Edward Bulwer-Lytton: Money, 1840

Jatketaan viktoriaanisilla näytelmillä kirjasta Nineteenth Century Plays. Edward Bulwer-Lytton on parhaiten tunnettu kirjastaan Pompeijin viimeiset päivät, mutta hän kirjoitti paljon muutakin, fiktiota ja tietokirjoja. Hänen ainoa menestyksekäs komediansa, viisinäytöksinen Money (72 sivua) on esittelyn mukaan sekoitus tapakomediaa (Restoration comedy of manners) sekä Dickensin ja Thackereyn kirjojen tapaisia aikalaisromaaneja, ja harvinainen esimerkki aidosta viktoriaanisesta komediasta.

Tässäkin näytelmässä, kuten Black-Ey'd Susanissa, naisnäyttelijät ovat esiintyjäluettelossa miesnäyttelijöiden jälkeen heidän roolinsa tärkeydestä riippumatta, joten ilmeisesti tämä oli viktoriaaninen tapa. Tämä vastaa kuitenkin myös todellisuutta, sillä tässäkin näytelmässä lavalla ovat enimmäkseen miehet, ja naiset ovat mukana ennemminkin miesten toiminnan motivoijina.

Näytelmä keskittyy nimensä mukaisesti täysin rahaan tai sen puutteeseen ja näiden vaikutukseen ihmisten asenteisiin. Näytelmän päähenkilö on rahaton, mutta koulutettu, kunnianhimoinen ja herkkätunteinen Alfred Evelyn, joka asuu Sir John Veseyn luona ja toimii tämän sihteerinä. Mukana kuvioissa ovat myös Sir Johnin luona asuvat tytär Georgina, varakas sisko, Lady Franklin, ja kaukainen sukulainen, Lady Franklinin suojatti, köyhä Clara Douglas. Kaikki heistä ovat jollain tavalla sukua Intiassa äskettäin kuolleelle pohatalle, joka odotusten vastaisesti jättää melkein koko valtavan omaisuutensa Evelynille, Georginalle 10 000 puntaa ja muille vain pikkusummia, jolloin henkilöiden asenteet kääntyvät päälaelleen: aikaisemmasta työjuhdasta, halveksitusta Evelynistä, tuleekin nyt valtavan suosittu, ja rahanhimoinen Sir John alkaa suunnnitella tyttärensä naittamista tälle. Evelyn oli ennen testamentin lukua kosinut rakastamaansa Claraa, mutta tämä oli torjunut hänet sanoen, ettei kahden köyhän avioliitosta voi koskaan tulla mitään. Muutenkin sarkasmiin ja kyynisyyteen taipuvainen Evelyn katkeroituu, ajattelee myös Claran välittävän vain rahasta, ja eräänlaisena kostona hän väittää testamentissa olleen säännön, jonka mukaan Claralle pitää antaa 20 000 puntaa, joten tämänkin köyhyys on nyt ohi.

Stout. Afraid I might be late – been detained at the Vestry – astonishing how ignorant the English poor are! - took me an hour and a half to beat it into the head of a stupid old widow, with nine children, that to allow her three shillings a week was against all the rules of public morality!

Rakkaudessa pettynyt Evelyn hassaa rahojaan komeaan taloon ja upeaan sisustukseen ja kihlautuu ystävällisen, mutta kevytmielisen Georginan kanssa. Samaan aikaan kohtalaisen varakas, keikarimainen ja sulavapuheinen, mutta tyhjäpäinen Sir Frederick Blount hakkailee Claraa, joka ei kuitenkaan välitä hänestä. Ennen Evelynin perintöä Georgina ja Frederick ovat pitäneet toisistaan, ja Georgina jatkaa Frederickin tapailemista myös kihlauksensa jälkeen. Muut henkilöt yrittävät saada Evelyniä tulevana maanomistajana myös tukemaan vaaleissa ehdokkaita, joita itse kannattavat.

Evelyn. But purity of election – independence of votes –

Stout. To be sure: Cipher bribes abominably. Frustrate his schemes – preserve the liberties of the borough – turn every man out of his house who votes against enlightenment and Popkins!

Evelyn. Right! – down with those who take the liberty to admire any liberty except our liberty! That is liberty!

JUONIPALJASTUKSIA.

Evelyn alkaa pelata tunnetun korttihain Smoothin kanssa ja häviää melko paljon, mistä hän saa idean: hän esittää menettäneensä kaikki rahansa Smoothille, jolloin entiset ystävät kaikkoavat ja Sir John on taas sitä mieltä, että Sir Frederick olisikin hyvä aviomies Georginalle. Ainoa, joka pysyy rahattomaksi luullun Evelynin puolella, on ystävä Gravesin lisäksi Clara, joka siirtää hänen tililleen nimettömänä 10 000 puntaa, samoin kuin hän oli ennen Evelynin perintöä nimettömänä lahjoittanut tämän köyhälle ja sairaalle vanhalle hoitajalle 10 puntaa (joka ilmeisesti kattoi hoitajan puolen vuoden vuokrat) eli kaikki säästönsä.

Evelyn. Well, Graves, what do the people say of me?

Graves. Everything that's bad!

Evelyn. Three days ago I was universally respected. I awake this morning to find myself singularly infamous. Yet I am the same man.

Graves. Humph! why, gambling -

Evelyn. Come! it was not criminal to gamble – it was criminal to lose. Tut! - will you deny that, if I had ruined Smooth instead of myself, every hand would have grasped mine yet more cordially, and every lip would have smiled congratulations on my success? Man – man! I've not been rich and poor for nothing! The Vices and the Virtues are written in a language the World cannot construe; it reads them in a vile translation, and the translators are FAILURE and SUCCESS! You alone are unchanged.

Graves. There's no merit in that. I am always ready to mingle my tears with any man.

Lopussa asiat tietenkin selviävät: Clara avautuu vihdoinkin tarkemmin syistään, miksi hän hylkäsi Evelynin tämän ollessa köyhä (hänen köyhä isänsä oli lahjakas ja kunnianhimoinen, mutta hukkasi kaikki mahdollisuutensa, koska oli nainut köyhän naisen), Evelyn ymmärtää olleensa koko ajan väärässä (hän luuli Georginan antaneen 10 puntaa vanhalle hoitajalle, minkä takia hän kihlautui tämän kanssa, ja samoin lahjoittaneen myöhemmin itselleen 10 000 puntaa), ja Georgina kihlautuu ilman isänsä lupaa Sir Frederickin kanssa, mikä vapauttaa Evelynin velvoitteistaan häntä kohtaan. Molemmat nuoret rakastavaiset parit siis saavat toisensa ja lisäksi myös leski Graves ymmärtää kosia Lady Franklinia, ja kaikki ovat lopussa onnellisia.

Näytelmä oli monella tavalla viihdyttävä: siinä oli kirpeää kantaaottavuutta materialismiin, tekopyhyyteen ja rahan merkitykseen ihmiselämässä sekä teräviä dialogeja, ja mukana oli myös vahvoja kohtauksia. Heikoin puoli näytelmässä oli kuitenkin Evelynin ja Claran rakkaustarina, jota vatvottiin loputtomasti, vaikka lukija tiesi koko ajan, että he saisivat toisensa, ja toivoi vain, että he vihdoinkin kertoisivat toisilleen tunteistaan ja teoistaan (Clara ei kuolemakseenkaan tahtonut Evelynin saavan selville, että juuri hän oli lahjoittanut 10 puntaa vanhalle hoitajalle) eivätkä esittäisi jonkin kummallisen moraalisäännöstön ja ylpeytensä takia etteivät välitä toisistaan. Tämä oli väärinymmärryksineen kuin viktoriaaninen versio jostakin Harlekiini-tyyppisestä kirjasta.

Clara oli henkilöhahmona suoraan sanottuna tylsä, hän oli niin läpikotaisin jalo, hyveellinen, uhrautuva ja ihailtava ja niin tarkka siitä, miten kunnon naiset käyttäytyvät. (Aidoimmalta hän tuntui silloin, kun hän kertoi vanhempiensa avioliitosta ja sen vaikeuksista.) Tai hän oli kyllä myös vahva ja omissa ahtaissa rajoissaan aktiivinen henkilöhahmo, mutta nämä rajat olivat tosi ahtaat. Myös edellisen viktoriaanisen näytelmän, Black-Ey'dSusanin, nimihenkilö jäi aika piirteettömäksi, samoin aiemmin lukemani Wilkie Collinsin 1800-luvun rikosromaanin Valkopukuinen nainen avuttoman oloinen sankaritar Laura, johon kirjan sankari rakastuu. Valkopukuisessa naisessa paljon kiinnostavampi ja aktiivisempi hahmo on Lauran sisarpuoli Marian, joka on ruma vanhapiika, mutta älykäs, neuvokas, tarmokas, ystävällinen ja rohkea (Guardianin artikkelissa esitetään hänen ulkonäkönsä perusteella myös oletus, ettei hän ollut valkoinen, mikä ei itselleni ollut kirjaa lukiessa tullut ollenkaan mieleen). Samoin tässä näytelmässä paljon Claraa kiinnostavampi, vanhempi naishahmo oli hauska ja hyväsydäminen Lady Franklin, jonka näytelmän sivujuonteena etenevä romanssi Gravesin kanssa piristi näytelmää mukavasti ja toi siihen kevyempää huumoria (kohtaus, jossa Lady Franklin saa Gravesin myöntämään "pyhimysmäisen" kuolleen vaimonsa Marian huonot puolet ja ryhtymään tanssiin kanssaan, on mainio). Vaikuttaa siis siltä, että 1800-luvun englantilaisten miesten – Brontën sisarukset ovat asia erikseen – (kevyessä?) fiktiossa naiset, joihin sankari rakastuu, ovat viktoriaanisen naisihanteen mukaisia ja siksi melkoisen valjuja.

Edward Bulwer-Lytton: Money, 1840, 72 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays, Second Edition, 1987 (alkuteoksen ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press.