torstai 11. kesäkuuta 2020

Mike Ashley (ed.): Sisters in Crime. Early Detective and Mystery Stories by Women, 2013


Myös minä ajattelin dekkariviikolla kirjoittaa dekkareista. Tämä kirja sisältää englanniksi kirjoittaneiden naisten (Iso-Britannia, Australia, Irlanti, Yhdysvallat) dekkarinovelleja vuosilta 1865-1915. Vaikka heidän nimensä ovat nykyään varmaan melkein kaikille tuntemattomia (itse olin kuullut aiemmin vain Anna Katharine Greenistä), naisilla oli tärkeä osa myös dekkarigenren alkuvaiheissa, ja jotkut näistä naisista olivat hämmästyttävän tuotteliaita kirjailijoita. Esimerkiksi Mary E. Braddon kirjoitti yli 80 romaania, Mary Fortune noin 500 tarinaa, ”salapoliisiromaanin äidiksi” kutsuttu Anna Katharine Green 36 romaania ja novelleja, ja Carolyn Wells 170 kirjaa, joista 82 dekkareita. Ashleyn mukaan hyviä vanhoja naisdekkarikirjailijoita, joista valita, olisi ollut kymmenkertaisesti. Antaakseni käsityksen kirjan sisällöstä SPOILAAN JUONET tunnontuskitta, joten tätä postausta ei kannata lukea, jos aikoo itse lukea kirjan. Kirja oli mielestäni viihdyttävä ja mielenkiintoinen, ja tarinat olivat tyyliltään ja aiheiltaan vaihtelevia. Useimmat näistä novelleista olivat oikein mukavaa luettavaa.

Monien näiden kirjailijoiden elämä kuulostaa poikkeukselliselta. Suosittu Mary E. Braddon asui kauan ilman avioliittoa yhdessä kustantajansa John Maxwellin kanssa ja heillä oli yhteisiä lapsia, koska Maxwellin vaimo oli irlantilaisessa mielisairaalassa; vasta tämän kuoltua Braddon ja Maxwell saattoivat mennä naimisiin Braddonin ollessa 39-vuotias. Muutamasta naisesta mainitaan, että he toimittivat lehteä (Mary E. Braddon Belgraviaa, Ellen Wood The Argosya, L. T. Meade Atalantaa). Pohjoisirlantilainen Mary Fortune muutti isänsä kanssa Kanadaan, jossa hän meni naimisiin, mutta muutti ilman miestään kolmivuotiaan poikansa Georgen kanssa isänsä jäljessä vaikeisiin elinolosuhteisiin kultakentille Australiaan, jossa George kuoli kolme vuotta myöhemmin. Fortune oli ensimmäisiä säännöllisesti poliisin työstä kirjoittavia dekkaristeja. Mary Wilkins eli 16 vuotta lapsuusystävänsä Mary Walesin kanssa, vaikka menikin myöhemmin naimisiin (ja erosi sitten miehen alkoholismin takia). C.L. Pirkis oli aktiivinen eläintensuojelija, samoin lääkäriksi kouluttautunut Arabella Kenealy.

Mary E. Braddon: Levison's Victim (19 sivua). Horace Wynward kertoo jahdistaan ympäri Eurooppaa Michael Levisonin tavoittamiseksi. Tämä on pakottanut Wynwardin rakastetun Lauran naimisiin kanssaan uhkailemalla tämän isää, ja sitten tappanut Lauran huomattuaan ettei voi saada tämän rakkautta. Wynward löytää Levisonin vihdoin yksityisetsivän avulla väärällä nimellä Englannista ja aiemman ampumisajatuksen sijaan toimittaa hänet aiempien rikoksien takia poliisien käsiin. Vuoden päästä Wynward menee naimisiin Lauran siskon Emilyn kanssa, joka auttoi häntä selvittämään Lauran murhan ja on aivan Lauran näköinen. (Minusta tämä ei ollut onnelliseksi lopuksi kovin tyydyttävä. Onko kirjallisuudessa ollut koskaan sellaista juoniratkaisua, että nainen menee naimisiin jonkun miehen kanssa, koska tämä on aivan saman näköinen kuin hänen aiemmin rakastamansa, kuollut mies?) Melko hidastempoinen, mutta loppupuolella mukaansa tempaava novelli.

Ellen Wood: Going Through the Tunnel (19 sivua). Kertomus junamatkasta, jonka aikana taitava huijarikopla varastaa rauhantuomarin paksun lompakon pimeässä tunnelissa. Varkaat paljastuvat vasta muutamaa kuukautta myöhemmin, kun kertoja näkee junassa toisilleen vieraina esiintyneiden ihmisten esittäytyvän muille avioparina, mutta heitä ei silloinkaan saada kiinni. Sympaattiset päähenkilöt, hyvä junamatkan ja henkilöiden kuvaus (huijarinainen sylikoiransa kanssa oli mainio), kevyt tunnelma.

Harriet E. Prescott: Mr Furbush (9 sivua). Amerikkalainen rikkaiden seurassa itsensä kotoisaksi tunteva etsivä Furbush ratkaisee varakkaan avioparin holhotin, nuoren naisen kuristusmurhan valokuvan avulla. Hän suurentaa juuri murhan aikaan talosta sattumalta otettua kuvaa niin paljon, että erottaa kuvasta kuristajan kädessä olevan erikoisen sormuksen. Pitkän etsinnän jälkeen hän sattuu vihdoin näkemään sormuksen murhatun naisen holhoojapariskunnan vaimon kädessä. Tehokas ja mukava tarina ja vuonna 1865(!) julkaistuksi novelliksi hämmästyttävän moderni ratkaisutapa, vaikken kyllä ollenkaan usko, että 1800-luvun valokuvan suurennoksen terävyys olisi riittänyt noin pitkälle.

Mary Fortune: Traces of Crime (11 sivua). Australialaisten kullankaivajien pariin sijoittuva tarina, jossa poliisi tekeytyy kullanetsijäksi saadakseen todisteita erään naisen raiskaajaa vastaan. Samalla selviää, että epäilty on tehnyt lähistöllä myös murhan. Tämä kokoelman ehkä kaikkein realistisin tarina vakuutti uskottavuudellaan ja todentuntuisuudellaan, ja minua miellytti se, että poliisi suhtautui niin vakavasti raiskaukseen (joka on ilmaistu kiertoilmaisuin), mutta piti raiskaajaa ja murhaajaa kuitenkin inhimillisenä, tunsi myös myötätuntoa tätä kohtaan eikä suhtautunut kevyesti siihen, että oli välikappaleena hänen tuomitsemisessaan hirtettäväksi murhan takia.

Anna Katharine Green: The House of Clocks (35 sivua). Amerikkalainen lakimies kutsutaan maalle rapistuneeseen, outoon, kartanomaiseen taloon tekemään voimakasluonteisen, halvaantuneen naisen Arabella Postlethwaiten testamentin. Hän näkee talossa hyvin heikkokuntoisen, kauniin nuoren naisen Helenan, jonka odotetaan myös kuolevan pian, sekä kummallisen, ikivanhan perheystävän, jolle talon kellot ovat hyvin tärkeitä ja joiden sanoja tämä sanoo kuuntelevansa. Lakimies soluttaa taloon halvaantuneen naisen hoitajaksi perijätär ja amatöörisalapoliisi Violet Strangen, joka saa selville, että monimutkaisen perintöjuonen ja mustasukkaisuuden takia Postlethwaite on myrkyttänyt tytärpuoltaan jo kauan. Piiloutumalla kaappikelloon ja puhumalla oikeaan aikaan niin että kello tuntuu sanovan ”kyllä” Strange saa talon emäntään rakastuneen ja tälle lojaalin perheystävän kertomaan koko tarinan ja onnistuu viime hetkellä pelastamaan Helenan, jonka kanssa lakimies aikoo mennä naimisiin. Tämä oli melodramaattinen ja epäuskottava tarina, senkin takia että Helena tunsi olevansa niin paljon velkaa ”hyväntekijälleen” eli äitipuolelleen, joka oli koko hänen ikänsä ajan kohdellut häntä hyvin tylysti, että joi yhä uudelleen tämän lähettämän myrkyn, vaikka tiesi juoman myrkytetyksi. Kyllähän 1800-luvun neidot kuvataan usein passiivisina, mutta tämä oli jo liioittelua.

Elizabeth Corbett: The Polish Refugee (12 sivua). Mukava ja hyvin yllättävä tarina, jossa miessalapoliisi paljastaa nuoren, ihastuttavan komean ja hurmaavan Puolasta paenneen ”kreivi” Feodor Plotnitzkyn ja hänen yhtä hurmaavan äitinsä salaisuuden. Erään baronetin tytär on palavasti rakastunut Plotnitzkyyn, joka opettaa nuorille naisille saksaa ja ranskaa sekä viulunsoittoa; baronetti haluaa salapoliisin selvittävän onko ”kreivillä” puhtaita jauhoja pussissaan. Plotnitzky paljastuukin naiseksi! Hän ja hänen äitinsä olivat menettäneet kaiken omaisuutensa baronetti-isän kuoltua metsästysonnettomuudessa, ja tytär oli aivan oikein ajatellut, että ansaitsee paremmin ulkomaalaista miespakolaista esittämällä. Tietoon tyynesti suhtautuva rakastunut baronetin tytär ystävystyy entisen ”kreivin” kanssa, joka myöhemmin menee naimisiin hänen isänsä kanssa.

Mary E. Wilkins: The Long Arm (32 sivua). Tätä tarinaa pidetään yhtenä 1800-luvun merkittävistä lesboteksteistä. Novelli on saanut innoituksensa kuuluisasta vuoden 1892 kaksoismurhasta, josta syytettiin Lizzie Bordenia, joka todettiin kuitenkin oikeudenkäynnissä syyttömäksi. Minäkertojana on Sarah Fairbanks, pikkukaupungin opettaja, jonka isä on murhattu vuoteeseensa. Murhasta epäillään ensin isän serkkua, jonka kanssa tämä oli riidellyt ennen murhaa, mutta tällä on alibi. Sitten epäilykset siirtyvät Sarahin viiden vuoden aikaiseen kihlattuun Henry Ellisiin, koska isä on estänyt heidän avioliittonsa, ja kun tälläkin on alibi, Sarahiin itseensä. Hänet vapautetaan oikeudenkäynnissä, mutta kaikki pikkukaupungin asukkaat sulkevat hänet sen jälkeen kokonaan ulkopuolelle, joten hän päättää selvittää asian itse ja saa avukseen taitavan salapoliisin Francis Dixin. Lopulta murhaajaksi paljastuu naapurin ompelijatar, joka on tahtonut estää pitkäaikaisen naisasuinkumppaninsa avioliiton Sarahin isän kanssa, ja joka on pitkällä käsivarrellaan onnistunut avaamaan oven kissaluukun kautta. Tässä pitkässä hienossa novellissa vakuutti eniten tarinan realistisuus ja minäkertojan toteava tyyli, epäsentimentaalisuus, asiallisuus ja vahvuus sekä hänen systemaattisuutensa johtolankojen etsinnässä ja arvoituksen ratkaisemisessa.

C. L. [Catherine Louisa] Pirkis: The Redhill Sisterhood (24 sivua). Naisetsivä Loveday Brooke menee Redhillin kylään selvittääkseen, onko paikkakunnalta talon vuokrannut, rampoja lapsia auttava salaperäinen nunnakunta itse asiassa murtovarasliiga, koska niihin taloihin, joissa he ovat käyneet pyytämässä avustuksia, on tehty epäonnistuneita murtoyrityksiä. Kaksi nunnaa on erittäin epämiellyttävän näköisiä, mutta heidän joukossaan on myös nuori, kaunis, surullinen nainen. Brooke huomaa Redhillissä, että häntä seurataan koko ajan, ja värvää apulaisekseen sattumalta seuraansa osuneen komean ja ystävällisen nuoren miehen, joka etsii kadonnutta sisartaan (tuo nuori nainen). Brooke selvittää johdonmukaisen, älykkään päättelyn avulla, että nuori mies onkin murtovarasliigan yksi jäsen ja inhottavan näköiset nunnat ovat viattomia – tässä päättelyssä häntä on tosin auttanut myös se, miten lempeästi nunnat ovat kohdelleet huostassaan olevia lapsia – ja estää näin murron varakkaaseen kartanoon. Hauska yksityiskohta on se, että tässä vuonna 1894 julkaistussa tarinassa kartanon sähkövalot ovat tärkeässä roolissa. Mukava tarina, sympaattinen ja älykäs päähenkilö, ja virkistävä poikkeus siihen ajattelutapaan että rumat ihmiset ovat pahoja ja kauniit ihmiset hyviä.

Arabella Kenealy: The Villa of Simpkins (16 sivua). Lordi Syfret näkee alaisilleen kiroilevan epämiellyttävän näköisen punatukkaisen miehen johtavan erään talon rakennustöitä. Myöhemmin tästä miehestä, Simpkinsistä, tulee Syfretin tilanhoitaja (tai vastaava), ja vaikka Syfret inhoaakin miehen ulkonäköä, tämä on pätevä työssään. Syfret osuu uudelleen Simpkinsin rakennuttamaan taloon, jossa asuu Simpkinsin sukulaispariskunta. Pariskunta on saanut perinnön, jota Simpkins piti ensin omanaan, mutta alun kiukun jälkeen Simpkinsistä on tullut ystävällinen avioparille ja hän on lahjoittanut sukulaisilleen rakennuttamansa talon. Hän on kuitenkin näiden tietämättä rakennuttanut taloon mekanismin, joka sulkee erään makuuhuoneen oven ja päästää huoneeseen syanidia. Huoneessa on jo aiemmin kuollut eräs siellä nukkunut vieras, mutta kuolemaa pidetään (mielestäni täysin käsittämättömästi) itsemurhana. Talon nykyiset asukkaat menevät huoneeseen nukkumaan ja löytyvät aamulla kuolleina yön aikana syntynyt pikkuvauva vierellään. Kun Simpkins menee peittämään jälkiään, mekanismi alkaa toimia ja tappaa hänet. Epäuskottava ja melodramaattinen, vaikkakin sujuvasti kirjoitettu tarina. Toisin kuin edellisessä novellissa, tässä epämiellyttävän näköinen ihminen on kaikin puolin epämiellyttävä.

L. T. [Elizabeth 'Lillie' Thomasina] Meade: The Warder of the Door (17 sivua). Näennäisesti yliluonnollisia elementtejä sisältävä tarina, jossa minäkertoja auttaa ystäväänsä selvittämään tämän isän kuoleman jälkeen suvun kirouksen salaisuutta. Maanalaisen kammion (jonne nämä miehet jäävät joksikin aikaa loukkuun) ovi näyttää sulkeutuvan itsestään, kuin aaveen vastustamattomasti työntämänä, ilman mitään näkyvää mekanismia, mutta päähenkilö selvittää asian johtuneen rautaovea puoleensa vetävästä magneettimalmia sisältävästä arkusta. Hyvin kirjoitettu kummitustarina, joka ei olekaan kummitustarina.

Lucy G. Moberly: The Tragedy of a Doll (10 sivua). Englantilaiseen sairaalaan tuodaan puolittain koomassa oleva tyttö, joka tajuttomuudestaan huolimatta puristaa kainalossaan tiukasti vahanukkea ja hermostuu suunnattomasti, jos se yritetään ottaa häneltä pois. Minäkertojana toimiva naisten ja lasten osaston naislääkäri (kirjailija oli itse sairaanhoitaja, joten hän tunsi aihepiirin) ilostuu, kun tyttö monen päivän päästä herää, mutta tämä puhuu kieltä, jota kukaan ei ymmärrä. Juuri silloin osaston toimintaan tulee tutustumaan venäläinen ruhtinatar, joka ymmärtää tytön sanat ja järkyttyy, koska ne viittaavat nihilistien toimintaan: nihilistit ovat piilottaneet nuken pään sisään tärkeitä papereita ja laittaneet ruhtinattaren oman seuraneidin pikku tyttären kuljettamaan sen tullin läpi. Hyvä tarina paljolti sympaattisen päähenkilönsä takia, vaikka (toisin kuin tarinassa) sympatiani olivatkin osaksi itsevaltaista tsaaria vastustavien nihilistien puolella.

Carolyn Wells: A Point of Testimony (17 sivua). Tässä tarinassa kehutaan kovasti salapoliisi Bert Baylissiä. Bayliss on kehittänyt itselleen näkymättömän apurin Harrisin, jonka kanssa hän keskustelee tapauksistaan ja joka on vähemmän yllättäen aina samaa mieltä kuin Bayliss. Bayliss lähtee rikkaan Hemmingwayn kotiin auttamaan siellä vieraana ollutta ystäväänsä herra Hopkinsia, koska Hemmingway on murhattu. Murhaajaksi paljastuu Hemmingwayn sihteeri Fiske osittain Baylissin tarkan havainnoinnin avulla. Tämä on kokoelman novelleista eniten perinteinen johtolankojen selvittely -tarina – muut ovat olleet enemmänkin tapahtumiin keskittyviä – ja tästä pidin ehkä vähiten, koska Bayliss oli hyvin ärsyttävän tuntuinen, ja keksin ratkaisunkin etukäteen.

Kannen hurja kuva ei ikävä kyllä saa kirjassa selitystä.

Mike Ashley (ed.): Sisters in Crime. Early Detective and Mystery Stories by Women, 2013. Peter Owen. 251 sivua.

7 kommenttia:

  1. hmm, joitain kiintoisan oloisia tarinoita. Kirjailijoista en tunne muita kuin Mary Braddonin, olen tältä yhden kirjan lukenut joka protodekkariksi voitaneen laskea (tai asettui jonnekin goottikirjallisuuden ja modernimman dekkarin välimaastoon, tuoden toki esiin genrejen yhteyksiä...)

    VastaaPoista
  2. Erinomaisen mielenkiintoinen valinta dekkariviikolle! Kaikki kirjailijat ovat minulle tuntemattomia. Tämän voisin hyvin lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Suosittelen kyllä lukemista, jos tämän löytää jostakin.

      Poista
  3. Olivat kiinnostavia, lukisin näitä mielelläni enemmänkin. Oli myös mielenkiintoista saada tietää, miten paljon naiset julkaisivat dekkarikirjallisuutta (laajasti ymmärrettynä) 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, vaikka nykyään sen ajan dekkarigenrestä muistetaan lähinnä vain Arthur Conan Doyle ja ehkä myös Wilkie Collins.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä siis vastaukseksi Gregoriuksen viestiin. Ehkä joskus vielä opin liittämään vastaukset yksittäisiin viesteihin :).

      Poista
    2. Jooh, Braddonin yksi kirja oli 1001 Books -listalla josta minäkin nimen olin hoksannut (vaikka eri kirjan luinkin), mutta tavallaan niiden tunnettavuudessa saattaa olla ongelma putoaminen genrejen väliin, ne eivät ole varsinaista goottikirjallisuutta mutta eivät vielä oikein dekkareitakaan...
      Ja Mary Roberts Rinehartia olen yhden kirjan verran lukenut, Christietä noin sukupolven verran edellä ja ilmeisesti alan harrastajien tuntema ainakin samassa määrin kuin Wilkie Collins. Ja varmaan niitä muitakin on ollut ainakin tarpeeksi että Christie ja Sayers innostuivat myös tekemään ilman että olisivat mitenkään poikkeuksellisia pioneereja, mutta suurin osa on tosiaan kadonnut historian kuriositeeteiksi...

      Poista
    3. Mielenkiintoista, että Braddonin kirja oli tuolla listalla. Tässä kirjassa hänen kertomuksensa ei ollut minusta parhaita, ja se oli tosiaan enemmän tunnelmankehittelyä kuin arvoituksen ratkontaa.

      Rinehart on tosiaan yksi tunnetumpi varhaisempi naisdekkaristi. Luin yhden hänen novellinsa kirjasta Murhaavat naiset ja ajattelin myöhemmin lukea lisää Rinehartia.

      Monet tämän kirjan tarinoista olivat sen verran hyviä, että eivät nämä kirjoittajat minusta huonoutensa takia ole painuneet unohduksiin. Kiva, että näitä vanhojakin kirjailijoita nostetaan esiin (kuten Nysalor-kustantamo Suomessa).

      Poista