Sujata Massey: Satapurin jalokivi (The Satapur Moonstone, 2019)

Luin nyt toisen osan 1920-luvun Intiaan sijoittuvasta dekkarisarjasta, jossa parsilakimies Perveen Mistry - naissukupuolensa takia harvinaisuus ja ehkä ainoa mahdollisuus purdahia eli eristystä noudattavien naisten asiantuntevaksi lakimiesavuksi - ratkoo rikoksia. Sarjan ensimmäinen osa oli Murha Bombayssa. Tässä kirjassa Perveen matkustaa keskelle viidakkoa pieneen Satapurin ruhtinaskuntaan, jota on kohdannut onnettomuus: ensin maharadza on kuollut koleraan, sitten kruununperijä on kuollut tiikerinmetsästysretkellä. Tuleva maharadza on vielä lapsi, mutta hänen isoäitinsä ja äitinsä eivät pääse sopuun hänen koulutuksensa järjestämisestä, minkä takia ruhtinaskunnan asioita valvova brittihallinto lähettää Perveenin paikalle tutkimaan tilannetta ja antamaan suosituksensa.

Pidin kirjan ajankuvasta - Perveen esimerkiksi kannattaa yhteiskunnallisen aktivistin Mohandas Gandhin ajatuksia - epätavallisesta tapahtumapaikasta ja mukavan rauhallisesta etenemistahdista, mutta Perveenin luonteeseen kaipaisi ehkä enemmän särmää. Hän pitää kyllä puolensa, toimii pätevästi miesten hallitsemalla alalla ja on eronnut häntä hyvin huonosti kohdelleesta miehestään, mutta mikään kapinallinen hän ei pohjimmiltaan ole. Tarvitseeko hänen sitten ollakaan, varsinkaan kun hänen perheensä pitää tarkasti huolta hänen moraalistaan? Ehkä ei, mutta olisin kaivannut vähän enemmän jännitettä hänen luonteeseensa.

Perveen tapaa kirjassa mutkattoman ystävällisen englantilaisen virkamiehen Colinin, jonka intialainen palvelija Rama on opettanut tälle joogaa. Tuntui oudolta, että Intiassa opiskeluvuosia lukuun ottamatta koko ikänsä asunut Perveen ei tiennyt joogasta muuta kuin sen, että se on pyhien miesten harjoittama hindujen uskonnollinen perinne (s. 63). Massey näyttää kuitenkin tutkineen aihettaan paljon, joten ehkäpä eri kansanryhmät eivät tunteneet toistensa tapoja kovin hyvin, ja ehkä jooga oli tuolloin Intiassa yleensä ottaen melko tuntematon asia ja enemmänkin uskonnollinen kuin liikunnallinen harjoitus.

Kirjassa on runsaasti mielenkiintoisia yksityiskohtia ajan elämästä, ja pohjavirtana siinä kulkee naisten asema miesten hallitsemassa yhteiskunnassa sekä intialaisten nouseva vastarinta brittivalloittajia vastaan. Näitä teemoja ei kuitenkaan käsitellä mustavalkoisesti: kirjassa on sekä hyvin epämiellyttävä nainen että hyvin miellyttävä britti.

Maija Heikinheimon käännös on helppoa ja hyvin etenevää luettavaa, ja nyt vieraammat henkilöt eivät enää sinutelleet toisiaan, mikä häiritsi minua edellisessä osassa. Huomasin edellisessä osassa myös vasta kirjan lopussa sen sanaston, mutta nyt sanastosta (jossa ei kyllä ole läheskään kaikkia tuntemattomia sanoja) mainitaan ystävällisesti alaviitteessä jo kirjan alussa. Anja Reposen kannet sarjassa ovat oikein kauniita ja tunnelmaan sopivia, vaikka tähän kanteen olisin kyllä kaivannut tiikerille silmiä. Yleensä ottaen kirja oli viihdyttävä lukukokemus, ja jatkan sarjan parissa varmasti myöhemminkin.

Muita kirjoituksia esimerkiksi täällä: Kirjan pauloissa, Ruusunnuppuja, Kirjan jos toisenkin, Kirjaimia, Kirjavinkit, Tuhansia sivuja, Tuijata.

Sujata Massey: Satapurin jalokivi. Perveen Mistry tutkii, 2020 (The Satapur Moonstone, 2019). Gummerus. Suomennos: Maija Heikinheimo. Kansi: Anja Reponen. 407 sivua.

Fritz Rahn & Wolfgang Pfleiderer: Deutsche Spracherziehung 3, 1949 - opetusta katastrofin jälkeen

Löysin antikvariaatista kaksi ohutta kirjaa nimeltä "Saksalainen kielikasvatus 3 ja 4", eli äidinkielen oppikirjat ehkä lukioikäisille tai jonkin verran nuoremmille koululaisille, ja ostin kirjat, koska minua kiinnostaa kieltenopetus ja ne tuntuivat kiintoisilta. Näissä kirjoissa oli hyvin vähän varsinaisia kielioppitehtäviä, vaan ne olivat enemmänkin kirjoittamisoppaita. Lyhyitä hyvin kirjoitettuja, kuvailevia tai kertovia esimerkkitekstejä oli paljon, ja kirjat saivat miettimään kirjoittajan työtä ja erilaisia tapoja kirjoittaa.

Kirjan 3 julkaisutietosivulla kerrotaan, että kirjasen on hyväksynyt Saksan kouluissa oppikirjana käytettäväksi "Education and Cultural Relations Division Office of Military Government (U.S.)", "Control Commission for Germany (B.E.)" sekä vielä "Direction de l'Education Publique" ranskalaisten hallitsemalla alueella. Kirja oli siis käynyt läpi kolmen vieraan valtion (olettaen, että B.E. tarkoittaa Iso-Britanniaa) tarkastuksen. Tämä ja kirjan julkaisuvuosi (1949) toi lukemiseen uuden ulottuvuuden: miten Saksa jatkoi elämäänsä sodan ja sen aiheuttamien valtavien traumojen ja varmasti myös syyllisyydentunteiden jälkeen? Saksahan ei ole mielestäni peitellyt toisen maailmansodan hirmutekoja, vaan on puhunut niistä avoimesti, pitänyt niitä esillä, pyytänyt niitä anteeksi ja pyrkinyt tällä tavalla estämään niiden toistumisen.

Opetus on tärkeä tapa välittää asenteita. Luin jostakin Afganistanista kertovasta kirjasta - ehkä Deborah Rodriguezin Kabulin kauneuskoulusta tai Greg Mortensonin Stones into Schools -kirjasta - että mm. saudiarabialaisten wahhabiittien rahoittamissa talibaneja kasvattaneissa kouluissa matematiikan tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, miten monta ihmistä tietyllä määrällä aseita voi tappaa (tämä on muistikuva eikä siis varmasti todellinen esimerkki, mutta tehtävät olivat tämän tapaisia). Jos kaikkien aineiden tehtävät olivat samanlaisia, ei ole ihmekään, jos maailmankuva vääristyi.

Toisaalta esimerkiksi Ruandasta on 1990-luvun hirvittävän kansanmurhan jälkeen kantautunut positiivisia uutisia. Sodista puhutaan paljon, mutta minusta olisi kiinnostava tietää, mitä sotien jälkeen tapahtuu. Miten sisällissodan tai sodan jälkeen kouluissa puhutaan muista maista tai oman maan erilaisista etnisistä tai muista ryhmistä, ja miten niissä opetetaan (tai ei opeteta) suvaitsevaisuutta, avoimuutta ja kaikkien ihmisten hyväksymistä? Miten esimerkiksi israelilaisissa kouluissa ja oppikirjoissa puhutaan palestiinalaisista ja päinvastoin?

Historiankirjat ovat tässä suhteessa toki omassa sarjassaan, mutta muidenkin aineiden opetuksesta välittyy asenteita ja käsityksiä. Tässä neljä vuotta maailmansodan jälkeen julkaistussa saksalaisessa äidinkielen kirjassa huomiotani herätti se, että siinä ei puhuttu mitään sotaan liittyvistä asioista. Kirjan tehtävissä, jotka muuten vaativat minusta varsin hyvää kielitaitoa ja kielenkäyttötaitoa, seikkailivat nuoret (kaupunkilais?)pojat, esimerkiksi Fritz, Hans ja Karl. (En tiedä, oliko tämä oppikirja tarkoitettu poikakouluille - toivottavasti tytöille oli eri kirja! - vai olivatko tytöt vain muuten täysin näkymättömiä, mutta siinä ei ollut tyttöjä käytännöllisesti katsoen ollenkaan, paitsi vain pari kolme poikien siskoa.) Pojat kävivät esimerkiksi yhdessä retkillä ja osallistuivat maatilan töihin lomalla ollessaan. Kirjan koulupojat olivat reippaita, hyväntuulisia ja reiluja ja auttoivat toisiaan ja muita. Kirjan tehtävissä oli myös luonnon ja ympäristön kuvauksia.

Kirjassa pyrittiin siis kuvaamaan mahdollisimman normaalia elämää. Esimerkiksi pakolaisista, sodanjälkeisestä pula-ajasta, raunioituneista rakennuksista, kuolleista ihmisistä tai juutalaisista ei puhuttu mitään. Ainoat löytämäni kohdat, jotka voisi ymmärtää kommenttina tapahtumiin, olivat äänneharjoituslause "Die Weltgeschichte ist das Weltgericht" - "Maailmanhistoria on maailman tuomioistuin" - ja ehkä kuvaus, jossa keskiaikainen ritari vartioi laaksoaan rohkeasti ja päättäväisesti nimeämättömän uhan varalta. Lisäksi se, että pojat auttoivat maatiloilla, saattoi sukulaisuuden lisäksi johtua työvoimapulasta.

Ehkä näin pian sodan jälkeen haluttiin luoda nuorille turvallisuudentunnetta kuvaamalla tavallista, mukavaa, aktiivista arkea. Nykyisillä pakolaisleireilläkin pidetään tärkeänä koulujen toiminnan järjestämistä sen takia, että varsinaisen opetustehtävän lisäksi ne tuovat lasten elämään turvallisuutta ja säännöllisyyttä.

Tämän äidinkielen kirjasarjan seuraavassa osassa, joka on julkaistu vuonna 1952, ja johon ei enää ole tarvittu muiden valtioiden hyväksyntää, puhutaan eräässä tehtävässä jo pakolaisryhmän saapumisesta kaupunkiin ja siitä, miten koulupojat auttavat majoituksen ja tavaroiden jakamisen organisoinnissa, eli ehkä myöhemmin ajateltiin jo voitavan käsitellä jonkin verran vaikeampiakin asioita (ei tosin paljon - olen lukenut neljännestä kirjasta noin puolet, ja tuo oli ainoa muuhun kuin koulupoikien tavalliseen elämään viittaava teksti).

Kirjan julkaisija Ernst Klett Verlag julkaisee muuten nykyäänkin koulukirjoja ja saksan oppikirjoja, ainakin yksi käyttämäni saksan oppikirja oli hyvä.

Edit 27.11.21.

Fritz Rahn: Deutsche Spracherziehung 3, 1949. Bearbeitet von Wolfgang Pfleiderer. Verlag von Ernst Klett. 84 sivua.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942

Tämä kirja on jatkoa noin puolitoista vuotta sitten lukemalleni näyttelijä Elli Tompurin (1880-1962) elämäkerran ensimmäiselle osalle. Tämä vuodesta 1923 alkava kirja sijoittuu suurimmaksi osaksi Yhdysvaltoihin: Tompuri oli turhautunut siihen, että hän ei saanut kotimaasta vakituisia töitä ja muutenkin vastaanotto hänen esityksilleen oli joissain tapauksissa nihkeä, vaikka hän tunsi olevansa "täydessä taiteellisessa luomisvoimassa", joten hän päätti kokeilla onneaan Amerikassa esiintymällä suomalaissiirtolaisille.

Niinpä hän matkusti pienen seurueen kanssa laivalla Yhdysvaltoihin (sopimatta esityksistä etukäteen!), vuokrasi suomalaisten siirtolaisten rakentamia tai omistamia esiintymistiloja ensin New Yorkista ja sitten muualta USA:sta ja esitti osia näytelmistä tai lausui runoja. Maassa näyttelijäseurue matkusti ostamallaan autolla, ja heillä oli oma kuski. Esiintymistilojen vuokraamista hankaloitti se, että Yhdysvaltain suomalaissiirtolaiset olivat näin vähän aikaa vuoden 1918 sodan jälkeen jakaantuneet erilaisiin leireihin ja olivat tarkkoja siitä, kenelle vuokraavat seuratalojaan tai muita tilojaan. Tompuri kuitenkin selätti usein nämä(kin) vaikeudet.

Yleisöä Tompurilla kuitenkin oli: amerikansuomalaisia oli melkein joka puolella Yhdysvaltoja - esimerkiksi Kaliforniassa ja Los Angelesissakin oli suuri suomalaisyhteisö, vain Teksasissa ei ollut ollenkaan suomalaisia - ja nämä pitivät kulttuuriharrastuksia tärkeinä. Tompurilla oli Yhdysvalloissa myös amerikkalaisia ystäviä.

Tompurista kirjoitettiin amerikkalaisissa lehdissä ilmeisesti paljon, ja hän sai yleensä hyviä arvioita esityksistään. Hän esiintyi jonkin verran myös amerikkalaiselle yleisölle, vaikkei osannut englantia vielä tässä vaiheessa kovin hyvin - jotkin runot hän lausui rohkeasti suomeksi. Hän pääsi myös tunnetun amerikkalaisen "impressaarion" eli esiintyjien välittäjän esiintyjälistalle, ja mennessään uudestaan Amerikkaan (hän oli väliaikana opiskellut englantia ahkerasti) hän esitti amerikkalaisille esimerkiksi Nummisuutarien Eskoa, Eino Leinoa ja Marjatta-runon Kalevalasta (ilmeisesti Tompuri teki paljon Kalevalan englanninnosta tunnetuksi USA:ssa), jotka saivat usein oikein hyvän vastaanoton. Arvioijat olivat vaikuttuneita Tompurin ilmaisukyvystä, taidosta, tunteen voimasta ja repertuaarista. (Tompuri siteeraa kirjassa kyllä myös negatiivisia arvioita, ei vain positiivisia.) Ongelmiakin Tompurin Amerikan-matkoilla oli, eikä hän rikastunut niiden ansiosta, vaikka yleisöä usein olikin paljon. Etäisyydet USA:ssa olivat tietysti suuria, ja kirjan loppupuolella Tompuri mainitsee ennätysmäisen pitkän, yli 50 tunnin bussimatkan.

Ensimmäisellä matkallaan Amerikassa Tompuri viipyi 14 kuukautta, vaikka hänellä oli kotona tuolloin ehkä 11- ja 13-vuotiaat pojat Kaarlo ja Lauri ja hän kaipasi heitä. Hän ei kerro, kuka poikia hoiti (hän oli eronnut lasten isästä, jonka mainittiin lisäksi olevan Intiassa) - ehkä taloudenhoitaja Hilma?

Suhtautuminen Tompuriin Suomessa oli kummallisen penseää, mikä ilmeni jo elämäkerran edellisestä osasta - hänen menestyksestään Yhdysvalloissa ei oltu kiinnostuneita, hänen esityksensä Suomessa saatettiin jättää lehdissä huomiotta tai arvioida kohtuuttoman negatiivisesti, eikä häntä haluttu palkata Kansallisteatteriin. Suomalaisetkin pitivät häntä kuitenkin hyvin lahjakkaana ja taitavana näyttelijänä. Tompuri ei kovin paljon valita tästä asiasta, mutta se tulee kirjassa kuitenkin selkeästi esille, ja häntä varmaan turhautti ja välillä lannistikin paljon suomalaisten asenne.

Tompuri käytti lausuntaesityksissään kehoaan hyvin ilmeikkäästi, ja ammattinsa takia hän harrasti liikuntaa hämmästyttävän paljon: jossain kohdassa hän muistaakseni sanoo tekevänsä liikuntaharjoituksia 2-3 tuntia päivässä (vaikkei välttämättä jatkuvasti kuukaudesta toiseen).

Tompuri kirjoittaa hyvin, ja kirja oli ihan kiinnostava, mutta aiheensa johdosta melko episodimainen (menin tänne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset) eikä sen takia yhtä mielenkiintoinen kuin edellinen osa. Sitä oli kuitenkin mukava lukea ajankuvan takia, ja oli yllättävää saada tietää siitä, miten paljon Yhdysvalloissa oli suomalaissiirtolaisia 1920-luvulla ja miten näkyvä osa paikkakuntien elämää nämä saattoivat olla (Tompuri kirjoittaa muistaakseni eräästä amerikkalaisesta kuvanveistäjästä, jonka talon oven päällä luki englanniksi "Pääsy kielletty" tai vastaavaa, ja sen alla suomeksi "Tervetuloa"). 1930-luvulla amerikansuomalaiset olivat jo alkaneet sulautua kantaväestöön.

Kirjan loppupuolella Tompuri analysoi kiinnostavasti kahta näytelmää (August Strindbergin Voimakkaampaa ja Maurice Maeterlinckin Monna Vannaa), kannustaa Kalevalan opettamiseen kouluissa (hänen mukaansa Kalevalan opettaminen onnistuisi mainiosti alle kymmenvuotiaille tai noin lukioikäisille, mutta ei sovi näiden ikien välillä) ja puhuu suuresti arvostamansa Eino Leinon runoista.

Tompurilla oli hyvin vahva taiteilijaidentiteetti ja vakaa käsitys siitä, mikä on hyvää kulttuuria ja mikä ei. Minua vähän häiritsi se, että kirjan sivuilta huokui voimakkaana Taiteen merkitys isolla T:llä. Tompuri ei varmaan hyväksyisi monia niitä kirjoja, joita itse luen.

Puhun nyt "upper tennistä", monimiljoonien omistajien luokasta. Sillä muissa piireissä ei työn ja ajan jako ole niinkään rajoitettu kuin meillä. Päinvastoin amerikkalainen mies voi naista auttaakseen ottaa osaa moniin askarteluihin, joissa suomalaisen mielestä hänen arvonsa alenisi. Astiainpesussa ja perunankuorimisessa olen nähnyt siellä monen kuuluisankin miehen askartelevan, jopa suomalaisenkin. Vaikka en ole varma, ottaisiko viimeksi mainittu tuota tapaa mukaansa, jos taas palaisi kotimaahan. Niinpä onkin keskinkertaisesti ansaitsevissa piireissä miehen ja naisen välinen suhde hyvin toverillinen. (287)

Kirjassa on paljon kuvia, ja se on mukaansatempaavasti kirjoitettu.

Nummisuutarien Esko ja Kalevalan Marjatta.

 

Edit 27.11.21.

Elli Tompuri: Tieni jatkuu, 1942. WSOY. 363 sivua.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937, ja Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?)

Luin nyt viimeiset kaksi näytelmää viime vuonna aloittamastani kanadalaisesta Invitation to Drama -kirjasta, jossa on kouluihin tarkoitettuja näytelmiä.

Ensimmäisen näytelmän arvoituksellinen nimi Sunday Costs Five Pesos viittaa siihen, että meksikolaiseen kylään sijoittuvassa näytelmässä ensimmäinen lyöjä tappelussa joutuu sunnuntaisin maksamaan sakkoa viisi pesoa. Näytelmä on mustasukkaisuus- ja yleensä tappeludraama päähenkilö Bertan, hänen kahden "ystävänsä" Salomen ja Tonian ja kilpailijansa Celestinen välillä, enkä juuri innostunut näytelmästä sen aiheen takia, vaikka dialogi onkin elävää ja tapahtumat etenevät nopeasti.

Näytelmän kirjoittaja Josefina Niggli (1910-1983, etunimellä on kaksi kirjoitustapaa) oli kuitenkin kiinnostava tuttavuus: Wikipedian mukaan hän oli ensimmäinen Meksikosta englanniksi kirjoittava meksikolais-amerikkalainen sekä suhtautui sukupuoleen, rotuun ja etnisyyteen tasa-arvoisesti ja edelsi näin chicana-feministejä. Hän on myös hyvä esimerkki siitä, miten vaikea ihmisen kansalaisuutta on joskus määritellä: hänen isänsä oli sveitsiläis-alsacelainen ja äitinsä irlantilais-ranskalais-saksalainen, molemmat amerikkalaistuneita. Niggli itse oli syntynyt Meksikossa, mutta vietti lapsuutensa ja nuoruutensa sekä Teksasissa että Meksikossa ja ilmeisestikin tunsi itsensä meksikolaiseksi.

Thornton Wilderin näytelmästä pidin enemmän. The Happy Journey kuvaa nelihenkisen Kirbyn perheen automatkaa vierailulle sairaana olleen naimisissa olevan tyttären Beulahin luokse. Tytär Caroline on 15-vuotias ja poika Arthur 13-vuotias. Perhe ei ole kovin varakas, mutta kuitenkin onnellinen. Perheen ohjia pitelee tiukasti käsissään ja sen moraalista ja käytöksestä huolehtii perheen topakka äiti, Ma Kirby. Hän on näytelmän keskushenkilö - hän välittää perheestään paljon, muttei juurikaan näytä helliä tunteitaan, vaan ilmaisee ne lähinnä vain pomottamalla ja huolehtimalla arkisista asioista.

Näytelmä tuntuu modernilta, koska siinä ei ole näyttämörekvisiittaa eikä lavasteita (The idea is that no place is being represented), ja näytelmän henkilöt ovat kulkevinaan kuvitteellisista ovista ja portaista ja käyttävinään kuvitteellisia tavaroita; myös esimerkiksi auton ratti ja vaihteet esitetään eleillä. Näyttämömestari - ilmeisesti koko ajan samoissa vaatteissa - esittää kaikkia näytelmän sivuhenkilöitä, vuorotellen naapurin naisia ja bensa-aseman työntekijää, ja lukee vuorosanansa yleensä tyynesti näytelmätekstistä.

Myös kieleltään näytelmä on erikoinen. Jonkin aikaa sitä luettuani aloin kiinnittää huomiota siihen, miten paljon siinä käytetään erilaisia "valmiita" tekstejä - kohteliaisuusfraaseja, mainostekstiä, lainauksia historian oppikirjasta, laulua, lorua, toiveenesittämissanoja ja paperista luettuja ajo-ohjeita. Näytelmä loppuu siihen, kun Ma Kirby laulaa poispäin kulkiessaan hajamielisesti taas yhtä laulua. En ymmärtänyt, mitä Wilder tahtoi tällä sanoa (että kommunikoimme yleensä fraaseilla? että olemme populaarikulttuurin läpitunkemia? että suuri osa arkisesta kommunikaatiosta on aika pinnallista? johtuiko tämä samasta syystä kuin lavasteiden puuttuminen ja näyttämömestarin käyttö sivuosissa?), mutta se teki näytelmästä omalla tavallaan mielenkiintoisen. Tai ehkä Wilder oli halunnut tehdä kirjallisen vastineen kuvataiteen ready-made-taideteoksille, joissa asetettiin teollisesti valmistettuja "löydettyjä esineitä" näytteille taidemuseoihin: As such, found objects can prompt philosophical reflection in the observer ranging from disgust to indifference to nostalgia to empathy (Wikipedia).

Näytelmän henkilöt tuntuivat eläviltä ja myös sympaattisilta ihmisiltä, mutta näytelmä itsessään jäi minulla jostain syystä huonosti mieleen.

Josephina Niggli: Sunday Costs Five Pesos, 1937. 23 sivua. Thornton Wilder: The Happy Journey, 1956(?). 19 sivua. Kirjassa Invitation to Drama. One Act Plays for Secondary Schools, selected and edited by Andrew A. Orr, 1962 (1956). Edward Arnold (Publishers) Ltd. 196 sivua.

Jane Chetwynd: Cloud Farm, High on Banks Peninsula, 2004

Sain tämän kirjan erikoisella tavalla. Olin tilannut käytettyjä kirjoja ulkomailta, ja sen sijaan että olisin saanut tilaamani kirjat, minulle tuli tämä kirja, jota en ollut tilannut ja joka oli osoitettu ihan toiselle ihmiselle (sain myös oikeat kirjat tämän jälkeen). Ilmoitin asiasta myyjälle, joka sanoi, että voin pitää kirjan, jos haluan. Ajattelin, että voisin lukeakin tämän - kertomuksen kaupunkilaisnaisesta, joka ostaa ränsistyneen tilan vuorelta ja kunnostaa sen. Hauska yksityiskohta kirjassa on vielä se, että sen alkulehdellä on kirjailijan nimikirjoitus.

Oletin kirjan sijoittuvan jonnekin Yhdysvaltojen länsi- tai itärannikolle, mutta kun olin lukenut kirjaa parikymmentä sivua, jokin siinä tuntui olevan vinossa: en tunnistanut mitään paikannimiä, mikä ei sinänsä ole ihme (maantiede ei koskaan ole ollut vahva puoleni), mutta myös monet kirjoittajan mainitsemat puut ja kasvit tuntuivat oudoilta. Tarkistin siis kirjassa mainitut paikat, Banksin niemimaan ja Christchurchin kaupungin, jolloin huomasin kirjan sijoittuvan Uuden-Seelannin Eteläsaarelle, ja tämä toi kirjaan tietysti lisäkiinnostavuutta: en ole lukenut Uudesta-Seelannista muistaakseni muuta kuin Katharine Mansfieldin novellin.

Viittäkymmentä lähestyvä eronnut Jane Chetwynd työskenteli kansanterveyden professorina Christchurchin lääketieteellisessä tiedekunnassa, kun hän sattui vuonna 1994 osumaan kauan autiona olleelle myytävänä olevalle tilalle korkealla kukkulalla. Hän rakastui paikkaan, sen kauneuteen, rauhaan ja tunnelmaan ja osti sen siitä huolimatta, että satavuotias rakennus oli hyvin huonossa kunnossa. Kirja kertoo siitä, miten hän ystäviensä avulla kunnosti ehkä seitsemän vuoden kuluessa tilan rakennuksen ja alkoi ennallistaa paikan luontoa. Vaikka Chetwynd ensin suunnitteli tilaa itselleen vain viikonloppu- ja lomapaikaksi, hän alkoi kaivata sinne ajan myötä yhä enemmän, niin että hän lopulta irtisanoutui työstään ja muutti sinne pysyvästi hyvin käytännöllisen ja samalla taiteellisen naisopettajan kanssa.

Kirja oli minusta oikein kiva, vaikka siinä ei mitään dramaattista tapahtunutkaan. Tai ehkä juuri sen takia? Ehkä on hauska lukea joskus ihan tavallisista ihmisistä (jos tällaisia on olemassa), jotka tekevät melko normaaleja asioita? Chetwynd tuntuu sympaattiselta ihmiseltä ja hän kirjoittaa viihdyttävästi ja mielenkiintoisesti, ja koska olen itsekin tehnyt vähän remonttitöitä, minua kiinnosti talon kunnostustöiden eteneminen. Minua kiinnosti myös se, mitä Chetwynd kirjoitti paikan luonnosta (vaikka tämä ei kirjan pääasia ollutkaan, siitä puhuttiin aina välillä). Chetwynd kertoo esimerkiksi siitä, että jos lehmien tai lampaiden annettiin laiduntaa alueella, niiden laidunnus tuhosi tehokkaasti kaikki taimet laitumelta ja esti näin luonnonvaraisen kasvillisuuden uusiutumisen.

Hänellä oli alussa paljon ongelmia Euroopasta koristekasviksi tuodun piikkiherneen (gorse) kanssa, joka oli vallannut tilalla (kuten muuallakin Uudessa-Seelannissa) suuren maa-alan, ja josta hänen olisi haitallisena vieraskasvina pitänyt lain mukaan päästä eroon. Chetwyndin naapurina ollut luonnonsuojelija kertoi kuitenkin piikkiherneestä olevan yllättäen hyötyä alkuperäisille uusiseelantilaisille kasveille, koska nämä saivat rauhassa kasvaa pikkutaimina tämän suojissa piikkiherneen suojatessa näitä laiduntavalta karjalta. Taimien kasvaessa isommiksi ne taas tukahduttivat piikkiherneen varjostamalla sitä. Tämä ratkaisi Chetwyndin ongelman: hän teki osasta tilaansa luonnonsuojelualueen.

Chetwynd nimittää uusiseelantilaisia hauskasti joskus nimellä "Kiwi". Kirjan perusteella uusiseelantilaisetkin harrastavat talkoilua, mutta eri muodossa kuin suomalaiset: Chetwyndillä oli yleensä aina ystävä apuna talon kunnostustöissä, mutta aina vain yksi kerrallaan, ei isompana joukkona kuten Suomessa. Uusiseelantilaisista sai sellaisen kuvan, että he ovat käteviä, tarmokkaita ja tarttuvat ennakkoluulottomasti ja rohkeasti kaikenlaisiin töihin - eräs Chetwyndin ystävistä esimerkiksi raaputti hänen kanssaan tuntikausia ullakon lattialta vuosikymmenien aikana kertyneitä kuivuneita rottien jätöksiä. Töissä mukana olleet Chetwyndin ystävät, joista jotkut tiesivät rakennustöistä paljon ja eräs esimerkiksi purki katolta talon vanhan savupiipun, olivat naisia, mikä oli minusta hauskaa - Suomessa tunnutaan tasa-arvosta huolimatta ajattelevan, että rakennustyöt ovat lähinnä miesten heiniä. Kirjassakin rakennustöitä ammatikseen tekevät olivat kuitenkin miehiä.

Chetwynd ei pystynyt tekemään töitä yhtä tehokkaasti kuin ystävänsä, koska hän oli lapsena sairastanut polion, minkä seurauksena hänen kätensä ja jalkansa olivat jonkin verran heikkoja. Tuntui kummalliselta lukea, että suhteellisen nuori ihminen oli lapsuudessaan sairastanut polion, mutta ilmeisesti 1940-luvun lopulla tai 1950-luvun alussa poliorokotukset eivät olleet vielä yleistyneet. (Tarkistus bloggauksen julkaisun jälkeen: Wikipedian mukaan poliorokote kehitettiin vasta vuonna 1955.)

Tämä oli mukavaa luettavaa, joten oli hauskaa että satuin saamaan tämän.

Edit 14.11.21.

Jane Chetwynd: Cloud Farm, High on Banks Peninsula, 2004. Longacre Press. 182 sivua.

Léon Bourgeois: För det internationella rättssamhället. Tal, 1910 (ei luettu) (rauhannobelistit 1920)

 

Ranskalainen Léon Bourgeois (1851-1925) sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1920 toimimisestaan edellisenä vuonna perustetun Kansainliiton puheenjohtajana. Hän oli toiminut aktiivisesti Ranskan politiikassa ja hoitanut pääministerin työn lisäksi yli kymmentä muuta ministerinvirkaa. Hän edisti työntekijöiden ja maanviljelijöiden eläkeiän säätämistä, uudisti Ranskan julkista koulujärjestelmää esimerkiksi perustamalla jo 1898 aikuisväestölle suunnatut peruskoulun kurssit, mikä tuntuu hyvin nykyaikaiselta ajatukselta, ja edusti Ranskaa tärkeässä Haagin vuoden 1899 rauhankonferenssissa.

Hän kuulostaa siis varsin hyvältä rauhannobelistilta ja sopivalta Kansainliiton johtajaksi. Tilasin hänen kirjansa Varastokirjastosta vakaana aikomuksenani lukea siitä ainakin 50 sivua, mutta en vain kerta kaikkiaan jaksanut ruveta lukemaan yli sadan vuoden takaista kanslia- tai ylätyylistä vanhahtavaa ruotsinkielistä puheiden kokoelmaa, jossa oli melko paljon hankalia sanoja. Rauhannobelisteihin tutustumiseni on kuitenkin tarkoitus olla pääasiassa hauskaa ja mielenkiintoista. Siihen, etten lukenut kirjaa, oli syynä myös se, että selaillessani kirjaa Bourgeois tuntui puhuvan siinä paljon Haagin rauhankonferensseista ja kansainvälisestä sovittelusta, joihin olen perehtynyt jo aikaisempien rauhannobelistien teoksia lukiessani, eikä tämän varhaisemman kirjan sisältö tietenkään suoranaisesti liity hänen Nobelin palkintoonsa. Kirjasta kuitenkin huomaa, että Bourgeois oli työskennellyt kansainvälisen yhteistyön ja rauhankysymysten parissa jo kauan ennen palkinnon saamista.

Myös Bourgeois painotti kirjassaan niitä siteitä, jotka sitovat eri kansat toisiinsa:

Ei ole kyse fantasioista vaan kokemuksen suomasta totuudesta, joka joka päivä saa vahvistuksensa niin kansojen kuin yksittäistenkin ihmisten välillä, että yhä tiiviimpi yhteisten intressien verkko sitoo ihmiset yhteen. Kansainvälinen vaihto, olkoonpa se luonteeltaan sitten materiaalista, taloudellista, älyllistä tai moraalista, tulee jatkuvasti yhä vilkkaammaksi, ja tämän seurauksena kansojen välinen solidaarisuus on nykyään niin syvällekäyvää, että oikeudellisten ja rauhanomaisten suhteiden häiriö pelkästään parin kansakunnan välillä vaikuttaa välittömästi kaikkiin muihin. (55-56)

Tästä tilanteesta päädyttiin tietysti ensimmäiseen maailmansotaan (miten ja miksi?), mutta on hienoa, että Bourgeois ei lannistunut, vaan jatkoi sodan jälkeen Kansainliitossa rauhanomaisten suhteiden luomista eri maiden välille ja edisti niiden välistä yhteistyötä.

Léon Bourgeois: För det internationella rättssamhället. Tal, 1910. C. E. Fritzes bokförlags aktiebolag. Ruotsiksi kääntänyt N. F. C. Wikstrand. 195 sivua.

Kooste 1910-luvun Nobelin rauhanpalkinnon saajista

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinto annettiin kahdelle rohkealle toimittajalle, filippiiniläiselle Maria Ressalle sekä Novaja Gazetan toimittajalle, venäläiselle Dmitri Muratoville. Palkinto muistuttaa näin sananvapauden sekä totuudenmukaisen tiedonvälityksen merkityksestä. Onnea palkituille!

Tein taas koosteen yhden vuosikymmenen eli tällä kertaa 1910-luvun rauhannobelisteista (ensimmäisen vuosikymmenen yhteenveto on tässä). 1910-luvulla rauhanpalkinnon saajia oli paljon vähemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä - vain viisi ihmistä ja kaksi järjestöä - koska vuosikymmen oli tietysti ihmisten lisäksi painajaismainen myös rauhanliikkeelle, eikä vuosina 1914-1916 ja 1918 jaettu palkintoa ollenkaan ensimmäisen maailmansodan takia. Vuonna 1917 palkinnon sai Kansainvälinen Punainen Risti, joka oli varmasti auttanut sotavankeja ja sodan uhreja paljon.

Tämän vuosikymmenen rauhanliike jäi mielessäni paljon hahmottomammaksi kuin edellisen vuosikymmenen. Kirjojakin löysin vain kolmelta palkitulta - Alfred H. Friediltä, Elihu Rootilta ja Woodrow Wilsonilta - ja nyt ne eivät tuntuneet niin mielenkiintoisilta kuin edellisen vuosikymmenen nobelistien kirjat, koska eurooppalaisessa kirjassa puhuttiin paljolti samoista asioista kuin aikaisemmissa rauhannobelistien tietokirjoissa, ja amerikkalaisten tekijöiden kirjojen sisältö liittyi paljon kansainväliseen lakiin tai Yhdysvaltain elämään. Lukemissani kirjoissa ei puhuttu ensimmäisestä maailmansodasta mitään, koska kaikkien tekstit oli julkaistu jo ennen sitä.

1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Nobel-palkinnoissa ilmennyt kansainvälisen yhteistyön ja järjestöjen painottaminen jatkui 1910-luvulla: Elihu Rootia lukuun ottamatta kaikki palkitut olivat järjestöissä tai organisaatioissa toimineita ihmisiä tai itse järjestöjä. Monet järjestöistä olivat tuttuja jo edellisen vuosikymmenen rauhanpalkinnoista. Ennen maailmansotaa palkittuja järjestöjä olivat Kansainvälinen rauhantoimisto, Pysyvä välitystuomioistuin, Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssi ja Saksan rauhanyhdistys (Deutsche Friedensgesellschaft), sodan aikana Punainen Risti, ja sodan jälkeen amerikkalainen Woodrow Wilson taas palkittiin Kansainliiton perustamisesta. Kansainliittoa lukuun ottamatta muut palkitut järjestöt toimivat edelleen.

Palkitut (sekä ihmiset että järjestöt) sijoittuivat Euroopassa hyvin pienelle alueelle: kaksi oli Sveitsistä, yksi Alankomaista, yksi Itävalta-Unkarista ja yksi Belgiasta; kaksi palkinnonsaajaa oli Yhdysvalloista. Kaikki henkilöpalkitut olivat miehiä, ja keskimääräinen palkinnonsaanti-ikä oli 62 vuotta. Ammateissa painottuivat juristit (Tobias Asser, Elihu Root, Henri La Fontaine ja Woodrow Wilson) sekä poliitikot (Root, La Fontaine ja Wilson); Alfred Fried oli kirjakauppias ja journalisti. Belgialaista Henri La Fontainea sanottiin sosialistiksi, ja hän tuntuu muutenkin olleen uudistusmielinen: "Hän puolusti tiukasti näkemyksiään kasvatuksesta, naisten oikeuksista ja muista yhteiskunnallisesti keskeisistä ongelmista 1800-luvun lopulla" (Wikipedia).

Tässä lista toisen vuosikymmenen Nobelin rauhanpalkinnon saajista (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut blogissa):

Kansainvälinen Rauhantoimisto, 1910, Sveitsi - eri rauhanjärjestöjen yhteistyöelin
Tobias Michael Carel Asser, 1911, Alankomaat - Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen ja Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin alullepanija
* Alfred Hermann Fried, 1911, Itävalta-Unkari -  Saksan rauhanyhdistyksen (Deutsche Friedensgesellschaftin) perustaja
* Elihu Root, 1912, Yhdysvallat - rauhantyöstä ja valtioiden välisen yhteistyön kehityksestä
Henri La Fontaine, 1913, Belgia - Kansainvälisen Rauhantoimiston puheenjohtaja
1914-1916 - ei jaettu
Kansainvälinen Punainen Risti, 1917, Sveitsi - objektiivisesta työstä sotavankien puolesta ensimmäisessä maailmansodassa
1918 - ei jaettu
* Woodrow Wilson, 1919, Yhdysvallat - Kansainliiton perustamisesta

Tobias Asser

Alfred Hermann Fried

Elihu Root

Henri La Fontaine

Woodrow Wilson

Pertti Rajala: Kalevala, 2002 (selkokirja)

Kalevala on osa suomalaista kulttuuria, ja jokin aika sitten halusin saada selville tärkeimmät Kalevalan tapahtumat, mutten kuitenkaan halunnut lukea koko kirjaa (ainakaan tällä hetkellä, se on kuitenkin alkanut hieman kiinnostaa). Kirjastosta löytynyt selkokielinen Kalevala sopi tähän tarkoitukseen mainiosti - reilut satasivuisesta kirjasta saa melko nopeasti ja kivuttomasti käsityksen Kalevalan tärkeimmistä sankareista ja siitä, mitä he opuksessa tekevät. Tiesin toki tunnetuimpien tarinoiden tapahtumat pääpiirteissään ennestäänkin ihan Gallen-Kallelan maalaustenkin takia.

Kun selkotyyliin tottuu, se on helppolukuista ja sujuvaa, ja Pertti Rajala on tehnyt hyvää ja huolellista työtä muuttaessaan tämän paksun runomuotoisen teoksen selkosuomeksi ja tehdessään sen sanastoltaan nykylukijalle helposti lähestyttäväksi (vaikka kaikki kirjan sanat eivät ymmärrettävästi kuulukaan ihan perussanastoon).

Rajala on sijoittanut tekstin lomaan mukavasti paljon lainauksia Kalevalan tekstistä, ja yllätyin siitä, miten monet tutut sanonnat ovat peräisin siitä, esimerkiksi nämä: Moni on kakku päältä kaunis, pelkkää silkkoa sisältä; lähteä soitellen sotaan; olla kallella kypärin; ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana. Kun sanontojen alkuperän tietää, on helppo huomata niiden Kalevalan runoille ominainen alkusointu.

Mainiossa #Karanteenitaidetta-haasteessa on myös pari Gallen-Kallelan Kalevala-teoksia toisintavaa kuvaa. Pertti Rajalan haastattelu ja asiaa selkokielestä ja selkokirjoista tässä. Myös Tuijata on haastatellut Pertti Rajalaa.

Karanteenitaidelinkki lisätty 9.11.21, haastattelulinkit 10.11.21.

Pertti Rajala: Kalevala. Selkokirja, 2002. BTJ Kirjastopalvelu Oy. Kansi: Tuija Sorsa. 112 sivua.

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suomentanut Aale Tynni, 1957

Lisää omasta hyllystä löytyneitä äidin vanhoja runokirjoja. Tämä on sillä tavalla erilainen kuin aikaisemmin lukemani, että suuri osa runoilijoista oli minulle ihan tuntemattomia nimiä, ei useimpien tuntemia klassikoita (vaikka kirjassa on toki mukana monia tuttujakin runoilijoita). Kirjan toimittaja Aale Tynni oli ehkä valinnut kirjaan lempirunojaan tai sellaisia runoilijoita, joita hän halusi tehdä tunnetuiksi.

Tynni on tehnyt kirjassa valtavan suuren työn: runojen kokoamisen lisäksi hän on myös kääntänyt suuren osan kirjan runoista ja lisäksi korjannut aiempien suomentajien käännöksiä ja myös omia varhaisempia käännöksiään nykyaikaisempaan muotoon. Esipuheessa hän kertoo käännösperiaatteistaan ja tyylitajun muuttumisesta suomen kielessä niinkin lyhyessä ajassa kuin kymmenessä vuodessa. Toisaalta hänenkään käännöksensä eivät nykylukijasta tunnu kovin nykyaikaisilta, hän käyttää muistaakseni usein esimerkiksi sanaa unhoittaa.

Aale Tynnillä oli valtavan hyvä kielitaito. Pystyn itsekin lukemaan romaaneja ja varsinkin tietokirjoja joillakin vierailla kielillä, mutta runoja vain vahvimmalla kielelläni englannilla niin että ymmärrän hyvin myös merkitysvivahteet ja sanojen eri tyylit. Tynni sen sijaan on kääntänyt kirjaan runoja islannista, latinasta, saksasta, espanjasta, italiasta, englannista, ranskasta, portugalista, tanskasta, ruotsista ja norjasta - ja joistakin näistä vielä satoja vuosia vanhasta kielimuodosta.

Kirjan runot alkavat 900-luvun islantilaisesta runoilijasta Egil Skallagrímssonista ja etenevät vuosisata kerrallaan runoilijan syntymävuoden mukaan kirjan viimeiseen runoilijaan, Pablo Nerudaan. Alaotsikkonsa mukaan kirja on tosiaan länsimaista lyriikkaa - Euroopan ja Yhdysvaltain ulkopuolelta Etelä-Amerikastakin on vain kolme runoilijaa, nicaragualainen Rubén Darío ja chileläiset Gabriela Mistral ja Pablo Neruda. Kirjan 209 nimetystä runoilijasta laskujeni mukaan kahdeksan on naisia (Annette von Droste-Hülshoff, Emily Dickinson, Christina Rossetti, Ada Negri, Anna de Noailles, Marie Under, Gabriela Mistral ja Karin Boye).

Hieno piirre kirjassa on se, että aukeaman vasemmalla puolella on aina alkukielinen runo ja oikealla puolella sen käännös, jolloin lukija voi halutessaan maistella alkuperäisen runon äänteitä ja rytmiä ja kieltä osatessaan miettiä käännöksen onnistumista.

Tämän kirjan perusteella länsimaisten runojen suosituin lintu on ehdottomasti satakieli, josta puhuttiin hyvin monessa runossa. Monien aikaisempien vuosisatojen runojen teemana tuntuu olleen myös "kuolemme pian ja menetät kauneutesi sitäkin aiemmin, joten nautitaan elämästä, nuoruudesta ja seksistä niin kauan kuin se on mahdollista". Yksi tämän aiheen lempirunojani on Andrew Marvellin To his coy mistress / Kainolle rakastetulle, jossa on myös runoille harvinaista huumoria.

Ketjukolaajan mielestä hyvän runokirjan kriteeri on se, että kirjassa on yksi hyvä, itseä koskettava runo, ja kyllähän tästä löytyi useampikin sellainen. Luin tätä varmaan parin kuukauden ajan aina vähän kerrallaan, ja olen selvästi kehittynyt runojen lukijana, koska en varmasti olisi saanut tätä luetuksi parikymmentä vuotta sitten. Vaikka mukana oli monia hyviäkin runoja, useimmat varsinkin varhaisemmat runot olivat minulle liian eteerisiä, epätodellisia ja "runollisia". Minua rupesi mietityttämään, miksei aikaisempina vuosisatoina tehty runoja todellisesta elämästä, siitä kun elämä potkii päähän, kun harmittaa, jokapäiväisestä elämästä, työstä ja tavallisten ihmisten (ei esimerkiksi ritarien) rakastumisesta ja yhdessä elämisestä. Suurin osa ihmisistä ei tietenkään osannut menneisyydessä lukea tai kirjoittaa, mutta tehtiinkö tällaisesta suullista runoutta tai kansanlauluja?

Andrew Marvell (Englanti 1621-1678): Kainolle rakastetulle (ote)

Had we but world enough and time,                Jos aika, paikka soisi sen,
This coyness, lady, were no crime.                  vihaisi kainoutta en.
...                                                                  ...
But at my back I always hear                          Vaan aika rientää, takaapäin
Time's wingéd chariot hurrying near;                ehättää vaunuin siivekkäin;
And yonder all before us lie                             ja edessämme aukeaa
Deserts of vast eternity.                                   iankaikkisuuden erämaa.
Thy beauty shall no more be found,                Ei suloasi nähdä voi,
Nor in thy marble vault shall sound                 holviisi lauluni ei soi,
My echoing song; then worms shall try            kun madot kokeiltavikseen
That long preserved virginity,                          neitsyyden saavat säilyneen,
And your quaint honour turn to dust,               tomua hyve tahraton
And into ashes all my lust.                               ja tuhkaa haluni kun on.
The grave's a fine and private place,                On hieno paikka haudan povi,
But none I think do there embrace.                  vaan ei se syleilyihin sovi.
...                                                                 ...
Let us roll all our strength and all                    Kierrämme voiman, hellyyden
Our sweetness up into one ball,                      palloksi yhteen, repien
And tear our pleasures with rough strife           ilomme väkivallalla
Through the iron gates of life.                         elämän rautaportista.
Thus, though we cannot make our sun            Aurinko ei voi seisahtaa,
Stand still, yet we will make him run.               vaan laukkaamaan sen kyllä saa.

Suom. Aale Tynni

Annette von Droste-Hülshoff (Saksa 1797-1848): Tornissa

Ohi naakat viuhuvat - kirkunaa
koko tornini täynnä on avoin.
Ja tukkaani myrsky hulmuttaa
menadien hiuksien tavoin;
sinut, hurjimus, kietoa tahtoisin
käsivarsiini - silloinpa vasta
syvän partaalla kamppailla saisitkin
elämästä ja kuolemasta.

Verikoirina rannalla leikkien
meren aallot piehtaroivat,
ylös valkoista höytyä viskellen,
ja haukku ja luskutus soivat.
Jos keskelle joukkoa telmivää
minä pääsisin tornista tästä!
Ilo korallimetsässä metsästää
on mursua lystikästä.

Meren aavalla viiri hulmuaa
kuin standaari ratsuväen.
Köli keikkuu, nousee ja vajoaa,
sen vartiotornista näen;
minä laivassa seisoa tahtoisin
ja sen ruorimiehenä olla,
kun lokkina keuloin vaahtoavin
alus kiitää karikolla.

Ja jos olisin vapaa metsämies
tai sotilas jonkinmoinen
tai ainakin mies, niin kenpäties
jokin löytyisi neuvo toinen;
nyt kainona jään vain istumaan
ja muistutan lasta arkaa.
Tukan salaa irroittaa vain saan,
niin että se myrskyyn karkaa.

Suom. Aale Tynni

Henrik Arnold Wergeland (Norja 1808-1873): Oma itseni (ote)

Minä pahalla päällä, Aamulehti? Minä, joka tarvitsen vain pilkahduksen aurinkoa
puhjetakseni ääneen nauramaan ilosta, jota en voi selittää itselleni?

Kun haistelen vihreätä lehteä, unohdan huumeissani
köyhyyden, rikkauden, vihamiehet ja ystävät.

Kissani hivellessä poskeani paranevat kaikki sydänhaavat.
Koirani silmiin lasken suruni kuin syvään kaivoon.

...

Suom. Lauri Viljanen, Aale Tynni tehnyt joitakin muutoksia

Paul Fort (Ranska 1872-1960): Pienen valkean hevosen valitus

     Valkea pieni hevonen pahassa säässä, olitpa
rohkea! Hevonen valkea, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kaunista säätä ei koskaan tullut tuohon kyläpahaiseen.
Ei koskaan kevään aikoja, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan nurkumatta veti silti se aina kylän poikia
pelloille mustassa sateessa, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Kun rattaat seurasivat vain kaunista häntää, liehuvaa,
niin ei se tahtonut nurkua, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Vaan kerran kun se pahassa säässä noin säyseänä kulki, niin
sen tappoi kirkas salama, yksin edessä, kaikki muut takana.

     Se kuoli näkemättä kaunista säätä, olipa se
rohkea: kuoli näkemättä kevään aikoja, ei edessä eikä takana.

Suom. Aale Tynni

Sergio Corazzini (Italia 1887-1907): Nukkedialogi

     Oi pieni kuningatar,
minun täytyykö viluun kuolla?
Kuningas nukkuu, voisin
siis laulun laulaa teille,
hän ei sitä kuulisi! Suokaa
minun nousta parvekkeelle!
     - Oi viehkeä ystäväni,
se on paperimassaa eikä
se meitä kannattaisi!
Tekö tahdotte, että kuolen
päässä reikä?
     - Oi, kultahiustenne suokaa
te aueta, kuningatar!
     - Runoniekka, katse luokaa,
niin näette, että ne ovat
tappurasta!
     - Oi, anteeksi!
     - Mitä sitten?
     - Mitä sitten!
En sanaakaan saa vastaan,
minä kuolen...
     - Miten? Voisiko ainoastaan
siitä kuolla?
     - Te pilkkaatte... hyvästi siis!
     - Siltäkö tuntuu?
     - Oi, ettekö kaipausta
siis tunne? Kuljimme vasta
me pahvimetsässä tuolla -
     - Rakas ystäväni, en muista.
Te menette? Iäksikö? ...
Oi, jospa voisin
minä itkeä! Minkä mahdan,
kun sydän on minulle tehty
puupalikasta?

Suom. Aale Tynni

Paul Eluard (Ranska 1895-1952): Rakastunut

Hän seisoo silmäluomillani,
hänen hiuksensa ovat hiuksissani,
hänellä on käsieni muoto,
hänellä on silmäini väri,
varjooni on hän uponnut
kuin kivi taivaaseen.

Hänen silmänsä ovat avoinna aina
eikä hän salli minun nukkua.
Hänen unensa täydessä päivänvalossa
saa auringot muuttumaan huuruiksi;
minut nauramaan, itkemään ja nauramaan se saa,
puhumaan ilman mitään sanottavaa.

Suom. Aale Tynni

Pieni lisäys ja muutos 7.11.21, lisäys ja korjaus 4.12.21.

Tuhat laulujen vuotta. Valikoima länsimaista lyriikkaa. Alkutekstein varustettu laitos. Toimittanut ja suurimmaksi osaksi suomentanut Aale Tynni, 1957. WSOY. Useita suomentajia. 867 sivua.

Mrs. Wilson Woodrow eli Nancy Mann Waddel Woodrow: The Black Pearl, 1912

Kun etsin Woodrow Wilsonin kirjoittamia kirjoja Gutenbergistä, presidentin kirjojen lisäksi löytyi myös "rouva Wilson Woodrow'n" kirjoittamia kirjoja, joten pitihän yhteen sellaiseen tutustua. Nancy Waddel Woodrow (1867-1935) ei ollut Yhdysvaltain presidentin, vaan tämän serkun, kaivosinsinööri James Wilson Woodrow'n vaimo, ja vaikka hän erosi miehestään kahdeksan vuoden avioliiton jälkeen, hänet tunnettiin "rouva Wilson Woodrow'na" kymmeniä vuosia tämän jälkeenkin. Woodrow julkaisi romaaneja, novelleja, esseitä ja yhden näytelmän, ja hänen tarinoistaan tehtiin yli 20 (lyhyt?)elokuvaa, joista viimeisin oli äänielokuva.

Monet hänen romaaneistaan kertoivat naisista Amerikan lännessä; niin myös tämä kirja, jossa paikan tuntu on hyvin vahva. "Musta helmi" ei ole kallisarvoinen koru, vaan mustatukkainen nuori nainen, jolla on harvinainen taito tanssia - onhan häntä sirkusperheen lapsena opetettu siihen lapsesta asti. Vaudevillemanageri Rudolf Hanson on kuullut hänestä ja on matkustanut pieneen autiomaan keskellä olevaan kaupunkiin nähdäkseen Pearlin esiintyvän ja suostutellakseen hänet työskentelemään leivissään, jos hän on tarpeeksi hyvä.

Pearl ei kuitenkaan ole mitenkään helppo tapaus: hänen lahjakkuutensa ja taitonsa on ilmiselvä, mutta hän on oikullinen, mielialoiltaan vaihteleva ja ärsyttää ihmisiä tietoisesti; hän pyörittelee ympärillään olevia miehiä miten tahtoo eikä yritä millään tavalla miellyttää näitä. Pearl ratsastaa hyvin, on kuin kotonaan autiomaassa ja rakastaa sitä, ja on aiemmin pelastanut autiomaahan eksyneen Hansonin kilpakosijan Bob Flickin. Nopeasti Pearliin rakastuva Hanson ei saa useiden päivienkään aikana neuvotelluksi sopimusta hänen kanssaan (ongelmia aiheuttaa myös Pearlin juro isä Gallito ja sokea velipuoli Hugh, joka ei pidä Hansonista) ja joutuu jatkuvasti arvailemaan, vastaako Pearl hänen tunteisiinsa vai ei.

She sat for a few moments in silence, her eyes fixed on the far purple hazes of the desert. "Oh, I wish there weren't so many of me," she said at last and wistfully. "After I'm 'out' a while, I'll get to longing so for the desert that I'm likely to raise any kind of a row and break any old contract just to get here. I can't breathe. I feel as if everything, buildings and people and all, were crowding me so's if I didn't have a place to stand; and then, after I'm here a while, I got to see the footlights, I got to hear them clapping, I got to dance for the big crowds. Oh, Lord! life's awful funny, always trying to chain you up to one thing or another. But I won't be tied. I got to be free, and I will be free." She threw out her arms with a passionate gesture.

Toisaalta pidin kirjan elävästä dialogista ja autiomaan kuvauksista, mutta toisaalta sen kerronta oli niin viipyilevää ja tapahtumat ja monet henkilöt tuntuivat sen verran kliseisiltä, etten lukenut kuin 2½ lukua kirjan kuudestatoista luvusta (Gutenbergin versiossa ei ollut sivunumeroita) sekä kirjan lopun tietääkseni, miten se päättyy (loppu olikin aika yllättävä). Kirjan kesken jääminen johtui paljon myös siitä, että luin sitä kännykällä, jossa fontti oli jostain syystä todella pientä.

Kirjassa oli kuitenkin hyviä puolia: vahvoja ja epäsovinnaisia naishahmoja - Pearlin lisäksi esimerkiksi miesmäinen ja itsenäinen mustalaisnainen rouva Nitschkan - jotka alun erimielisyyksistä huolimatta auttavat toisiaan, ja autiomaan kauniit ja rakastavat kuvaukset, jollaisia muuten tapaa harvoin.

They had entered a cañon, where palms grew and involuntarily they drew up their horses to gaze at the sight before them. The stately, exotic palms lifted their shining green fronds to the blue, intense, illimitable sky, flooded with the gold of sunshine, and beyond them was the background of the mountains, their dark wooded slopes climbing upward until they reached the white, dazzling peaks of snow. The sharp and apparently impossible contrasts, the magic illusions of color made it a land of remote enchantment, even to the most unimaginative.

Mrs. Wilson Woodrow (Nancy Mann Waddel Woodrow): The Black Pearl, 1912. The Project Gutenberg eBook.