lauantai 27. kesäkuuta 2020

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä. Viisi kuvaelmaa ynnä proloogi, 1907

Luin tämän näytelmän väärään vuodenaikaan, tämä olisi sopinut paremmin pimeään lokakuuhun tai marraskuuhun. Nyt en oikein osannut asennoitua tähän asiaankuuluvalla apeudella. Paljastan tässä kirjoituksessa näytelmän tapahtumat.

Näytelmän proloogissa [sic] Eräs harmaa, Hän, sanoo katsojille: Katsokaa ja kuulkaa te, jotka olette tänne tulleet huvin ja naurun vuoksi. Olen lukenut kahdesta Andrejevin proosateoksesta Hyönteisdokumentista, ja niiden perusteella epäilen, odottiko kukaan Leonid Andrejevin näytelmää katsomaan tullut huvia ja naurua. Hänen teemojaan tuntuvat olevan kuolema, väkivalta ja ihmisen kyvyttömyys vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Hän oli ilmeisestikin yhteiskunnallisesti tiedostava, kunnianhimoinen, taitava ja kiinnostava kirjailija, mutta ei millään tavalla kepeä tai iloinen.

Tämä on voimakkaan symbolinen näytelmä, joka kuvaa Ihmisen (mies) matkaa syntymästä kuolemaan viiden eri kuvaelman avulla. Ensimmäisessä kuvaelmassa hänen äitinsä on ollut synnytystuskissa 16 tuntia. Kuvaelman lopussa lapsi syntyy, mutta jää avoimeksi, kuoleeko äiti vai jääkö eloon. Toisessa, nuoruusaikaa esittävässä kuvaelmassa, Ihminen on naimisissa ja arkkitehti, mutta kukaan ei tahdo palkata häntä piirtämään talojaan, eikä hänellä vaimonsa kanssa ole lopulta edes rahaa ruokaan. Vaimo, Ihmisen aseenkantaja, kuitenkin kannustaa ja rohkaisee ritariaan, ja puolisot rakastavat toisiaan paljon. Kolmannessa kuvaelmassa aviopari asuu valtavassa, upeasti kalustetussa talossa Ihmisen saatua paljon tilauksia, ja heillä on pieni poika. Talossa vietetään tanssiaisia, ja Ihminen ja hänen vaimonsa esiintyvät kuvaelmassa vain lyhyesti kulkiessaan seurueensa kanssa salin läpi; keskustelun hoitavat juhlavieraat.

Neljännessä kuvaelmassa Ihminen on taas köyhtynyt, koska tilaukset ovat loppuneet. Valtavasta talosta on vähitellen myyty pois melkein kaikki huonekalut, ja tyhjissä huoneissa asuvat enää rotat. Joku "paha ihminen" on heittänyt nyt ilmeisesti jo lähes aikuista poikaa kivellä päähän ja kadonnut nurkan taakse. Poika horjuu kuoleman rajalla ja kuolee kuvaelman lopussa. Ihmisen ja hänen vaimonsa rakkaus on edelleen vahvaa. Tässä kuvaelmassa kertojana on alussa Vanha ämmä, pariskunnan viimeiseksi jäänyt palvelija, jonka puheessa toistuu jatkuvasti Minulle on samantekevää. Viides kuvaelma sijoittuu karmeaan kellarikapakkaan, jossa on juoppohulluudesta kärsiviä miehiä ja naisia. Ihminen istuu yksin keskellä olevassa pöydässä nojaten päätään käsiinsä; hän käy kapakassa usein, muttei juo paljon. Hänen vaimonsa on kuollut, ja hän kuolee myös itse kuvaelman lopussa.

Näytelmässä alusta loppuun esiintyvä henkilöhahmo on Eräs harmaa, Hän, joka näytelmän proloogissa irtautuu harmaasta seinästä ja kertoo, että näkymättömänä Ihmiselle ja hänen läheisilleen olen Minä aina järkähtämättömästi läsnä, jos hän valvoo taikka nukkuu, jos hän rukoilee taikka sadattelee. Eräs harmaa onkin tosiaan mukana koko näytelmän ajan sulautuen seiniin ja varjoihin, ja pitää kädessään palavaa kynttilää, joka lyhenee koko ajan Ihmisen vanhetessa ja sammuu hänen kuollessaan. Heittäessään Eräälle harmaalle nuorena haasteen Ihminen nimittää häntä ”kohtaloksi, sallimukseksi, piruksi tai elämäksi”. Eräs harmaa ei reagoi tähän, niin kuin ei mihinkään muuhunkaan: hänellä on aivan kuin harmaasta kivestä veistetyt piirteet, lujasti yhteen puristetut huulet, ja hän puhuu lujalla, kylmällä ja värittömällä äänellä, aivan kuin tyly, tunteeton, mistään välittämätön palkkalainen lukisi kohtalojen kirjaa.

Kuvaelmissa esiintyy Ihmisen ja hänen vaimonsa lisäksi myös sukulaisia, naapureita, juhlavieraita ja humalaisia. Itsekin melko köyhät naapurit ovat hyviä ja myötätuntoisia ihmisiä, jotka pitävät ystävällisestä, iloluontoisesta ja rohkeasta nuorestaparista ja tuovat heille tuoretta leipää, maitoa ja tuoksuvia heiniä lattialle, kun heillä ei ole ruokaa. Sukulaiset ja juhlavieraat taas tuntuvat melko itsekkäiltä ja porvarillisilta tuuliviireiltä. Ensimmäisessä ja viimeisessä kuvaelmassa on myös ”ämmiä”: Ryhmästä, joka on aivan kuin yhteen sulloutuneita harmaita rottia, alkaa hämärästi eroittaa harmaita varjoja, vanhoja ämmiä, kääriytyneitä kummallisiin peitteisiin. Nämä ämmät ovat aika kammottavia, kaiken nähneitä olentoja, jotka tuntuvat nauttivan onnettomuudesta ja kuolemasta eivätkä tunnu todellisilta ihmisiltä. He toivat mieleeni kreikkalaisen mytologian harpyijat (tai nuo rotat, joihin heitä verrattiin), varsinkin kun he Ihmisen kuoltua intoutuivat hurjaan tanssiin ja nauruun.

Näytelmässä on hyvin tarkat esitysohjeet: esimerkiksi huoneiden seinien väri, lavasteet, ihmisten vaatteet ja ikkunoiden paikat määritellään yksityiskohtaisesti. Pidoista kertovan kuvaelman esitysohjeissa sanotaan, että soittoniekat ovat hyvin soittokoneittensa näköiset, ja kuvaillaan, millä tavalla kontrabassonsoittaja esimerkiksi muistuttaa kontrabassoa. Näytelmään on laitettu myös soitetun kappaleen nuotit. Kaikki kolme soittokonetta soittaa hiukkasen eri ääntä, josta syntyy niiden sekä eri äänien välillä jonkinlainen kummallinen eroavaisuus ja laaja tyhjyys. Kerrotaan myös, millä tavoin ihmiset puhuvat (esimerkiksi hakkaavasti). Näytelmä on tälläkin tavalla ekspressiivinen ja symbolinen.

Näytelmässä luettuna on erikoista se, että monissa kohdissa Andrejev ei merkitse, kuka repliikin sanoo, vaan merkitsee repliikit vain viivoilla, esimerkiksi juhlavieraiden, ämmien tai humalaisten puheessa, jossa ei ole niin väliä, kuka puhuja on, tai silloin, kun Ihminen ja Ihmisen vaimo puhuvat kahdestaan, jolloin lukija voi päätellä, kuka puhuu.

Mitä Andrejev tahtoo näytelmällään sanoa? Minusta tuntui, etten halua hyväksyä hänen ajatuksiaan, koska itselleni jäi näytelmästä sellainen loppukäsitys, että ihmisen pullikointi kohtaloaan vastaan on täysin turhaa, kaikki on sattumanvaraista, eikä ihmisen elämällä tai hänen teoillaan ole paljonkaan merkitystä. Tämän ajatuksen tekee erityisen kylmääväksi se, että Eräs harmaa on olemassa (kuka tai mikä hän sitten onkaan, ehkä kohtalo) ja seuraa ihmisen elämää, mutta hän on täysin välinpitämätön ihmiselämän ja sen kulun suhteen eikä reagoi muuten kuin sanomalla kylmiä kommentteja. Jos on joku joka tarkkailee ihmiselämää, hänen odottaisi auttavan asioita; Eräs harmaa tuntuu passiivisuudessaan enemmänkin pahantahtoiselta oliolta. Ehkä tämä oli 1900-luvun alussa ymmärrettävä asenne, kun elämä oli hyvin epävarmaa, terveydenhoito oli huonoa, naisten synnytykset saattoivat olla todella vaikeita ja he saattoivat kuolla niihin (kuten toki nykyäänkin köyhissä maissa), sosiaaliturvaa ei ollut ja ihmiset saattoivat kuolla nälkään ja moneen muuhun asiaan, aivan riippumatta heidän luonteistaan (Ihmisen ulkonäköä sanotaan näytelmässä monta kertaa jaloksi) ja kyvyistään. Ehkä näytelmä oli pyrkimys selittää tätä asiaa. Nykyään tällainen asenne tuntuu kuitenkin vieraalta, eikä se varmaan tuolloinkaan ollut kovin yleinen.

Eli kiinnostava, pohdittu, näyttämöilmaisultaan mielenkiintoinen, mutta elämänkatsomukseltaan nihilistinen ja pessimistinen näytelmä. Näytelmässä oli kuitenkin myös joitakin positiivisia asioita, esimerkiksi ystävälliset naapurit ja Ihmisen ja Ihmisen vaimon rakastava ja tasa-arvoisen tuntuinen suhde.

Iisakki Latun käännös oli yleensä ottaen yllättävänkin nykyaikaisen tuntuista ja sujuvaa luettavaa, vaikka vanhahtaviakin piirteitä tietysti oli. Yllättävän nykyaikaista (vuodelle 1907!) oli myös se, että yhdessä kohdassa näytelmässä livahtelivat punaiset sekä viheriät automobiilit (41), ja rikastuttuaan Ihminen hankki itsekin talliinsa automobiilin.

Kirjastolehden tiivis ja nuiva aikalaisarvio tässä:  1, 2.

Pieni lisäys ja muutos 3.7.20.

Leonid Andrejev: Ihmisen elämä, 1907. Otava. Suomentaja: Iisakki Lattu. Kansikuvan tekijää ei kerrottu. 98 sivua.

4 kommenttia:

  1. Mm, Andrejev, kuulostaa kyllä että samaa henkeä on kuin niissä lukemissani...
    Tuotanto on varmastikin ollut omana aikanaan hyvin mielipiteitä jakavaa, joten nuivia arvioita löytyy, ja nykylukijoissakin varmasti on hajaannusta.

    Sanoisin kuitenkin että ei taida olla eksistentialistinen ahdistus mitenkään kadonnut, ennemminhän Andrejev on ollut edelläkävijä ja 1900-luvulla on runsaasti seuraajia piisannut, vaikka ilmaisumuoto sinänsä on ehkä vaihtunut tästä ekspressiivisyydestä, ja nihilismi on tietysti nykymittapuullakin rankkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, tietysti. Ehkä ihmisillä on kuitenkin nykyään enemmän tunnetta elämän mielekkyydestä ja siitä, että asioihin voi vaikuttaa, koska nykyään ihmiset eivät ole niin kohtalon (tai vallanpitäjien, sairauksien ym.) armoilla kuin ennen.

      Poista
    2. Ja ihmisillä on kuitenkin ollut aina mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja elämäänsä jollain tavalla, tai ainakin siihen miten he suhtautuvat niihin. En tiedä eksistentialistisesta filosofiasta paljonkaan, mutta Camus'lla oli mielestäni joku tällainen Sisyfokseen liittyvä juttu (Camus'n filosofiasta jonkin verran täällä: http://taasyksikirjablogi.blogspot.com/2014/06/albert-camus-ja-absurdin-ongelma.html).

      Tässä näytelmässä nosti karvani pystyyn se, että se mielestäni sanoi kaiken olevan samantekevää, että ihmiset ovat maailmassa vain kärsimässä, ettei missään ole mitään järkeä eikä tälle asialle ole mahdollisuutta tehdä mitään. Näytelmän Ihminenkin olisi rikkaana voinut auttaa muita ihmisiä, sen sijaan että hankki vain tavaraa (ja saattoi hän tehdäkin näin, mutta sitä ei sanottu). Tai sitten olen tajunnut tämän näytelmän idean väärin ja sillä on jokin syvällisempi merkitys.

      Poista
    3. Satuin illalla kuuntelemaan Youtubesta Macbethin lopun kuuluisaa yksinpuhelua eri versioina, ja siinä on aika lailla sama idea kuin tässä:

      ”Out, out, brief candle!
      Life is but a walking shadow, a poor player
      That struts and frets his hour upon the stage
      And then is heard no more. It is a tale
      Told by an idiot, full of sound and fury
      Signifying nothing.”

      Jos Macbeth olisi käyttänyt aikansa rakentavammin kuin murhaamalla ihmisiä, hänen mielestään elämässä olisi kuitenkin saattanut olla enemmän järkeä.

      Poista