisen rasismin ja sen seuraukset päivänvaloon. Kirja oli myös Lessingin esikoisteos, ja sellaiseksi se vaikuttaa hyvin taitavalta. Ja kyllä, varmaan paljon kirjan vivahteista ja voimasta jäi puuttumaan, kun ei lukenut tätä kokonaisena versiona; esimerkiksi lukiessani tarkkailin Marya ulkopuolelta, kun taas täydellisen version lukeneet näyttävät päässeen sisään hänen nahkoihinsa.

Monet kirjasta kirjoittaneet ovat olleet ihastuneita ja vaikuttuneita, vaikka jotkut löysivät myös kritisoitavaa: Tarukirja, Suketus, Keltainen kirjasto, Oksan hyllyltä, Lily, Kirjainten virrassa, Voima, Merilintu, Kymmenen puikkoa langalla, Mistä luimme kerran.

Lisäys 29.8.21: Muistaakseni kirjan jossakin kohdassa sanottiin, että Dickillä oli sata mustaa palkollista, ja tämä jäi häiritsemään minua. Miten Dickillä oli varaa näin moneen työntekijään, vaikka häntä sanottiin kirjassa koko ajan köyhäksi ja rahattomaksi? Kuinka suuri maatila oli, kun siellä tarvittiin näin paljon työntekijöitä? Eikö viljelyssä käytetty apuna ollenkaan koneita ja eläimiä (hevosia, härkiä)? Kun kirjassa kerrottiin Dickin kaupanperustamiskokeilusta, mainittiin ostoksilla käyvät mustat naiset. Työskentelivätkö hekin maatyöläisinä vai vain miehet?

Edit 29.8.21.

Doris Lessing: The Grass is Singing, 1992 (1950). Lyhennetty ja kieleltään helpompi versio, taso 4: retold by Andy Hopkins and Joc Potter. Piirroskuvat: David Cuzik. 62 sivua.

Ester Bolinder: Indianprinsessan, 1949

Tämä vanha ruotsalainen tyttökirja alkaa pienestä Karibianmeren rannalla sijaitsevasta kaupungista, jossa asuu ruotsalainen perhe - insinööri-isä on tullut maahan rakentamaan autotietä sisämaahan. Teini-ikäinen tytär Gun tutustuu läheisessä nunnien koulussa opiskelevaan intiaanipäällikön tyttäreen Chincaan, menee muulikyydillä vierailulle tämän kotikylään ja joutuu tämän kanssa melkoiseen seikkailuun lainsuojattomien ryöstettyä tytöt lunnaiden toivossa.

Tämä oli melko erilainen kirja kuin mitä odotin. Alkupuoli kirjasta oli enemmänkin Gunin silmin nähtyä realistisen tuntuista kansatieteellistä kuvausta intiaanien elämästä - harvemmin tyttökirjoissa puhutaan esimerkiksi matrilineaalisesta perimysjärjestelmästä tai siitä, miten lehmät onnistuvat syömään kaktuksia niiden piikeistä huolimatta. Tämä sai minut ajattelemaan, että Ester Bolinder, joka on kirjoittanut muitakin Etelä- ja Keski-Amerikkaan sijoittuvia (tyttö)kirjoja (joita ei ole suomennettu), oli tutustunut kuvaamiinsa asioihin paikan päällä, mikä pitikin paikkansa; hän oli tutkimusmatkailijan vaimo, ja pariskunnan kaksivuotinen matka Kolumbiaan 1910-luvulla oli samalla heidän häämatkansa.

Kirjan alkuosa ei tietosisällöstään huolimatta tuntunut liikaa luennoinnilta, vaan oli ihan helppolukuista, koska tiedot eivät kuitenkaan olleet kovin yksityiskohtaisia, kaikki oli suodatettu Gunin ajatusten kautta, ja samalla seurattiin Gunin ystävystymistä Chincan kanssa. Kirjan loppupuoli oli kuitenkin tarinallisempi ja jännittävämpi, ja vaikka tytöt ovat aluksi alakynnessä, he ovat neuvokkaita ja rohkeita ja onnistuvat pakenemaan kaksikin kertaa vankeudesta ja hankkiutumaan turvaan aivan tuntemattomille seuduille joutumisesta ja kielitaidon puutteesta huolimatta.

Tytöt kuvataan kirjassa keskenään tasa-arvoisina ja intiaaneja kuvataan kirjassa arvostavasti, vaikka afrikkalaisperäisiin tummaihoisiin karibialaisiin suhtaudutaan jonkin verran negatiivisemmin. Aikuisten kirjassa tytöille olisi saattanut käydä huonommin, ja muutenkin kirjassa herätti huomiota sen kriittisyyden puute. Intiaaneilla kerrotaan esimerkiksi olevan orjia (muita intiaaneja?), mutta sanotaan näiden saavan tarpeeksi ruokaa, voivan paeta halutessaan, ja että heillä on muutenkin suhteellisen hyvät oltavat. Autotien rakentamista maahan ei yhtä kappaletta lukuun ottamatta sen kummemmin kommentoida, vaikka se saattaa tuoda mukanaan sekä hyviä että huonoja asioita, ja myös Chincan sisäoppilaitostyyppinen opiskelu vieraalla kielellä hyväksytään aika lailla sellaisenaan. Nykykirjoissa on niin tottunut ongelmalähtöisyyteen ja kriiseihin, että tällainen kritiikittömyys tuntuu lasten- tai nuortenkirjassakin oudolta, mutta kirjassa kuvataan kuitenkin mukavasti tuolloisille (ja nykyisille) ruotsalaisille varmaan hyvin tuntemattoman kansanryhmän elämää.

Ester Bolinder: Indianprinsessan. Berättelse för flickor, 1949. B. Wahlströms bokförlag (B. Wahlströms ungdomsböcker 560). Kannen tekijää ei mainittu. 140 sivua.

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu, 1944 (1926?)

Olen viime aikoina lukenut paljon paksuja tai muuten hitaasti eteneviä kirjoja, joten kaipasin niiden lomaan jotain helppoa ja nopeaa luettavaa. Tämä antikvariaatista löytynyt vanha seikkailuromaani sopi tehtävään mainiosti: jännittävät tilanteet seurasivat toisiaan jatkuvalla syötöllä, kirjassa oli nokkelaa sanailua, huumoria ja jopa itseironiaa, kirjan sankaritar oli virkistävän oma-aloitteinen, itsenäinen, rohkea ja älykäs (sekä loistava ampuja), ja tummaihoiset afrikkalaisetkin oli kuvattu inhimillisinä.

Kirja sijoittuu Etelä-Afrikkaan, ensin Kapkaupunkiin ja sitten matkalle savannin poikki. Sen sankari on englantilainen majuri Aubrey St. John, joka keikarimaisesta ja hienostelevasta ulkonäöstään huolimatta - hän käyttää jopa monokkelia! - on taitava ja voimakas nyrkkeilijä ja neuvokas toiminnan mies, joka selviää kaikista vastaantulevista tilanteista ja roistoista suvereenisti. Hän on tosin ennen kirjan tapahtumia joutunut huijatuksi ja istunut tämän vuoksi syyttömänä kaksi vuotta vankilassa, minkä takia hänen Englannissa asuva isänsä on hylännyt hänet. Majuri listaa kirjan alussa paperille hyviä ja huonoja puoliaan, ja huonoihin puoliin kuuluvat mm. "Käytän monokkelia" (olisin sokea kuin lepakko ilman sitä, sitäpaitsi tuntisin itseni ilman monokkelia puoliksi puetuksi - oikeastaan alastomaksi) ja "Olen ulkonäöltäni ja puheiltani typerä aasi", mikä sai minut heti pitämään hänestä. Tämä ominaisuus myös auttaa häntä, koska se saa roistot aliarvioimaan häntä.

Kirjan juoni keskittyy timantteja täynnä olevan kuilun etsintään keskeltä savannia. Sitä hakevat sekä majuri itse "hottentotti"palvelijansa Jimin avulla, kirjan sankaritar Marjorie Wallace sekä sekalainen kokoelma roistoja. Vaikka Greene ei anna realismin juurikaan häiritä juonenkehittelyä, afrikkalainen luonto ja ympäristö välittyivät kirjan sivuilta ja olivat mukavaa vaihtelua muihin lukemiini kirjoihin. Savannilla esimerkiksi matkustettiin härkävankkureilla.

Pidin kirjassa myös siitä, että vaikka kirjan afrikkalaisten kuvaukset eivät olekaan nykykäsitysten mukaisia, ne eivät myöskään ole sellaisia, mitä voisi odottaa 1920-luvun kirjalta - kirjassa ei esimerkiksi muistaakseni kertaakaan nimitetä tummaihoisia afrikkalaisia "pojiksi". Kirjan "hottentotti" (nykyään khoi tai khoikhoi) Jim on majurin palvelija ja nimittää tätä herrakseen, mutta omasta tahdostaan. Hän rakastaa majuria, joka on aiemmin pelastanut hänen henkensä, he ovat omalla tavallaan tasa-arvoisia ja arvostavat toisiaan sellaisina kuin ovat, ja Jim on rohkea ja taidokas ihminen, joka opettaa majurille henkiinjäämistaitoja. Kirjan alkupuolella majuri myös asettuu Jimin puolelle toista valkoista miestä vastaan, mitä vähän myöhemmin lukemassani, samalle alueelle sijoittuvassa kirjassa pidettiin melkein rikoksena. Pelkästään lyhyen yhdessäolon perusteella oli näiden kahden välille muodostunut luja ystävyyssuhde. He olivat valkoinen mies ja hänen palvelijansa, molemmat miehiä, molemmat loputtoman poikamaisia ja hilpeitä. Heidän välillään ei ollut rotu- tai värieroavaisuutta. Mutta ei siinä ollut myöskään mitään väärää, sentimentaalista "rakkautta mustaa veljeä kohtaan" majurin taholta, eikä hottentotti suinkaan yrittänyt maailman silmissä esiintyä joka suhteessa valkoisen miehen kaltaisena. Pikemminkin antoi kumpikin arvoa toisen erilaisille ominaisuuksille. (63) Kirjan lopun zulujen hyökkäys on kyllä aika klassinen "villien" hyökkäys.

Eli näitä tarinoita voisi lukea lisääkin, mutta niitä ei ilmeisesti ole käännetty tämän enempää. Majuri St. Aubreysta kertovat tarinat olivat kuitenkin omana aikanaan näköjään melkoisen suosittuja, ja itsekin Rhodesiassa (nykyisessä Zimbabwessa) asunut Lewis Patrick Greene oli kirjoittanut niitä paljon.

Edit 24.8.21, 25.8.21.

L. Patric[k] Greene: Timanttikuilu. Seikkailuromaani, 1944 (toinen painos). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta, todennäköisesti The Major - Diamond Buyer, 1926. Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura(?). Ei suomentajan nimeä. Ei kannen tekijän nimeä. 157 sivua.

Juhani Tervapää (Hella Wuolijoki): Naiset ja naamarit, 1937 (kolme näytelmää)

Jos en tietäisi, että Juhani Tervapää oli Hella Wuolijoen salanimi, ihmettelisin, miten mies on kirjoittanut näin naispainotteisia näytelmiä. Wuolijoki tuntuu todella pyrkineen salaamaan sen, että hän on näiden näytelmien kirjoittaja; teoksen copyrightkin on merkitty näyttelijä Anni Hämäläisen nimiin.

Tässä teoksessa on kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky (tehty ensin kuunnelmaksi), Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Naamari-teema yhdistää näitä näytelmiä sillä tavalla, että niiden naispäähenkilöt esittävät kaikki tavalla tai toisella jotakin muuta kuin ovat, haluavat olla jotakin muuta kuin ovat, tai salaavat jotakin. Näissä kolmessa näytelmässä näkyy myös kirjailijan taito: verrattuna aiemmin lukemaani Kaarlo Erhon melko heppoiseen huvinäytelmään näitä lukiessa tuntee heti alusta alkaen olevansa vakavammin otettavan kirjailijan käsissä.

Aluksi varsinkin kaksi ensimmäistä näytelmää vaikuttivat minusta komedioilta, mutta näytelmän edetessä niiden teemat muuttuivat vakavammiksi ja päähenkilön elämästä paljastui ongelmia ja aitoa surua. Kaikissa kolmessa käsitellään naisen ja miehen suhdetta, muttei stereotyyppisesti, vaan enemmänkin naisen kaipuun, halujen ja luonteen kannalta.

Ensimmäisessä näytelmässä Vastamyrkky (34 s.) pieni kolari ja autojen hajoaminen on pakottanut toisilleen vieraat naisen ja miehen etsimään iltamyöhällä myrskyssä suojaa pikkukylän majatalosta, jossa heidät erehdyksessä majoitetaan samaan huoneeseen. Yön kuluessa nainen ja mies (joiden nimiä ei mainita koko näytelmässä) keskustelevat, ottavat toisistaan selvää, muodostavat toisistaan mielipiteen ja tutustuvat toisiinsa. Nainen pelkää valtavasti ukkosta, mikä herättää miehen suojeluvaistot (ja muutkin vaistot), mutta asiat eivät ole aivan sitä miltä ensin näyttävät.

Primavera eli apteekkarskan unelma (33 s.) toi mieleen Tšehovin näytelmän, varmaan sen takia, että kukoistavaan kesäiseen puutarhaan sijoittuvassa näytelmässä sen päähenkilö, apteekkarin rouva, on kyllästynyt elämäänsä ja sanoo alussa ehkä kymmenen kertaa sen olevan ikävää. Hän on alakuloinen ja väsynyt tylsään ja proosalliseen mieheensä, pikkukylän asukkaisiin ja aina samanlaisina toistuviin, tarkoituksettomiin päiviin. Sitten kylään sattuu kustantajansa kanssa ajamaan ja nimenomaan apteekkarskan puutarhaan tulemaan naisen ihailema, maankuulu runoilija, joka nimittää häntä Primaveraksi ja puhuu hänelle kauniisti. Onko runoilijakaan kuitenkaan se kaunosielu, jota apteekkarska kaipaa?

Rehtorska ravintolassa -näytelmässä (18 s.) entinen näyttelijätär, pikkukaupungin rehtorin kanssa naimisiin mennyt rouva Auramo aterioi pääkaupunkimatkallaan hienossa ravintolassa miehensä kanssa. Mies on komenteleva, epäkohtelias, itserakas ja saita. Ravintolan vahtimestari (eli hovimestari?) on rehtorskan vanha tuttu, lähes ystävä, ja heidän keskustelustaan paljastuu tarina naisen vanhasta, onnellisesta rakkaudesta ja siitä, miten sille kävi. Surullinen ja liikuttavakin tarina.

Eniten pidin Vastamyrkky ja Rehtorska ravintolassa -näytelmistä, joissa Wuolijoki on pääasiassa kahden henkilön vuoropuhelulla saanut näytelmän etenemään tehokkaasti ja paljastanut tietoja henkilöidensä elämästä juuri sopivan kokoisina annoksina lukijan kiinnostuksen säilyttämiseksi. Primavera tuntui hieman liian pitkältä ja hajanaiselta, mutta kaikki nämä olivat kyllä hyvin tehtyjä, ja näin vanhoiksi näytelmiksi niiden vahva naisnäkökulma oli mielenkiintoinen. Näiden perusteella voisi joskus kokeilla Niskavuori-näytelmienkin lukemista.

Helmet-haaste 2020: 47-48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet, ainakin jos suomentaa aiemmin lukemani näytelmän Masks and Faces nimellä Naamat ja naamarit.

Edit 20.8.21.

Juhani Tervapää: Naiset ja naamarit, 1937. Sisältää kolme yksinäytöksistä näytelmää: Vastamyrkky, Primavera eli apteekkarskan unelma, ja Rehtorska ravintolassa. Gummerus. 94 sivua.

Kolme kirjaa -lukuhaaste

Sain muutama kuukausi sitten Kirjaimia-blogin LauraKataroomalta haasteen listata kolme kirjaa, jotka haluaisi lukea uudestaan. Ajattelin ensin, että haaste on tosi helppo, koska pystyisin helposti luettelemaan ainakin parikymmentä uusintalukua odottavaa kirjaa kirjahyllyistäni tai luettujen kirjojen listoiltani, melkein kaikki tietokirjoja. No, haasteen vaikeus onkin sitten siinä, että valitsee niistä kolme, ja miettii syitä valintaansa.

Eräs paljon lukeva amerikkalainen ystäväni sanoi, että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan. Puhuimme Marion Zimmer Bradleyn kirjasta Avalonin usvat, jonka olimme molemmat lukeneet 20-30 vuotta sitten ja rakastaneet sitä. Minäkin olin sitä mieltä, etten todennäköisesti halua lukea juuri tätä kirjaa uudelleen, jottei ensimmäisen lukukokemuksen muisto muutu ja laimene. Ranya ElRamlyn Auringon asema on toinen sellainen kirja, josta pidin lukiessani kovasti. Sen kielen kauneus on jäänyt hivelemään mieltä, mutta minulla ei ole välttämättä tarvetta lukea sitä uudestaan, koska muistan edelleen lukiessa syntyneen pehmeän, aurinkoisen, samettisen mutta samalla selkeän tunteen, kuin puiden havinan ja kukanlehtien kosketuksen (tämäkin kuvaus on vain vähän sinnepäin, lukiessa tuli aivan omanlainen tunne).

Joidenkin kirjojen sisältö tuntuu selviävän tyydyttävästi ensilukemalla. Toisaalta jotkin romaanit tai novellit jäävät kaivelemaan ja häiritsemään ja kolkuttelemaan hyvällä tavalla. Niiden merkitys on jäänyt enemmän tai vähemmän hämäräksi ja ne ovat kuin ratkaistavia arvoituksia, mutta ne eivät kuitenkaan ole niin käsittämättömiä, ettei tunnu olevan mahdollisuuksia niiden merkityksen selvittämiseen. Tai sitten kirjan tunnelma on ollut niin vahva, että tahtoo kokea sen uudelleen.

Sitten on sellaisia pääasiassa viihteellisiä romaaneja, dekkareita tai seikkailuromaaneja, jotka vain tempaisevat omaan maailmaansa, joista tietää pitävänsä ja jotka on kiva lukaista, kun kaipaa jotain helppoa ja nopeaa luettavaa, joka ei vaadi paljon ajattelua tai joka ei ravistele tunteita syvällisesti. Tällaiseen löytyy kyllä usein aika helposti lukemattomiakin kirjoja, mutta joskus on hauska lukea tällaisia aikaisemminkin luettuja, lähes varmasti kivoja ja helppoja kirjoja uudelleen.

Runokirjoja voi lukea aina uudelleen, jos on pitänyt kirjan runoista. Jossain vaiheessa runot muuttuvat tutuiksi ja niistä alkaa pitää senkin takia, että muistaa ne jo osittain ulkoa. Tutuistakin runoista voi löytää uusia puolia.

Bloggaaminen on tuonut uusintalukuun myös sellaisen syyn, että haluaa kertoa jostain aiemmin lukemastaan hyvästä kirjasta myös muille.

Useimmat niistä kirjoista, jotka haluan lukea uudestaan, ovat tietokirjoja: sellaisia kirjoja, joiden aihetta pidän tärkeänä tai mielenkiintoisena, jotka ovat liian monimutkaisia ja tietorikkaita omaksuttavaksi yhdellä kertaa, ja joiden sisällön haluaisin muistaa paremmin. Myös joitakin elämäkertoja haluaisin lukea uudelleen, ja niissä saattaa kiinnostavan aiheen ja tietosisällön lisäksi olla mukana myös romaanimaisuus, seikkailullisuus ja jännittävyys.

Edellisestä huomaa, että uudelleen luettavien kirjojen määrän supistaminen kolmeen on aika mahdoton tehtävä. Tässä kuitenkin kolme, jotka ovat tällä hetkellä päällimmäisinä mielessä (mikä ei tarkoita sitä, että lukisin ne ensimmäisinä):

Nicholas D. Kristof & Sheryl WuDunn: Puolikas taivasta. Koskettava, herättävä, järkyttävä mutta myös toivoa antava kirja naisten elämästä kehitysmaissa ja eri keinoista naisten elämän parantamiseksi.

Maailman tila 2011: Kuinka maailma ruokitaan. Aiheeltaan (vaikkei ihan aina tekstiltään) kiinnostava kirja siitä, että ruoantuotannossa ei ole kyse vain viljelyn tehokkuuden tai viljelyalan lisäämisestä, vaan paljosta muustakin. Suurin osa esimerkeistä on Afrikasta.

Neil Gaiman: The Ocean at the End of the Lane. Pääasiassa sarjakuvistaan tunnetun fantasiakirjailijan romaani, jonka luin vuodenvaihteessa, mutta josta en senaikaisen kirjoitusjumin takia kirjoittanut. Kirja heitti lukijansa painajaiseen ja pelottaviin asioihin, jotka tuntuivat koskettavan joitain jungilaisia arkkityyppejä (jos sellaisia on olemassa) sisälläni, mutta johdatti päähenkilönsä auttajien avulla vaarojen läpi. Haluaisin kokea tuon unenomaisen tunnelman, avuttomuuden ja pelon ja turvallisuuden tunteen ja selviytymisen, uudestaan. Meren ja siihen uppoamisen kuvaus oli upea.