Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010)

Kun etsin Jane Addamsiin liittyviä kirjoja, kirjastosta löytyi myös tällainen teos. Kirjoitan siitä ensiksikin siksi, että sikäli kuin tiedän, hyvin harva muu minkään maan presidentti on kirjoittanut lasten kuvakirjoja, jos kukaan. Minusta on hienoa, että Obama on kirjoittanut aika vähäteltyyn genreen kuuluvan kirjan. Toiseksi, kun luin kirjasta ensin vain Jane Addamsista kertovat viisi riviä, ihmettelin miksi kirja on suomennettu - kaikki kirjan sankarit ja sankarittaret ovat amerikkalaisia, enkä saanut Addamsista kovinkaan paljon tietoa tuosta lyhyestä tekstistä. Sitten luin kirjan kuitenkin kokonaan, ja kokonaisuutena se oli paljon enemmän kuin osiensa summa ja ymmärsin kirjan kääntämisen syyt.

Kirjan alussa Obaman kaksi tytärtä lähtevät seikkailulle ja sen jälkeen siinä toistuu koko ajan sama rakenne. Aukeaman vasemmalla puolella on pieni kuva Obaman tyttäristä ja aukeamalla käsiteltävä sankari tai sankaritar lapsena, ja oikean puolen isossa kuvassa on tämä henkilö työssään aikuisena, jota vasemmalla puolella olevat lapset katsovat, ja lyhyt hänestä kertova teksti. Vasemmalla on myös käsiteltävän henkilön erikoisalaan liittyvä kysymys: Olenko kertonut teille miten luovia olette? ... että teillä on oma laulu? ... että teissä on voimaa? Vasemmalla olevien lasten joukko kasvaa koko ajan, kun kerrotaan yhä uusista ihmisistä. Lopun "yhteispotretissa", jossa on kirjassa käsiteltyjen ihmisten lisäksi monia muita amerikkalaisia lapsia, kysytään "Olenko kertonut teille, miten monenlaisista ihmisistä Amerikka muodostuu?"

Koska kirjan päähenkilöinä on hyvin monenlaisia ihmisiä - naisia ja miehiä, tumma- ja vaaleaihoisia, intiaaneja, tiedemiehiä, taiteilijoita, työläisiä, valtiomiehiä, kansalaisaktivisteja... - kirjasta muodostuu kokonaisuutena kuva ihmisten moninaisuudesta ja käsitys siitä, että jokainen ihminen ja jokainen lapsi on arvokas ja että jokaisella on paljon erilaisia lahjoja ja kykyjä. Ja että samassa maassa on monenlaisia ja monennäköisiä erilaisia ihmisiä, ja että tämä on hyvä asia, ja että ei ole väliä minkä näköinen on, tärkeää on se että on oma itsensä. Ja että menneisyyden ihmisten esimerkeistä voi ammentaa voimaa.

Obaman teksti on lämminhenkistä, rohkaisevaa ja henkilöitä lyhyessä tilassa melko hyvin kuvaavaa (vaikka tietysti auttaa, jos tuntee henkilön ennalta, esimerkiksi Jane Addamsin kuvaus jäi aika kapea-alaiseksi). Pidin myös Loren Longin kuvituksesta: se on suhteellisen realistista, mutta hänen kuvissaan on myös mielikuvitusta ja kiinnostavia yksityiskohtia ja ne ovat kauniita. Esimerkiksi kuva, jossa Istuvan Härän kasvot muodostuvat maiseman osista, on hieno. Myös Kristiina Rikmanin käännös toimii mainiosti - kun tekstiä on näin vähän, jokaisella sanalla on merkitystä.

Tässä vielä kirjassa käsitellyt ihmiset, jotta saa käsityksen sen monipuolisuudesta: Georgia O'Keeffe, Albert Einstein, Jackie Robinson, Istuva Härkä, Billie Holiday, Helen Keller, Maya Lin, Jane Addams, Martin Luther King Jr., Neil Armstrong, Cesar Chavez, Abraham Lincoln ja George Washington. Kirjan lopussa on lisäksi lyhyet elämäkertatiedot heistä.

Edit 2.10.22, 9.10.22.

Barack Obama: Laulan sinusta. Kirje tyttärilleni, 2011 (Of Thee I Sing: A Letter to My Daughters, 2010). WSOY. Käännös: Kristiina Rikman. 31 sivua (ei sivunumeroita).

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (1834-1928)

Luin pari vuotta sitten Mike Ashleyn toimittaman naisten varhaisten dekkarinovellien kokoelman, ja nyt oli sitten science fiction -tarinoiden vuoro. Jotkut kirjan kirjoittajista olivat tuttuja jo dekkarinovelli-kokoelmasta. Ashley on kirjoittanut kirjaan esipuheen ja kirjoittajien esittelyt.

Tästä kirjasta en pitänyt yhtä paljon kuin dekkarikirjasta, ja mietin miksi en. Pidänkö enemmän realistisesta kirjallisuudesta? Tavallaan kyllä, mutta pidän kyllä myös scifistä, fantasiasta ja dystopioista (tai utopioista, mutta sellaisia kirjoitetaan harvemmin). Mutta ehkä se, mitä kaipaan todellisuuden rajoja venyttävässä kirjallisuudessa, ovat yhtymäkohdat (nyky)todellisuuteen - mielestäni jotkin scifitarinat ovat oikein hyvää luettavaa juuri sen takia, että ne kommentoivat omaa yhteiskuntaamme, sen ongelmia ja epäkohtia, ja ehdottavat vaihtoehtoisia tapoja elää. Tämän kirjan tarinat taas tuntuivat useimmiten sellaisilta, että niissä hyödynnettiin tieteellistä keksintöä pelkästään enemmän tai vähemmän jännittävän kertomuksen kirjoittamiseen, tai sitten en vain huomannut niiden yhteyttä aikansa kysymyksiin. Poikkeuksiakin tähän oli, ja tällaisista tarinoista pidin yleensä ottaen eniten. Ja kirjassa oli sitten myös se ongelma, että tarinoissa kuvattu tiede ei nykynäkökulmasta useimmiten ollut ollenkaan uskottavaa.

Toisaalta syynä hankalalukuisuuteen saattoi olla se, etten ollut kovin lukutuulella näiden kanssa - nyt kun kirjoitin tästä kirjasta (pari kuukautta lukemisen jälkeen), monet tuntuivat ihan hyviltä. Vaikka nämä eivät lukuaikana temmanneetkaan minua mukaansa samalla tavalla kuin dekkarinovellit, ne olivat kuitenkin hyvä muistutus siitä, että naiset ovat aina kirjoittaneet kaikenlaista kirjallisuutta, kun ovat vain saaneet mahdollisuuden siihen, ja siitä, että naisia kiinnostavat muutkin asiat kuin käsityöt, ruoanlaitto tai lastenhoito. Reilusti yli puolen kirjan tarinoiden päähenkilönä oli mies ja nainen oli niissä vain sivuosassa, mikä johtuu ehkä siitä, että tieteen ei tuolloin katsottu kuuluvan naisille. Paljastan bloggauksessa monen tarinan juonen.

L. T. Meade: The Blue Laboratory (25 sivua). Kahden tytön kotiopettajana Pietarissa toimiva englantilaisnainen auttaa työnantajaansa, englantilaista tiedemiestä, tämän tutkimuksissa, ja saa vähitellen selville laboratorion kauhistuttavan salaisuuden. 'Did I hear aright?' he said. 'Is it possible that you, a young lady, are interested in science?' 'I like it immensely,' I replied.

* Mary Shelley: The Mortal Immortal (14 sivua). Shelley kirjoitti muutakin kuin Frankensteinin. Alkemistin miesapulainen saa vahingossa kuolemattomuuden (tai hyvin hitaan vanhenemisen) lahjan - tai kirouksen. Novelli toi hämmentävästi mieleen pari kolme vuotta sitten lukemani Matt Haigin romaanin Kuinka aika pysäytetään - ehkä Haig tunsi tämän tarinan ja laajensi ja syvensi sitä kirjassaan.

Harriet Prescott Spofford: The Moonstone Mass (16 sivua). Kerrontansa kiemuraisuuden takia hankalalukuinen kertomus miehestä (minäkertoja), joka päätyy taivaltamaan yksin Pohjoisnavan lähistöllä ja löytää unenomaisen luolan.

* Alice W. Fuller: A Wife Manufactured to Order (9 sivua). Mainion ironisen novellin minäkertojana on nelikymppinen mies, joka hankkii itselleen täydellisen keinotekoisen vaimon, joka on tehty mittatilauksena täysin hänen toiveidensa mukaan. Elämä tällaisen vaimon kanssa käy kuitenkin miehelle tylsäksi.

* Mary E. Braddon: Good Lady Ducayne (28 sivua). Köyhä mutta terveyttä uhkuva Bella Rolleston ryhtyy Euroopassa matkustelevan, korkeasta iästään huolimatta yllättävän elinvoimaisen Lady Ducaynen seuraneidiksi. Työ on helppoa, mutta Bella kuulee aiempien seuraneitien vähitellen heikenneen, kunnes he ovat kuolleet - siitä huolimatta, että erikoinen italialainen lääkäri huolehtii Lady Ducaynen ja seuraneitien, myös Bellan, terveydestä. Bellakin alkaa vähitellen tuntea voittamatonta väsymystä ja heikkoutta, ja löytää aina herättyään käsivarrestaan kummallisia hyönteisten pistoksia. (Tämä on tiedespekulaatiota, ei vampyyrikertomus.) Tämän kertomuksen sankaritar oli sympaattinen, mutta melkoisen avuton, ja antoi vakuuttaa itsensä esimerkiksi verenimijähyönteisistä aivan liian helposti.

* Mary Wilkins Freeman: The Hall Bedroom (18 sivua). Vähävarainen mies vuokraa huoneen pensionaatista ja huomaa erään yön aikana pystyvänsä astumaan toiseen ulottuvuuteen, jossa hän saa aisti ja yö kerrallaan hämmästyttävän ihania vaikutelmia. Kuvaukset miehen astumisesta toiseen ulottuvuuteen ovat oikein kauniisti kirjoitettuja.

G. M. Barrows: The Curious Experience of Thomas Dunbar (12 sivua). Ystävällinen, mutta erikoinen japanilainen tiedemies hoitaa auto-onnettomuuteen joutunutta miestä. Yrittäessään estää onnettomuutta tiedemiehen laboratoriossa mies saa supervoimat, mutta samalla vahingossa kadottaa todennäköisesti lopullisesti korvaamattoman alkuaineen, jonka saadakseen tiedemies on tehnyt töitä vuosia tai vuosikymmeniä. Tiedemies suhtautuu asiaan suuresta pettymyksestään huolimatta hyvin filosofisesti.

* Roquia Sakhawat Hossein: The Sultana's Dream (12 sivua). Bengalilaisen feministin, aktivistin ja kirjailijan hyvin kirjoitettu klassikkotarina naisten maasta, jossa miehet on suljettu sisälle ja naiset hoitavat kaikki asiat. Naisten maan tilanne perustellaan loogisesti ja sen edut ovat tarinassa ilmeiset.

Edith Nesbit: The Five Senses (18 sivua). Professori Boyd Thompsonin morsian Lucilla kieltäytyy molemminpuolisesta rakkaudesta huolimatta menemästä naimisiin tämän kanssa, ellei tämä lopeta eläinten käyttämistä kokeissaan. Kiihkeästi työhönsä suhtautuva Thompson ei kuitenkaan pysty luopumaan tutkimuksestaan, jossa hän etenee vuosien myötä niin pitkälle, että kehittää hämmästyttävän aisteja vahvistavan aineen. Hän käyttää itseään koekaniinina, mutta koe epäonnistuu niin että hän vaikuttaa kuolleen ja hänet suljetaan kryptaan. Lucillan rakkaus pelastaa hänet (tässä tarinassa prinsessa herättää prinssin), ja nyt rakastavaiset saavat toisensa.

Clotilde Graves: Lady Clanbevan's Baby (10 sivua). Rakastunut professori on nuoruudessaan auttanut kaunista mutta tunnotonta naista saavuttamaan lähes ikuisen nuoruuden säteilyttämällä tätä radiumilla (!). Nainen on ottanut myös vauvansa mukaan vanhentumisestolaitteeseen, koska ei ole tahtonut luovuttaa tälle tämän perintöä tämän aikuistuttua, ja kaikki luulevat hänen synnyttäneen vauvan toisensa jälkeen. Hyvin epäuskottava tarina.

Muriel Pollexfen: Monsieur Fly-by-Night (23 sivua). Hauska seikkailukertomus hurjapäisestä nuoresta lentäjämiehestä, joka pelastaa uskomattoman ketterän ja hiljaisen (nykyäänkin kadehdittaisiin tällaista konetta!) lentokoneensa avulla prinsessan linnasta, johon vallankumousta suunnitteleva poliitikko on tämän vanginnut.

Greye La Spina: The Ultimate Ingredient (18 sivua). Tunnoton tiedemies Paul Starr pakottaa palvelijansa Mallettin auttamaan häntä kokeissaan syrjäisessä metsämajassa ja vaatii lopulta myös tämän verta. Lopulta Starr onnistuu pyrkimyksessään tehdä itsensä näkymättömäksi, mutta tarvitsee näkymättömyyden peruuttamiseen lisää verta, ja on valmis uhraamaan pakkomielteelleen myös vierailulle tulleen siskonsa.

* Clare Winger Harris: The Miracle of the Lily (19 sivua). Hyvä tarina, jonka aikajänne on 2 000 vuotta. Tarinaa kuljettaa kolme saman suvun miestä eri vuosisatoina. Hyönteiset söivät lähes kaiken ihmisten tuottaman ruoan ja myös hyökkäilivät näiden kimppuun - ne alkoivat tulla koko ajan älykkäämmiksi - jolloin ihmiset päättivät tuhota kaiken kasvillisuuden maan päältä, peittää maan betonilla ja tuottaa itselleen synteettista ruokaa suljetuissa kaupungeissa, jolloin hyönteiset kuolisivat sukupuuttoon ruoan puutteessa. Parin tuhannen vuoden päästä eräs rohkea kaupunkilainen, joka kaipaa muutakin kuin kliinistä, aistiköyhää, betonin peittämää, liian helppoa elämää, onnistuu kasvattamaan siemenestä liljan. Samaan aikaan ihmiskunta saa ensimmäisen kerran näköyhteyden venuslaisiin (radioyhteys on toiminut jo aikaisemmin), jotka ovat pyytäneet apua oman hyönteisongelmansa kanssa. Näköyhteys toisen planeetan asukkaisiin muuttaa kaiken.

* Adeline Knapp: The Earth Slept: A Vision (3 sivua). Neljä runollista tuokiokuvaa maapallon historiasta. Tarinan unelmoijille (statoblastille, ameeballe, apinaihmiselle ja ihmiselle) sanotaan aina, ettei unelma voi toteutua, ja sitten kun se toteutuu, sanojat ovatkin aina olleet tätä mieltä. Oikein hyvin kirjoitettu teksti.

Mike Ashley (ed.): The Dreaming Sex. Early Tales of Scientific Imagination by Women, 2010 (kirjassa novelleja vuosilta 1834-1928). Peter Owen Publishers. Kannen kuva: J H. Baconin kuvituskuva L. T. Meaden novelliin The Blue Laboratory. 252 sivua.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960)

Norjalaisen dekkarin minäkertojana on oslolainen nuorten opettaja Martin Bakke. Hän pitää työstään paljon ja suhtautuu hyvin lämpimästi ja ymmärtäväisesti oppilaisiinsa, sekä tyttöihin että poikiin, mutta rakkaudessaan hän on pettynyt - hän on jäänyt poikamieheksi, koska hänen nuoruudenrakkautensa Karen on mennyt naimisiin hänen ystävänsä, rikkaan laivanvarustajan Erikin, kanssa.

Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun Erikin veli Sven, myös Martinin ystävä, soittaa hänelle ja pyytää häntä poikkeukselliseen aikaan illalla kanssaan golfaamaan, koska tahtoo puhua Martinin kanssa jostakin tärkeästä asiasta. Hän ei kuitenkaan sano tavatessa mitään mainittavaa, ja kun hänen ruumiinsa löytyy seuraavana aamuna golfkentältä, Martin ryhtyy selvittämään asiaa ainoana johtolankanaan keltainen raitiovaunulippu - miksi Jaguarin ja Mercedeksen omistanut Sven olisi kulkenut raitiovaunulla? Tietysti myös poliisi, Martinin vanha opiskelutoveri Carl-Jörgen, selvittelee asiaa, ja tapahtumissa on Karenin ja Erikin lisäksi tärkeänä osana myös Svenin tuore morsian, raikkaan suorakäytöksinen Lisa Lind, ja itserakas hienostelija, monitaituri Preben Ringstad.

Tässä dekkarissa sympaattisinta oli Martinin kertojanääni. Hän on lämminsydäminen ihminen, joka välittää muista ja järkyttyy kovasti löytäessään ystävänsä kuolleena. Hän onnistuu selvittämään poliisilta pimentoon jääneitä asioita, jotka johtavat arvoituksen ratkaisuun, ja joutuu lopulta itsekin hengenvaaraan. Lopun herculepoirotmaisesti alkanut kohtaus oli erilaisuudessaan huvittava, koska se loppui kesken, niin että ratkaisu jäi riippumaan. Juoni eteni aluksi vähän hidastempoisesti, kunnes muuttui lopussa melko kiemuraiseksi, ja vaikka useimpien henkilöiden kuvaus jäikin aika pinnalliseksi, henkilöt eivät olleet stereotyyppisiä. Yleensä ottaen tämä oli mukavaa, leppoisaa luettavaa, johon norjalaisuus toi kiinnostavan lisävivahteen.

Kirjahyllyn päiväkirjasta saa kirjasta hyvän käsityksen. Myös Juhani K. piti tästä dekkarista. Heikki Ahtialan kansi toi minulle ensin koko ajan mieleen Egyptin, kunnes hahmotin kuvassa vuonon vedestä heijastuvat tunturit.

Gerd Nyquist: Ei kukkia vainajalle, 2003 (1962) (Avdøde ønsket ikke blomster, 1960). WSOY, Sapo-sarja 62. Kääntäjä: Pentti Huovinen. Kansi: Heikki Ahtiala. 242 sivua.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942

Tästä kirjasta on vaikea kirjoittaa, koska sen sisältö on niin monipuolinen ja vaihteleva, enkä ole aivan varma, mitä mieltä olen siitä, mutta tässä joitakin hajahuomioita siitä. Kirjaan on siis koottu erilaisia humoristisia suomalaisia tekstejä 1900-luvun alusta 1940-luvulle asti. Huumori ymmärretään kirjassa hyvin laajasti - mukana on esimerkiksi lyhennetty luku Volter Kilven Alastalon salissa -kirjasta, joka ei ole niittänyt mainetta varsinaisesti huumoriteoksena, vaikka sen lukeneet bloggarit kirjoittavatkin usein sen hauskuudesta - ja vain hyvin harvat tekstit saivat minut varsinaisesti naureskelemaan. Toimittajat korostavatkin esipuheessaan, että heidän huumorikäsityksensä sisällyttää itseensä elämän koko kirjon. Aluksi en juurikaan pitänyt kirjasta, mutta sitten aloin ehkä tottua kirjoitustyyliin tai alkuun oli vain osunut enemmän sellaisia tekstejä, jotka eivät niin miellyttäneet minua (kirjan kirjailijat ovat aakkosjärjestyksessä), koska alun jälkeen lukeminen alkoi sujua, ja osaa kirjan teksteistä oli oikein hauska lukea. Ja olenpa taas tutustunut itselleni uusiin suomalaisiin kirjailijoihin.

Kirjassa on katkelmia romaaneista, novelleja sekä runoja yhteensä 60 kirjailijalta, joista kahdeksan - Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Kersti Bergroth, Eva Hirn, Maria Jotuni, Serp (Seere Salminen), Laura Soinne, Maila Talvio ja huumoriteoksessa itseoikeutetusti Hilja Valtonen - ovat naisia. Useimmilta kirjailijoilta on mukana enemmän kuin yksi teksti. Suurin osa teksteistä on aika lyhyitä, mutta joitakin pidempiäkin romaanikatkelmia on mukana. Mukana on myös joitakin eri murteilla kirjoitettuja tekstejä, joista omaksikin yllätyksekseni pidin rauman murteella kirjoittavan Hjalmar Nortamon tarinoista (olen yrittänyt lukea niitä joskus kauan sitten, ja silloin en muistaakseni ymmärtänyt niistä paljon mitään - ilmeisesti suomen taitoni on kehittynyt :-) ). Muutkin murretekstit (myös runomuotoiset) olivat ihan hauskoja - näitä eri murteilla kirjoittavia kirjailijoita olivat Hjalmar Nortamon lisäksi Kaarlo Hemmo, E. B. Höijärvi, Juudas Puustinen, Laura Soinne, Vaasan Jaakkoo ja Kalle Väänänen.

Kirjassa yllätti myös se, että todella pidin tuosta Volter Kilven romaanikatkelmasta, joka kertoi seitsemän vuotta laivaansa kotiin palaavaksi odottavasta laivanvarustajasta: laivanvarustaja ja laivan kapteeni henkilöinä sekä heidän kanssakäymisensä olivat mainioita ja huvittavia. Yllättävä uusi tuttavuus oli myös Unto Seppäsen romaani Pyörivä seurakunta, jota voisi kirjan katkelmien perusteella ehkä luonnehtia symboliseksi veijariromaaniksi: parivaljakko Iloinen Mies ja Siperian Vanki matkustavat kesyn variksen Hattaran kanssa kylästä toiseen, kirjan valikoimassa kolmeen kylään - Lahkolaisten, Rikkaiden ja Raittiiden - ja aiheuttavat niissä hämmennystä. Tässä romaanissa pidin aina kylätarinan alussa tekstin satiirisesta otteesta ja värikkäästä kuvailusta, mutta Iloisen ja Vangin jokaisen tarinan lopussa kyläläisille tekemä inhottava kepponen ja sen jälkeinen uskonnollissävytteinen, itsetyytyväinen moralisointi taas veivät maun tarinasta. Erikoinen tämä romaani kuitenkin oli.

Kirjassa on kaksi juutalaisten oletetulle rahanhimolle naureskelevaa novellia, toinen epäystävällisempi kuin toinen, joita voi teoksen julkaisuaikaan nähden pitää todella kummallisena valintana, vaikka nämä novellit onkin ehkä kirjoitettu paljon aiemmin (kirjassa ei ole teosten alkuperäisiä julkaisuvuosia). Muistutti taas siitä, että vihapuhetta ja etnistä profilointia ei kannata koskaan harrastaa, vaan niitä vastaan pitää asettua - stereotypiat juutalaisista ja lievempi tai vahvempi juutalaisvastaisuus olivat Euroopassa 1900-luvun alussa varmasti Saksaa paljon laajemmallekin levinneitä.

Kirja tutustutti joihinkin tuttuihin kirjailijoihin uudelta näkökannalta: kirjassa on esimerkiksi Eino Leinon tsaarin Venäjän toisinajattelijoita ruhjovalle sisäpolitiikalle irvaileva, nykyäänkin ikävän ajankohtaisen tuntuinen pakina. Sanomalehtimies: Siis ei mitään ristiriitoja kansan ja hallituksen välillä? Ministeri (hymyillen): Valitettavasti ei. Valitettavasti teidän haastattelunne vuoksi, josta ei näin ollen tule mielenkiintoinen. Mutta te tiedätte, onnellisilla ihmisillä ei ole mitään historiaa. (237) Kirjassa oli joitakin muitakin Leinon satiirisia kirjoituksia ja muidenkin kirjailijoiden Venäjää kritisoivia tekstejä, vaikkei kovin paljon.

Joitakin kirjan tekstejä voi olla vaikea löytää muualta, varsinkin nykyään: Tämän teoksen toimittajat ovat suorittaneet keruu- ja siivilöimistyön, josta osa on ollut sangen vaivalloista. He ovat käyneet lävitse, paitsi tavallisia kirjoja, suuren määrän pienoisjulkaisuja ja valtavan pinon lehdistöä. (8)

Yleensä ottaen kirja oli pituudestaan huolimatta (542 pienellä painettua sivua) useimmiten suhteellisen mielenkiintoista luettavaa, ja vaikka jotkut kirjat tai kirjailijat osoittautuivat odottamaani tylsemmiksi, jotkut olivat iloisia yllätyksiä ja herättivät halun lukea lisää.

Ketjukolaaja on lukenut samojen toimittajien tekemän tämän kirjan sisarteoksen Maailman hymy, johon on koottu ulkomaista huumoria.

Kirjan kirjoittajat: Agapetus (Yrjö Soini), Impi Aronaho (Pauliina Mäkelä), Heikki Asunta, Eino Auer (Solmu), Kersti Bergroth, Jalmari Finne, Yrjö Heilala, Aaro Hellaakoski, Kaarlo Hemmo, Eva Hirn, E. B. Höijärvi, Maria Jotuni, Heikki Jylhä, Yrjö Jylhä, Kaapro Jääskeläinen, Uuno Kailas, Urho Karhumäki, Veikko Karumo, Kauppis-Heikki, Volter Kilpi, Yrjö Kivimies, Viljo Kojo, Martti Korpilahti, Unto Koskela, V. A. Koskenniemi, Unto Kupiainen, Ernst Lampén, Larin-Kyösti, Maiju Lassila (Algot Untola), Joel Lehtonen, Eino Leino, Otto Manninen, P. Mustapää, Hjalmar Nortamo, Olli (Väinö Nuorteva), Oiva Paloheimo, Tatu Pekkarinen, Simo Penttilä, Lauri Pohjanpää, Armas J. Pulla, Juudas Puustinen, Sakari Pälsi, Rafael Ramstedt, Yrjö Rauanheimo, Unto Seppänen, Serp (Seere Salminen), F. E. Sillanpää, Laura Soinne, Maila Talvio, Tiitus (Ilmari Kivinen), Ilmari Turja (Teini), Vaasan Jaakkoo (J. O. Ikola, Valentin (Ensio Rislakki), Tatu Valkonen (Ilmo Lassila), Mika Waltari, Hilja Valtonen, Kyösti Wilkuna, Einari Vuorela, Nuutti Vuoritsalo (Saint-Boeuf), Kalle Väänänen.

Kaarlo Marjanen ja Ensio Rislakki (toim.): Hymyjen kirja. Valikoima suomalaista huumoria vuosisadan vaihteesta 1940-luvulle, 1942. Otava. 548 sivua.

Ursula Curtiss: Varo! Sairaala-alue, 1970 (Danger: Hospital Zone, 1966)

Amerikkalainen Ursula Curtiss oli dekkarikirjailija Helen Reillyn tytär, ja koska pidin aiemmin lukemastani Reillyn kirjasta, päätin tutustua myös tähän. (Siinä on taas myös Heikki Ahtialan kansi - minusta on kuitenkin vähän hankala hahmottaa, että kuva esittää pientä rumaa koiraa, joka on juonen kannalta tärkeä.) Tästä dekkarista en kuitenkaan paljonkaan pitänyt.

Kirjan asetelma selviää jo alussa. Kirjan sankaritar Emily on joutunut sairaalaan akuutin munuaistulehduksen takia, joka tekee hänet hyvin heikoksi, eikä häntä ole lohduttamassa edes hänen sulhasensa, toiseen kaupunkiin matkustanut liikemies Charles. Emilyn kotona vieraisilla olevasta nuoresta sukulaistytöstä, hieman oudosti käyttäytyvästä Clarestakaan ei ole juuri iloa hänelle. Emily sattuu kuulemaan, kun hänen huonetoverinsa mutisee lääketokkurassa salaperäisiä, hieman uhkaavan kuuloisia lauseita, minkä jälkeen siirrytään seuraamaan tämän naisen, Nettan, ja Nettan hämäräperäisen miesystävän Thompsonin toimia. Pariskunta suunnittelee rikkaan vanhan naisen, neiti Lily Coppendalen, murhaa tämän ollessa ulkoiluttamassa koiraansa lumisateessa. Juonta kehitään hitaasti auki ja Emilykin joutuu lopuksi vaaraan - dekkarin lopun sairaalaan sijoittuvat tapahtumat ovat ehkä sen parasta ja jännittävintä antia.

Vaikka kirja oli juoneltaan ihan luettava, se oli ihmiskuvaltaan tympeä. En pidä kirjoista, joissa henkilöt kuvataan suunnilleen elämänsä alusta alkaen luonteeltaan kelvottomiksi ja kaikin puolin ikäviksi ihmisiksi - tällaiset kirjat ovat mielestäni tylsiä, ankeita ja elämälle vieraita. Tässä kirjassa Thompson ja Netta oli kuvattu juuri tällaisiksi ihmisiksi, eivätkä kirjan muutkaan henkilöt tuntuneet kovin sympaattisilta ehkä Emilya lukuun ottamatta, joka taas jäi melko valjuksi hahmoksi. Kiinnostavimmalta sekä rehellisyydessään ja aitoudessaan persoonallisimmalta henkilöltä kirjassa tuntui murhan uhriksi suunniteltu neiti Coppendale (ja häntä rakastava koira Lovey), mutta häntä ei kirjassa kuvattu kovin paljon.

Kirjasta on kirjoitettu myös Sapo-sarjassa. Goodreadsin arvion kirjoittaja piti kirjasta paljon; muilta se on saanut vaihtelevia arvioita. Juri Nummelinin tuoreessa kirjassa Kovaa kyytiä ja kaunokaisia kerrotaan Curtissista, mutta tämän kirjan juonenkuvauksessa siinä on virhe.

Edit 6.10.22.

Ursula Curtiss: Varo! Sairaala-alue, 1970 (Danger: Hospital Zone, 1966). WSOY, Sapo-sarja 110. Suomentaja: Kristiina Kivivuori. Kansi: Heikki Ahtiala. 178 sivua.

Charlotte Armstrong: Pisara myrkkyä (A Dram of Poison, 1956)

Tämä vanha dekkari oli hyvin nautinnollista luettavaa, koska se oli juoneltaan niin odottamaton. Kirjan alussa ystävällinen sielu, yliopiston runouden opettaja Kenneth Gibson, menee naimisiin köyhän ja sairaalloisen, 23 vuotta häntä nuoremman Rosemaryn kanssa, jonka tyrannimainen isä on juuri kuollut. He muuttavat maalle pieneen taloon herra Gibsonin ystävän, komean ja viehättävän leskimiehen Paul Townsendin naapuriksi. Kun herra Gibson joutuu Rosemaryn kanssa ravintolassa viettämänsä iloisen illan jälkeen kolariin Rosemaryn ajaessa autoa, hän loukkaantuu melko vakavasti ja joutuu sairaalassa ollessaan pyytämään tarmokkaan ja aikaansaavan siskonsa Ethelin muuttamaan taloonsa pitämään huolta Rosemarysta. Ethelillä on kuitenkin vankat mielipiteet ja tapa vakuuttaa muutkin. Epäilys alkaa kalvaa talon asukkaita, ja juoneen liittyy myös 333-niminen hajuton, mauton, väritön ja kipuja aiheuttamaton mutta tappava myrkky.

Tottuneena dekkarinlukijana aloin tietysti miettiä heti alusta lähtien, miten jo kirjan toisella sivulla esiteltyä myrkkyä käytetään ja kuka tappaa kenetkin ja mistä syystä, mutta tämä dekkari lähtikin noin puolestavälistä lähtien täysin sivuraiteille ja muuttui melkein hilpeän farssimaiseksi tarinaksi. Se on myös ainoa lukemani dekkari (ja ehkä yleensä aikuisten kirja), jossa samantyyppinen juonielementti toistuu monta kertaa. Kirjan loppuosassa kirjailija esittelee joukon hauskoja, virkistävän erilaisia ja persoonallisia tyyppejä. Dekkariksi tämä on ihmiskäsitykseltään hyvin positiivinen kirja ja sen epämiellyttävinkin henkilö saa lopussa ymmärtämystä.

Kirja saa myös huomaamaan, millä tavalla vakuuttava ja itseensä uskova henkilö saa asiat kyökkipsykologialla - kirjassa puhutaan paljon alitajunnasta ja tiedostamattomista motiiveista ja teoista - näyttämään aivan erilaisilta kuin ennen, ja asetetaan tällaisen vastapainoksi terve järki. Tällaisena kirja oli varmaan kommentti aikanaan suosittuihin teorioihin, joista joskus näkee jälkiä myös nykyajattelussa.

Luin tämän Charlotte Armstrongin kirjan taas Heikki Ahtialan kannen takia; kirjastosta lainaamani kappaleen kaunis kansi on kuitenkin harmillisen kulunut joten se ei pääse kuvassa kunnolla oikeuksiinsa.

Myös Juhani K. piti tästä kirjasta. Hurjan hassun lukijan blogissa on hyvä kirjoitus kirjasta ja Goodreadsin sivuilta löytyy lyhyt arvio - kaikki eivät selvästikään ole pitäneet tästä kirjasta yhtä paljon kuin minä.

Edit 16.9.22 (korjaus ja pieni muutos).

Charlotte Armstrong: Pisara myrkkyä, 1959 (A Dram of Poison, 1956). WSOY. Sapo-sarja 43. Suomentaja: Pauli A. Kopperi. Kansi: Heikki Ahtiala. 224 sivua.

Arto Kurtto: Suomen luonnonkasvit, 1995

Satuin kesällä tarttumaan kasvioppaaseen, jota ajattelin vain selailla katsoakseni, mitä kasveja tunnistan ja mitä en, mutta kun aloin lukea sen tekstejä, se osoittautui myös lukukokemuksena kiinnostavaksi. Kirjan kirjoittaja Arto Kurtto mainitaan oudosti vain julkaisutietosivulla ja Saatteeksi-sivun kirjoittajana, ei kirjan kannessa eikä nimiösivulla, mutta kirjan kasvikuvaukset eivät ole anonyymiä ja väritöntä tekstiä, vaan selvästi asiastaan innostuneen ja paljon tietävän kasviharrastajan kirjoittamia, joka on rämpinyt metsissä ja soilla tutustumassa kasveihin. En voi sanoa, että tämä on paras koskaan lukemani kasvio, koska en ole ennen lukenut yhtään kasviota, mutta tämä on oikein hyvä ja kiinnostavasti kirjoitettu kasviopas.

Kasvikuvauksissa ei anneta vain tunnistamisohjeita, vaan niissä kerrotaan kasvista riippuen esimerkiksi sen kansanomaisista nimistä, tieteellisen nimen merkityksestä, kasviin liittyvistä tarinoista ja uskomuksista, kasvin rohdos- ja muusta käytöstä sekä biologisista sopeutumista. Ajattelin nuorena, että suomalaiset kasvit ovat tylsiä ja vaatimattomia verrattuna eksoottisiin trooppisiin kasveihin, mutta tästä kirjasta huomasi, että suomalaisillakin kasveilla on paljon kiehtovia sopeutumia ympäristöönsä ja kiinnostavia selviytymistapoja vaikeilla elinpaikoilla - kuten Arto Kurtto sanoo saatesanoissaan, suomalaisissakin kasveissa riittää tutustuttavaa ja tutkittavaa koko eliniäksi. Kurtto ymmärtää kirjassa "luonnonkasvit" laajasti kaikiksi sellaisiksi kasveiksi, jotka kasvavat kasvupaikallaan ihmisen istuttamatta tai kylvämättä, eli kirjassa on mukana myös esimerkiksi lupiini ja kurttulehtiruusu sekä paljon näitä aiemmin Suomeen saapuneita kasveja. Hän toki myös varoittaa ongelmallisesti leviävistä kasveista.

Koska kirjassa kerrottiin mm. kiehtovista merenrantakasveista, sitä lukiessa ymmärsi hyvin, miksi kurttu(lehti)ruusu pitää kauneudestaan ja suloisesta tuoksustaan huolimatta saada poistetuksi Suomesta - kasvi ei olisi ongelma, jos se tyytyisi niihin paikkoihin, joihin se on alun perin istutettu, mutta se leviää hallitsematta myös merenrannoille, joissa se tukahduttaa ihastuttavat ja usein pienikokoiset merenrantakasvit, jotka ovat tuhansien vuosien aikana kehittäneet sopeutumiskeinoja suolaveden läheisyydessä elämiseen. Olen itsekin nähnyt erään merensaaren hiekkarannalla ehkä parinkymmenen metrin pituisen kurttulehtiruusutiheikön, jota ei aikaisemmin ollut siellä. Kymmenen vuoden tai mahdollisesti paljon lyhyemmänkin ajan päästä se on saattanut valloittaa tämän kauniin saaren kaikki rannat, jos sille ei tehdä mitään, mikä tarkoittaa myös saaren rantojen ravinnepitoisuuden muutosta sekä mahdollisesti hiekkarantojen muuttumista multaisiksi lehtikarikkeen takia. Tämä taas tuhoaa alkuperäiset kasvit ja niistä riippuvaiset hyönteiset. Vieraslajit.fi-sivustolla kerrotaan asiasta näin: Hiekkarannalle asetuttuaan kurtturuusu pystyy vaakajuurakkonsa avulla levittäytymään läpitunkemattomiksi tiheiköiksi ja syrjäyttämään täysin alkuperäisen merenrantalajiston. Tällöin se on merkittävä haitta myös rantojen virkistyskäytölle. Pahimmillaan kasvustot ovat jopa hehtaarien laajuisia.

Monien keto- ja niittykasvien kohdalla tuli vastaan se niin tuttu tarina siitä, että ne olivat jo tuolloin, lähes 30 vuotta sitten, harvinaistuneet tai harvinaistumassa maankäytön muutosten takia. Ihmetyttää, miksei valtion maille perusteta ketoja ja niittyjä ja hoideta niitä valtion varoilla, koska tästä ongelmasta saa lukea yhä uudelleen, ja koska kasvien kadotessa katoavat myös niistä riippuvaiset perhoset ja muut hyönteiset - Suomi on kuitenkin sitoutunut monimuotoisuuden säilyttämiseen. Ja kukkivat kedot ja niityt ovat varmasti myös yksinkertaisesti kauniita ja jos ihmiset näkisivät niitä ympäristössään, he haluaisivat niitä lisää. Ja jos kukkivia ketoja ja niittyjä olisi suhteellisen paljon, harvinaistuneet kasvit voisivat niistä levitä ympäristöön - vaikka niille olisi nyt sopivia kasvupaikkojakin (esimerkiksi tienvierustojahan niitetään usein, eli ne saattaisivat sopia näille kasveille), kasveilla ei ehkä ole pitkän etäisyyden takia mahdollisuutta levitä niille.

Kirja toimii hyvin myös tunnistamisoppaana (tosin ei ehkä mukana kannettavana, koska se on iso ja painava). Siinä kerrotaan kasvin kasvupaikoista ja runsaudesta Suomessa, ja siinä on ratkaistu kasvioille tyypillinen hankala ongelma piirros- ja valokuvien välillä sillä tavalla, että kirjassa on jokaisen kasvin kohdalla molemmat: pieni valokuva sekä isokokoinen piirroskuva ja lisäksi pikkukuvia kasvin yksityiskohdista selityksineen. Kirja perustuu Valittujen Palojen kasvikirjan norjalaisiin ja brittiläisiin painoksiin, mutta suomalaista painosta varten kaikki sen tekstit on kirjoitettu uudelleen (minkä kyllä huomaa heti) ja lisäksi on uusittu joitakin kirjan kuvia ja lisätty siihen joitakin kasvilajeja.

Kirja herätti halun mennä ulos tutkimaan varsinkin rantojen ja soiden kasveja ja tutustumaan sellaisiin kasveihin, joita en tunne. Sen käyttökelpoisuutta lisäävät lopun monipuoliset listat. Eri käyttötarkoituksiin soveltuvia kasveja listataan sivuilla 422-432 (ravintokasvit, maustekasvit, lääkekasvit, yrttikylpyihin, kauneudenhoitoon ja hygieniaan, teekasveja, muiden yrttijuomien valmistamiseen, värikasveja, nahkojen parkitsemiseen, kuitukasveja, matoiksi ja punontaan, luudiksi, tyynyjen ja patjojen täytteeksi, kuivakukiksi, tauluihin, koristeisiin, tuoksuja, mehiläiskasveja, erilaista koti- ja muuta käyttöä, suomenkielistä kirjallisuutta kasvien käytöstä). Kirjassa on myös listat rauhoitetuista ja uhanalaisista kasveista ja eri uhanalaisuusluokkiin sijoittuvista kasveista (jotka ovat tietysti nykyään osaksi muuttuneet) sekä Suomen kansallis- ja maakuntakasveista. Siinä on lisäksi erinomainen lista tieteellisten lajinimien merkityksistä suomeksi, kuuden sivun pituinen sanasto kasvitieteellisistä termeistä sekä kolme kasvihakemistoa (tieteelliset nimet, ruotsinkieliset nimet ja suomenkieliset nimet).

Edit 15.9.22, 6.10.22.

Arto Kurtto: Suomen luonnonkasvit, 1995. Valitut Palat. Paljon eri kuvittajia ja valokuvaajia, kuvat suureksi osaksi samoja kuin norjan- ja englanninkielisissä sisarteoksissa. 421 kasvikuvaussivua ja 45 sivua luetteloita ja hakemistoja.

Clara Barton, Amerikan Punaisen Ristin perustaja

Tässä toinen kääntämäni lyhyt naiselämäkerta Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (ensimmäisessä kerrottiin Dorothea Dixistä). Tekstistä huomaa, että se on lapsille suunnattu, mutta siitä saa kuitenkin hyvin käsityksen Clara Bartonin (1821-1912) elämästä. Barton oli yksi näitä 1800-luvun naisia, jotka saivat hämmästyttävän paljon aikaan. Stimpsonin kirjassa kerrotaan kahdesta muustakin naisesta, Louisa May Alcottista ja Jane Addamsista, mutta koska edellinen on Suomessakin hyvin tunnettu kirjailija ja jälkimmäisestä olen itse kirjoittanut, en käännä heistä kertovia lukuja.

Clara Barton

Clara Barton syntyi Massachusettsin osavaltiossa melkein sata vuotta sitten aurinkoisena ja säteilevän kirkkaana jouluaamuna. Vanhempien lisäksi perheessä oli kaksi aikuista sisarta ja kaksi isoveljeä hellittelemässä uutta vauvaa. Bartonin perheessä oli paljon rakkautta ja paljon rahaa, joten lapsen elämässä oli vain onnea.

Clara oli nokkela pieni olento. Kun hän oli tarpeeksi iso kävelläkseen ja puhuakseen hän seuraili perheenjäseniä ja toisteli heidän sanojaan ja sanontatapojaan kuin papukaija. Hän ei ollut ihan varma siitä, mitä kaikki nämä sanat tarkoittivat, mutta hän piti niiden soinnista. Hänen isänsä, joka oli taistellut ranskalaisia ja intiaaneja vastaan käydyissä sodissa, piti sotilaiden keskuudessa käytetyistä säännöistä ja muodollisuuksista. Hän opetti tytölle armeijan upseerien nimitykset ja arvoasemat. Hän opetti tälle myös Yhdysvaltain presidentin, varapresidentin ja ministerien nimet.

Claran silmät olivat niin suuret ja hänen äänensä niin juhlallinen, kun hän toisti näitä nimiä, että eräänä päivänä hänen äitinsä kysyi häneltä, millaisia hän kuvitteli näiden miesten olevan. ”Voi”, henkäisi Clara, ”isä puhuu aina 'suuresta presidentistä' niin että hän on varmaan melkein jättiläinen. Presidentti on varmaan yhtä iso kuin kokoustalo ja varapresidentti koulun kokoinen.”

Opettajasiskot olivat puuhanneet paljon Claran kanssa, niin että hän luki ja tavasi sanoja melkein samaan aikaan kuin oppi puhumaankin. Toinen siskoista antoi hänelle maantiedon kirjan, ja Clara oli niin innoissaan tästä kirjasta, että hänellä oli tapana herättää siskoparkansa kauan ennen aamunkoittoa ja laittaa tämä pitelemään kynttilää karttojen lähellä, niin että Clara pystyi hakemaan kartasta jokia, vuoria ja kaupunkeja.

Vanhempi veli Stephen Barton oli taituri laskennossa. Hän opetti Claraa laskemaan yhteen, vähentämään, kertomaan ja jakamaan. Clara kirjoitti niin kauniita numeroita ja hänen laskunsa olivat niin usein oikein, että hän piti pikku kirjoitusalustastaan toiseksi paljon David-veljen kanssa ratsastamisen jälkeen.

Opiskelu ei kiinnostanut Davidia paljonkaan, mutta tilan töistä ja hevosista hän piti. Hän opetti Claran ratsastamaan, ja kaksikolla oli tapana laukata hurjaa vauhtia pitkin maaseutua. Clara tunsi olonsa hevosen selässä yhtä turvalliseksi kuin keinutuolissa. Hän ei näyttänyt paljon nukkea suuremmalta, kun naapurit näkivät ensimmäisen kerran hänen syöksyvän ohi urosvarsalla, jolla ei ollut satulaa eikä suitsia, pitäen kiinni eläimen harjasta, pysytellen lähellä Davidin hevosta ja nauraen riemusta. Joskus valkoinen koira Button kiiti heidän jäljessään yrittäen parhaansa mukaan pysytellä heidän vauhdissaan. Button oli Claran koira. Se oli pitänyt huolta hänestä, kun Clara oli vauva, ja oli hyvin huolellisesti nostanut tämän ylös joka kerta kun tämä kaatui opetellessaan kävelemään.

Stephen ja David kävivät monen mailin päässä olevaa koulua. He halusivat Claran mukaansa sinne. Koulu oli yksi vanhanaikaisista, luokattomista kouluista, ja siellä oli kaikenikäisiä oppilaita. Lumikinokset olivat korkeita ja Stephen kantoi Claraa olkapäällään. Clara istui hyvin hiljaa kivitaulunsa kanssa, kunnes aloittava luokka kutsuttiin esiin. Silloin hän astui opettajan eteen muiden pienokaisten kanssa. Tämä vakava mies osoitti kullekin lapselle eri sanojen kirjaimia ja pyysi heitä sitten luettelemaan sellaisten lyhyiden sanojen kuin koira (dog) tai kissa (cat) kirjaimet. Kun Claraa pyydettiin tekemään tämä, hän hymyili opettajalle ja sanoi: ”En minä tällaisia tavaa!”

”Millaisia sinä sitten tavaat?” tämä kysyi.

”Minä tavaan artisokan”, hän vastasi hyvin arvokkaan näköisenä.

”Siinä tapauksessa”, opettaja nauroi, ”luulen että kuulut niiden oppineiden joukkoon jotka tavaavat kolmi- ja nelitavuisia sanoja.” Joten tämän jälkeen Clara tavasi isoveljiensä ryhmässä.

Kahdentoista ikäisenä Clara ujosteli vieraita paljon ja hänen vanhempansa ajattelivat, että hän saattaisi päästä tästä, jos hän muuttaisi kotoa opiskelemaan New Yorkiin. Hän oli älykäs oppilas ja päätti ryhtyä opettajaksi kahden siskonsa tapaan.

Clarasta tuli erinomainen opettaja, mutta hän ei voinut kovin hyvin ja muutti Washingtoniin työskentelemään. Kun hän oli siellä, syttyi sisällissota, ja hän tarjoutui toimimaan sairaanhoitajana. Kukaan ei epäillyt hänen hoitajan taitojaan, koska vain kymmenvuotiaana hän oli pitänyt yksistään huolta rakkaasta David-veljestään, joka sairasti silloin melkein kahden vuoden ajan. Hän todellakin tiesi aivan täsmälleen, mitä sairaat ihmiset tarvitsivat.

Clara työskenteli sairaaloissa, leireillä ja taistelukentillä koko neljän vuoden sodan ajan. Joskus hänen täytyi hypätä hevosen selkään, jonka ratsastaja oli ammuttu, ja kiitää hakemaan siteitä tai kirurgia, ja hän oli iloinen siitä että David oli opettanut hänet niin hyväksi ratsastajaksi.

Clara auttoi jokaista sairasta ja haavoittunutta miestä, jonka kohtasi, vaikka jotkut ajattelivat että hänen pitäisi auttaa vain pohjoisvaltioiden ihmisiä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat. Hän auttoi kaikkia sotilaita tuntemaan olonsa niin mukavaksi kuin pystyi. Kun hän neljä vuotta myöhemmin oli lepäämässä kauniissa Sveitsissä ja kuuli Punaisesta Rististä, hän ilahtui. Tämä järjestö auttoi jokaista haavoittunutta ihmistä, olipa tämä minkä värinen tahansa tai taistelipa tämä minkä syyn tai maan puolesta tahansa.

Clara Barton työskenteli tässä sveitsiläisessä järjestössä koko Ranskan ja Preussin välisen sodan ajan. Ulkomaalaiset kutsuivat häntä Enkeliksi.

Kun Clara Barton tuli takaisin Amerikkaan, hän yritti kauan aikaa aloittaa tämän sveitsiläisen järjestön haaraosaston toiminnan maassamme, mutta kesti kahdeksan vuotta ennen kuin Punainen Risti todella perustettiin Yhdysvaltoihin. Koska sotien lisäksi myös tulipalot ja tulvat aiheuttivat usein kärsimystä, neiti Barton suostutteli kongressin antamaan tälle järjestölle oikeuden auttaa missä tahansa suuressa katastrofissa.

Neiti Bartonin nimi tunnetaan niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Hän teki Punaisen Ristin työtä 80-vuotiaaksi asti. Melkein jokainen maapallon maa antoi hänelle lahjan tai mitalin. Kun ajattelemme, millaiseksi sankarittareksi Clara Barton osoittautui, tuntuu siltä, että tuona joulukuun aamuna syntynyt pikkutyttö oli joululahja koko maailmalle.

Alkuperäinen teksti on täällä.

Dorothea Dix, 1800-luvun amerikkalainen mielisairaala- ja vankilajärjestelmän uudistaja

Tutustuessani vuoden 1931 rauhannobelistiin Jane Addamsiin tarkistin myös, mitä hänen teoksiaan Gutenbergissä on. Tämä osoittautuikin oikeaksi runsaudensarveksi, koska Addamsin kirjojen lisäksi Gutenbergistä löytyi naiselämäkertoja, jotka taas veivät eteenpäin uusiin ja taas uusiin kirjoihin, muihinkin kuin elämäkertoihin - voisin varmaan viettää vuoden vain lukemalla Gutenbergin kirjoja, mutta kaikkea ei ikävä kyllä ehdi.

Kirjoitan luultavasti myöhemmin yhdestä tällaisesta kokonaisesta elämäkerrasta (8.10.22: tässä), mutta nyt käänsin yhden luvun Mary Stoyell Stimpsonin kirjasta The Child's Book of American Biography (1915). Tässä kirjassa on pääasiassa miesten elämäkertoja, mutta siinä kerrotaan myös neljästä naisesta, joista yksi on Dorothea Dix (1802-1887). Vaikka hän tuntuu olevan melko hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, suomeksi hänestä ei löydy netissä tietoa, joten tässä kuvaus eräästä mielenkiintoisesta naisesta. (Stimpsonin kirjoitus antaa hänestä hieman erilaisen kuvan kuin nettilähteet, jotka eivät pikaisesti silmäiltynä näytä kertovan esimerkiksi hänen työstään vankiloissa, mutta oletettavasti Stimpson perusti kirjoituksensa aikaisempiin lähteisiin - ainakin hänen tekstinsä tuntuu vakuuttavalta.)

Dorothea Lynde Dix

Orange Courtissa Bostonissa asuva tohtori Elisha Dix oli aina onnellinen kun hänen lempilapsenlapsensa, pieni Dorothea Dix, tuli käymään hänen ja hänen vaimonsa luona. Tohtorin täytyi joka aamu ajaa ympäri kaupunkia vanhanaikaisissa kieseissä nähdäkseen, miten hänen potilaansa voivat, ja hänestä oli hauskaa kun Dorothea istui hänen vieressään tytön kielen käydessä tohtorin sanoin ”kuin konevasara”. Tyttönen oli virkeä, nopealiikkeinen olento ja sanoi niin hassuja asioita, että tohtori mylvi naurusta, jolloin vaunujen edessä kulkeva harmaankirjava hevonen pysähtyi joskus kokonaan ja katsoi taakseen vaunuissa istuvia ikään kuin sanoakseen: ”Mitä ihmettä tämä kaikki tarkoittaa?”

Mutta kun Dorothean kotiinpaluuaika lähestyi, hän näytti aina melkoisen vakavalta. Eräänä päivänä hän puuskahti: ”Voi isoisä, minä melkein vihaan traktaatteja!”

Tohtori Dix silmäili häntä ystävällisellä tavallaan ja vastasi: ”Enpä voi moittia sinua siitä, lapsukainen!”

Ymmärräthän, Dorothean isä Joseph Dix oli kummallinen mies. Hän olisi hyvin voinut ansaita rahaa, koska tohtori oli ostanut yhden ison maa-alueen toisensa jälkeen ja hänen oli täytynyt palkata asiamiehiä huolehtimaan näistä maatiloista ja metsistä. Oman poikansa hän tietysti lähetti kaikkein miellyttävimpään paikkaan, mutta ainoat asiat joita Joseph Dix, joka oli erittäin synkällä tavalla hyvin uskonnollinen mies, todella halusi tehdä, oli toistella virsiä ja kirjoittaa traktaatteja. Hän käytti melkein kaiken ansaitsemansa rahan näiden ankeiden kirjasten kustantamiseen, niin että perheellä oli pienet ruoka-annokset, halvat vaatteet eikä minkäänlaisia lomia.

Sen lisäksi että heidän täytyi elää niin puutteellisesti, kaikkien perheenjäsenten oli pakko ommella ja liimata yhteen noita traktaatteja. Vuosi vuoden jälkeen rouva Dix, Dorothea ja hänen kaksi veljeään istuivat perheen talossa tehden tätä väsyttävää työtä. Ei ollut merkitystä, olipa herra Dix lähetetty asiamieheksi Maineen, New Hampshireen, Vermontiin tai Massachusettsiin, keräsivätpä naapuruston leikkitoverit marjoja, luistelivat tai kävivät piknikeillä, kuinka paljon linnut lauloivatkaan, purot kimaltelivatkaan, pähkinät ja hedelmät kypsyivätkään – Joseph Dixin vaimo ja lapset eivät päässeet nauttimaan ulkoilmasta, ei, he vain kumartuivat noiden onnettomien traktaattien ylle liimaten ja ommellen kunnes heidän kehoaan särki.

Kun Dorothea oli 12-vuotias, hän päätti ettei enää kestäisi sellaista elämää. Onneksi perhe asui silloin Worcesterissä lähellä Bostonia, eikä sinne matkustaminen maksanut paljon. Tohtori Dix oli jo kuollut, mutta Dorothea karkasi isoäitinsä luokse, joka asui yhä Orange Courtissa (nyt sitä sanotaan Dixin paikaksi), ja vaikka rouva Dix oli hyvin ankara, elämä siellä oli parempaa kuin traktaattien tekijän kanssa.

Orange Courtissa Dorothealle ei annettu aikaa leikkiä. Hänet opetettiin ompelemaan, tekemään ruokaa ja neulomaan, ja joskus häntä rangaistiin jos hän ei ollut tehnyt tarpeeksi hyvää työtä. ”Ressukka”, hän sanoi myöhemmin, ”minulla ei koskaan ollut lapsuutta!” Mutta hän kävi koulua ja oli niin nopea oppimaan, että kahden vuoden päästä hän palasi Worcesteriin ja avasi koulun pienille lapsille. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja melko pieni ikäisekseen, mutta hän pukeutui pitkiin leninkeihin ja kokosi tukkansa keoksi päänsä päälle korkean kamman avulla. Ihmiset eivät varmaan koskaan arvanneet, kuinka nuori hän oli. Hän osoittautui joka tapauksessa hyväksi opettajaksi ja lapset rakastivat häntä eivätkä koskaan olleet tottelemattomia hänelle.

Kun hän oli pitänyt tätä koulua vuoden ajan, hän opiskeli Bostonissa lisää 19-vuotiaaksi asti. Sitten hän ei pelkästään opettanut tuon kaupungin eräässä koulussa ja sisäoppilaitoksessa, vaan huolehti myös veljistään ja avasi toisen koulun köyhille lapsille, joiden vanhemmilla ei ollut varaa maksaa näiden koulumaksuja. Hän hoiti myös isoäitinsä taloa. Kaikkien ihmetellessä, kuinka nuori tyttö pystyi tekemään niin paljon, hän hämmästytti heitä vielä enemmän kirjoittamalla kolme tai neljä kirjaa.

Vähitellen hänen terveytensä murtui, ja hän alkoi ajatella ettei pystyisi enää koskaan työskentelemään, mutta pitkän Englannissa vietetyn lepokauden jälkeen hän palasi Amerikkaan ja teki jotakin paljon tärkeämpää kuin opettaminen tai kirjoittaminen – hän matkusti koko maan läpi ja teki vankiloista ja mielisairaaloista mukavampia. Ennen kuin Dorothea Dix kiinnostui asiasta, kukaan ei ollut näyttänyt vaivaavan päätään vankien tai mielisairaiden asioilla. Mikä tahansa paikka, jossa oli lukko ja avain, oli tarpeeksi hyvä sellaisten yösijaksi. Ja mitä merkitystä sillä oli, jos paha tai hullu mies olikin viluissaan tai nälissään? Mutta Dorothea Dixille sillä oli paljon merkitystä, että ihmisolentoja kohdeltiin huonosti, ja hän päätti muuttaa asioita. Hän puhui senaattoreiden, kuvernöörien ja presidenttien kanssa. Hän kävi jokaisessa osavaltiossa niissä paikoissa, joihin vangit, köyhät ja mielisairaat oli suljettu. Hän puhui ystävällisesti näille sisään teljetyille, ja vihaisesti miehille jotka kohtelivat heitä huonosti. Hän piti puheita lainsäätäjille, hän kirjoitti artikkeleita sanomalehdille ja pyysi rahaa miljonääreiltä rakentaakseen terveyttä edistäviä köyhäintaloja ja mielisairaaloita.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten matkustaminen lännessä ja etelässä oli hidasta ja vaarallista. Dixin matkanteko viivästyi niin usein, kun postivaunut hajosivat epätasaisilla ja mutaisilla teillä, että lopulta hän alkoi kuljettaa mukanaan vasaraa, jakoavainta, nauloja, ruuveja, tukevaa köyttä sekä vahvoja nahkahihnoja. Jotkin lännen joista täytyi ylittää kahlaamalla ja hän oli monta kertaa vähällä menettää henkensä. Kerran kun hän matkusti Michiganissa postivaunuilla metsän läpi, ryöväri hyppäsi esiin pimennosta ja vaati hänen kukkaroaan. Dorothea Dix ei kirkaissut eikä pyörtynyt. Hän kysyi ryöväriltä, eikö tätä hävettänyt ahdistella naista, joka matkusti ympäri maata auttaakseen vankeja. Hän sanoi tälle, että jos tämä oli todella köyhä, hän antaisi tälle jonkin verran rahaa. Ja tiedätkö mitä? Ryöstäjä oli tunnistanut hänen äänensä jo ennen kuin hän oli lakannut puhumasta. Hän oli kuullut neiti Dixin puhuvan vangeille, kun hänet oli Philadelphiassa tuomittu vankilaan! Hän pyysi Dixia jatkamaan matkaansa rauhassa.

Kahdentoista vuoden ajan neiti Dix kiersi Yhdysvaltoja parantaakseen kuurojen ja mykkien, sokeiden ja mielisairaiden oloja. Sitten hän matkusti Eurooppaan lepäämään. Mutta siellä häntä kohtasivat samat kärsimykset kuin täälläkin. Nopeasti hän oli taas toimessa. Hän yritti saada Roomassa audienssia tavatakseen paavin ja pyytääkseen tätä lopettamaan eräät julmuudet vankiloissa, mutta hänet torjuttiin aina. Kuka tahansa muu olisi luovuttanut, mutta Dorothea Dix toteutti aina pyrkimyksensä. Eräänä päivänä hän kohtasi paavin vaunut kadulla. Hän pysäytti ne, ja koska hän ei osannut italiaa, alkoi puhua tälle nopeasti latinan kielellä. Hän puhui niin hartaasti ja järkevästi, että paavi antoi hänelle kaiken mitä hän pyysi.

Melko vähän aikaa hänen Amerikkaan paluunsa jälkeen puhkesi sisällissota. Hän matkusti suoraan Washingtoniin ja tarjoutui hoitamaan sotilaita ilman palkkaa. Hänet nimitettiin ylitarkastajaksi, joten hän toimi kaikkien hoitajien johtajana. Hän vuokrasi taloja tarvikkeiden varastoimiseen, osti ambulanssin, ja antoi aikansa, voimansa ja varansa maansa hyväksi. Koko sisällissodan neljän vuoden keston ajan Dorothea Dix ei koskaan pitänyt lomaa. Hän oli niin kiinnostunut työstään, että unohti usein syödä ateriansa, ellei niistä muistutettu hänelle.

Kun tämä sota oli päättynyt, sotaministeri Edwin M. Stanton kysyi neiti Dixiltä, kuinka kansakunta voisi osoittaa hänelle kiitollisuutensa hänen tekemästään arvokkaasta työstä. Tämä sanoi toivovansa lippua. Hänelle annettiin kaksi hyvin kaunista lippua, joihin oli painettu erityisiä kunnianosoituksia. Testamentissaan neiti Dix jätti nämä liput Harvardin yliopistolle. Ne riippuvat siellä Memorial Hallin ovien yläpuolella.

Kukaan ei koskaan ollut pahoillaan siitä, että Dorothea karkasi pois noiden väsyttävien traktaattien luota. Varmaankaan kaikista Joseph Dixin koskaan kirjoittamista traktaateista ei ollut yhtä paljon hyötyä kuin hänen tyttärensä yhden päivän työstä haavoittuneiden sotilaiden parissa. Ja mitä tulee hänen uudistuksiinsa, ne jatkuvat ikuisesti. Häntä on kutsuttu Amerikan hyödyllisimmäksi naiseksi. Se on kunniakas nimitys.

Alkuperäinen teksti löytyy Gutenbergistä.

 

Edit 9.9.22 (lisätty kuva), 8.10.22 (lisätty linkki toiseen elämäkertaan).

Mary Stoyell Stimpson: The Child's Book of American Biography, 1924 (1915). Little, Brown, and Company. Kuvitus: Frank T. Merrill.

Olli A. Wuorinen: Kasvibiologisia kokeita, 1922

Tämän kirjan nimi ja selostus siitä herättivät kiinnostukseni ensin vanhassa kirjaluettelossa, ja kun lisäksi luin sen kirjoittajan Olli A. Wuorisen mielenkiintoisen artikkelin vanhasta Maailma-lehdestä, tilasin kirjan luettavakseni.

Wuorinen on käyttänyt lähteinään saksalaisia biologian ja kemian kirjoja. Kirjasen nimestä huolimatta sen kokeet ovat useammin kemiallisia kuin biologisia, mutta tietysti kaikissa niissä tutkitaan biologisia prosesseja. Niiden avulla voi selvittää esimerkiksi kasvien tarvitsemia ravinteita, yhteyttämistä, kasvien sisältämiä ainesosia, haihtumista ja ravinteiden kulkeutumista sekä mitata kasvua ja tutkia kasvien aisteja (valoaistia ja suunta-aistia).

Kirjassa myös hiivasienet ja bakteerit(!) luetaan kasveiksi, mikä tuntuu nykyään hyvin hassulta, mutta muistaakseni vielä 1960-luvulla bakteerit luettiin kasvikuntaan kuuluviksi, vaikka niissä ei yleensä ole edes lehtivihreää (on tosin olemassa myös lehtivihreättömiä kasveja, ja sinilevissä eli syanobakteereissa  on lehtivihreää, eli ero ei varsinkaan ennen elektronimikroskooppien aikaa ollut niin ilmiselvä kuin luulisi). Kirjassa ei itse asiassa puhuta 'bakteereista', vaan bakteereita sanottiin tuolloin suomeksi hauskasti ja biologisesti täysin virheellisesti 'jakosieniksi', logiikkana se että ne lisääntyvät jakautumalla. Kirjassa onkin kokonainen luku Kokeita jakosienillä. (Samanikäisessä kirjaluettelossa puhuttiin tosin modernisti 'bakteereista', joten ehkä tuo sana 'jakosieni' on esimerkki kunniakkaasta ja joskus yli-innokkaasta pyrkimyksestä olla käyttämättä lainasanoja ja kehittää jokaiselle sanalle suomenkielinen vastine. Toisaalta kirjassa käytettiin vierasperäistä sanaa 'assimilaatio' sanan 'yhteyttäminen' sijasta.)

Wuorinen sanoo esipuheessaan toivovansa kirjan päätyvän "varttuneen koulunuorison" käyttöön. Täytyy kyllä ihmetellä 1920-luvun varttuneen koulunuorison taitoja ja varsinkin varusteita, jos se pystyi tekemään näitä kokeita, koska niihin tarvitaan aika mittavaa kemiallista laitteistoa ja monenlaisia aineita, esimerkiksi kirjan alusta poimittuna tällaisia: suodatinlasi, koeputki, pitkäkaulainen keittopullo, puolen metrin korkuinen lasisylinteri tai lasiputki, ohuita taivutettuja lasiputkia, kaliumkarbonaattiliuosta, kalsiumnitraattia, kaliumfosfaattia, kaliumkloridia, magnesiumsulfaattia, rautasulfaattia, kuparisulfaattia, litiumkloridia, jodiliuosta, kaliumhydroksidia... Ehkä koululaisilla oli kemian kerhoja, joissa oli tarvittavat varusteet.

Kokeet on kuitenkin esitetty selkeästi sekä sanoin että kuvin - kirjassa on 75 havainnollista kuvaa - joten jos on kemiallisiin kokeisiin tarvittavat välineet ja aineet (ja myös keino päästä ympäristöystävällisesti eroon käytetyistä haitallisemmista aineista), tällaisten kokeiden tekeminen voisi olla mielenkiintoista ja niitä voitaisiin tehdä esimerkiksi koulussa kemian tai biologian tunneilla (ehkä tehdäänkin, en tiedä).

Kirja oli minusta myös pelkästään luettuna - tai itse asiassa silmäiltynä, niin että sain käsityksen kunkin kokeen ideasta - mielenkiintoinen ja opettavainen, ja se auttoi ymmärtämään kasveissa tapahtuvia prosesseja ja kasvien kasvuvaatimuksia paremmin kuin ennen. Oli myös hauska saada kirjasen kuvaamien prosessien osalta tietää, miten kasvitieteessä on päästy selville kasvien elintoiminnoista, eikä vain lukea kokeiden lopputuloksista - nykyään on itsestään selvää esimerkiksi se, että valossa kasvit käyttävät hiilidioksidia yhteyttämiseen, tuottavat happea ja tarvitsevat mm. typpeä ravinnokseen, mutta 150-200 vuotta sitten tätä ei tiedetty vaan nämä asiat piti ottaa selville erilaisilla kokeilla. Tämän sata vuotta vanhan kirjan kokeet tuntuivat mielestäni edelleenkin päteviltä ja niiden päätelmät uskottavilta eli sellaisilta, jotka voi johtaa kokeiden kulusta ja joista olen lukenut myös muista yhteyksistä.

Edit 4.9.22, 6.9.22.

Olli A. Wuorinen: Kasvibiologisia kokeita, 1922. Otava. Kuvat: K. Järvinen. 120 sivua.