Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922 (1923)

Satuin löytämään kerran kirjaston kirjavarastossa hyllyjä katsellessani pitkän rivin Arvostelevia luetteloita suomenkielisestä kirjallisuudesta. Nimi ei ole ihan bestsellermateriaalia, mutta sisältö on omalla tavallaan hauska: Valtion kirjastotoimiston julkaisemaan kirjaan on koottu joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki yhden vuoden aikana suomen kielellä julkaistut (eli myös käännetyt) kauno- ja tietokirjat sekä ehkä Kirjastolehdessä aiemmin julkaistut lyhyehköt arviot suurimmasta osasta näitä kirjoja. Arvostelevan kirjaluettelon tarkoitus on kirjallisuuden valinnassa olla avuksi ensi sijassa kirjastojen toimihenkilöille mutta myöskin yksityisille kirjallisuuden harrastajille. Meilläkin ilmestyy vuosittain niin tavaton määrä kirjoja, että on mahdotonta tuntea niiden sisällystä ja arvoa osapuilleenkaan ilman apuneuvoja. Jokapäiväisten sanomalehtien sekä aikakauskirjojen arvostelut käsittelevät tavallisesti vain hyvin rajoitettua osaa ilmestyvästä kirjallisuudesta ja siitäkin etupäässä vain kaunokirjallisuutta. (iii) Tällaisia luetteloita on ainakin vuodesta 1916 alkaen 1980-luvulle saakka.

Minäkään en ole lukenut näitä kirjoja kannesta kanteen, mutta niitä on hauska selailla, koska ne antavat omanlaisensa kuvan aikansa yhteiskunnasta, siitä, mitä tiettynä vuonna luettiin ja miten siihen suhtauduttiin. (Käsitellyt kirjat saattavat olla melkoisen yllättäviä: muistaakseni jossakin 1920-luvun lopun luettelossa arvioitiin "Käytettyjen autojen osto-opas", mutten enää löytänyt tätä arviota, joten en ole varma siitä, olenko kuvitellut koko asian.) Kirjojen joukossa saattaa olla myös nykyään tuttuja kirjoja, mutta asennoituminen niihin saattaa olla ihan toista kuin nykyään, tai sitten joskus hyvinkin samanlaista. Arviot ovat joskus hyvinkin särmikkäitä, ja kirja saatetaan jopa tyystin teilata. Kirjat on ryhmitelty lukuihin kirjastojen luokittelujärjestelmän mukaan: ensin tietokirjojen luokat 0-9, sitten runot, näytelmät, aikuisten kaunokirjallisuus sekä lasten- ja nuortenkirjat, joten jos etsii tietynsisältöistä kirjaa joltakin vuodelta tai vuosikymmeneltä, näistä luetteloista on varmasti apua.

Tässä muutama näyte kirjan arvioista, ensin monelle tutusta lastenkirjasta, sitten naistenromaanista, (aikuisten kirjoihin luokitellusta) seikkailuromaanista sekä minusta odottamattoman nykyaikaista pedagogista ja tieteellistäkin otetta osoittavasta tietokirjasta. "Huiman mielikuvituksen tuote" ei ensimmäisessä arviossa selvästikään ole positiivinen kommentti, mutta erään toisen arvion (jota en sitäkään nyt löytänyt) kirjoittajalla oli yllättävänkin lapsilähtöinen lähestymistapa - jotain sellaista, että "aikuisella ei ole omasta mielipiteestään riippumatta mitään nokan koputtamista, koska lapsi nauttii tästä kirjasta niin paljon". Arvioiden sisältö saattaa siis riippua paljon myös arvioijasta, mikä ei kirjabloggaajalle ole tietystikään mitenkään vieras ajatus.

Barris [sic], J. M.: Pekka Poikanen (Peter Pan). Kirja on todistus siitä, kuinka vähän käsitetään, mitä henkistä ravintoa pieni lapsikin kaipaa ja on oikeutettu saamaan. Se on huiman mielikuvituksen tuote. Kuin sekavassa unelmassa esiintyy siinä ihmisiä, eläimiä, keijukaisia, intiaaneja, merirosvoja y.m. sotkuisassa sekamelskassa. Pääajatusta tai tarkoitusta ei voi tavallisella järjellä varustettu aikuinen huomata. Lapsen herkkää mieltä lämmittäviä kauniita ajatuksia ja jaloa toimintaa puuttuu miltei kokonaan. Kuvat toki ovat hyviä ja niitä on paljo. (122)

Elinor Glyn: Kenet rakkaus on valinnut. Erittäin tyhjänpäiväinen kirja, jonka jännittävyyskin on hyvin heikko. Rakkaus on valinnut rikkaan, hyväntahtoisen, mutta proosallisen ja ruman nousukkaan ("Minulle eivät huvitukset sovi, sanoi aviomies ärtyisällä äänensävyllä ja veti lusikalla ulos munanvalkuaisen", y.m.s.) nuoren ja ihanan rouvan ("Hänen hienot samettiposkensa tulivat villiruusun värisiksi", y.ms.) kaunissilmäisen lordin muodossa ("Lordi Bracondale oli kokenut paljon, ja herättää nuoria rouvia, vanhoja rouvia tai mitä naisia hyvänsä, joilla oli kyky miellyttää miestä, oli hänen jokapäiväinen tehtävänsä", y.m.s.). Kirjan lopussa on tuo ikävä aviomies kuollut hivuttavaan tautiinsa ja nuo kaksi muuta ovat hurmaaviin naimisiin menossa. Tällaista ei pitäisi suomentaa. (93)

Anthony Hope: Zendan vanki. Kirja on erittäin jännittävä ja vauhdikas, miellyttävällä tyylillä kirjoitettu. Itse juoni tosin perustuu mahdottomuuteen tai tavattomaan harvinaisuuteen, kahden miehen niin ihmeelliseen yhtäläisyyteen, että toinen voi seikkailujen pakosta näytellä toisen osaa kuninkaana ja sulhasena. Mutta joka jännittävää, reipasta lukemista haluaa, hän antaa tällaisen seikan mielihyvällä anteeksi. (96)

Wuorinen, Olli A.: Kasvibiologisia kokeita. Kirjasen runsaasta ja mielenkiintoisesta sisällöstä mainittakoon tässä vain eräitä, kokeitten laatua osoittavia yleisryhmiä. Tekijä aloittaa esityksensä itämistä ja taimen kehitystä valaisevilla kokeilla siirtyen sitten kasvien tärkeimpien elämän-toimintojen kuten hiilen oton, hengityksen ja ravintosuolojen kulkeutumisen tarkasteluun. Edellisen yhteydessä todetaan hauskoilla ja varsin onnistuneilla kokeilla kasveissa löytyvät alkuaineet. Edelleen saa tutkija kokeellisesti vastauksen kysymyksiin: millaisia ovat kasvisolut, miten tapahtuu kasvaminen, mitä on käyminen y.m. Kirjasen lopussa on vielä hauskoja kokeita kasvien valo- ja suunta-aistilla sekä eräillä bakteereilla. Runsas kuvitus on paria piirrosta (1 ja 19) lukuunottamatta onnistunut ja kokeitten suoritusta valaiseva.
          Kuten edellisestä selviää, tarjoaa kirja mielenkiintoista askartelua sopien etenkin varttuneemmalle opiskelevalle nuorisolle. Oppikirjain usein mainittuun "kuivuuteen" voi se antaa mieluisen lisän virkistävää mehua ja samalla juurruttaa tietoisuutta kokeellisuuden merkityksestä luonnontutkimuksessa. (37)

Arvosteleva luettelo suomenkielisestä kirjallisuudesta 1922, 1923. Valtion kirjastotoimisto. 132 tekstisivua + 6 sivun aakkosellinen hakemisto.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996

Ajattelin ensin lukea tämän kirjan vain osittain eli ne luvut, joita käsittelevien kirjailijoiden teoksia olen itse lukenut, mutta sitten innostuinkin lukemaan koko kirjan. Vaikka kirjan alkuosa tuntuikin hieman liian kirjallisuustieteelliseltä, muut luvut olivat ihan helppolukuisia ja kiinnostavia - hyvää kirjallisuusanalyysiä on aina hauska lukea. Kirja oli myös eräänlainen aikamatka 1990-luvulle.

Kirja siis käsittelee jollakin tavalla marginaalisia kirjallisuuden osa-alueita. Jotkin osa-alueet, kuten fantasia tai homo- ja lesbokirjallisuus ovat nykyään vähemmän marginaalisia kuin neljännesvuosisata sitten, jotkin eivät. Kirja on hyvin monipuolinen: edellisten lisäksi siinä käsitellään naisesseetä, päiväkirjoja, intiaanikirjailijaa, naisviihdettä, dekkareita, kauhua, lastenkirjoja ja Tarzania. Nostan tässä esiin vain parin kolmen artikkelin teemoja, vaikka kirjassa oli paljon muutakin kiintoisaa.

Tommy Orangen Amerikan alkuperäiskansojen elämää kuvaavasta kirjasta Ei enää mitään on puhuttu viime aikoina paljon, mutta intiaanikirjailijoita (kirjan termi) on ollut aiemminkin. Esimerkiksi chippewa-syntyisen Louise Erdrichin kirjoja näkyy käännetyn ainakin viisi kappaletta, ja hän oli 1980-1990-luvuilla hyvin arvostettu: Ketään etnistä alkuperää olevaa kirjailijaa ei ole kanonisoitu [USA:ssa] näin nopeasti ja yksimielisesti (81). Muita kirjassa mainittuja (Yhdysvalloissa) tunnettuja intiaanikirjailijoita ovat Scott Momaday ja Leslie Marmon Silko. Anna Lassilan artikkelissa, joka käsittelee Erdrichin kirjaa Juurikaskuningatar, pohditaan mielenkiintoisesti kysymystä siitä, onko romaani etnistä kirjallisuutta, jos siinä esiintyvät henkilöt ovat pääasiassa valkoisia. Onko meillä taipumus "etnistää" (oma termini) ei-valkoiset kirjailijat ja ajatella, että heidän pitäisi kirjoittaa (vain) omasta etnisestä yhteisöstään?

Ilkka Mäyrän kauhukulttuuria käsittelevä artikkeli "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja oli yllättävän mielenkiintoinen. Itse en ole koskaan ihmeemmin pitänyt kauhukirjallisuudesta tai kauhuelokuvista, mutta Mäyrän mukaan kauhun viehätys piilee siinä, että meissä on aina jotain, jota emme voi hallita ja jonka haluaisimme mieluiten kieltää, muttemme pysty, koska se on kuitenkin osa meitä (jotkin ruumiillisuuden muodot, kuoleman mahdollisuus, ajatukset tai tunteet joista emme pidä...). Viimeaikainen aivotutkimus vahvistaa tietääkseni ajatusta siitä, että meissä on monenlaisia minuuksia ja todellisuuksia (ja Jonah Lehrerin kirjan mukaan jo Virginia Woolf kirjoitti tästä viime vuosisadan alussa). Itsemme täydellinen kontrollointi ei ole mahdollista, minkä jokainen on varmaan joskus huomannut omalla kohdallaan. Haluamme kuulla pimeän puolen puhuvan, koska se on aina myös oma pimeä puolemme. Kuoleman pelko, ruumiillisuuden ahdistus ja sidokset yhteiskuntaan sekä tiedostamattomiin alueisiimme hallitsevat meitä niin kauan kun emme kohtaa niitä (180). Nämä asiat voi kohdata varmasti muutenkin kuin kauhun avulla, mutta Mäyrän mukaan kulttuurinen kauhu on yksi keino niistä selviämiseen.

Mäyrän artikkeli sai ajattelemaan myös sitä, mikä on milloinkin määritelty "hirviömäisyydeksi" tai toiseudeksi (vaikkapa naiseus, homous tai transseksuaalisuus), ja sitä, että oman "hirviömäisyyden" hyväksyminen (eli se, että antaa piutpaut sille, että ympäröivä yhteiskunta saattaa pitää omaa identiteettiä paheksuttavana, vaikkei se millään tavalla vahingoittaisi muita), saattaa olla hyvin vapauttavaa ja oikeutettua - erilaisuus ei ole välttämättä huono asia. Kauhukulttuuri saattaa siis olla yksi tapa itsensä ja eri puoliensa hyväksymiseen.

Tarzanista kertovaa artikkelia lukiessani ajattelin, että kirjaa voi halutessaan lukea myös vastakarvaan, eli sitä ei ole pakko lukea sillä tavalla kuin kirjailija on ajatellut sitä luettavan (mikä on tietysti lukijan oletus). Lukija voi jättää tiettyjä asioita kokonaan huomiotta ja kiinnittää huomionsa joihinkin vaikkapa sivuseikkoihin. Lukijatutkimus on tietysti viime vuosikymmeninä korostanut sitä, että teoksen reseptio on aina eri lukijoilla erilainen, mikä varmasti pitää paikkansa, koska ihmisten kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat erilaisia (minkä takia kirjoista keskusteleminen on kiinnostavaa), mutta yleensä ihmiset kuitenkin tunnistavat lukemansa kirjan samaksi minkä joku toinenkin on lukenut. Tietoinen "väärin lukeminen" on asia erikseen, ja sitä voisi olla hauska joskus kokeilla.

Kirjan luvut:

- Tero Norkola ja Eila Rikkinen: Rajaseuturomantiikan pauloissa
- Liisi Huhtala: Saatteeksi
- Raija Koli: Essee. Puhe. Minä. Kuinka Virginia Woolf ja Mihail Bahtin olisivat saattaneet kirjoittaa yhdessä naisesseen historiaa
- Tero Norkola: Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päiväkirjan poetiikkaa
- Lasse Kekki: Platonista pervoteoriaan: homokirjallisuus ja homoidentiteetti
- Johanna Pakkanen: Kuinka lähestyä lesbokirjallisuuden historiaa?
- Anna Lassila: Intiaanikirjailijan amerikkalainen tarina. Etnisyys Louise Erdrichin Juurikaskuningattaressa
- Eila Rikkinen: Fay Weldonin Naispaholainen - korkean ja matalan rajamailla
- Kristina Malmio: Kotitekoista samppanjaa kirjallisessa erämaassa. Naiskirjailijoita ja kritiikin kielikuvia 1920-luvun Suomessa (Hilja Valtonen, Eila Soini ja Kersti Bergroth)
- Leena Lehtolainen: Suden morsian? Salaileva kertoja Eeva Tenhusen Nuku hyvin, Punahilkassa
- H. K. Riikonen: Kirjankustantamo ja sirkushevonen. Eeva-Liisa Mannerin dekkariparodia Oliko murhaaja enkeli?
- Ilkka Mäyrä: "Veren kirjat" - kauhukulttuurin paradokseja
- Vesa Sisättö: Mitä kartanpiirtäjät unohtivat? Fantasian paikka kirjallisuuden maailmassa
- Mirva Saukkola: Nallet, tontut ja haltijat: brittiläisvaikutteita suomalaisessa lasten fantasiakirjallisuudessa
- Paula Havaste: Ka-goda? Kreegah! Säröjä Tarzanin mieheydessä

Lisäys ja muutoksia 28.6.21.

Tero Norkola ja Eila Rikkinen (toim.): Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden rajaseuduille, 1996. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Tietolipas 148. Välilehtien ja kannen kuvat: Iiris Pessa. 239 sivua.

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937

Löysin kirjaston poistomyynnistä hyvin vähän houkuttelevan näköisen, tummakantisen ja ohuen kirjan. Sisältökään ei tuntunut hirveän kiinnostavalta, mutta ajattelin kuitenkin ostaa kirjan luettavakseni, koska vaikka "merkkimiehistä" yleensä löytyy tietoa, heidän äideistään ei niinkään.

Kirjan idea on ehkä ollut juuri tämä, vaikkei sitä suoraan sanotakaan: kerätä tietoa naisista, jotka ovat poikiensa kautta vaikuttaneet suomalaiseen kulttuuriin ja elämään, niin kauan kuin on vielä elossa ihmisiä, jotka muistavat heidät henkilökohtaisesti. Ei yhtään hassumpi ajatus. Toisena lausumattomana ajatuksena kirjassa on mielestäni se, että kotiympäristö ja äidit ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että heidän pojistaan on tullut "merkkimiehiä", ja ehkä pyrkimyksenä on näin ollut lisätä naisten arvostusta myös tällä tavalla.

Kuvanveistäjä Walter Runeberg esimerkiksi vastasi Helmi Krohnin pyydettyä häntä kertomaan jotain suuresta isästään Johan Ludvig Runebergistä, että "Minun äitini [Fredrika Runeberg] oli yhtä suuri ihminen, jollei suurempikin kuin minun isäni" (44). Toistuva teema kirjan luvuissa on myös se, miten äiti pitää perheen ruoassa ja vaatteissa, hoitaa kaiken ja rakastaa lapsiaan silloinkin, kun isä esimerkiksi kuolee tai sairastuu tai perhe köyhtyy muusta syystä. Kirjassa ihaillaan äitejä niin estottomasti, että sellaista ei nykykirjoista enää yleensä tapaa, mutta kyllä nämä naiset tuntuivatkin ihailtavilta.

Kirja oli yllättävän kiva ja kiinnostava, koska se avasi ikkunan suomalaiseen "tavalliseen" perhe-elämään 1700-luvun lopusta 1900-luvun alkuvuosiin luonnollisena ja normaalina asiana ja ainakin osaksi kokijoiden kertomana - yleensä tällaisesta voi lukea vain historioitsijoiden suodattamana, ja harvoin niinkään. Kirjoitin sanan "tavallinen" lainausmerkeissä, koska viisi kirjan kahdeksasta perheestä on enemmän tai vähemmän varakkaita säätyläisperheitä, eli kirjan perheet eivät edusta suurinta osaa kansasta, vaikka suomalaisia hekin tietysti olivat. Juhani Ahon äiti oli papin emäntä ja Aleksis Kiven ja Johannes Linnankosken äidit suomenkielisiä kansannaisia.

Kirjassa miellytti sen lämminhenkisyys, henkilökohtaisuus ja välittömyys: osa kirjan kirjoittajista on itse tuntenut naisen, josta kirjoittaa, ja rakastanut tätä ja ollut tälle läheinen. Ada Brandt esimerkiksi kirjoittaa Albert Edelfeltin äidistä, tädistään Alexandrasta, Juhani Ahon veli Pekka Aho äidistään Hanna Brofeldtistä, Johannes Linnankosken veli Erkki Peltonen äidistään Maria Peltosesta, ja Helmi Krohn isoäidistään Julie Krohnista, Julius Krohnin äidistä.

Kirja ei ole kuivaa elämäntapahtumien luettelointia, vaan enemmänkin vaikutelmia ihmisestä ja hänen luonteestaan. Mukana oli paljon pieniä kiinnostavia yksityiskohtia perhe-elämästä, naisten koulunkäynnistä ja esimerkiksi kirjojen lukemisesta ja siitä, miten ennen pidettiin hauskaa perhepiirissä. Kirjat olivat monelle kirjan naiselle tärkeitä, ja sivumennen kerrotaan myös Edelfeltien perheen vanhasta palvelijasta, Fredrika Snyggistä, joka oli lukenut tavattoman paljon, vaikk'ei hän ollut käynytkään koulua (85). Kunhan pääsee ensimmäisen kuuden todella ylevätyylisen sivun ohi, kirja on helppoa ja mukavaa luettavaa.

Kirjoitan tähän kohtia, joissa puhutaan naisten koulutuksesta, koska ne antavat käsityksen kirjan sisällöstä ja ovat minusta myös itsessään mielenkiintoisia. Tyttöjä koulutettiin ennenkin ainakin varakkaammissa perheissä, vaikkei toki kovin hyvin tai laajasti. Kahdessa luvussa kerrotaan siitä, että porvarisperheillä oli tapana lähettää tyttärensä Ruotsiin opiskelemaan, mikä oli minulle aivan uutta tietoa.

Porvariperheiden tyttärien koulusivistys oli siihen aikaan [1700-luvun lopulla] Pietarsaaressa hyvinkin huonolla kannalla. Opittuaan aakkoset jonkun "tädin" johdolla he saattoivat päästä kaupungin alkeiskouluun, jossa pojat ja tytöt kävivät yhdessä. Ne vanhemmat, joilla oli halua ja kykyä, opettivat itse lapsiaan kirjoittamaan ja laskemaan, mutta varakkaammat tavallisesti lähettivät tyttärensä joksikin vuodeksi Tukholmaan "pensioniin", ja tietenkin oleskelu Ruotsin pääkaupungissa oli nuorille sekä hyödyllinen että hauska. Heidän tietomääränsä karttui siellä suuresti, he oppivat ranskaa ja saksaa sekä hienoja käytöstapoja, vieläpä taiteellisia käsitöitäkin. Anna Marian täytyi [perheen vähävaraisuuden takia] kieltäytyä kaikesta tästä, mikä oli hänelle kovin ikävää senkin vuoksi, että hän olisi voinut Tukholmassa kehittää kaunista lauluääntään. (28-29, kyse on J. L. Runebergin äidistä Anna Maria Malmista).

Anna Maria Runebergin vanhin tytär Karolina pantiin kouluun vuonna 1817, jolloin isä oli koulumatrikkelin mukaan "hyvissä varoissa"; kolme vuotta myöhemmin, kun toinen tytär aloitti koulun, isä arvioitiin "köyhäksi" (33). Tytär kuitenkin laitettiin tällöinkin kouluun.

Ensimmäisellä opintiellä [Fredrika Runebergiä] ohjasi hänen vanhin veljensä, Karl, vaikka hänen opetustapansa olikin varsin omituinen ja ankara. Koko ensimmäisen vuoden Fredrika sai lukea paitsi raamatunhistoriaa ainoastaan saksan kielioppia. Vasta kun hän osasi kaikki säännöt ulkoa, hän sai ruveta lukemaan lukukirjaa. Ja ranskan kieltä hänelle opetettiin aivan samalla tavalla. ... Palattuaan kotiin [13-vuotiaana] Fredrika pantiin Salmbergin pensioniin, jossa hän sai oppia vieraita kieliä ja koruompelua. Kokonainen vuosi kului häneltä koruliinan ompelemiseen, mutta se etu hänellä oli tästä kouluajasta, että hän oppi hyvin vieraita kieliä ja saattoi myöhemmin, kun Runeberg toimitti sanomalehteä, auttaa häntä kääntämällä vieraista kielistä. (46-47)

[Naiset eivät Lauantai-seurassa] ottaneet osaa keskusteluihin, mutta hartaita kuuntelijoita he silti olivat, ja seurauksena oli sekin, että rouva Runeberg rupesi opiskelemaan suomea, lukien sanakirjan avulla Kalevalaa ja Kanteletarta. Mutta toiselta puolen hän monta kertaa kipeästi tunsi, miten takapajulla nainen oli tietojensa puolesta, vaikka hän itse olikin saanut oppia enemmän kuin naiset siihen aikaan yleensä. Naisten sivistyksen puutteellisuuden puolesta hän sitten läpi elämänsä taistelikin, tuoden esiin kirjoissaan silloisia kieroja oloja, jotka estivät naista vapaasti kehittymästä. (51-52)

Seitsemän vuoden vanhana [Sakari Topeliuksen äiti Sophie Calamnius] lähetettiin kouluun yhdessä vanhemman sisarensa Christinan kanssa, mutta siinä sivussa hänen piti auttaa mukana kaikissa taloushommissa. ... nuoret tytöt lähetettiin usein vuodeksi tai pariksi Tukholmaan. ... Oppiakseen hienompia tapoja hän läksi siis Tukholmaan ja oleskeli siellä kaksi vuotta.
    Tosin nuori tyttö kaipasi joskus vieraassa kaupungissa kotiaan ja totuttua ympäristöään, mutta toisaalta oleskelu pääkaupungissa oli hyvin kehittävä. Hänen näköpiirinsä laajeni, hän sai oppia ranskaa ja piirustusta, hän pääsi joskus oopperaan ja seurusteli tuttavien perheissä. (62-63) ... Syksyllä 1836 [Sophie Topelius] saattoi nuoren tyttärensä Tukholmaan, jotta tämä, samoin kuin äitikin aikoinaan, saisi siellä täydentää opintojaan. (72)

Tytär Alexandra oli harvinaisen lahjakas ja musikaalinen ja sai silloisen ajan oloihin nähden erittäin hyvän kasvatuksen. (80, Alexandra Edelfeltistä)

Suurella huolella [isä Friedrich Dannenberg] kasvatti myös tyttärestään taitavan pianonsoittajan.
    Musikaalisten taipumusten ohella oli luonto lahjoittanut nuorelle Julielle paljon muitakin lahjoja. Hän maalasi, hän sepitti runoja ja hänen oli helppo oppia vieraita kieliä. Paitsi äidinkieltään saksaa hän puhui ranskaa, englantia, italiankieltä ja venättä, osasipa vielä suomeakin ja jossakin määrin ruotsia. Luonteeltaan hän oli voimakas ja tarmokas, mitä hän kerran päätti, sen hän myös toteutti. Mutta kaikkia hänen ajatuksiaan ja tekojaan johti hänen kultainen sydämensä, jonka lämpöä ja rakkautta riitti jokaiselle, joka joutui hänen läheisyyteensä. (107-108, Julie Krohnista)

Pojan [Julius Krohnin] vaikutuksesta äiti itsekin alkoi toimia Viipurissa, jollei suorastaan suomalaisuuden, niin ainakin suomalaisen kansan hyväksi. Hän perusti näet kaupungin varattomille tytöille koulun, jossa he saivat maksuttomasti opetusta omalla äidinkielellään. Koulu, joka oli ensimmäinen suomalainen koulu Viipurissa, sijaitsi talossa, jonka Krohnit olivat ostaneet, ja opettajina oli seitsemän kaupungin nuorta naista, muun muassa perheen omat tyttäret. (111-112, Julie Krohnista)

Kirjan luvut:

O. T. Mäkikossa: Aleksis Kiven äiti Annastiina Hamberg
Zachris Schalin: J. L. Runebergin äiti Anna Maria Runeberg
Helmi Krohn: Walter Runebergin äiti Fredrika Runeberg
Fanny Hult: Sakari Topeliuksen äiti Sophie Topelius
Ada Brandt: Albert Edelfeltin äiti Alexandra Edelfelt
Pekka Aho: Juhani Ahon äiti Hanna Brofeldt
Erkki Peltonen: Johannes Linnankosken äiti Maria Peltonen
Helmi Krohn: Julius Krohnin äiti Julie Krohn

Helmi Krohn (toim.): Merkkimiestemme äitejä, 1937. Otava. 8 kuvaa. 114 sivua.

Eva Frantz: Sininen huvila, 2017 (Blå villan, 2017)

Viime aikoina on ollut niin paljon tekemistä, etten ole ehtinyt kirjoittamaan enkä paljon lukemaankaan. Tästä kirjasta on kirjoitettu niin paljon muissa blogeissa (joista sen löysin), etten juuri kuvaile sitä vaan kirjoitan vain joitakin vaikutelmiani, lisätietoa löytyy alaosan linkeistä.

Kirja sijoittuu suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin (kaupungin nimeä ei luullakseni sanota kertaakaan), jossa työskentelee vanhempi rikoskonstaapeli Anna Glad. Hän saa tässä nyt jo kolmiosaisen sarjan ensimmäisessä osassa selvitettäväkseen kollegansa Rolf Månssonin kanssa suositun lifestyle-bloggarin Becca Stenlundin murhayrityksen. Näin itsekin bloggaavana aihe tietenkin kiinnostaa, vaikka kirjan Sininen huvila -blogi painiikin ihan eri sarjassa kuin oma blogini. Lifestyle-blogien maailma tuntui muutenkin erilaiselta kuin kirjablogien maailma (ainakin kirjan perusteella kirjablogit tuntuvat melkoisesti realistisemmilta ja aidommilta), mutta siihen oli silti mielenkiintoista tutustua.

Yksi kirjan pääteema liittyy läheisesti nettikommentointiin ja miksei myös blogielämään: ihmisen julkisen identiteetin ja todellisen henkilön välinen ristiriita tuli esille monessa kohdassa. Frantz on minusta perehtynyt hyvin bloggaamiseen ja ajatellut sitä paljon - ja hän pitää itsekin omaa ruotsinkielistä blogia - vaikka dekkarissa tietysti korostuvatkin aiheen huonot puolet.

Toisena teemana kirjasta jäivät mieleen perhesuhteet sekä hyvässä että pahassa. Frantz kuvaa taitavasti pienillä kohtauksilla perhe-elämää, esimerkiksi Annan rakoilevaa suhdetta työttömäksi jääneeseen yrittäjämieheensä Månsiin, hänen kollegansa Rolfin onnellista isoa eroperhettä tai Beccan pienen pojan Brunon isän suhdetta poikaansa. Pidin kirjassa myös siitä, ettei Frantz esitä useimpia ihmisiä yksiselitteisesti syyllisinä tai syyttöminä, vaan enemmänkin olosuhteiden tuotoksina. Blogissaan aina kauniina ja iloisena esiintyvässä Becca Stenlundissakin on huonot puolensa, mutta näitä ei kommentoida, ne vain esitetään kirjassa ja annetaan lukijan tehdä niistä omat johtopäätöksensä, kuten yleensä muidenkin henkilöiden käytöksestä. Tämä oli kirjailijalta kiinnostava ratkaisu: aloin miettiä, miksi ja miten Beccasta oli tullut sellainen kuin hän oli.

Kirja oli hyvin kirjoitettu, juoni piti otteessaan ja syyllistäkin aloin aavistella vasta aivan loppupuolella. Huomasin kirjaa lukiessa myös, että minulla on hassu positiivinen stereotypia suomenruotsalaisista: vaikka tiedänkin, ettei esimerkiksi Märta Tikkasen avioliitto ollut mitenkään ihanteellinen, minulla oli silti taipumus ajatella, että kaikki suomenruotsalaiset elävät kuin Strömsössä, omassa onnellisessa maailmassaan, mutta eihän asia tietenkään niin ole. Ulla Lempisen käännös oli hyvä.

Tässä luvattuja muita bloggauksia (vaikkei tämä kirjoitus niin lyhyeksi jäänytkään): Kirsin kirjanurkka, Kirjan pauloissa, Kirjahullun päiväkirja, Luetut, Reader, why did I marry him?, Kirjarikas elämäni, Luettua elämää...

Eva Frantz: Sininen huvila, 2017 (Blå villan, 2017). S&S. Käsikirjoituksesta suomentanut Ulla Lempinen. Kansi: Emma Strömberg. 328 sivua.

Valtteri Suomalainen, toim. Marianna Wallinheimo: Kuolet vain kahdesti, 1994

Tämä omasta hyllystä löytynyt äidin vanha kirja ei ole dekkari tai trilleri (miksi sitä nimen perusteella epämääräisesti luulin), vaan kertoo hyvin erikoisesta ammatista eli obduktiopreparaattorin työstä. Pilapiirtäjä Kari Suomalaisen poika Valtteri Suomalainen menee heti ensimmäisellä sivulla asiaan: vaikka tv-sarjoista ja elokuvista yleensä saakin toisenlaisen käsityksen, ruumista tutkiva patologi tai Suomalaisen termillä obdusentti ei työskentele yksin, vaan kallon sahauksen, aivojen poiston, rintaontelon avauksen ja kaikkien sisäelinten irrotuksen suorittaa obduktiopreparaattori (5). 

Nykyään tuntuu todella yllättävältä, että tähän vastuulliseen ja taitoa vaativaan ammattiin ei tuolloin ollut koulutusta (nyt asiat ovat varmasti toisin): [Preparaattori] ei ole koulutukseltaan lääkäri, mutta yleensä hänellä on alaan liittyvää kokemusta esimerkiksi lääkintävahtimestarina. Anatomiaa saa myös lukea melko kasan. Mitään varsinaista koulua tai kurssia tähän harvinaiseen ammattiin ei kuitenkaan ole (5), vaan obduktiopreparaattori seuraa kollegojensa työtä ja alkaa sitten harjoitella näiden valvonnassa; Suomalainen työskenteli laitoksella vuoden ajan ennen ensimmäistä itsenäistä preparaattorin työtään.

Suomalaisen työpaikka oli oikeuslääketieteen laitos, jossa tutkitaan onnettomuudessa kuolleita, rikoksen uhreja tai itsemurhan tehneitä vainajia, siis yllättävästi tai epäselvissä olosuhteissa kuolleita ihmisiä. Kirjassa mennään monta kertaa sumeilematta groteskeihin yksityiskohtiin, mikä ei minua kuitenkaan häirinnyt: kuolleet ruumiit eivät tunne enää mitään, ja mielestäni kuolinsyyn selvittäminen on eräs tapa kunnioittaa kuollutta ihmistä ja hänen elämäänsä. Ja tietysti rikoksen ollessa kyseessä on tärkeää saada mahdollisimman paljon tietoa kuolemaan johtaneista tapahtumista rikoksen selvittämiseksi.

Suomalainen puhuu itse eräässä luvussa "ruumiinavaajan etiikasta": ... eikä varsinkaan preparaattori aina tiedä mitä häneltä odotetaan. Ehkä vainajan kunnioitusta? Ollaanpa nyt realisteja. Kun yksi preparaattori joutuu pahana päivänä avaamaan, ottamaan näytteet ja sulkemaan 7-8 keisiä, ei yksinkertaisesti ole aikaa miettiä sen enempää kunnioittavia kuin epäkunnioittaviakaan ajatuksia. Sitäpaitsi kun on aikansa tätä työtä tehnyt tapahtuu ajatusmaailmassa muutos: Ruumis lakkaa olemasta ruumis, se ei enää ole kuollut ihminen. Vainaja muuttuu joskus eläneen henkilön dokumentti-arkistoksi, josta tehtävänä on löytää tarvittavat tiedot. Ruumis on muuttunut keisiksi. (141) Preparaattori on ammattilainen, jonka tehtävänä on osaltaan selvittää kuolinsyy.

Suomalaisen asenteet joitakin ihmisryhmiä (naisia, homoja) kohtaan vaikuttivat joskus aika antiikinaikaisilta (tai ehkä pikemminkin 1990-lukulaisilta); joissakin asioissa ollaan menty paljon eteenpäin. Asenteet kuitenkin vain vilahtivat aina välillä muun tekstin lomassa. Yleensä ottaen Suomalaisen teksti oli hyvin helppolukuista, groteskilla tavalla hauskaa ja myös kiinnostavaa, koska se kertoi itselleni aivan vieraasta todellisuudesta (ja nimenomaan todellisuudesta, ei kuvitteellisista rikoksen uhreista; suurin osa kirjasta myös käsitteli muita tapauksia kuin rikoksia).

Kirjassa häiritsi jonkin verran tapausten käsittelyn lyhyys: 175-sivuisessa kirjassa on 53 lyhyttä tarinaa, joista lähes kaikkien taustalla on kuitenkin todellisen ihmisen elämä, joskus huvittavakin, mutta joskus hyvin traagisen tuntuinen. Usein tuntui, että käsitellyn ihmisen elämästä olisi voinut kirjoittaa kokonaisen kirjan tai ainakin novellin, joten kirjan kertomus vaikutti helposti vain pintasipaisulta. Kirja oli myös lähinnä kokoelma erikoisia tai kummallisia sattumuksia oikeuslääketieteen laitokselta (ja erikoisia ne todella olivatkin!), ja itse olisin kaivannut siihen lisää sellaista tiedollista puolta kuin esimerkiksi tietoa piilevien käytöstä hukkuneen ihmisen kuolintavan tutkimuksessa, josta eräässä luvussa kerrottiin. Kirja oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen ja minulle ainutlaatuinen kurkistus oikeuslääketieteen laitokselle.

Kirjan kuvitus on Karin.

Keskustelupalstalta löytyi tätä kirjaa hulvattoman hauskana pitänyt lukija, ja Elegia on lukenut englanniksi samaa teemaa eri ammattilaisen näkökulmasta käsittelevän oikeuslääketieteellisen patologin Richard Shepherdin muistelmateoksen.

Edit 19.5.21, 10.5.22.

Valtteri Suomalainen, toim. Marianna Wallinheimo: Kuolet vain kahdesti, 1994. Recallmed. Kuvitus: Kari Suomalainen. 175 sivua.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, 1920-luku)

Pidin koulussa matematiikasta, mutta jotkin koulumatikan alueet ja sitä pidemmälle menevät laskut tuntuvat minusta hankalilta (koska niiden ymmärtäminen vaatisi pitkällistä perehtymistä ja numeroiden pyörittelyä?). Koulun jälkeen matematiikan harrastukseni on ollut aika satunnaista - luen joskus matematiikkaan liittyviä kirjoja, jos kiinnostavan tuntuisia tulee vastaan, mutta niiden välillä saattaa mennä monta vuotta, ja usein matematiikka tuntuu olevan liian kaukana todellisesta elämästä ja sen monimutkaisista ongelmista. Mutta kuten eräs vanha koulukaverini sanoi, tuntuu hyvältä ajatella matemaattisesti, ja taitoja on kiva verrytellä välillä.

Jostain syystä minun on aina ollut vaikea muistaa algebran ja aritmetiikan eroa ja ylipäänsä sitä, mitä algebra tarkoittaa, mutta se merkitsee siis yhtälönratkaisua (ainakin tässä kirjassa, Wikipedia esittää asian paljon monimutkaisemmin). Perelmanin kirjan ensimmäinen painos julkaistiin jo 1920-luvulla, mutta V. G. Boltjanski on lisännyt tähän uudempaan painokseen paljon uutta materiaalia, kuten nykyään aika liikuttavan alkeellisen kuuloisia tietokoneasioita. Se kirjassa on kuitenkin säilynyt samana, että sen laskut oletetaan laskettavan päässä tai paperilla, vaikka ne menevätkin joskus aika monimutkaisiksi, koska kirjassa puhutaan potensseista (eniten näistä), juurista ja logaritmeista.

Tämä kirja käy aivopähkinöistä, joita oli mukava pureskella yksi tai useampi kerrallaan. Kirjan taso oli minulle aika lailla sopiva: sen tehtävät vaativat pohtimista, joskus enemmänkin, mutta suureksi osaksi ne eivät olleet minulle ylivoimaisia. Okei, läheskään kaikkia en osannut ratkaista ja joistakin loppuosan tehtävistä en jaksanut käydä läpi edes valmista ratkaisua, koska en ymmärtänyt tehtävää ollenkaan, mutta useimmat tuntuivat ainakin selitettyinä ymmärrettäviltä. Kirjassa tarvitaan perustietoja sen käsittelemistä asioista ja kaavoista (joskus vähän fysiikankin asioista), joten varsinainen oppikirja tämä ei ole.

Perelmanin kirja oli tällaiseksi yhtälönratkaisukirjaksi yllättävän kiinnostava: siinä pääosassa ei ollut mekaaninen numeroiden käsittely (vaikka tätäkin tietysti tarvittiin jonkin verran), vaan "matemaattinen mielikuvitus", oivaltaminen. Jotkin kirjan tehtävien ratkaisut tuntuivat yksinkertaisuudessaan suorastaan nerokkailta. Perelman kirjoittaa sujuvasti, kätkee laskut hauskojen tarinoiden sisälle ja yhdistää sellaisia päältä katsoen yhteismitattomia asioita kuin esimerkiksi melun ja tähdet - niissä yhteisenä nimittäjänä ovat logaritmit. Kirjassa oli siis kiinnostavaa myös se, miten odottamattomienkin asioiden taustalta saattaa löytyä matemaattisia käsitteitä.

En ole koskaan kunnolla ymmärtänyt logaritmeja, vaikka osaankin käyttää niiden laskukaavoja. Kirjasta sai käsityksen siitä, millainen vallankumous logaritmien keksiminen 1600-luvulla ennen laskukoneita ja tietokoneita oli - matemaatikko ja tähtitieteilijä Laplace kirjoitti, että "lyhentäessään usean kuukauden laskusuoritukset muutaman päivän työksi pidentää logaritmien keksiminen sananmukaisesti kaksinkertaiseksi tähtitieteilijäin eliniän" (s. 227). Kirja sai myös näkemään luonnollisen logaritmin e:n (2,718...) uusin silmin ja ymmärsin, miksi sitä sanotaan "luonnolliseksi": e tulee vastaan todella monessa paikassa matematiikassa, fysiikassa, tähtitieteessä ja jopa biologiassa (paineen väheneminen, kappaleen jäähtyminen, radioaktiivinen hajoaminen ja Maan ikä, heiluriliike ilmassa, raketin nopeus, solujen kasvaminen...). Ehkä pitäisi yrittää perehtyä logaritmeihin ja katsoa, ymmärtäisinkö niitä eli näkisinkö ne mielessäni paremmin kuin ennen.

Kirjassa puhuttiin myös Diofantoksen yhtälöistä eli siitä, miten voidaan ratkaista yhtälö, jossa on kaksi tuntematonta (periaatteessa mahdotonta), mutta vain kokonaislukuratkaisuja (mikä saattaa mahdollistaa ratkaisun). Näistä en ole lukenut varmaan muualta kuin tästä kirjasta.

Hyvä matematiikkaan liittyvä elokuva on Varjoon jääneet (Hidden Figures), joka kertoo Nasassa 1960-luvulla työskennelleistä afroamerikkalaisista naisista. Kolmen matikkaneropäähenkilönaisen lisäksi elokuvassa on suuri joukko naislaskijoita (sana computer tarkoitti elokuvan mukaan alunperin tällaisia ihmislaskijoita), jotka olivat mukana mahdollistamassa ensimmäisten amerikkalaisten avaruuteen pääsyn. Leffa oli minusta kiinnostava, hauska ja viihdyttävä.

Edit 15.5.21, 16.5.21, 14.6.21.

J. I. Perelman: Kiintoisaa algebraa, 1980 (Занимательная алгебра, ei alkuperäistä julkaisuvuotta, 1920-luku). Kolmastoista stereotypioitu painos, V. G. Boltjanskin toimittama ja täydentämä. Kustannusliike MIR, Moskova. Kääntäjää ei mainittu(!). Piirrosten ja kannen tekijää ei mainittu. 253 sivua.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964)

Luin jostain blogista, että Hitchcockin elokuva Vertigo perustuu ranskalaisen kirjailijaparin Boileaun ja Narcejacin kirjaan, joten kun löysin kirpparilta tämän kirjan, halusin tutustua siihen (vaikka tämä onkin eri tarina kuin Vertigossa). Kirja on kirjoitettu minämuodossa, ja kertojana on pariisilainen kustannustoimittaja ja itämaisten kielten taitaja Pierre.

Tähän kirjaan ei sopisi mikään muu kuin minämuoto, sillä lukija heitetään heti ensimmäisestä virkkeestä lähtien Pierren epäilysten, toivojen ja muistojen keskelle. Kaikki hänen ajatuksensa kiertävät kehää salaperäisen Manoun ympärillä, jonka kirjan hän on hyväksynyt julkaistavaksi ja johon hän on rakastunut lähes ensitapaamisesta lähtien intohimoisesti, pääsemättömästi ja epätoivoisesti: vaikka heistä on tullut rakastavaisia, Manou (jonka nimi on ilmeisesti lyhennys tämän kirjailijanimestä Emmanuelle) on jäänyt hänelle pohjimmiltaan tuntemattomaksi eikä hän ole pitkään aikaan saanut tietää edes tämän oikeata nimeä. Naimisissa oleva Manou ei ole halunnut jättää kuuluisaa patoinsinöörimiestään, on ollut hyvin varovainen, ja hän on ollut aina se, joka on ottanut yhteyttä.

Heti kun ulko-ovi sulkeutui, en ollut enää varma mistään. Manou muuttui ajatukseksi, abstraktioksi. Alussa, ehkä kolmen viikon ajan, en tiennyt hänen nimeään enkä osoitettaan. Ja hänen kotinsa näin vain kerran, lopussa. Manou antautui, mutta ei avautunut. Sitä paitsi en juurikaan kysellyt häneltä. Olin liian rakastunut, liian hurmaantunut. Vain hänen läheisyytensä oli minulle tärkeä. Kun hän oli sylissäni, se oli alussa totuus. En halunnut tietää hänen siteistään, menneisyydestään, rakkauksistaan. Manou oli vain minua varten. Minä olin löytänyt hänet, keksinyt hänet, eikä mikään ollut siihen onneen verrattavaa. Kun hän oli lähdössä - se merkitsi aina kammottavaa riistäytymistä - hän lausui sanat, jotka hämmensivät minua syvästi: "Nyt alkaa kuollut elämä!"
          Hän oli tuhannesti oikeassa. Se oli kuollutta elämää, kellojen aika leikkasi olemassaoloa, jossa pienikin askar muuttui taakaksi, työn taakka, myös vapaa-ajan taakka ja ravintolan taakka ja unen taakka. En ollut enää kuin odotus ja muisto; ja pian tuska, sillä jokaisessa hyvästelyssä tunsin että jätimme jäähyväiset, että jokainen kohtaamisemme oli epävarma ja uhattu, että eräänä päivänä Manou ei ehkä palaisikaan ja että hänelle niin kuin minullekin alkaisi kuollut elämä, rakkaudettomuuden ikuisuus. En ollut koskaan kokenut sitä. Ennen Manouta minulla oli ollut seikkailuja, milloin iloisia, milloin surumielisiä, mutta ne eivät olleet koskaan olleet vakavia. Manou opetti minulle epävarmuuden ja tuskan. ... Yö on lempeä rakastavaisille. Meillä oli vain päivän sirpaleita, aamun kappaleita tai iltapäivän murusia. (22-23, 24) 

Kirjan alussa Pierre on Afganistanissa, jonne hän on päätynyt tulkiksi auttamaan Manoun aviomiestä René Jallua patoneuvotteluissa (aviomiehen nimi on suomalaisittain vähän hassun kuuloinen, koska häntä nimitetään melkein aina vain Jalluksi). Pierre odottaa Afganistaniin kuumeisesti ja epäilysten raastamana myös Manouta, joka on luvannut tulla sinne. Kun Manou vihdoin saapuu, hän ei olekaan Pierren tuntema Manou, vaan aivan toinen nainen, mikä sysää Pierren uuteen arvelujen ja epäluulojen kurimukseen.

Jos muistan oikein, Vertigossa on kyse rakastetun naisen identiteetistä, ja tässä vielä enemmän. Manousta on tullut Pierrelle elämää tärkeämpi, mutta hän ei ole koskaan saanut selville sitä, kuka tämä todella on, ja koko kirja keskittyy tämän kysymyksen ratkaisuun, mutta vain Pierren silmien, muistojen, tunteiden ja ajatusten kautta, minkä takia lukijalle herää kysymyksiä siitä, miten luotettavia hänen kertomuksensa ja ajatuksensa ovat. Afganistan, johon suuri osa kirjasta sijoittuu, ei ole kirjassa paikkana tärkeä, vaan se on vain kaukainen ja luonnoltaan epävieraanvarainen (tosin nykyistä ehkä vähän vapaamielisemmän tuntuinen) maa, jossa on valtava pato. Pato sen sijaan on kirjassa melkein oma henkilöhahmonsa, suunnaton, hengittävä, uhkaava, lähes elävä.

Manou jäi minulle aika etäiseksi hahmoksi eikä minulle selvinnyt, miksi Pierre rakastui häneen niin kaikkinielevästi, mutta Pierren pakkomielle ja hullu rakkaus häneen on todella elävästi, tehokkaasti ja vahvasti kuvattu. Vaikka kirja on kirjoitettu imperfektissä, kirjoitusajankohta tuntuu intensiiviseltä, hengästyneeltä preesensiltä. Kirjassa tärkeintä onkin sen tunnelma ja se, ettei lukija tiedä koko kirjan aikana, missä mennään, mitä on todella tapahtunut ja kuka Manou todella on (ainakin minä olin eksyksissä loppuun asti).

Tyyliltään mielenkiintoinen kirja, jota ei voi sanoa varsinaiseksi dekkariksi (vaikka kirjan alkuperäisnimessä mainittuja 'uhreja' voi ajatella olevan useita, onko kirjassa edes tapahtunut mitään rikosta?), vaan Wikipedian kuvauksen mukaan ennemminkin psykologiseksi rikosromaaniksi. Heikki Kaskimiehen taitava käännös tuntuu tavoittavan hyvin alkuperäisteoksen voimakkaan tunnelman.

Edwin Morgan: One Cigarette

No smoke without you, my fire
After you left,
your cigarette glowed on in my ashtray
and sent up a long thread of such quiet grey
I smiled to wonder who would believe its signal
of so much love. One cigarette
in the non-smoker's tray.
As the last spiral
trembles up, a sudden draught
blows it winding into my face.
Is it smell, is it taste?
You are here again, and I am drunk on your tobacco lips.
Out with the light.
Let the smoke lie back in the dark
Till I hear the very ash
sigh down among the flowers of brass
I'll breathe, and long past midnight, your last kiss. 

Helmet-haaste 2020: 22. Kirjassa on epäluotettava kertoja.

Edit 13.5.21. Morganin runo lisätty 5.6.21.

Boileau & Narcejac: Kahdet kasvot, 1977 (Les victimes, 1964). WSOY, Sapo-sarja 202. Suomennos: Heikki Kaskimies. Kansi: Kari Kotka. 189 sivua.

Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016

Kannessa Albert Robidan kuva.

Mitä tiedätte kiinalaisesta, israelilaisesta tai arabimaiden tieteiskirjallisuudesta? En minäkään. Jari Koponen on ilmeisestikin sukulaissieluni, koska tähän kirjaan on koottu kirjoituksia nykyään vain vähän (tai ei ollenkaan) tunnetuista kirjailijoista 1800-luvulta 2000-luvulle, joiden lukemisesta hän sanoo runollisesti: Kaukana maineen katulamppujen kirkkaasta loisteesta, vaeltelussa kirjallisuuden vanhojen hämärien sivukatujen sokkeloissa on oma viehätyksensä. (8) 

Koponen onkin sopiva henkilö kirjoittamaan vanhasta ja ei-länsimaisten kirjailijoiden scifistä, koska hän on julkaissut kirjoja tieteiskirjallisuudesta 1980-luvulta alkaen, ja hänen asiantuntemuksensa ja myös kielitaitonsa vaikuttavat mittavilta. Hän on kirjoittanut artikkeleita myös Portti-scifilehteen, jossa neljä tämän kirjan luvuista on aiemmin julkaistu.

Tämä teos oli mukavaa luettavaa: kirjojen lisäksi se tarjosi uusia näkökulmia historiaan ja niihin maihin, joiden kirjailijoita se käsitteli. Vieraampien kulttuurien kohdalla siinä puhuttiin vanhojen lisäksi myös aivan uusista kirjoista. Koponen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti sekä kirjailijoista että kirjoista, ja varsinkin yksittäisiin kirjailijoihin keskittyvät luvut olivat mielestäni mielenkiintoisia. Kirjan nimestä ja takakansitekstistä huolimatta kirjassa käsitellyt teokset eivät ole mitenkään erityisen pirullisia, vaan yhdistävä teema niissä on se, että ne käsittelevät mielikuvituksen keinoin jollakin tavalla tulevaisuutta sekä kirjoitusajankohtansa toiveita ja pelkoja. Odotettiin tulevaisuudelta hyvää tai pahaa, toivo paremmasta tai muutoksen tarve on kirjoittajien tärkein ponnin. Pessimistisimmänkin maailmanlopun manaajan teos on varoitus, älkäämme tehkö näin. (8)

Kirjan artikkeleita yhdistävä tulevaisuusteema on melko löyhä ja vapaasti tulkittu, ja mukaan mahtuu esimerkiksi varhaisia naisutopisteja, 1800-luvun venäläinen tieteiskirjailija Vladimir Odojevski, George Sandin fantasiaromaani, espanjalaisen lääketieteen nobelistin Santiago Ramón y Cajalin kirjat sekä ranskalaisen Albert Robidan kirjat ja varsinkin kuvat.

Lähes kaikki kirjoista ja useimmat kirjailijoista olivat ainakin minulle täysin tuntemattomia, joten Koposen kirja on myös kulttuuriteko kertoessaan vähän tunnetuista kirjailijoista ja Euroopassa melko tuntemattomista kirjallisuusalueista. Kirja herätti ajoittain myös mielenkiintoisia kysymyksiä tieteiskirjallisuuden sisällön (ja yleensä sen olemassaolon) suhteesta omaan yhteiskuntaansa ja sen vapauden määrään. Tuosta israelilaisesta tieteiskirjallisuudesta jäi mieleen se, että jotkut tulevaisuudesta kirjoittavat olivat nähneet mielessään Israelin, jossa juutalaiset ja arabit elävät yhdessä sovussa ja tasa-arvoisina.

Kirjasta on kirjoitettu myös ainakin täällä: Kiiltomato, Risingshadow, Kirjavinkit, Turun Sanomat.

Kirjan luvut ja niissä pääasiassa käsitellyt kirjailijat:

1 Varhaisia naisutopisteja (Sarah Scott, Henriette Frölich, Rokeya Sakhawat Hossain, Charlotte Perkins Gilman)
2 Odojevski, fantasti edellä aikaansa (Vladimir Odojevski)
3 Matka kiteessä (George Sand)
4 Tulevaisuuden kuvittaja (Albert Robida)
5 Kun tieteiskirjallisuus Kiinaan tuli
6 Nobelistin tieteen valot ja varjot (Santiago Ramón y Cajal)
7 Pohjola uhattuna - varhaisia skandinaavisia sotakuvitelmia vuoteen 1914
8 Politiikkaa ja kuolemansäteitä (suomalainen Otto Edwin Josef Christianson)
9 Ennen niskalaukausta (puolalainen Bruno Jasieński)
10 Gulliverin uudet retket (unkarilainen Frigyas Karinthy)
11 Kirjarovioiden kajo - natsiajan saksalaista tieteiskirjallisuutta
12 Pyramidien varjosta (arabiankielinen, pääasiassa egyptiläinen tieteiskirjallisuus)
13 Jälkeen diasporan - israelilainen tieteiskirjallisuus

Koposen muita kirjoja: 

Jäinen vaeltaja: sata vuotta suomalaista tieteiskirjallisuutta, 1986
Mielikuvituksen mestarit: 13 unohdettua fantastia, 2000
Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta, 2011
Maailman SF käännöksinä: bibliografia, 2012
Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa: bibliografia 1803-2013, 2014

Helmet-haaste 2020: Tulevaisuudesta kertova kirja.

Korjaus 11.5.21, edit 12.5.21.

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?) (rauhannobelistit 1911)

 

Vuoden 1911 toinen rauhannobelisti, itävaltaunkarilainen pasifisti, kirjakauppias ja journalisti Alfred Hermann Fried (1864-1921) oli mm. mukana perustamassa Saksan rauhanliikettä. (Ajattelin ensin, että hänen nimensä tarkoittaa saksaksi "rauhaa", mutta se kirjoitetaankin 'Friede'.) Wikipedian mukaan "häntä voidaan syystä pitää eräänä nykyaikaisen rauhan ylläpitämisen järjestelmän perustajana", koska hänen ajatuksiensa voidaan katsoa olevan esim. YK:n perustamisen taustalla. Hän edisti myös esperantoa kansainvälisenä kielenä. Ikävä kyllä hänen unelmansa kestävästä rauhasta ei toteutunut, vaan hän joutui näkemään ensimmäisen maailmansodan, josta hän kirjoitti Mein Kriegs-Tagebuch -teokset, yhden "päiväkirjan" jokaiselta sotavuodelta.

Hän oli siis varmasti ansainnut palkintonsa. Tämä kirja oli kuitenkin - toisin kuin rauhannobelistien kirjat tähän mennessä - hieman tylsää luettavaa, ehkä senkin takia, että siinä keskityttiin paljon sovinto-oikeuteen ja Haagin konferensseihin, jotka olivat minulle hyvin tuttuja jo aiemmista kirjoista. Vaikka sovinto-oikeus kiinnostaa minua ajatuksena, siihen liittyneet silloiset konkreettiset toimet eivät ole nykyään kuitenkaan kovin mielenkiintoisia. Vähäiseen kiinnostavuuteen vaikutti myös teoksen kirjoitustyyli: se oli suurelta osalta aika luettelomaista kuvausta tapahtumista, tehdyistä sopimuksista ja henkilöistä, ja vaikka tunnistin monet kirjassa mainituista henkilöistä muista kirjoista, heidän persoonaansa ja toimintaansa ei kuvattu tarkemmin ja syvemmin, eikä kirjassa mainittuja tapahtumia myöskään taustoitettu enemmän, jolloin teksti olisi tuntunut elävämmältä. Myös melko vanhahtava käännös hankaloitti lukemista. Mutta jos haluaa tietää enemmän Haagin rauhankonferenssien tapahtumista, sovinto-oikeudesta ja 1900-luvun alun rauhanliikkeessä vaikuttaneiden ihmisten nimistä, kirjassa on paljon tietoja näistä asioista.

Ensimmäinen luku, Rauhanliikkeen olemus ja päämäärät, oli kirjan kiinnostavin osa, koska siinä Fried puhuu yleisemmin rauhanliikkeen ajatuksista ja tavoitteista ja puolustautuu sitä syytöstä vastaan, että rauhan puolustajat olisivat pää pilvissä kulkevia haihattelijoita. Hänen mukaansa sodat ovat historian kuluessa tulleet koko ajan harvinaisemmiksi. Rauhanliike ei väitä, että sen onnistuisi poistaa kaikki sodat ikuisiksi ajoiksi kaikkialta maailmasta, mutta se pystyy kuitenkin vähentämään niitä koko ajan enemmän (s. 6). Rauhanliike ei myöskään tavoittele rauhan aikaansaamista pelkästään aseistariisunnalla ja kaikkien riitojen ratkaisemisella sovinto-oikeuden avulla, vaikka nämä tärkeitä ovatkin, koska aseet ja kiistat ovat oireita, eivät syitä - lopullinen tavoite on kansainvälisessä yhteistyössä. Koko paha, joka aikaamme painostaa, on sanalla sanoen siinä, että puuttuu tämän ajan tarvetta vastaava kansainvälinen järjestö. Kun tämä valtioiden kansainvälisissä suhteissa vallitseva epäjärjestys poistetaan ja kansainvälinen järjestö muodostetaan, niin aseidenriisuminen ja täydellinen sovinto-oikeuslaitos seuraavat itsestään. (9)

Tällainen järjestö ei vähennä valtioiden itsemääräämisoikeutta: Missään tapauksessa ei suurten sivistysvaltioiden järjestyessä tule kysymykseen, että ne luopuvat itsenäisyydestään. Ne pikemmin siten vain lisäävät itsenäisyyttään, jota nykyään ainakin periaatteessa vielä vallitseva kansainvälinen anarkia eli laittomuus niin suuresti rajoittaa. Järjestö saa joka valtiolle ominaisen voiman vasta oikein kehittymään, sillä valtiot tulevat korkeintaan luopumalla muutamien oikeuksien käyttämisestä ottamaan vastikkeeksi toisten valtioiden puolelta velvoituksia, jotka panevat niiden oman voiman vasta oikein arvokkaana esiintymään. (10-11) 

Kaikki valtiot ovat joka tapauksessa jollain tavalla riippuvaisia toisistaan, oli niiden välillä sopimuksia tai ei: Opinkappale valtion rajoittamattomasta yliherruudesta on nyt kerran vain opinkappale. Ei mikään valtio ole nykyään olemukseltaan niin monimutkaisen maailmantalouden vallitessa täysin riippumaton. Olosuhteiden painostuksesta tarvitsevat kaikki valtiot toisiaan ja ovat toiminnassaan jossakin määrin rajoitettuja. (11)

Eli myös muista rauhannobelistien teoksista tuttuja ja aika nykyaikaisen kuuloisia ajatuksia, ja nykyäänhän ollaan - ehkä osaltaan Friedin työn ansiosta - päästy monipuolisiin ja vaikutusvaltaisiin kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin (vaikka niiden toiminnassa onkin tietysti aina parantamisen varaa). Huonoista asioista Friedin kuvaama valtioiden välinen asevarustelukierre ja siihen käytetyt miljardit kuulostivat myös hyvin tutuilta. Joissain kohdissa Haagin konferenssin tavoitteet tuntuivat nykyistä käytäntöä inhimillisemmiltä, esim. kielto heittämästä kuulia ja räjähdysaineita ilmapalloista (46).

Kirjan lopussa on 39 sivun pituinen pienellä fontilla kirjoitettu kronologinen luettelo rauhanliikkeen edistysaskelista (vuodesta 1095 alkaen!) ja rauhanpyrkimyksiin vaikuttaneista tapahtumista. Tämä luettelo osoittaa selvästi, miten joistakuista rauhanvaateista on kauvan taisteltu ja miten moninaiset menestymättömyydet ja tappiot eivät ole aatteen esitaistelijoita herpaisseet, kunnes he ovat erikoiset tarkoitusperänsä saavuttaneet taikka miten he yhä vielä sitkeästi taistelevat muutamista vaateista. Moni, joka on tähän saakka pitänyt rauhanliikettä muutamain maailmasta kääntyneiden haaveilijain onnettomana aatteena, voi tästä luettelosta vasta nähdä, kuinka vanha rauhanaate jo on, kuinka paljon maailma on sitä tähän saakka omakseen hyväksynyt ja kuinka se on ajan kuluessa edistynyt. (138-139)

Fried perusti pasifistisen Die Waffen nieder! -lehden, jota Bertha von Suttner julkaisi, ja hän mainitsee kirjassa monia rauhanliikkeessä toimineita naisia. Kirjan on kääntänyt toisenkin rauhannobelistin, Klas Pontus Arnoldsonin, kirjan suomentanut salaperäinen Aatto M., joka on myös lisännyt kirjaan joitakin uusia tietoja.

Välistä jääneet palkitut (näistä löytyi vain yksi kirja, sekin ranskaksi):

1909
Auguste Beernaert, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa

1910
Kansainvälinen rauhantoimisto, Sveitsi - eri rauhanjärjestöjen yhteiselin

1911
Tobias Michael Carel Asser, Alankomaat - Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen ja Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin alullepanija

Edit 4.5.21, 10.5.21.

Alfred H. Fried: Nykyaikainen rauhanliike, 1907(?). Ei alkuteoksen nimeä ja julkaisuvuotta (luultavasti 1907). Kustantaja: Osuuskunta Väinämöinen Tampere. Asianomaisella luvalla saksasta suomentanut Aatto M. 180 sivua.

Rauhannobelistit: kooste ensimmäisen vuosikymmenen Nobelin rauhanpalkinnon saajista

Nobelin rauhanpalkinto on mielestäni yksi tärkeimmistä Nobel-palkinnoista, ellei jopa tärkein, koska siinä ei ole kyse vain tiedosta (joka toki on tärkeää ja tarpeellista) vaan myös esimerkiksi asenteiden muutoksesta, toisin ja paremmalla tavalla ajattelusta, oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja yhteistyöstä. Kirjallisuusnobelistitkin ajattelevat usein epäsovinnaisesti ja puolustavat humaaneja arvoja, mutta rauhannobelistit lisäävät tähän vielä konkreettisen toiminnan asioiden hyväksi.

Rauhanpalkintoja on jaettu vuodesta 1901 alkaen. Luettuani muutamia kiehtovia uudemmista rauhannobelisteista kertovia kirjoja päätin noin vuosi sitten, sopivasti blogini aloittamisen aikaan, alkaa järjestelmällisesti lukea rauhannobelistien kirjoittamia tai heihin liittyviä kirjoja palkinnon ensimmäisestä vuodesta alkaen.

Tämä osoittautui hyväksi päätökseksi: rauhannobelisteihin tutustuminen on auttanut minua löytämään sellaisia kirjoja ja kirjailijoita, joita en olisi muuten koskaan tullut lukeneeksi, ja se on antanut minulle uuden, mielenkiintoisen näkökulman 1800-luvun ja 1900-luvun historiaan - näistä asioista ei historiankirjoissa yleensä paljon puhuta. Se on myös tutustuttanut minut sellaisiin vaikuttajiin ja hienoihin ihmisiin, joita ei nykyään juuri tunneta, ja antanut rohkaisevan ja innostavan käsityksen siitä, että väkivallalle ja vihamielisyyksille on aina ollut aktiivisia vastavoimia, ja että niille pitäisi antaa enemmän huomiota ja resursseja. Lisäbonuksena on ollut se, että 1800-luku on alkanut vaikuttaa aiempaa mielenkiintoisemmalta, vaikka tähän ovat kyllä vaikuttaneet muutkin viime aikoina lukemani kirjat.

Tämä oma haasteeni on edennyt suhteellisen hitaasti, koska muitakin kiinnostavia (ja ehkä helpompia) kirjoja on niin paljon, mutta odotan aina jännityksellä sitä, mitä seuraava nobelisti tuo tullessaan. Haaste on ollut myös kirjallisesti palkitseva: jotkut (vaikkeivät toki kaikki) rauhannobelistien kirjoista ovat olleet yllättävänkin hyviä lukukokemuksia. Monet tähän asti lukemani kirjat ovat olleet myös melkoisen ohuita, joten vaikka jotkut teokset olisivat olleet tylsempiäkin, se ei ole haitannut. Parhaita lukemistani rauhannobelistien teoksista ovat olleet Bertha von Suttnerin romaani Aseet pois!, Frédéric Passyn puhe Rauhanutopia ja Fredrik Bajerin taloustieteelliset allegoriat. Myös Henri Dunantin elämäkerta oli ihan mielenkiintoinen.

Ajattelin tehdä aina yhden vuosikymmenen rauhannobelistien lukemisen jälkeen koosteen kyseisen vuosikymmenen yleisistä linjoista ja palkinnon saajista (jos energiaa riittää). Monista alkuvaiheen nobelisteista en ole löytänyt yhtään kirjaa, jonka pystyisin lukemaan (vaikka ruotsi sujuukin, vedän rajan 1800-luvulla julkaistuihin ranskankielisiin kirjoihin) tai edes yleensä mitään kirjastoista löytyvää teosta, joten heistä tiedän vain nimen ja Wikipedian joskus hyvin niukoista artikkeleista silmäillyt tiedot. Netistä olisi varmasti löytynyt enemmän tietoja myös näistä nobelisteista, mutta koska pidän kirjoista ja tämä on kirjablogi, olen tutustunut lähemmin ja kirjoittanut bloggauksen vain niistä nobelisteista, joihin liittyvän kirjan olen lukenut. Myös monet minulle tuntemattomiksi jääneet rauhannobelistit on kuitenkin mainittu usein muiden nobelistien tietoteoksissa, eli he ovat olleet aikanaan aktiivisia ja tunnettuja rauhan puolesta työskenteleviä ihmisiä.

Ensimmäinen vuosikymmen oli järjestöjen ja kansainvälisyyden vuosikymmen: monet palkituista olivat perustaneet rauhan ja kansainvälisen yhteistyön hyväksi toimivia järjestöjä tai toimineet niiden johtotehtävissä. Tässä näkyy se, että kansainvälinen yhteistyö alkoi mm. maiden välisen kaupan lisääntyessä olla yhä aktiivisempaa, ja tehtiin yhä enemmän eri maiden välisiä sopimuksia. Ensimmäisen vuoden toisen palkitun, Henri Dunantin, perustama Punainen Risti on tietysti tunnetuimpia varhaisista järjestöistä (Dunantin aloitteesta saatiin aikaan myös Geneven sopimus), mutta muutkin rauhannobelistien järjestöt toimivat myös nykyään, ehkä hyvinkin aktiivisesti, ja saattoivat perustamisaikanaan aukoa aivan uusia uria. Esimerkiksi nykyään suhteellisen tuntematon Parlamenttienvälinen liitto, johon liittyy kokonaista neljä ensimmäisen vuosikymmenen palkituista, oli aikanaan varmaan aivan uudenlainen kansainvälinen yhteistyöjärjestö ja näin esimerkiksi YK:n ja EU:n henkinen edeltäjä. Muita ensimmäisellä vuosikymmenellä palkittuja järjestöjä (eli yhtä lukuun ottamatta niiden perustajia tai edustajia) olivat Kansainvälinen Rauhantoimisto (IPB tai BIPP), Kansainvälisen oikeuden instituutti, Pysyvä välitystuomioistuin ja Svenska freds- och skiljedomsförening.

Toinen suuri rauhaan liittyvä teema 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä oli kansainvälinen sovinto-oikeus (nykyiseltä nimeltään välitystuomioistuin), joka liittyy kiinteästi kansainväliseen yhteistyöhön ja kansainvälisiin järjestöihin. Sovinto-oikeudesta puhutaan todella paljon rauhannobelistien tietoteoksissa ja ajatukseen siitä viitataan myös Bertha von Suttnerin romaanissa. Sen ideana on siis se, että maat antaisivat kiistakysymyksensä puolueettoman välittäjän tai tuomioistuimen ratkaistavaksi (mieluiten niin, että olisivat sopineet sovittelusta jo kauan ennen kiistojen syntymistä) ja tyytyisivät tämän päätökseen, jolloin vältettäisiin sodat ja verenvuodatus. Tällaisia sovitteluja oli tehty 1910-luvun lopulle tultaessa reilun sadan vuoden aikana laskutavasta riippuen 150-250 kappaletta, niiden määrä oli lisääntynyt vuosikymmenestä toiseen, ja jotkin niistä olivat ratkaisseet todella isoja riitoja, jotka olisivat hyvinkin saattaneet kärjistyä aseellisiksi yhteenotoiksi ja jopa sodiksi. Tällainen vahva välitystuomioistuin tuntuisi nykyäänkin hyvältä idealta (Pysyvä välitystuomioistuin on kyllä olemassa, mutta sillä ei tunnu nykyään olevan kovin suurta painoarvoa).

Sovinto-oikeuteen liittyvät läheisesti myös Haagin konferenssit (1899 ja 1907, tarkoitus oli järjestää konferensseja säännöllisin väliajoin noin kahdeksan vuoden välein). Rauhannobelistit pitivät niitä isoina ja tärkeinä edistysaskeleina ja niistä puhuttiin tietoteoksissa paljon, koska ehkä ensimmäistä kertaa historiassa hyvin monien länsimaisten valtioiden edustajat kokoontuivat keskustelemaan rauhankysymyksistä, yhteistyöstä ja kansainvälisestä sovittelusta, ja niiden tuloksena saatiin aikaan myös kansainvälisiä sopimuksia.

Hätkähdyttävän nykyaikaiselta näissä yli sadan vuoden takaisissa teoksissa tuntuu kysymys kilpavarustelusta ja aseistariisunnasta. Myös silloin pidettiin yllä kauhun tasapainoa, eri maat hankkivat uusia, nopeasti vanhentuvia aseita pystyäkseen puolustautumaan muita maita vastaan ja laittoivat asevarusteluun valtavia summia, vaikka aseet ja summat olivatkin tietysti aivan toisia kuin nykyään (nykylinkki: Maailman sotilasmenot kasvoivat viime vuonna koronapandemiasta huolimatta). Joissakin teoksissa puhuttiinkin "aseellisesta rauhasta", josta pitäisi edetä todelliseen rauhaan, ja vaadittiin varustelukulujen vähentämistä ja aseistariisuntaa (toinen nykylinkki: Ydinaseet kieltävä sopimus astui tänään voimaan). Sotilasmenoihin nykyään käytettävät summat, tai edes puolet niistä, kannattaisikin käyttää rauhantyöhön ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja sen seurausten lieventämiseen, mikä lisäisi turvallisuutta ihan toisella tavalla kuin aseet.

Se, mistä lukemieni nobelistien kirjoissa ei puhuttu, oli imperialismi (huonona asiana), valtioiden sisäiset ongelmat ja rasismi. Länsimaiden valloitukset tunnuttiin hyväksyvän normaaliin elämään kuuluvina, eikä niistä yleensä puhuttu mitään. Joissakin kirjoissa puhuttiin eurosentrisesti "sivistyneiden" valtioiden yhteistyöstä, ja Theodore Rooseveltin kirjassa jopa puolustettiin Yhdysvaltain imperialismia. Fredrik Bajeria lukuun ottamatta myös esimerkiksi työväen huonosta asemasta ja sääntelemättömän kapitalismin ongelmista puhuttiin hyvin vähän. Toisaalta tuo Bajerin 1870-luvun teos käsitteli suurelta osalta juuri kapitalismin (ja kommunismin) huonoja puolia, ja Randal Cremerkin oli työläistaustainen ja ollut aktiivinen ammattiyhdistysliikkeessä, joten hänenkin teoksissaan tätä asiaa olisi saatettu käsitellä. Samoin myös Passyn puheessa kuvattiin jonkin verran sodan huonoja seurauksia köyhille samoin kuin koko muulle yhteiskunnalle. Nobelistien teoksissa ei myöskään puhuttu mitään siitä, ettei puolella aikuisväestöstä ollut äänioikeutta tai juuri muitakaan kansalaisoikeuksia. Tästä huolimatta naiset vaikuttavat olleen varsin aktiivisesti mukana rauhantyössä, mistä Bertha von Suttner on hyvä esimerkki, ja Passyn puheenkin oli julkaissut "Ruotsin naisten rauhanyhdistys".

Maantieteellisesti ensimmäisen vuosikymmenen rauhannobelistit sijoittuivat pääasiassa Pohjois-, Keski- ja Länsi-Eurooppaan: neljäntoista palkitun joukossa oli kolme sveitsiläistä, kolme ranskalaista, yksi englantilainen, ruotsalainen, tanskalainen ja Itävalta-Unkarin kansalainen sekä yksi belgialainen ihminen ja järjestö. Mukana oli kuitenkin myös tähän mennessä ainoa italialainen rauhanpalkinnon saaja, Ernesto Teodoro Moneta, sekä yhdysvaltalainen Theodore Roosevelt. Roosevelt (jonka kunniaksi on sanottava, että varsinaisen palkituksi tulemisen syyn lisäksi hän edisti myös noita Haagin konferensseja) oli mielestäni väärä valinta rauhannobelistiksi. Kaikki muut rauhannobelistit, joista tiedän enemmän, olivat kuitenkin minusta ansainneet palkintonsa.

Pelkkä ammatti kertoo ihmisestä melko vähän, mutta ammateiltaan ensimmäiset rauhannobelistit olivat puuseppiä (Cremer), ekonomisteja (Passy), liikemiehiä (Dunant), toimittajia (Ducommun, Moneta, Arnoldson), kirjailijoita (von Suttner, Arnoldson, Bajer), oikeustieteilijöitä tai juristeja (Renault, Beernaert, de Constant), diplomaatteja (de Constant) ja poliitikkoja (Passy, Gobat, Cremer, Roosevelt, Bajer, Arnoldson, Beernaert, de Constant). Palkittujen keskimääräinen ikä palkinnonsaamisvuonna oli 67 vuotta.

Ensimmäisten palkittujen joukossa oli myös nainen, Bertha von Suttner, joka tunsi Alfred Nobelin ja luultavasti vaikutti siihen, että Nobelin palkintojen joukkoon otettiin myös rauhanpalkinto. (Vaikkei palkintoperusteissa sitä mainitakaan, hän muuten teki muutakin kuin kirjoitti suositun ja vaikutusvaltaisen romaaninsa, eli perusti pasifistiorganisaation ja julkaisi kansainvälistä pasifistista julkaisua).

Tässä lista ensimmäisen vuosikymmenen palkituista ja palkintoperusteista (olen merkinnyt tähdellä ne, joista olen itse kirjoittanut; muiden linkki johtaa Wikipedian sivuille).

* Henri Dunant, 1901, Sveitsi - Punaisen Ristin perustaja ja Geneven sopimuksen alkuunpanijoita
* Frédéric Passy, 1901, Ranska - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Élie Ducommun, 1902, Sveitsi - asemastaan Kansainvälisen Rauhantoimiston ensimmäisenä kunniapääsihteerinä
Charles Albert Gobat, 1902, Sveitsi - Parlamenttienvälisen liiton ensimmäinen pääsihteeri
William Randal Cremer, 1903, Iso-Britannia - Parlamenttienvälisen liiton perustaja
Kansainvälisen oikeuden instituutti, 1904, Belgia - tavoitteestaan valtioiden välisenä sovitteluelimenä
* Bertha von Suttner, 1905, Itävalta-Unkari - kirjastaan Aseet pois! ja merkityksestään Nobelin rauhanpalkinnolle
* Theodore Roosevelt, 1906, Yhdysvallat - työstä Venäjän-Japanin välisen sodan lopettaneen Portsmouthin rauhansopimuksen aikaansaamiseksi
Ernesto Teodoro Moneta, 1907, Italia - avainhahmo italialaisessa rauhanliikkeessä
Louis Renault, 1907, Ranska - johtava kansainvälisen oikeuden lakimies ja Pysyvän välitystuomioistuimen jäsen
* Klas Pontus Arnoldson, 1908, Ruotsi - Svenska freds- och skiljedomsföreningenin perustaja
* Fredrik Bajer, 1908, Tanska - BIPP:n (eli Kansainvälisen Rauhantoimiston) kunniapuheenjohtaja
Auguste Beernaert, 1909, Belgia - edustanut kahdessa Haagin konferenssissa ja asemastaan Parlamenttienvälisessä liitossa
Paul Balluet d'Estournelles de Constant, 1909, Ranska - työstään edistää Ranskan diplomaattisuhteita Saksan ja Iso-Britannian kanssa sekä urastaan Pysyvässä välitystuomioistuimessa

Henri Dunant

Frédéric Passy

Élie Ducommun

 

Charles Albert Gobat

William Randal Cremer

Bertha von Suttner

Theodore Roosevelt

Ernesto Teodoro Moneta

Louis Renault

Klas Pontus Arnoldson

Fredrik Bajer

Auguste Beernaert

Paul Balluet d'Estournelles de Constant

Edit 29.4.21, 2.5.21, 12.5.21, 24.10.21 (lisätty keskimääräinen ikä).