Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910) (rauhannobelistit 1931)

Vihdoinkin! Tätä olen odottanut. Vaikka jo kuudes rauhannobelisti Bertha von Suttner oli nainen, seuraavaa naispalkittua saatiin odottaa uskomattomat 26 vuotta. Tämä vuoden 1931 rauhannobelisti oli amerikkalainen Jane Addams (1860-1935), joka palkittiin "Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton" johtajana. Tämä nykyään "feminististä rauhaa" ajava järjestö perustettiin vuonna 1915 ja toimii edelleenkin (WILPF), enkä ole tutustunut sen toimintaan, mutta lukemani Addamsin kirjan perusteella hänen palkitsemiseensa oli paljon muitakin syitä.

Addamsia ehdittiin ehdottaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi hämmästyttävät 91 kertaa vuodesta 1916 alkaen ennen kuin hänet viimein palkittiin. Koska monet ihmiset, esimerkiksi kansanedustajat ja yliopistojen professorit voivat ehdottaa palkinnonsaajia, pelkkä ehdottaminen ei vielä tarkoita sitä, että henkilö ansaitsisi rauhanpalkinnon (mistä kertoo se, että myös Venäjän nykyistä presidenttiä ja USA:n onneksi entistä presidenttiä on käsittämättömästi ehdotettu palkinnonsaajiksi). Mahatma Gandhia ehdotettiin palkinnonsaajaksi vain 12 kertaa (eikä hän koskaan saanut palkintoa), joten ehdotusten määrä ei myöskään ole suoraan verrannollinen rauhantoiminnan tärkeyteen. Se, että Addamsin toivottiin näin monta kertaa saavan palkinto, kertoo kuitenkin paljon hänen merkityksestään viime vuosisadan alussa. Ei voi olla ajattelematta, että rauhannobeleista päättävillä oli tuohon aikaan vaikeuksia myöntää palkinto naiselle. Tai sen puoleen myös etelä- tai itäeurooppalaiselle, aasialaiselle, afrikkalaiselle tai eteläamerikkalaiselle ihmiselle, tai muulle kuin akateemisesti koulutetulle ihmiselle, mutta ehkä tällaisia henkilöitä ei ollut tuolloin paljon ehdotettukaan, toisin kuin Addamsia.

Addamsin palkitseminen kertoo myös näkökulman muutoksesta rauhanpalkintojen myöntämisessä. Tähän asti rauhanpalkinnot oli (Punaista Ristiä lukuun ottamatta), ainakin ne joihin olen paremmin tutustunut, myönnetty ihmisille ja järjestöille, jotka olivat työskennelleet kansainvälisellä tasolla valtioiden välisen rauhan hyväksi eli sotien vähentämiseksi. Useinhan rauhalla ymmärretään juuri tätä, ja se on todella tärkeää työtä. Rauhan voi kuitenkin nähdä paljon laajemminkin valtioiden sisäisenä demokratiana, solidaarisuutena sekä oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen yhteiskunnan luomisena, ja vaikka Addams toimi myös kansainvälisesti, hänen toimintansa painopiste oli mielestäni sosiaalisessa oikeudenmukaisuudessa sekä hyvän ja ihmisarvoisen elämän mahdollistamisessa myös köyhille maahanmuuttajille.

Illinoisissa kveekariperheeseen v. 1860 syntynyt Jane Addams ihaili paljon senaattori-isäänsä John H. Addamsia ja omaksui tältä monet ihanteistaan, esimerkiksi halun edistää naisten oikeuksia. Isän periaatteena tytärtensä koulutuksessa oli ensin opiskelu läheisessä Rockfordin naisten sisäoppilaitoksessa (myöhemmin college), jossa opiskelu vaikuttaa olleen kiinnostavaa ja haastavaa, ja sitten vuoden matkustelu Euroopassa (!). Addams nautti opiskelusta Rockfordissa, jossa kaikki opiskelijat pitivät itsestään selvänä sitä, että naisille pitää saada äänioikeus (54). Eräs kirjan tarina toi hämmentävästi mieleen 1960-luvun hipit - Addams ja neljä hänen ystäväänsä olivat päättäneet lomakauden aikana pyrkiä henkilökohtaisesti ymmärtämään oopiumiaddikti Thomas De Quinceyn teosta "Dreams". We solemnly consumed small white powders at intervals during an entire long holiday, but no mental reorientation took place, and the suspense and excitement did not even permit us to grow sleepy. Lopulta eräs nuori opettaja lopetti nämä kokeet ja takavarikoi opiskelijoilta De Quinceyn kirjat (46).

Addamsilla oli nuoresta alkaen voimakas sosiaalinen omatunto, ja aluksi hän aikoi auttaa ihmisiä opiskelemalla lääkäriksi (!). Hän suorittikin lääkärin opintoja vuoden ajan, kunnes keskeytti sairauden takia opintonsa ja matkusti Eurooppaan. Hän ei enää jatkanut opiskelua, vaan matkusteli Euroopassa noin kymmenen vuoden ajan (käyden välillä kotona Yhdysvalloissa). Hän kuitenkin turhautui koko ajan enemmän ja tunsi elämänsä koko ajan tyhjemmäksi ja hyödyttömämmäksi, varsinkin nähdessään Euroopassa köyhiä ihmisiä. Hän oli kuitenkin Lontoossa tutustunut uuteen setlementti-ideaan, Toynbee Halliin, ja löysi vihdoin keinon toteuttaa ihanteitaan käytännössä perustamalla köyhään maahanmuuttajien kaupunginosaan Chicagoon oman setlementtitalon Hull-Housen ystävänsä Ellen Gates Starrin kanssa v. 1889. Ajan myötä Hull-Housen toiminta laajeni 13 rakennukseen alueella, ja se toimi vuoteen 2012 asti. Kirja kertoo neljän kiinnostavan omaelämäkerrallisen luvun jälkeen Hull-Housen vuosista 1889-1910.

Setlementissä asui eri aikoina monia vapaaehtoisia (residents), joista ilmeisesti suurin osa oli hyvin koulutettuja naisia. He järjestivät alueen asukkaille hyvin monipuolista toimintaa: lastentarhan, toimintaa lapsille ja nuorille, erilaisia kerhoja, tansseja ja illanviettoja, aikuiskoulutusta, kirjallisuus- ja historialuentoja, englannin opetusta, keskustelutilaisuuksia eri aiheista, puu-, metalli- ja sähkötyöpajoja pojille, kotitalouskoulutusta tytöille, taidenäyttelyitä, taideopetusta, teatterikerhoja, teatterinäytöksiä, konsertteja, musiikkikoulun, retkiä, kesäopintoja yliopiston kampuksella, kotiteollisuusmuseon, jossa ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat saivat näyttää taitojaan esimerkiksi värttinän tai kangaspuiden käytössä, liikuntaa ja urheilua... Alueen asukkaat saivat myös käyttää Hull-Housen tiloja omiin kerhoihinsa, väittelytilaisuuksiinsa ja juhliinsa. Hull-Housen kävijämäärä oli suurimmillaan 2 000 ihmistä viikossa (Wikipedia). Hull-House tarjosi alueen asukkaille näin henkireiän, jotakin muutakin kuin sielua ja ruumista kuluttavaa työtä hikipajoissa ja tehtaissa, ja nuorille mielekkään ja hauskankin tavan viettää vapaa-aikaa. Addams ymmärsi hyvin alueen nuorten levottomuutta sekä huvittelun ja kaunistautumisen halua, joka ajoi heidät joskus rikoksiin, varkauksiin tai prostituutioon. Hän oli mukana "Juvenile Protection Associationissa", joka teki paljon lasten ja nuorten auttamiseksi.

Tämän lisäksi Hull-Housen asukkaat osallistuivat voimakkaasti asuinalueensa, Chicagon ja joskus jopa koko maankin yhteiskunnallisten olojen parantamiseen. He tekivät esimerkiksi tutkimuksia lapsityövoiman käytöstä, tuberkuloosista, kokaiinin myymisen vaikutuksista (apteekeissa myytiin vapaasti kokaiinia ennen tätä!) ja muista yhteiskunnallisista ongelmista alueella sekä ehdottivat muutoksia lakeihin ja asetuksiin näiden tutkimusten perusteella. Addams kirjoitti vuonna 1892 setlementtiliikkeen periaatteesta, "kolmesta R:stä": residence, research, and reform. These involved "close cooperation with the neighborhood people, scientific study of the causes of poverty and dependence, communication of these facts to the public, and persistent pressure for [legislative and social] reform." (Wikipedia).

Kerran alueen asukkaat tekivät tutkimuksen roskien keräämisen tehokkuudesta siksi, että lapsikuolleisuus oli alueella niin suurta, ja tämän seurauksena Addams nimitettiin jätehuollon tarkastajaksi (garbage inspector) vuoden ajaksi, mikä merkitsi rankkaa työtä ja väittelyjä laiskojen ja velvollisuuksiaan välttelevien vuokraisäntien ja myös viranomaisten kanssa. Addams kertoo hauskasti rakennetun jalkakäytävän löytämisestä 45 sentin(!) roskakerroksen alta: Perhaps our greatest achievement was the discovery of a pavement eighteen inches under the surface in a narrow street, although after it was found we triumphantly discovered a record of its existence in the city archives. The Italians living on the street were much interested but displayed little astonishment, perhaps because they were accustomed to see buried cities exhumed. Korruptoitunut kaupunginvaltuutettu, jota setlementin asukkaiden kritiikki häiritsi, onnistui myöhemmin muuttamaan tarkastajan viran vain miehille sallituksi. (185-289)

Kirja avarsi käsitystäni naisten toiminta- ja vaikutusmahdollisuuksista viime vuosisadan vaihteessa. Tuo jätehuollon tarkastajan työ on yksi esimerkki siitä, että vaikka naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vasta vuonna 1920, he saattoivat sitä ennenkin olla yhteiskunnallisesti hyvinkin aktiivisia. Addams mainitsee kirjassa kerta toisensa jälkeen tapauksia, jolloin hän itse tai joku toinen Hull-Housen naisasukas teki alueella sosiologista tutkimusta, oli mukana vastuullisessa ja vaikutusvaltaisessa komiteassa tai muussa päättävässä elimessä tai teki jotain muuta vastaavaa. Hän puhuu jatkuvasti myös kotona, hikipajoissa tai tehtaissa rankkaa työtä tekevistä tytöistä ja naisista sekä naisjärjestöjen toiminnasta. Kirjassa puhutaan minusta enemmän naisista kuin miehistä aktiivisina toimijoina ja työntekijöinä. Addams ei kertaakaan erityisesti korosta naisten osallistumista ja työntekoa (tai sitä että oli nuorena aivan muina miehinä tai naisina aikonut opiskella lääkäriksi), vaan mainitsee ne vain luonnollisina asioina. Mielestäni hän tuo näin rivien välissä hyvin esille sen, että naisten osallistumisen yhteiskunnallisiin asioihin pitäisi olla itsestään selvää ja että naiset tekevät työtä siinä missä miehetkin.

Tietenkin Addams myös pyrki saamaan naisille äänioikeuden. Hän kertoo eräästä äänioikeuskampanjasta näin: There was a complete absence of the traditional women's rights clamor, but much impressive testimony from busy and useful women that they had reached the place where they needed the franchise in order to carry on their own affairs. (340) Kirjassa oli myös kummallinen viittaus skandinaavisten naisten kunnalliseen äänioikeuteen jo 1600-luvulta lähtien, en ainakaan itse ole kuullut tällaisesta: We were joined [in the franchise effort] by a church society of hundreds of Lutheran women, because Scandinavian women had exercised the municipal franchise since the seventeenth century and had found American cities strangely conservative. (340)

Minulla oli 1800-luvun hyväntekeväisyydestä ja köyhien auttamisesta sellainen kuva, että laupias kartanonrouva kulkee jakamassa korista ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä köyhille ja sairaille (tuo mielikuva on varmaan peräisin jostain romaanista tai tv-sarjasta) tai sitten käsitys masentavista köyhäintaloista. Hull-House ei kuitenkaan ollut hyväntekeväisyyttä, vaan yhteiskunnallista vaikuttamista ja lakien muuttamista, uusien mahdollisuuksien tarjoamista ja elämän tekemistä oikeudenmukaisemmaksi köyhille mutta toimintakykyisille ihmisille, jotta nämä pystyisivät elämään parempaa elämää sekä kehittymään ja edistymään.

Valkoisten rikkaiden ihmisten pyrkimys auttaa köyhiä on ollut viime vuosikymmeninä huonossa huudossa, myös kansainvälisessä kehitysyhteistyössä, koska on ajateltu että valkoiset tulevat vain paikalle sanomaan miten asiat pitäisi tehdä tutustumatta tilanteeseen ja kuuntelematta paikallisia asukkaita. Hull-House sijaitsi kuitenkin köyhällä alueella keskellä yhteisöään, Addams itse asui siinä vuosikymmenien ajan ja ilmeisesti monet muutkin sen asukkaat pitkiä aikoja. Kirjasta ilmenee jatkuvasti pyrkimys saada todenmukaista tietoa alueen asukkaiden tilanteesta havainnoimalla ympäristöä, kysymällä asiasta ihmisiltä itseltään sekä kuuntelemalla heidän mielipiteitään ja tarpeitaan. Hull-Housen ihmiset eivät katsoneet alueen asukkaita ylhäältäpäin, vaan osallistuivat heidän elämäänsä ja suhtautuivat heihin järkevinä ja arvokkaina ihmisinä. Ja ilmeisesti Addams pystyi kommunikoimaan monen ensimmäisen polven siirtolaisen kanssa heidän omalla kielellään.

Hull-House oli hyvin tasa-arvoinen: se oli avoinna kaikille alueen asukkaille lähtömaasta, etnisestä taustasta, uskonnosta tai poliittisista näkemyksistä riippumatta. Sinne olivat tervetulleita sekä radikaalit, konservatiivit että anarkistit. Kaikkien näkemyksiä kuunneltiin ja kaikille annettiin oikeus puhua, minkä takia Hull-House sai usein huonon maineen lehdistön ja yleisön silmissä ja se leimattiin yltiöradikaaliksi varsinkin sellaisten mieliä kuohuttavien tapausten yhteydessä, kun anarkisti murhasi presidentti McKinleyn tai Chicagossa oli suuri lakko. Addams joutui näiden tapausten yhteydessä myös henkilökohtaisten sanallisten hyökkäysten ja uhkausten kohteeksi, vaikkei hän teekään niistä suurta numeroa. Hän oli kuitenkin hämmästyttävän tarmokas, peräänantamaton ja sisukas ja tuntuu Hull-Housen perustamisesta asti tehneen jatkuvasti työtä Chicagon ja maailman parantamiseksi - hän kannatti väkivallattomuutta ja rauhaa.

Addams oli myös mukana perustamassa afroamerikkalaisten oikeuksia edistävää, nykyäänkin toimivaa järjestöä NAACP:tä, joka on tullut usein esiin Rosa Parksin ja muiden Yhdysvaltain kansalaisoikeustaistelijoiden toiminnan yhteydessä. Hänen ansiokseen voi lukea muiden asioiden lisäksi sen, että hän näki köyhien ihmisten ongelmat mahdollisuuksien ja koulutuksen puutteena, ei geneettisenä vikana (jälkimmäinen näkemys tuntuu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ikävä kyllä olleen melko yleinen).

Tästä tuli pitkä bloggaus (kiva jos olet jaksanut lukea tähän asti!), mutta se on vasta pintaraapaisu kirjan sisällöstä. Tämä oli melko pitkästä aikaa taas sellainen rauhannobelistikirja, jota oli todella nautinto lukea (vaikka rauhannobelistikirjat ovat usein omalla tavallaan kiinnostavia, ne eivät aina ole lukukokemuksina nautittavia). Vaikka kirjassa oli 450 sivua, se ei tuntunut kertaakaan liian pitkältä. Pidän tarinoista, ja tässä kirjassa oli kymmeniä tarinoita. Addamsilla oli myös sujuva, ajoittain humoristinenkin sekä persoonallinen tapa kirjoittaa ilman että hän toi itseään esille tai kehui itseään - hän suhtautui itseensä, pyrkimyksiinsä ja saavutuksiinsa rauhallisesti ja joskus jopa hieman ironisesti. Kirjassa on kuvituksena Norah Hamiltonin hienot piirrokset ja joitakin valokuvia, ja lopussa on hakemisto.

Kirja ravisteli monella tavalla ennakkokäsityksiäni esimerkiksi naisten toiminnasta ja Chicagosta 110-140 vuotta sitten. Kirjassa hämmästytti myös laajalle levinnyt liike sosiaalisten olojen parantamiseksi viime vuosisadan vaihteessa: esimerkiksi vieraileva brittimies oletti kaikkien ihmisten tietävän, kuinka suuri asunnon tilavuuden pitää lain mukaan henkeä kohti olla. Kirjassa oli paljon kiinnostavia ajatuksia ja tapahtumia (Addams kertoo esimerkiksi tapaamisestaan Tolstoin kanssa ja puhuu hämmentävästi "Venäjän suuresta vallankumouksesta", vuonna 1910!), ja sitä voi minusta suositella kaikille naishistoriasta, naisten yhteiskunnallisesta toiminnasta, sosiaalisesta aktivismista, köyhyydestä, sosiaalityöstä (vaikkei Addams itse tästä termistä pitänytkään), 1900-luvun alun sosiaali- ja kulttuurihistoriasta ja tasa-arvosta kiinnostuneille.

Addams oli hyvin sivistynyt ja lukenut ihminen, mikä ilmenee hänen kirjastaan, ja hän onnistui muuttamaan sivistyksensä konkreettiseksi työksi tuhansien köyhien ihmisten auttamiseksi. Varmaan se, että Hull-Housen aktiivisista toimijoista suurin osa oli naisia, edisti käytännössä myös naisten tasa-arvoa. Ja se, että erilaiset ja erityyppiset naiset toimivat Hull-Housessa hienosti yhdessä, osoitti täysin vääräksi sen myytin, että naiset eivät pystyisi tekemään yhteistyötä (jos tuollainen käsitys oli jo silloin olemassa; ehkä tämä on myöhempi kehitelmä). Myös Barack Obama arvostaa Addamsia: tämä on yksi hänen lastenkirjansa Laulan sinusta - kirje tyttärilleni amerikkalaisista sankareista (vaikka kirjan lyhyt, vain muutaman rivin teksti antaakin Addamsin työstä tietenkin vain hyvin vaillinaisen kuvan).

Jane Addamsin sisko Alice Haldeman oli lääkäri (tai vastaava), yhteiskunnallinen aktivisti ja pankkiiri, ja Alice Haldemanin tytär Marcet Haldeman-Julius oli feministi, näyttelijä, näytelmäkirjailija, kirjailija, toimittaja, pankinjohtaja ja kansalaisoikeusaktivisti. Suomessakin on toiminut setlementtiliike vuodesta 1918 alkaen; Setlementtiliiton jäseninä on Suomessa 50 setlementtiä (Wikipedia), joiden kursseilla olen itsekin joskus käynyt.

Tämä kirja löytyy kokonaisuudessaan Gutenbergistä. Aikalaislähteissä on lyhyehköjä Jane Addamsin elämäkertoja täällä ja täällä.

Edit 20.8.22, 21.8.22, 8.9.22 (mm. korjattu Hull-Houseen väliviiva ja lisätty lopun Gutenberg-elämäkertalinkit), 30.9.22 (lisätty Addamsin kirjan Gutenberg-linkki).

Jane Addams: Twenty Years at Hull-House, with Autobiographical Notes, 1935 (1910). The Macmillan Company. Piirroskuvat: Norah Hamilton. 453 tekstisivua ja hakemisto.

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (Ivik, den faderløse, 1944)

Luin Eskimopoika Ivikistä otteen Keskikoulun peruslukemistosta, ja koska katkelma tuntui kiinnostavalta ja koska Grönlannista kertovia ja etenkin eskimojen tai inuiittien kirjoittamia kirjoja on hyvin vaikea löytää, halusin lukea kirjan (oli tarkoitus lukea se kylmänä vuodenaikana, mutta lukeminen onnistui kesälläkin). Kirjan kirjoittaja Pipaluk Freuchen (1918-1999), koko nimeltään Pipaluk Jette Tukuminguaq Kasaluk Palika Freuchen, oli itse puoliksi inuiitti - hänen vanhempansa olivat kuuluisa tanskalainen tutkimusmatkailija Peter Freuchen ja tämän vaimo Navarana Mequpaluk - ja oli asunut Grönlannissa 12-vuotiaaksi asti.

Kirja on malliesimerkki väärästä kohderyhmästä. Tämän painoksen kansikuvan perusteella kirja näyttäisi olevan tarkoitettu suunnilleen viisivuotiaille, ja se on myös julkaistu "Meidän lasten kirjasto" -sarjassa, "pikkuväen omassa kirjasarjassa", johon kuuluu takakannessa lueteltuja "herttaisia satukirjoja". On kummallista, että kirja suunnattiin tällä tavalla pienille lapsille, koska vaikka kirja on hyvä, se ei ole herttainen eikä satukirja eikä minusta sovi ollenkaan pienille lapsille eikä vähän vanhemmillekaan, koska se on hyvin realistinen, surullinen ja metsästystä kuvatessaan välillä raakakin teos. Varoitus: kerron kahdessa seuraavassa kappaleessa kirjan juonen kokonaan, joten niiden yli kannattaa hypätä, jos aiot itse lukea kirjan.

Nuoren Ivikin isä Marjark kuolee jo kirjan kolmannella sivulla mursun syöksyhampaiden lävistämänä, kun hän on opettamassa Ivikiä metsästämään kajakista. Ivikin ikää ei kirjassa sanota, mutta hän on ehkä 10-14-vuotias. Ivikin perhe - isä, äiti Ama, vanhuuttaan heikko isoisä Kriternerk ja kolme pientä sisarusta - olivat muuttaneet kesän ajaksi saarelle, eikä heillä olisi ollut mitään hätää, ellei isä olisi kuollut. Nousuvesi pääsee viemään myös Ivikin kajakin heti isän kuoleman jälkeen, koska Ivik ei ollut muistanut vetää sitä tarpeeksi korkealle. Perheellä ei ole mitään keinoa päästä mantereelle hakemaan apua ja saarelta on hyvin vaikea löytää ruokaa (kirjassa eskimot eivät kalasta, vaikka Ivikillä on kannen kuvassa kaloja kädessään), joten perhe näkee koko ajan enemmän nälkää odottaessaan puolen vuoden ajan meren jäätymistä. Aikuiset ja Ivik yrittävät syödä mahdollisimman vähän, niin että pikkulapset saisivat enemmän. He joutuvat kuitenkin vähitellen tappamaan kaikki vetokoiransa ja syömään nämä ensin keitettyinä ja rasvan loppumisen jälkeen raakoina, vaikka rakastavat näitä, ja koirien jälkeen he pureskelevat pehmeiksi ja syövät näiden nahkavaljaat. Heillä ei ole enää rasvaa valaistukseen tai lämmitykseen, ja heidän nahkavaatteensa ovat kuluneet ohuiksi ja kenkänsä reikäisiksi.

Meren vihdoin jäädyttyä tarpeeksi Ivik lähtee jalkaisin vaaralliselle matkalle mantereelle vain lyhyt keihäs ja pieni veitsi mukanaan. Matkalla jääkarhu hyökkää hänen kimppuunsa, mutta hän onnistuu heittämään keihäänsä sen vatsaan ja pakenemaan itse jäävuorelle karhun ulottumattomiin. Karhuraukka teloo itseään yhä pahemmin ja vuotaa hitaasti kuiviin, mutta nälkiintynyt Ivik on niin heikko, ettei pysty enää nousemaan ja menemään tappamaan jo vaaratonta karhua, vaan vain makaa kylmällä jäällä ohuissa vaatteissaan. Jollei juuri silloin paikalle olisi sattunut tulemaan kahta Ivikin sukulaista, jotka ajavat toista jääkarhua reillä - raa'an tuntuista karhujahtia koirien avulla kuvataan hyvin realistisesti - Ivik olisi kuollut. Ivik pääsee nyt kuitenkin vihdoin syömään: kaikkein ensimmäiseksi hän juo vatsansa täyteen jääkarhun lämmintä verta suoraan tämän ruumiista. Eskimot pitävät Ivikiä nyt suurena sankarina, koska tämä on onnistunut tappamaan jääkarhun yksin ja ilman rekiä ja koiria. Kolmikko menee nopeasti Ivikin perheen luo auttamaan näitä.

Kirja on kirjoitettu eleettömästi ja toteavasti, mutta oikein sujuvasti, ja vaikka juoni itsessään oli kiinnostava ja jännittävä - draaman kaari jatkuu keskeytymättömänä alusta noin sivulle 60 ja luin kirjan kerralla melkein loppuun - mielenkiintoisinta siinä oli minusta kuitenkin inuiittien elämän ja tapakulttuurin kuvaus. Kirjan inuiitit eivät kehu itseään vaan vähättelevät itseään ja taitojaan - toisiaan he kyllä kehuvat - eivät puhu kuolleista ihmisistä näiden kuoleman jälkeen (Ivikin pikkusisaruksille ei koko kirjan aikana kerrota, että heidän isänsä on kuollut, vaan he luulevat tämän vain olevan metsästysmatkalla, mikä tuntui ihan uskomattomalta), eivät tee suoria kysymyksiä, eivät puhu turhia, ilmaisevat asiat kiertoilmauksilla ja ilmaisevat tunteensa hyvin vähäeleisesti. Kirjassa käytetään usein passiivia tai nollapersoonaa (eli hän-muotoa ilman hän-sanaa) tavallisen persoonamuodon asemesta. Kirjan repliikeistä välittyy hyvin inuiittien puhe- ja ajattelutapa. Tästä esimerkkinä kaksi seuraavaa kohtaa, joista ensimmäisessä Ivik kertoo isänsä kuolemasta ja toisessa Ehre lahjoittaa Ivikille toisen koiran, joka on Ehren sanoista huolimatta varmasti erinomainen.

Kun jääpalaset olivat sulaneet, Ehre sanoi seisaalleen nousseelle Ivikille, että hän iloitsi saadessaan syödä lihaa niin kuuluisan miehen saaliista.
    "Ei liene soveliasta, että minun kaltaiseni kurja nahjus hakkaa keittolihaa sinun saalisosuudestasi? Onko sinulla itselläsi isoa veistä vai haluatko lainata meiltä?"
    "Suuri paloitteluveitsi jätettiin kotiin", Ivik sanoi hiljaisesti, "jottei vanhan miehen tarvitsisi olla avuton, jos sattuisi saalista paikalle".
    Ja niin ymmärsivät molemmat miehet, ettei Marjarkia enää ollut. 

He ajoivat vaiti ja pysähtyivät pari kertaa.
    "Oh", Ehre virkkoi heidän pysähtyessään selvittämään hihnoja, "tässä on pieni narttu, joka ei sovi valjakkooni. Kunpa se olisikin sinulla, että minä pääsisin sitä näkemästä. Se on uhmaileva ja laiska sekä täysin arvoton."
    "Eihän toki", vastusti Ivik. Hän oli tullut hyvin iloiseksi, sillä nyt hänellä oli kaksi koiraa. ... "Sainak, Sainak! näyttää siltä kuin voisi iloita vielä kerran eläessään."

Isoisä Kriternerk on kirjassa tärkeä hahmo, mutta äiti Ama on kirjassa vain olemassa, muttei puhu muistaakseni mitään. Lapsiin suhtaudutaan lempeästi: Ivikin toimittua kirjassa kaksi kertaa tyhmästi, ensin kun hän ei ollut vetänyt kanoottia tarpeeksi ylös ja sitten annettuaan innoissaan perheensä luulla löytämäänsä mädäntynyttä hyljettä tuoreeksi, hänen isoisänsä lohduttaa häntä ja puhuu asiasta oikein kauniisti ja ymmärtäväisesti. Kirjaa lukiessa ymmärsi myös havainnollisesti ja konkreettisesti, miten tärkeää luonnon varassa eläville inuiiteille oli tuore liha, rasva ja eläinten nahat - ne merkitsivät ruokaa, lämpöä, valoa, vaatteita ja hyvinvointia, rajaa elämän ja kuoleman välillä.

Kirjaa voi minusta hyvin suositella aikuisillekin lukijoille, jos Grönlanti ja inuiittien elämä kiinnostaa eikä ole kovin herkkätunteinen. Pipaluk Freuchen oli suomennetuistakin Peppi-kirjoista tutun tanskalaisen kuvittajan Ingrid Vang Nymanin serkku; tässä englanninkielisessä artikkelissa kerrotaan Ivikistä ja Nymanin kuvitustyöstä siihen (suomennoksen kuvittaja oli Camilla Zilliacus). Ivikin alkusivut on kirjoitettu preesensissä, muuten kirja on kirjoitettu imperfektissä. Suomentaja Aitanga Oesch on tavoittanut eskimoiden puhetavan hyvin, ja muutenkin suomennos on sujuva.

Pipaluk Freuchenin isä, tanskalainen Grönlannin tutkija Peter Freuchen on myös kirjoittanut kirjoja Grönlannista, joista on suomennettu ainakin viisi (tietoteosten lisäksi romaani Ivalu), ja eräästä niistä on tehty elokuvakin. Freuchen selviytyi kerran pois jääluolasta käyttämällä jäätynyttä ulostettaan teräaseena, kun hänellä ei ollut mukana muita välineitä. Seikkailun jälkeen hän amputoi itse kuolioon menneet varpaansa ilman anestesiaa, ja hänen toinen jalkansa korvattiin puujalalla. Parimetrinen Freuchen inhosi kaikkea syrjintää, ja jos hän kuuli toisen maailmansodan aikana jonkun ilmaisevan juutalaisvastaisia kommentteja, hän meni tämän luokse ja väitti olevansa juutalainen. Hän oli myös aktiivisesti mukana Tanskan vastarintaliikkeessä ja natsit määräsivät hänet vangittavaksi, mutta hän onnistui pakenemaan Ruotsiin. Pipaluk Freuchenin äiti Mequpaluk kuoli espanjantautiin jo vuonna 1921.

Ivikiä voi mielestäni pitää vähän tunnettuna klassikkona, sillä se on käännetty (useimmiten 1940-1950-luvuilla) suomen lisäksi ainakin ruotsiksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi, islanniksi, kroatiaksi, ranskaksi, espanjaksi, hollanniksi, tsekiksi, romaniaksi, slovakiksi, hepreaksi ja tällä vuosituhannella ilmeisesti myös japaniksi.

Olen käyttänyt tässä kirjoituksessa usein nimitystä inuiitti, koska olen pitänyt sitä nykyisin suositeltavana ilmauksena eskimoista puhuttaessa. Luin kuitenkin myöhemmin Kielikellosta 2/2000 on eskimokielten tutkijan Eva Janssonin kirjoituksen eskimokielten puhujien nimityksistä Eskimo vai inuitti? Näiden kielten puhujia asuu Grönlannissa, Alaskassa, Kanadassa ja Koillis-Siperiassa eivätkä he ole yhtenäinen ryhmä kielellisesti tai etnisesti. Kirjoitus antaa hyvän käsityksen siitä, miten monimutkainen tilanne on, eikä eskimokansoille ole olemassa yksiselitteistä, kaikkien hyväksymää nimitystä. Janssonin mukaan vain Kanadassa asuville eskimokielten puhujille on tärkeää, että heitä sanotaan inuiteiksi, ei eskimoiksi - grönlantilaisia alkuperäiskansoja taas voisi hyvin nimittää eskimoiksi.

Edit 19.8.22, 10.9.22 (lisätty isoisän nimi ja äitiin liittyvä kohta), 4.2.23 (lisätty viimeinen Kielikello-kappale).

Pipaluk Freuchen: Eskimopoika Ivik, 1958 (1949) (Ivik, den faderløse, 1944). Otava. Suomennos: Aitanga Oesch. Kuvitus: Camilla Zilliacus (myöhemmin Camilla Mickwitz). 81 sivua.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921

Tämä ehkä kirjojenvaihtohyllystä löydetty kirja on kirjoitettu aikana, jolloin Petsamo kuului Suomeen ja Suomen maa-alue ulottui siis Jäämerelle asti, ja otin sen luettavakseni, koska nuo seudut ovat minulle vieraita ja myös koska eräs vanhempi sukulaiseni oli syntynyt ja elänyt pikkulapsena Petsamossa (hänen muistojensa tai käsityksensä mukaan siellä syötiin vain lohta).

Kyllähän tämä kirja oli ihan sujuvasti kirjoitettu, se oli historiallisesta näkökulmasta suhteellisen mielenkiintoinen ja siinä oli myös joitakin kiinnostavia kuvauksia alueen luonnosta. Kirjan kirjoittaja alkoi kuitenkin tuntua todella ärsyttävältä setämieheltä, kun hän sanoi alkupuolella autonkuljettajastaan suunnilleen niin, että samoin kuin miehen vaimolleen, tämän pitäisi heti näyttää biilille, kuka johtaa, niin ettei tämä aiheuta myöhemmin ongelmia (30-31). Heh heh. Jäämerellekin päästään vasta kirjan puolivälissä, koska matka aloitetaan Rovaniemeltä ja edetään hitaasti Lapin läpi - siellä ei tuohon aikaan ollut paljonkaan teitä eikä myöskään matkailijoita.

Lampén myös käyttää suhteellisen paljon vanhahtavia sanankäänteitä ja erikoisempia sanoja, ja lisäksi hänen kirjoitustyylinsä on aika lyhytvirkkeistä ja töksähtelevää. Kirja on tästä huolimatta ihan helppolukuinen, mutta sen kieli ei ole kovin nautittavaa. Ja vaikka Lampén väittääkin eräässä kohdassa olevansa ennakkoluuloton ja avoin ihminen, hän suhtautuu selvästi myönteisemmin norjalaisiin kuin venäläisiin, eivätkä "lappalaistenkaan" eli saamelaisten kuvaukset ole kovin positiivisia (mutta eivät välttämättä suomalaistenkaan, Lampén ei vain ole järin positiivisesti kirjoittava ihminen).

Sitten niihin kiinnostaviin asioihin. Söimme lapsuudenkodissani aina joskus ruijanpallasta, ja tästä kirjasta selvisi, että se on 200-kiloiseksi(!) kasvava Jäämeren kampela, jonka kannat ovat nykyään romahtaneet (WWF:n mukaan ruijanpallas voi kasvaa jopa 300-kiloiseksi). Kirjassa on myös tällainen kuvaus kalastuksesta Jäämerellä: Ulkomaalaiset kalastelevat nykyään rantavesien ulkopuolella trawler-höyrylaivoista. Nämä harjoittavat kalastusta vetoverkoilla, ja on sellainen kalastus ylen tuottoisata ja - ylen tuhoisaa, sillä vetämällä verkkoja perässään hävittävät ne pohjakasviston, josta niin moni kala yksinomattain elää. (133) Troolarien tuhoisuus ja se, että pohjatroolarit jättävät merenpohjaan jälkeensä hävitetyn autiomaan, oli siis hyvin selvillä jo sata vuotta sitten, mutta tätä kalastusmuotoa on käytetty ja käytetään yhä edelleen (artikkeli Pohjatroolaus on suuri syy Itämeren ahdinkoon).

Petsamon väestö oli tuolloin suurimmaksi osaksi suomenkielistä (jos muistan kirjan tiedot oikein), samoin norjalaisen Finnmarkenin (205). Lampén puhuu kirjassa useammassakin kohdassa koulujen kielipolitiikasta ja on vahvasti sitä mieltä, että lasten olisi hyvin tärkeää saada opetusta äidinkielellään: Meidän ei siis tarvitse seurata ruotsalaisten ja norjalaisten inhoittavaa tapaa tyrkyttää kansakoulujen ja rippikoulujen avulla väestöön vierasta kieltä, vaan suomenkieli on koko [Petsamon] läänissä se kieli, jota kaikki taitavat ja joka on lähin sukulaiskieli kaikkien asukkaitten eri murteille. (156) Hän puhuu kauniisti oikeudesta omaan kieleen (206-211) ja pitää hyvin huonona sitä, että Ruotsissa ja Norjassa suomalaislapset joutuvat käymään koulua vieraalla kielellä. Hän sanoo, että Suomessa on tilanne aivan toinen: Kun toiskielisten siirtolaisten ryhmä on kasvanut kyllin suureksi, perustetaan heille omakielinen [ruotsin- tai venäjänkielinen] kansakoulu. Se lieneekin ainoa oikea, inhimillinen menettely (211). Eräässä kohdassa (161) hän kuitenkin kertoo kolmen saamelaispojan opettamisesta lukemaan, ilmeisesti suomenkielellä, eikä näe tässä mitään väärää. Nykyään tietää myös, että kokonaan vastoin tätä periaatetta saamen kieltä yritettiin suomalaiskouluissa aktiivisesti tukahduttaa (tosin ehkä tämän kirjan kirjoittamista myöhemmin).

Jäämeressä Kalastajasaarennon edustalla olevilla puuttomilla Heinäsaarilla oli ainakin kirjoittamisaikaan valtavasti lintuja, ja Heinäsaarilla on nykyäänkin luonnonsuojelualue: Nämä saaret ovat merilintujen paradiisi, jommoista toista tuskin on. Norjan lintuvuorille on tosin lintuyksilöitä kerääntynyt yhtä paljon, mutta ne ovat sullotut ahtaalle alalle, jonkun jyrkän kallioseinän rosoisille särmille ja hyllyille. Lintuvuorilla ovat lintulajit köyhemmät kuin täällä Heinäsaarilla. Sieltä puuttuu täydelleen kahlaajat. Lintuvuorilla vallitsevat ylivoimaisesti lokit, ruokit ja riskilät, Heinäsaarilla taas on näitten lisäksi lukemattomat parvet iloisia lunneja, inhoittavia räiskiä, kuikkia, haahkatelkkiä, alleja, sorsia y.m., y.m. (183)

Kirjassa on paljon kuvia, mutta minusta useimmat eivät olleet kovin kiinnostavia.

Ernst Lampén: Jäämeren hengessä, 1921. K. J. Gummerus Osakeyhtiö. 239 sivua.

Kuvittaja Gunnar Forsström

Luin aiemmin kesällä yhteisniteenä vuonna 1923 julkaistuja Maailma-lehtiä. Lehteen oli tehnyt kansikuvat ja sen novelleista monia oli kuvittanut Gunnar Forsström (1894-1958), joka on nettiselailun perusteella nykyään parhaiten tunnettu julisteiden tekijänä ja varsinkin lasitaiteilijana: hän on toteuttanut lasi-ikkunat ainakin 22 kirkkoon tai kappeliin Suomessa. Nuorempana hän teki kuitenkin tällaisia kuvitustöitä.

Tällaisista varhaisista kuvittajista on vaikea löytää tietoa ja materiaalia (nopealla silmäilyllä netistä ei löytynyt mitään tietoa Forsströmin lehdenkuvitustöistä), joten laitan tähän bloggaukseen lehden kansikuvat sekä muutamia muita hänen kuviaan. (Nyt kun aloin kirjoittaa tätä bloggausta, huomasin että Forsströmin kuolemasta on kulunut vasta 64 vuotta, ja tekijänoikeus päättyy vasta 70 vuotta suomalaisen tekijän kuoleman jälkeen. Itse kuvien julkaisemisesta on kuitenkin kulunut jo melkein sata vuotta, ja näitä kuvia on vaikea löytää, joten ajattelin kuitenkin julkaista ne blogissani. Sanokaa, jos tekijänoikeuskysymys tuntuu ongelmalliselta.)

Ensin muutama novellinkuvituskuva, joista näkee, että Forsström kykenee luomaan niin kepeitä kuin vakavampia kuvia sekä ilmeikkäitä hahmoja, joiden ilmeet ja asennot kertovat heidän tunteistaan ja heidän välisistään suhteista.

 

Mielestäni Forsström pääsee erityisesti näyttämään taitonsa värillisissä kansikuvissa, joista varsinkin tammikuun, huhtikuun ja kesäkuun kuvat tuovat vähän mieleen lasimaalauksen (ja tammikuun kuva tuo kyllä enemmän mieleen keskiaikaisen linnanneidon kuin 1920-luvun suomalaisen naisen).

Aamupäivä

Aitiossa

Talviurheilua

Kevääntulo

Kevät Esplanaadilla

Juhannusaattona

Forsströmin Helsinki-julisteista löytyy kuvia täältä. Olen kirjoittanut toisesta kuvittajasta, kirjankansitaiteilija Heikki Ahtialasta, täällä.

Lisäys 16.9.23: kaksi kuvaa Helmiriitta Honkasen kirjasta Placatista julisteeksi.

Honkasen mukaan tämä Forsströmin juliste (1922) oli 1920-luvun tunnetuin, mutta nykyään siitä on tallella vain postimerkki. Koteja kodittomille lapsille oli presidentinrouva Ester Ståhlbergin perustama yhdistys.

Tämän taideteollisuusnäyttelyjulisteen (1928) Forsström teki yhdessä Göran Hongellin kanssa.

Edit 16.9.23 (lisätty kuvat Helmiriitta Honkasen kirjasta), 6.2.24 (lisätty heinä-lokakuun 1923 kansikuvat; marras-joulukuun lehtien kansikuvissa oli eri taiteilija).

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Helmiriitta Honkanen: Placatista julisteeksi. Suomalaisen julistetaiteen historiaa kirjapainotaidon alusta vuoteen 1960. Otava.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos, 1923 (lehti)

Lukemiseni on nyt kesällä ollut aika paljon laiduntamista - olen lukenut pätkän sieltä, toisen täältä ja kolmannen kolmannesta tai kymmenennestä kirjasta. Luen yleensäkin montaa kirjaa yhtä aikaa, mutta tänä kesänä tämä taipumus on korostunut, ja olen siksi hakenut käsiini sellaisia kirjoja, joita voi hyvin lukea vähän kerrallaan.

Kesälukemista etsiessäni löysin antikvariaatista minulle ennestään tuntemattoman Maailma-lehden vuoden 1923 vuosikerran sidottuna kahdeksi hienoksi kangaskantiseksi kirjaksi. Antikvariaatin pitäjän mukaan vuosisadan alussa julkaistiin paljon erilaisia lehtiä, joista monet jäivät kuitenkin aika lyhytikäisiksi.

Kuukausittain ilmestyvä lähes satasivuinen Maailma oli Kariston julkaisema, ja sen sisältö koostui ehkä 80-prosenttisesti lyhyistä novelleista. Useimmat olivat suomalaisten kirjoittajien vakavahenkisiä realistisia novelleja, mutta mukana oli myös jännityspainotteisia yhdysvaltalaisia tarinoita sekä humoristisia kertomuksia. Jokaisessa lehdessä oli esimerkiksi Kersti Bergrothin Laila ja Jukka -pakina, jotka eivät sukupuolirooleille nauraessaan tuntuneet mitenkään kovin vanhentuneilta (pitäisikö tästä masentua?). Yllättävän modernilta - luulin, että eroa pidettiin tuohon aikaan hyvin paheksuttavana asiana - tuntui myös ensimmäisessä lehdessä ollut Anni Kasteen novelli Nousu, joka kertoo naisesta, joka on päättänyt erota epäluuloisesta, ivallisesta ja ilkeästä aviomiehestään. Mutta siihen [jatkuvaan taisteluun] eivät voimat riittäisi. Eikä tarvinnutkaan riittää. Jo ihmisyys, oman arvon tunto, vapautuksen ja puhdistumisen valtava kaipuu pani tämän alennustilan epämääräiselle jatkumiselle jyrkän sulun.

Lehdissä oli juuri sopivasti myös muunlaisia tekstejä. "Sivistyskirjoitelmissa" käsiteltiin esimerkiksi 'merihepoja', leskenlehtiä, pääkaupungin musiikkielämää, "pohattojen tyyssijaa"(!) Kuuban Havannaa sekä elokuvien tekemistä Suomessa ja Ranskassa. Eräässä viisisivuisessa luonnontiedettä yleistajuistavassa artikkelissa Olli A. Wuorinen selitti todella hyvin absoluuttisen nollapisteen käsitteen ja kertoi siihen liittyvästä tutkimuksesta (vaikka tiesinkin, että absoluuttinen nollapiste on noin -273 celsiusta, en tiennyt miten tähän lukuun on päädytty); jo näin varhaisessa kirjoituksessa puhuttiin suprajohtavuudesta (ei terminä, mutta ilmiönä). Kussakin lehdessä oli jonkin kirjailijan lyhyt arvio jostakin kanssakirjailijansa teoksesta, ja jokaisen lehden lopussa oli myös hauskoja ja aika vaikeita älypähkinöitä ratkaistavaksi. Lehdessä saatettiin myös opettaa uusi tanssi nuottien, sanojen ja kuvien avulla, antaa muotivinkkejä (itse asiassa useammin miehille kuin naisille!) tai julkaista kuvia taideteoksista, esimerkiksi myöhemmin tekstiilitaiteilijana tunnetuksi tulleen Eva Anttilan tauluista.

Vasemmalla olevat hatut ovat mennyttä muotia, oikealla olevat uutta.

Orvokinvärinen frakki silkkisten väriin sointuvien rintapielten kanssa ym. tyylikästä.

Lehden maaliskuun numerosta alkoi "Maailman" omantunnonkoetin -niminen sarja, jossa tutkailtiin lukijoiden omantunnon tilaa eri aiheisiin liittyvillä kysymyksillä, esimerkiksi tällaisilla: Onko oikeata naisen ehdottaa avioliittoa? Onko totta että ihminen on luonnostaan enemmän yhteiskunta-olento kuin yksilö? Onko väärin esiintyä jonkin ihanteen tai teorian uskojana muille esimerkiksi, jos ei omasta kohdastaan ole sen totuudesta vakuutettu? Onko nainen mentyään naimisiin oikeutettu säilyttämään entiset miesystävänsä? Onko rakkaus enemmän henkistä kuin ruumiillista? Lehden seuraavassa numerossa annettiin vastaukset edellisen numeron testiin, eikä vastauksissa ollut jälkeäkään relativismista, vaan kirjoittaja (jonka nimeä ei mainita!) sanoi antamiensa vastauksien olevan ehdottomasti oikeita, surkutteli monien vastaajien moraalin huonoa tilaa ja käski heidän alkaa elää "puolueettomien eetillisten normien mukaan" tehtyjen vastausten mukaan. Vastaukset olivat muuten usein nykyaikaisempia kuin odottaisi, esimerkiksi kysymykseen naisen kosinnan oikeutuksesta vastattiin Kyllä. Meidän on myönnettävä naiselle samat yhteiskunnalliset oikeudet kuin miehelle, siis myöskin elämänkumppanin valintavapaus. Toiset vastaukset taas olivat vähemmän moderneja.

Amerikkalainen näyttelijätär ja tanssijatar Loïe Fuller oli modernin tanssin ja teatterivalaistustekniikan uranuurtaja ja ilmeisesti lehden lukijoiden hyvin tuntema, koska hänen ei katsottu kaipaavan esittelyä. Hän teki myös tällaista vaikuttavan näköistä varjoteatteria.

Kiinnostustani lehteen ja lukunautintoa lisäsi se, että siinä oli todella runsas kuvitus. Jokaiseen novelliin liittyi yksi tai yleensä useampi piirroskuva (mukana oli esimerkiksi joitakin Signe Hammarsten-Janssonin eli Tove Janssonin äidin kuvia); varhaisempien kuvittajien töistä kiinnostuneille nämä lehdet olisivat varmaan aarreaitta, koska kaikki kuvittajat on niissä nimetty. Useimmin kuvittajana oli Gunnar Forsström, joka oli tehnyt lehteen myös upeat värilliset kansikuvat (kirjoitan hänestä myöhemmässä postauksessa). Tietoteksteissä oli valokuva- tai piirroskuvitus. Koska lehti oli oikein hyvin tehty (lehden toisella toimittajalla oli tuttu sukunimi Hämeen-Anttila) ja se tarjosi kiinnostavan pilkistyksen sadan vuoden takaiseen elämään ja koska kaikki novellit ja muut kirjoitukset vaihtelivat ihan luettavista hyviin, mielenkiintoisiin tai hauskoihin, nämä lehdet olivat yllättävänkin mukavaa luettavaa.

Lisäys 3.12.23: Luin myös vuoden 1923 jälkipuoliskon Maailma-lehdet eli toisen kirpparilta löytämäni yhteisnidoksen, mutta siitä en pitänyt läheskään yhtä paljon kuin edellisestä. Tässä jälkimmäisessä nidoksessa oli sentimentaalisia runoja ja minua vähemmän kiinnostavia aiheita eivätkä tarinat tuntuneet yhtä houkuttelevilta. Yleensä ottaen monissa näiden myöhempien lehtien novelleissa ja joskus myös asiateksteissä oli ärsyttävän opettavainen tai jopa saarnaava asenne ja ajoittain myös selvä uskonnollinen vivahde, toisin kuin edellisessä Maailmassa. Tämä johtui varmasti siitä, että lehden toimittaja oli vaihtunut V. Hämeen-Anttilasta ja Werner Anttilasta Aukusti Simeliukseksi.

Edit 4.8.22, 6.8.22, 3.12.23.

Maailma. Sivistys-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 9. sidos (tammikuu-kesäkuu 1923). Toimitus: V. Hämeen-Anttila, Werner Anttila. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Maailma. Sivistyksellis-kaunokirjallinen kuvalukemisto, 10. sidos (heinäkuu-joulukuu 1923). Toimittaja: Aukusti Simelius. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö. Eri kuvittajia. 576 sivua.

Mirrorwork. 50 Years of Indian Writing - Johdanto: onko väliä, millä kielellä kirjoittaa?

En taaskaan onnistunut ajoittamaan klassikkopostausta kirjablogien klassikkohaasteen päivälle, mutta sunnuntaiaamupäivä sujui mukavasti muiden bloggauksia lukiessa. Linkit klassikkobloggauksiin löytyvät Ankin kirjablogin koontipostauksesta, kannattaa tutustua kirjoituksiin.

Löysin antikvariaatista intialaista kirjallisuutta viidenkymmenen vuoden ajalta esittelevän kirjan. Ajattelin kirjoittaa Salman Rushdien johdantoluvusta oman bloggauksensa, koska hän käsittelee siinä intialaisilla kielillä kirjoitetun kirjallisuuden suhdetta englanninkieliseen ja aihe on minusta mielenkiintoinen. Joskus tunnutaan ajattelevan, että entisistä siirtomaista puhuttaessa maan omalla kielellä kirjoitetut kirjat ovat aidompia, todenmukaisempia, rehellisempiä ja vähemmän kaupallisia kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat, ja ajatellaan että omakieliset kirjat on suunnattu oman maan ihmisille toisin kuin länsimaisilla kielillä kirjoitetut kirjat. Ymmärrän tämän ajattelutavan: on hauska lukea jostakin jännittävästä kielestä käännetty kirja (ja okei, melkein mikä tahansa muu alkukieli kuin englanti tai ruotsi tuntuu jännittävältä, mutta varsinkin ei-eurooppalaiset kielet).

Tilanne on kuitenkin tätä monimutkaisempi. Jos ajatellaan vaikka Intian tilannetta, niin siellä on 16 virallista kieltä (maan muista kielistä puhumattakaan), joiden puhujat eivät välttämättä ymmärrä toisiaan ollenkaan. Pohjoisen indoeurooppalaiset kielet ja etelän dravidakielet kuuluvat täysin eri kieliperheisiin, eli niillä on keskenään yhtä paljon yhteistä kuin vaikkapa suomella ja hindillä. Maan kielet eivät ole ainoastaan puhuttuina erilaisia, vaan monia niistä myös kirjoitetaan eri kirjoitusjärjestelmillä - maassa on ehkä kymmenkunta yleisempää kirjoitussysteemiä. Jos siis intialainen kirjailija kirjoittaa omalla kielellään, hän ei kirjoita intialaisille yleensä, vaan vain oman kielialueensa ihmisille.

Lisäksi myös englantia voi pitää nykyään intialaisena kielenä: on sukujuuriltaan täysin intialaisia intialaisia, joiden äidinkieli ei ole jokin vanhastaan intialainen kieli, vaan englanti, koska heidän vanhempansa ovat vaihtaneet kieltä jossakin vaiheessa (Suomessakin jotkin ruotsinkieliset vaihtoivat kielensä suomeksi 1800-1900-luvun vaihteessa) tai koska he ovat kasvaneet kaksikielisessä kodissa ja yhteiskunnassa. Ja Rushdien mukaan nykyään täysin intialaistunut kieli, urdu, oli alunperin myös ulkopuolelta tulleiden muslimivalloittajien kieli. (Tätä en kyllä ymmärrä - urdu on puhuttuna lähes sama kieli kuin hindi, vaikka niiden kirjaimistot ovatkin aivan erilaiset.)

Voi lisäksi ajatella, että jos entisten siirtomaiden kirjailijoiden pitäisi kirjoittaa oman maansa kielillä, näin pitäisi tehdä myös eri maiden sisällä, eli esimerkiksi saamelaisten pitäisi kirjoittaa vain saameksi, baskien baskiksi tai eteläamerikkalaisten intiaanikansojen kirjailijoiden vain omilla kielillään, ei espanjaksi tai portugaliksi. Tällaiset kirjailijat voivat kuitenkin olla täysin kaksikielisiä, ja oman alueen kielellä kirjoittaminen saattaisi rajoittaa lukijakuntaa paljon (tämä ei tarkoita tietenkään kuitenkaan sitä, että heidän pitäisi kirjoittaa valtakielellä). Voi myös olla mahdollista, että omalla kielellä ei vielä nykyäänkään ole kirjakieltä, ainakaan vakiintunutta (luin muutama vuosi sitten pyrkimyksistä kehittää kirjakieli eräälle muistaakseni afrikkalaiselle kielelle). Entä sitten sellaiset kirjailijat, jotka kirjoittavat kirjansa äidinkielellään ja kääntävät ne sitten itse englanniksi, kuten bengalinkielinen Rabindranath Tagore tai suomalainen Emmi Itäranta, joka asuu Englannissa ja kirjoittaa itse asiassa suomeksi ja englanniksi samaan aikaan?

Annetaan nyt Rushdielle puheenvuoro. Luettuaan kirjaa varten suuren määrän englanniksi saatavilla olevia (eli myös englanniksi käännettyjä) intialaisia tekstejä kirjan toimittajat Rushdie ja Elizabeth West päätyivät siihen itselleenkin yllättävään tulokseen, että heidän mielestään englanniksi kirjoittavien intialaisten proosakirjailijoiden tuotanto on käsiteltyjen 50 vuoden aikana ollut selvästi parempaa kuin kansallisilla kielillä kirjoittavien (viii). Tämä on osaltaan johtunut siitä, että käännösten laatu - englannin lisäksi myös muille intialaisille kielille - on ollut heikko, mutta tämä ei ole ollut ainoa syy (luulisin kuitenkin että suuri syy), ja viime aikoina käännöksetkin ovat parantuneet. Kirjaan onkin valittu vain yksi alunperin intialaisella kielellä kirjoitettu teksti.

Intialaiset ovat itse kritisoineet paljon englanniksi kirjoittavia maanmiehiään esimerkiksi länsimaistumisesta ja juurettomuudesta, mutta Rushdien mukaan kritiikin syyt ovat liittyneet enemmän luokkaeroihin, valtaan ja uskomuksiin kuin kirjallisiin ansioihin. Englanniksi kirjoittavia on syytetty yläluokkaisuudesta, mutta hekin ovat usein pyrkineet kuvaamaan intialaista todellisuutta monipuolisesti. On ajateltu, että he ovat omaksuneet englantilaisia näkökantoja ja arvoja, mutta Rushdie kääntää tämän päälaelleen: eivätkö he englanniksi kirjoittaessaan tee ennemmin intialaista näkökulmaa tunnetuksi muualla, keskustele maailman kanssa? (xii-xiii)

Monet englanniksi kirjoittavat tosin asuvat Intian ulkopuolella, mutta Rushdien mielestä tämä ei vieraannuta heitä maastaan, ja hän luettelee vastapainoksi pitkän listan erimaalaisia kuuluisia maahanmuuttajakirjailijoita: Literature has little or nothing to do with a writer's home address. On sanottu, että englanniksi kirjoittavat ovat menettäneet kosketuksen Intian hengellisyyteen ja uskontoihin. Rushdien mielestä monilla antologian kirjoittajilla, olivatpa he sitten hengellisesti tai maallisesti suuntautuneita, on kuitenkin syvä yhteys 'Intian sieluun' ja tarve käsitellä ja ymmärtää intialaisten uskonnollisuutta. (xiii)

Englanniksi kirjoittaminen ei tarkoita oman kielen unohtamista tai halveksimista: In my own case, and I suspect in the case of every writer in this volume as well, knowing and loving the Indian languages in which I was raised has remained of vital importance. As an individual, Hindi-Urdu, the 'Hindustani' of North India, remains an essential aspect of my sense of self; as a writer, I have been partly formed by the presence, in my head, of that other music, the rhythms, patterns and habits of thought and metaphor of my Indian tongues. What I am saying is that there is not, need not be, should not be, an adversarial relationship between English-language literature and the other literatures of India. We drink from the same well. India, that inexhaustible horn of plenty, nourishes us all. (xiv)

Kirjoitan kirjan muusta sisällöstä joskus myöhemmin, varmaan kahdessa osassa. 

Edit 31.7.22, 10.8.22 (selvennetty termejä - korjattu 'kirjoitusjärjestelmä' 'kirjakieleksi' ym.)

Salman Rushdie and Elizabeth West (eds.): Mirrorwork: 50 years of Indian Writing, 1947-1997. 1997. Henry Holt and Company. 544 tekstisivua.

Nathan Söderblom (rauhannobelistit 1930)

Vuoden 1930 Nobelin rauhanpalkinnon sai ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom (1866-1931) "kirkon työstä maailmanrauhan eteen". Tilasin kaukolainana hänen elämäkertansa, Olle Nystedtin kirjan Nathan Söderblom: kort levnadsteckning (1931). Se ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljon, koska sen ruotsi oli vanhahtavaa ja vähän hankalaa, se oli sisällöltään hyvin uskonnollispainotteinen ja siinä puhuttiin usein ihmisistä joista en tiennyt mitään, mutta jotka kirjoittaja oletti lukijan tuntevan (kirja oli selvästi suunnattu ihmisille, jotka jo tiesivät Söderblomista melko paljon). Nystedt myös selvästi itse ihaili Söderblomia suuresti ja elämäkerta oli siksi hyvin kritiikitön. Kirjassa kerrottiin siitä, mitä Söderblom teki eri aikoina, muttei paljonkaan hänen toimintansa motiiveista tai hänen ajatuksistaan tai varsinkaan tunteistaan. Luin kirjaa kuitenkin sivulle 89 sekä myöhemmän luvun "För fred och kristlig gemenskap", joten sain Söderblomista ja rauhanpalkinnon myöntämisperusteista jonkinlaisen kuvan.

Söderblom näyttää kirjan kansikuvassa vakavalta ja jopa synkältä, mutta hän oli ilmeisesti kuitenkin ymmärtäväinen, ystävällinen, auttavainen, seurallinen ja myös huumorintajuinen ihminen. Esimerkiksi toimiessaan nuorena Pariisissa ruotsalaisen seurakunnan pappina hän auttoi näpistyksestä naisvankilaan joutunutta ruotsalaista tyttöä pääsemään takaisin kotimaahan (s. 61). Hän vihki kuolinvuoteellaan makaavan tanskalaisen työläisen avioliittoon naisen kanssa, jonka kanssa mies oli elänyt jo kauan ja jonka kanssa tällä oli perhe - avioliittoon vihkiminen oli Ranskassa tuolloin ilmeisesti vaikeaa ja kallista sen vaatiman paperisodan takia (67-68). Söderblomilla oli voimakas velvollisuudentunto: Ranskassa hänen pienen kirkkonsa jumalanpalveluksiin osallistui usein vain vähän ihmisiä, ja eräänä päivänä Söderblom piti Calaisin merimieskirkossa täydellisen messun vain yhdelle paikalle saapuneelle kuulijalle. Tämä muisti messun kuitenkin vielä 30 vuoden päästä (65-66).

Söderblom tahtoi auttaa köyhiä pariisilaisia seurakuntalaisiaan ja kuljetti aina mukana isoa laukkua siltä varalta, että saisi lahjaksi esimerkiksi vanhat kengät tai takin, jotka voisi antaa eteenpäin. Hänen vaimonsa Anna piti eräänlaista naisyhdistystä palvelustytöille, ompelijoille ym. Pariskunta järjesti Pariisin kodissaan maanantaitapaamisia, joissa laulettiin, luettiin ja keskusteltiin, ja joihin osallistui mm. Aino Ackté (69, 70). Kerran Söderblomia pyydettiin aiemmin keittäjänä toimineen kuolevan ruotsalaisen naisen luo sairaalaan. Nainen oli unohtanut(!) ruotsin kielen ja oppinut ranskaa vain työssään selviämisen verran, joten kukaan ei ymmärtänyt häntä. Söderblom auttoi häntä kärsivällisesti, jolloin ruotsin kieli palautui vähitellen hänen mieleensä. Vaikka kirjassa ei tätä sanotakaan, tarina kertoo mielestäni surullisesti joidenkin palvelijoiden yksinäisyydestä vieraalla maalla - naisella ei ilmeisesti ollut ollut ketään ruotsalaisia (tai ranskalaisia) ystäviä, ehkä pitkien työpäivien takia, koska muuten hän ei varmasti olisi pystynyt unohtamaan äidinkieltään (61-62). Söderblom tutustui Ranskassa myös Alfred Nobeliin ja osallistui tämän hautajaisiin (68-69, 77).

Söderblom oli kirjan mukaan erinomainen puhuja, ja hän oli erittäin tunnettu 1900-luvun alussa: Kaarle XII:n jälkeen ei kukaan ruotsalainen mies ole varmasti ollut maailmassa niin tunnettu kuin arkkipiispa Nathan Söderblom, ja reformaation jälkeen ei kukaan yksittäinen mies ole saanut kristikunnan huomiota samalla tavalla kuin hän, sanoo kirkkohistorioitsija Hjalmar Holmquist (183). Jo vuonna 1907 hän unelmoi "Euroopan Yhdysvalloista", joka mahdollistaisi rauhan ja yhteisyyden tunteen eri kansojen välillä (186). Hänet nimitettiin Uppsalan arkkipiispaksi 1914, jolloin hän pyrki keskellä maailmansotaa saamaan kaikkien maiden protestanttisten kirkkojen edustajat allekirjoittamaan julistuksen rauhan puolesta (185). Hän halusi kaikkien kristillisten yhteisöjen toimivan sen puolesta, että rauhanomaisesta sovitteluprosessista tulisi välttämätön eri maiden välisissä konflikteissa ja että kansainvälistä oikeutta kehitettäisiin (187). Hän työskenteli paljon ekumenian hyväksi ja hyvien suhteiden luomiseksi eri kristillisten kirkkojen, etenkin protestanttisten, välille (189-204). Rauhanpalkinnolle tuntuu siis olleen hyvät perusteet.

Söderblom oli myös uskontohistorioitsija ja uskontotieteilijä, ja hän kirjoitti paljon (elämäkerran lopussa mainitaan 15 hänen ilmeisesti yleistajuista kirjaansa). Eino Sormunen painottaa kirjansa Ihminen olemisen äärellä (1962) lyhyessä henkilökuvassa (s. 51-56) Söderblomin tätä puolta: Söderblomin elämäntyö oli välkkyvän monitahoinen, kiireinen, levotonkin, häneltä pulppusi ajatuksia, aloitteita, improvisaatioita hyvin monelle taholle. ... Kirkkoruhtinas, joka osasi juhlavuuden taidon, oli läheltä katsottuna nöyrä, askeettinen, kilvoitteleva ihminen, joka tahtoi valaista ja lohduttaa siksi, että hän itse kulki syvissä vesissä ja oli jatkuvasti tuen tarpeessa. (55) Sormunen sanoo Söderblomia sekä ihailluksi että parjatuksi henkilöksi (51).

Söderblomin merkitys uskonnon tutkimuksessa näkyy siinä, että uskontotieteilijä Veikko Anttonen käsittelee uudemmassa väitöskirjassaan Ihmisen ja maan rajat (1996) muiden tutkijoiden lisäksi myös Söderblomin käsitystä pyhyyden merkityksestä (s. 54-58): Söderblom totesi, että "todellinen uskonto on mahdollinen ilman käsitystä jumaluudesta, mutta ilman pyhän ja profaanin välistä eroa uskonto ei ole uskonto". ... Söderblomille ihmetys, ihmettely (undran) on uskonnon äiti ja kunnioitus sen isä.

Näihin kirjoihin tutustumisesta huolimatta Söderblom jäi minulle henkilönä aika vieraaksi.

Edit 30.7.22, 31.7.22.

Olle Nystedt: Nathan Söderblom. Kort levnadsteckning (sjätte upplagan), 1931. Svenska kyrkans diakonistyrelses bokförlag. 238 sivua.
Eino Sormunen: Ihminen olemisen äärellä, 1962. WSOY. 111 sivua.
Veikko Anttonen: Ihmisen ja maan rajat. 'Pyhä' kulttuurisena kategoriana, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Kansi: Mika Launis. 218 sivua (159 tekstisivua).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996) (17 latinalaisamerikkalaista naiskertojaa)

Tämä bloggaus ehtii vielä sopivasti naistenviikolle.

Luin muutama kuukausi sitten vanhempien eteläamerikkalaisten novellien kokoelman, mikä innosti minut hankkimaan lisää espanjankielisiä novellikokoelmia. Tähän kirjaan on koottu eteläamerikkalaisten naisten (brasilialaista Clarice Lispectoria lukuun ottamatta kaikki espanjankielisiä) tarinoita vuosilta 1966-1992, eli se on melkoinen helmi vieraisiin kirjailijoihin ja vieraisiin maihin tutustumisen kannalta. Novellien yhteydessä kirjassa on kuva kirjailijasta, lyhyt esittely tästä sekä useimmiten juuri tätä kirjaa varten kirjoitettu alle sivun pituinen teksti, jossa novellin kirjoittaja pohtii kirjailijuuttaan. Nämä kirjoittamista käsittelevät tekstit olivat usein oikein mielenkiintoisia ja hyvä idea tällaisessa novellikokoelmassa.

Kirjassa on kirjallisuudentutkija(?) Ramón Luis Acevedon kirjoittama pitkähkö esipuhe, jossa hän toteaa, että eteläamerikkalaisten naisten kirjallisuus on monipuolista, kiinnostavaa ja hyvää kirjallisuutta, ei vain naisten kirjallisuutena vaan yleensä kirjallisuutena. Kirjan toimittajan nimi on hyvin piilotettu, mutta ilmeisesti toimittaja on Carmen Rivera Izcoa. Kirja on suunnattu nuorille lukijoille ja varmaankin sen takia useimmat novellien päähenkilöt ovat lapsia tai nuoria, mutta novellit eivät ole muuten mitenkään lapsellisia.

Pidin useimmista kirjan tarinoista, mutta mikään ei tuntunut ihan järisyttävältä, mikä saattoi johtua myös siitä, että luin kirjaa espanjaksi - vaikka mikään kirjan novelleista ei tuntunutkaan ylivoimaiselta ymmärtää, kaunokirjallisen tekstin vivahteita on vaikea ymmärtää vieraammalla kielellä hyvin. Kirjassa on myös puutos - siinä ei ehkä ollut yhtään eteläamerikkalaisten alkuperäiskansojen kirjailijan novellia, vaikka tällaisiakin kirjailijoita luulisi neljännesvuosisata sitten olleen.

Tässä kuvaukset novelleista (saattavat paljastaa juonista aika paljon).

Cecilia Absatz: La siesta. Preesensissä kerrotussa tarinassa nuori tyttö menee tukahduttavan kuumana päivänä vierailulle ystävänsä Luisiton luo, mutta Luisiton isoveli Salo herättää hänessä kosketuksellaan uusia tunteita ja hän menee seuraavanakin päivänä tämän luo. Vaikka asiat eivät etene kovin pitkälle, tytön elämään tulee voimakkaita ajatuksia ja tuntemuksia, joita siinä ei ennen ole ollut. (7 s, 1976, Argentiina, 1943-)

* Claribel Alegría: La abuelita y el Puente de Oro (Isoäiti ja Kultainen silta). Manuelin isoäiti päätti tienata rahaa kokkaamalla (hallituksen?) sotilaille tortilloita ja muita ruokia, joita hän myi puoli-ilmaiseksi kottikärryistään ja ylitti joka päivä läheisen sillan kahdesti. Sitten kapinalliset räjäyttivät sillan apunaan yksityiskohtaiset tiedot sillan lähellä olevista juoksuhaudoista ja muista vastaavista, ja isoäiti naamioitui poliisien tullessa etsimään häntä. Sen jälkeen isoäiti alkoi myydä kapinallisille veneestä hedelmiä; näiden alle oli piilotettu kranaatteja ja luoteja. Aiheestaan huolimatta kepeä ja hyväntuulinen novelli. (3 s, 1987, Nicaragua / El Salvador, 1924-2018)

* Isabel Allende: Cartas de amor traicionado (Petetyn rakkauden kirjeitä). Ison tilan perijätär viettää vanhempiensa kuoleman jälkeen lapsuutensa ja nuoruutensa sisäoppilaitoksessa hänen itsekkään setänsä hoitaessa hänen omaisuuttaan. Hän suostuu avioitumaan setänsä pojan kanssa tuntematta tätä, koska on nähnyt tämän kirjeissä humaanin, sivistyneen, lempeän ihmisen. Avioliitossaan hän ei kuitenkaan löydä vastenmielisestä miehestään mitään näistä piirteistä. Luin nuorena Isabel Allenden kirjoja ja muistin tätä novellia lukiessani, miten hyvä tarinankirjoittaja hän on. (14 s, 1989, Chile, 1942- )

* Rosario Ferré: El cuento envenenado (Myrkytetty tarina). Mielenkiintoisesti kirjoitettu novelli, jossa vaihtelevat tavallisella fontilla kirjoitettu imperfektissä oleva kertomus nuoresta Rosaurasta, hänen isästään ja äitipuolestaan sekä kursiivilla kirjoitettu preesens- ja minämuotoinen kertomus. Kertomuksen alussa on lainaus Tuhat ja yksi yötä -teoksen myrkytetystä kirjasta kertovasta tarinasta. Kun novellin lopussa vihdoin tajusin, kuka kursiivilla kirjoitetuissa katkelmissa puhuu ja mitä tarinassa tapahtuu, minun piti lukea se uudelleen. (14 s, 1988, Puerto Rico, 1938-2016)

* Magali García Ramis: Una semana de siete días (Seitsemän päivän viikko). Pikkutyttö on elänyt koko ikänsä yhdessä rakkaan äitinsä kanssa, vaikka tämä on koko ajan matkustanut kaupungista toiseen (Caminábamos el mundo de mil calles y cien ciudades) ja pitänyt öisin kokouksia tovereiden kanssa. Isänsä hän on tuntenut vain kuvasta, mutta eräänä päivänä äiti kertoo isän kuolleen ja he matkustavat tämän kotikaupunkiin. Äiti jättää tytön tämän tuntemattoman isoäidin luokse sillä aikaa kun menee hoitamaan asioita kaupunkiin ja lupaa tulla hakemaan tämän viikon päästä, eikä äiti ole koskaan valehdellut hänelle. Sitten poliisit tulevat kuitenkin etsimään vasemmistolaisia, eikä äiti hae tyttöä ajan kulumisesta huolimatta. (8 s, 1976, Puerto Rico, 1946- )

* Isabel Garma: El pueblo de los seres taciturnos (Vaiteliaiden olentojen kylä). Sotilaat ovat tuhonneet erään kylän ja sen asukkaat ja pelottaneet läheisen kylän asukkaat niin, että tuhottu kylä on pyyhitty alueen kartoista sekä lähikylän asukkaiden muistista ja sanoista. Sitten tähän kylään saapuu kuitenkin sekava vieras, joka puhuu kielletyistä asioista. Vaikuttava novelli pelosta, historian väkivaltaisesta muuttamisesta ja pelon voittamisesta. (13 s, 1987, Guatemala, 1940- )

Liliana Heker: La fiesta ajena (Toisten juhla). Taloudenhoitajan tytär saa kutsun ystävänsä, äitinsä rikkaan työnantajan tyttären syntymäpäiville, vaikkei hänen äitinsä tästä kutsusta pidäkään. Syntymäpäivillä on hauskaa, kunnes sen loppu muuttaa tytön käsityksen kaikesta. (8 s, 1966, Argentiina, 1943- )

Clarice Lispector: El primer beso (Ensimmäinen suudelma). Ensirakkaudestaan nauttivan parin mies kertoo ensimmäisestä suudelmastaan nuorena: bussiretkellä hän oli hirvittävän janoisena mennyt juomaan lähteestä ja huomannut juotuaan, että vesi virtaa naispatsaan huulien välistä. (3 s, 1971, Brasilia, 1920-1977. Lispector oli ukrainanjuutalaista syntyperää.)

Andrea Maturana: Yo a las mujeres me las imaginaba bonitas (Minä kuvittelin naisten olevan kauniita). Pikkutyttö kertoo siitä, kun hänen isosiskonsa Chana tulee kotiin puolikuolleena pelosta, koska vuotaa verta. Äiti nauraa ja kertoo tämän johtuvan siitä, että Chanasta on tullut nainen. Tyttö ajattelee veren johtuvan siitä, että Chanan poikaystävä on lyönyt tätä, ja päättää vältellä poikia ja olla kasvamatta aikuiseksi. Novelli on kirjoitettu hyvin lapsen puhetyylillä lapsen näkökulmasta. (3 s, 1992, Chile, 1969- )

* Viviana Mellet: La otra Mariana (Toinen Mariana). Rikas, hyvinvoiva Ernesto näkee kadulla hemmotellun vaimonsa Marianan köyhän kaksoisolennon ja lähtee seuraamaan tätä. Hänen mielessään ristivalottuvat koko ajan Mariana ja tämä toinen nainen. Mielenkiintoinen novelli kertoo tiiviisti yhteiskunnan valtavista varallisuuseroista ja antaa samalla kuvan eräästä avioliitosta. (6 s, 1991, Peru, 1959- )

Silvia Molina: La casa nueva (Uusi talo). Tytär lakkaa lopullisesti uskomasta isänsä lupauksiin sen jälkeen, kun tämä on vienyt hänet katsomaan perheen ihanaa "uutta taloa", joka olisi tytön unelmien täyttymys. (4 s, 1989, Meksiko, 1946- )

* Carmen Naranjo: Cuando inventé las mariposas (Kun keksin perhoset). Nuorukainen kertoo rakastamastaan tytöstä, riitaisan perheen Clotildesta, joka haluaa keksiä jotain uutta, jotain sellaista kuin perhoset. Pojalle asiat ovat selviä, Clo pohtii paljon kaikkea. Sinämuodossa kirjoitettu kertomus mielikuvituksesta. (6 s, 1984, Costa Rica, 1928-2012)

* Montserrat Ordóñez: Una niña mala (Paha tyttö). Haluan olla paha tyttö. ... Tällainen tyttö minusta tulee. Rohkea tyttö joka pystyy avaamaan ja sulkemaan oven, avaamaan ja sulkemaan suunsa. Sanomaan kyllä ja sanomaan ei kun haluaa ja tietämään milloin haluaa niin sanoa. Märkä tyttö, kosteat jalat kyynellätäkössä, tuliset silmät. (3 s, 1996, Kolumbia, 1941-2001)

* Cristina Peri Rossi: En la playa (Rannalla). Kylpylälomaa viettävä korrekti aviopari tapaa illalla autiolla rannalla tytön, joka puhuu vastoin kaikkia heidän odotuksiaan, pohtii kieltä eikä suostu asettumaan siihen lokeroon, johon he hänet mielessään asettavat. Ihanan yllättävä novelli. (15 s, 1980, Uruguay, 1941- )

Elena Poniatowska: Cine Prado. Pettynyt mies kirjoittaa kirjeen aiemmin ihailemalleen elokuvatähdelle, koska pitää tämän käytöstä valkokankaalla eri syistä moraalittomana. (8 s, 1967, Meksiko, 1932- . Poniatowska syntyi Ranskassa ja on ilmeisesti hyvin tunnettu kirjailija Etelä-Amerikassa.)

Mariella Sala: El lenguado (Kielikampela). Kaksi villiä ystävystä, Margarita ja Johanna, rakastavat kalastusta. Tyttöjen kalastusretkellä toinen heistä saa kampelan, jonka pyytämisestä molemmat ovat aina haaveilleet, mutta haluttu saalis johtaa petokseen. (6 s, 1984, Peru, 1952- )

Milagros Socorro: Sangre en la boca (Verta suussa). Nyrkkeilijä Manolo Alvia on voittanut hopeaa olympialaisissa. Raskaana oleva vaimo tekee kaiken mitä tämä haluaa ja vie humalaisen miehensä aina valittamatta baarista kotiin. Alvia rakastuu kuitenkin nyrkkeilysalilla tapaamaansa hurjaan Mireyaan, joka piiskaa hänet ja itsensä yhä kovempiin suorituksiin, kunnes työntää Alvian lopulta liian pitkälle. (10 s, 1990, Venezuela, 1960- )

Tunnetuimpia kirjan kirjailijoita ovat mahdollisesti Isabel Allende, Clarice Lispector, Elena Poniatowska ja Cristina Peri Rossi. Etelä-Amerikassa on ollut myös aiemmin naiskirjailijoita, vaikkei kovin paljon: kirjassa mainittuja vanhempia kirjailijoita ovat meksikolainen Sor Juana Inés de la Cruz, kuubalainen Gertrudis Gómez de Avellaneda, argentiinalainen Alfonsina Storni, chileläinen Gabriela Mistral sekä chileläinen María Luisa Bombal, venezuelalainen Teresa de la Parra, chileläinen Marta Brunet, brasilialainen Rachel de Queiroz ja costaricalainen Yolanda Oreamuno. Ja lisäksi kommentissa mainittu brasilialainen Hilda Hilst.

Jos joku miettii, missä sana "nainen" on kirjan nimessä, niin se piilee vokaalissa a: narradores tarkoittaa yleensä kertojia, narradoras naiskertojia.

Edit 24.7.22, 25.7.22 (lisätty Hilda Hilstin nimi ja linkit lopun luetteloon).

17 narradoras latinoamericanas, 2001 (1996). Coedición latinoamericana. Antología de cuentos para jóvenes promovida y auspiciada por CERLALC/UNESCO. Dirección y edición: Carmen Rivera Izcoa. Asesor literario: Ramón Luis Acevedo. Diseño de portada y portadillas: José A. Peláez. Clarice Lispectorin novellin käännös: Marcelo Cohen. 222 sivua.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus (The Riddle of Samson, 1954)

Luin pari vuotta sitten Andrew Garven sodanjälkeiseen Lontooseen sijoittuvan dekkarin Minä, Edgar Jessop, ja koska pidin siitä, ajattelin lukea vähitellen muitakin Garven kirjoja. Tämä dekkari sijoittuu Lounais-Englannin pikkuisille Scillynsaarille, joista Samson on yksi - vaikka kirjassa onkin salaperäinen kaunotar, kirjan nimen arvoitus liittyy siis saareen, ei ihmiseen.

Kirjan minäkertoja John Lavery on harrastaja-arkeologi, joka on tullut tekemään Samsonille kaivauksia myöhemmin saapuvan ystävänsä kanssa. Hän sattuu tulemaan saarille juuri silloin, kun tunteet kuohuvat kuumina sen takia, että saarelaisten täytyy alkaa maksaa tuloveroa ensimmäisen kerran elämässään. Mantereelta on saapunut lehtimiehiä tekemään juttua uudistuksesta, ja John tutustuu Oliviaan, erään äänekkään, moukkamaisesti käyttäytyvän ja mustasukkaisen reportterin vaimoon. Hän ei saa tätä mielestään, varsinkaan kun he joutuvat olosuhteiden pakosta viettämään platonisen yön yhdessä asumattomalla Samsonilla. Tämän jälkeen Olivian mies Ronnie putoaa kalliolta Johnin ja Olivian läsnäollessa, mutta ruumista ei löydy mistään, ja poliisien ja muidenkin epäilykset heräävät.

Kirjan asetelmasta tuli mieleeni aiemmin lukemani ranskalainen dekkari Kahdet kasvot, jonka juoni pyöri samoin kohtalokkaan ja arvoituksellisen naisen ympärillä, mutta vaikka tässäkin dekkarissa on epätietoisuutta henkilöiden todellisista motiiveista ja tunteista, siitä puuttuu edellisen kuumeinen tunnelma. Tämä piirre ei kuitenkaan tehnyt siitä hidastempoista tai tylsää, vaan kirja oli oikein viehättävää luettavaa, paljolti myös tapahtumapaikkansa takia - alkoi tehdä mieli itse tutustua noihin "Onnellisten saariin". Kirjassa on vahva paikallisväri, lämmin tunnelma ja otteessaan pitävä juoni. Jos kaipaa leppoista kesädekkaria, tämä on hyvinkin lukemisen arvoinen.

Aapon Dekkariblogissa on kiinnostava kirjoitus Garvesta ja hänen kirjoistaan (toinen hänen bloggauksensa Garvesta tässä). Tästä kirjasta hän oli kanssani eri mieltä - vaikka Aapo Garven kirjoista yleensä ottaen pitääkin, Samsonin arvoituksesta hän ei kuitenkaan juuri vaikuttunut ja kuvaa tätä "romanttiseksi jännityskertomukseksi ilman jännitystä". Kirjasta on kirjoitettu lyhyesti myös Sapo-sarjassa ja lyhyitä arvioita ja vaihtelevia tähdityksiä löytyy lisäksi Goodreadsistä.

Andrew Garve: Samsonin arvoitus, 1957 (The Riddle of Samson, 1954). WSOY, Sapo-sarja 23. Suomentaja: Eero Ahmavaara. 255 sivua.

Karen Malpede (ed.): Women in Theatre. Compassion & Hope, 1985 (1983)

Lukeminen on ollut viime viikkoina helppoa, kirjoittamiseen keskittyminen ei, minkä takia bloggauksessa on ollut pitkä tauko ja bloggausta odottavia kirjoja on kertynyt melko paljon (vaikka lukemiseni on kyllä ollut paljon myös kertyneen lehtisuman purkamista). Toivottavasti tämä kirjoitus antaa lähtösysäyksen lisäbloggauksille, tai sitten pitää hypätä joidenkin kirjojen yli.

Tähän 80-luvulla julkaistuun amerikkalaispainotteiseen kirjaan on koottu teatterissa eri tavalla toimineiden naisten proosakirjoituksia - esimerkiksi otteita muistelmista, teatterikritiikkejä tai omaan työhön liittyvää pohdintaa. Kirjassa on mukana neljä näyttelijää, kaksi teatterikriitikkoa, kolme tanssijaa (tanssinkin siis ajatellaan tässä kirjassa kuuluvan teatteriin), neljä näytelmäkirjailijaa, kolme näytelmien tuottajaa tai ohjaajaa ja seitsemän nuorempaa nimenomaan feministisesti suuntautunutta teatterintekijää tai esiintyjää. Vaikka kirjan luvut onkin ryhmitelty alan mukaan, monet kirjan naisista työskentelivät teatterissa useassa eri roolissa (esimerkiksi näyttelijöinä, näytelmäkirjailijoina ja ohjaajina). Kirjan toimittaja Karen Malpede, joka on itsekin mm. näytelmäkirjailija, on kirjoittanut kirjaan pitkän johdannon (joka oli mielestäni vähän liian mystinen) sekä kirjan naisten esittelyt.

Kirjan idea on mielestäni oikein hyvä: antaa teatterissa toimineiden tai toimivien naisten puhua omalla äänellään ja omilla teksteillään ja samalla kertoa heidän vaikutuksestaan teatterin tekemiseen. Monet kirjan naiset olivat uranuurtajia, eivätkä vain naisina vaan yleensä koko teatterihistoriassa - he olivat ennakkoluulottomia, tarmokkaita, rohkeita ja uudistushenkisiä. Kirjoitan lyhyen esittelyn kaikista kirjassa olevista naisista, koska monet eivät ole ainakaan Suomessa kovin tunnettuja.

Kirjan luvut ovat melko lyhyitä, ja vaikka osa kirjoituksista herätti halun lukea lisää, näiden naisten kirjoja näyttää olevan hyvin vaikea löytää Suomesta. (Gutenbergistä joitakin tosin saattaisi löytyä, mutta haluan mieluummin lukea paperikirjoja.) Toiset tekstit eivät minusta tuntuneet kovin kiinnostavilta, mutta teatteria itse tekevien mielestä ne saattaisivat olla hyvinkin antoisia. Viimeisessä osiossa Feminist Plays & Performance olevat nuoremmat teatteritoimijat ovat vähemmän tunnettuja kuin heitä edeltävät naiset.

Kirjoitan tässä lyhyesti kirjan naisista ja luvuista (tähdellä merkityt kirjoitukset tuntuivat minusta erityisen mielenkiintoisilta).

Näyttelijät

* Fanny Kemble (1809-1893) oli englantilaisen teatterisukunsa perinteitä jonkin verran vastentahtoisesti jatkanut näyttelijä (28 hänen sukunsa jäsentä kolmen sukupolven aikana oli ansainnut elantonsa teatterissa), joka asui kauan Yhdysvalloissa ja oli jonkin aikaa naimisissa georgialaisen plantaasinomistajan ja orjanomistajan kanssa, kunnes erosi tästä, koska vihasi orjuutta. Hän kirjoitti kokemuksistaan orjaplantaasilla kirjan, joka on Malpeden sanoin a vivid exposure of the ways bondage warps both master and slave, and a clear analysis of the particularly tragic plight of the slave woman and of her powerless and dominated white mistress. Kemble kirjoitti myös runoja, näytelmiä, teatterikritiikkiä ja teoriaa.

* Englantilainen Ellen Terry (1847-1928), myös teatterisuvun vesa, tuli tunnetuksi etenkin Shakespearen tulkinnoistaan. Hän myös kirjoitti analyysejä Shakespearen näytelmistä ja niiden (nais?)roolihenkilöistä kirjassa Four Lectures on Shakespeare.

* Englannissa syntynyt, amerikkalaistunut Eva Le Gallienne (1899-1991) perusti 27-vuotiaana New Yorkiin oman teatteriryhmänsä, ja hän näytteli esimerkiksi Susan Glaspellin ja Tsehovin näytelmissä sekä itse kääntämissään Ibsenin teoksissa. Hänen teatteriryhmänsä The Civic Rep tuotti kuusivuotisen olemassaolonsa aikana 34 näytelmää, joista Le Gallienne ohjasi lähes kaikki, ja koska hän halusi teatterin kuuluvan ja olevan mahdollista kaikille, esitysten liput olivat hyvin edullisia.

Amerikkalainen Angna Enters (1907-1989) oli tanssija ja miimikko, joka sai esityksiinsä vaikutteita mm. kubismista, James Joycelta, Gertrude Steinilta ja Stravinskylta.

Kriitikot

* Alkujaan Liettuassa syntynyt, Yhdysvaltoihin nuorena muuttanut anarkisti, feministi ja sodanvastustaja Emma Goldman (1869-1940) kirjoitti empaattisia kritiikkejä näytelmistä ja piti teatteria perusluonteeltaan poliittisena. Goldmanin nimi on tullut vastaan muuallakin, ja haluaisin tutustua häneen joskus paremmin.

* Rosamond Gilderin (1891-1986) pitkä teksti käsittelee Hrotsvitha Gandersheimiläistä, 900-luvulla elänyttä nunnaa ja Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa (!). Tarkennus: siis Euroopan ensimmäistä näytelmäkirjailijaa antiikin jälkeen, ks. kommentti.

Tanssijat

Amerikkalainen mutta Euroopassa enemmän arvostusta saanut Isadora Duncan (1877-1927), paljain jaloin tanssinut ja luonnolliseen, kehon vapauttavaan liikkeeseen pyrkinyt tanssija oli minulle jo ennestään tuttu nimi (toisin kuin useimmat muut kirjan naiset), tanssin legenda.

Olin kuullut myös amerikkalaisesta nykytanssin uranuurtajasta ja koreografista Martha Grahamista (1894-1991). (Tanssijoiden parempi tuntemukseni ei johdu siitä, että harrastaisin tanssia tai olisin hyvä siinä, vaikka olisi kyllä hienoa, jos olisin.)

* Afroamerikkalainen tanssija, koreografi ja antropologi Katherine Dunham (1909-2006) sen sijaan oli minulle tuntematon nimi, mutta ote hänen kirjastaan Journey to Accompong, jossa hän kertoo matkastaan Jamaikalle etsimään afrikkalaisen tanssin muotoja orjien jälkeläisten keskuudesta, oli oikein mielenkiintoisesti kirjoitettu. Yhdysvalloissa hän vaikuttaa olevan hyvin tunnettu, ja hän kehitti myös oman tanssityylinsä, Dunham-tekniikan.

Näytelmäkirjailijat

* Irlantilainen Augusta Gregory (1852-1932) oli mukana perustamassa Irlannin kansallisteatteria Abbey Theatrea ja toimi sen johtajana. Hän kirjoitti lähes viisikymmentä näytelmää, vaikka aloitti (Malpeden mukaan) vasta 50-vuotiaana. Gregory kirjoitti Abbey Theatreen komedioita William Butler Yeatsin synkempien runonäytelmien kevennykseksi, mutta (toisin kuin suomenkielinen Wikipedia sanoo) hän kirjoitti myös tragedioita ja tragikomedioita. Hän myös käänsi irlantilaisia legendoja.

* Amerikkalainen Susan Glaspell (1882-1948) oli romaani-, novelli- ja näytelmäkirjailija sekä teatteriryhmän The Provincetown Playersin toinen perustaja. Ne kolme näytelmää, jotka olen häneltä lukenut, on kirjoitettu naisnäkökulmasta ja ovat mielestäni oikein hyviä.

Avantgarde-kirjailija Gertrude Stein (1874-1946) on kirjoittanut myös näytelmiä. Hänen teostensa avantgardistisuus näkyi myös kirjan tekstissä, joka oli minusta todella hankalaa luettavaa.

* Afroamerikkalainen Lorraine Hansberry (1930-1965) kirjoitti lyhyeksi jääneen elämänsä aikana mm. tunnetun ja suositun afroamerikkalaisesta perheestä kertovan näytelmän The Raisin in the Sun, jonka olen blogiaikana lukenut. Hänen kirjassa lainatut tekstinsä ovat älykkäitä, kirpeitä ja kriittisiä.

Teatterituottajat ja ohjaajat

Hallie Flanagan (1890-1969) teki suunnattoman suuren työn johtaessaan neljän vuoden ajan (1935-1939) Yhdysvaltain hallituksen rahoittamaa jättiprojektia Federal Theatrea, joka oli käynnistetty laman helpottamiseksi ja teatteri-ihmisten työllistämiseksi. Hän kirjoitti itse projektista näin: In four years [the 7,900 persons who had worked in the project] produced over twelve hundred plays, including an extensive classical cycle, an extensive religious cycle, Americana, modern plays, "Living Newspapers" and dance drama, vaudeville, musical comedy, marionette plays, pageants and circuses. Projekti toimi jo kymmenen kuukautta aloittamisensa jälkeen 28 osavaltiossa ja sen näytelmillä oli viikoittain yhteensä puoli miljoonaa katsojaa.

Judith Malina (1926-2015) perusti miehensä Julian Beckin kanssa The Living Theatren, joka teki poliittista, radikaalia ja osallistavaa teatteria. Kirjan otteissa kuvataan mm. katuteatteriesitystä Italiassa.

Afroamerikkalainen Barbara Ann Teer (1937-2008) perusti The National Black Theatren, jonka johtaja hän myös oli. Hän tahtoi auttaa ihmisiä löytämään sisällään olevan voiman yhteisön avulla. Kirjassa on hänen haastattelunsa.

Feministiset näytelmät ja esitykset

Clare Coss (1935-), Roberta Sklar (1940-) ja Sondra Segal (1941-) perustivat feministisen teatteriryhmän The Women's Experimental Theatre, jonka näytelmät - esimerkiksi Electra Speaks, joka perustuu antiikin Kreikan tarinaan - käsittelivät naisten elämää ja ajatuksia.

Eleanor Johnson (1947-) ja Judah Kataloni perustivat vuonna 1975 Emmatroupe-ryhmän, joka liitti feministisen etiikan avantgarde-estetiikkaan ja tutki esityksissään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa.

Kirjan toimittaja Karen Malpede (1945-) itse perusti Theater Three Collaborativen New Yorkissa ja opettaa nykyään teatteria ja ympäristöoikeutta collegessa.

* Kanadalainen Dolores Brandon (1945-) on näyttelijä, ohjaaja ja runoilija, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän isän varjossa ja löysi teatterin tekemisestä itsensä, äänensä ja identiteettinsä. (Tiedot Brandonin kirjan arviosta, ei kirjasta.) Hänelle teatterin yhdessä tekemisen uutta luova prosessi oli hyvin tärkeää.

Afroamerikkalainen soittaja, laulaja, tanssija, säveltäjä ja näyttelijä Edwina Lee Tyler mm. perusti naisten afrikkalaisen lyömäsoitinten ryhmän, A Piece of the Worldin. Kirjan haastattelu saa hänen esityksensä kuulostamaan maagisilta.

Lisäys: Myös amerikkalainen näyttelijä ja tanssija Loïe Fuller, nykytanssin ja valaistustekniikan uranuurtaja, oli varhaisia teatterivaikuttajia. Hänestä kerrottiin 1920-luvun Maailma-lehdessä.

Edit 17.7.22, 18.7.22, 24.7.22, 6.8.22 (tieto Loïe Fullerista).

Women in Theatre: Compassion & Hope. Edited with an introduction and notes by Karen Malpede, 1985 (1983). Limelight Editions. Kansi: Dennis J. Grastorf. 265 tekstisivua.