Graeme Simsion: Vaimotesti (The Rosie Project, 2013)

Tässä vaihteeksi kevyt ja hauska kirja. Don Tillman on australialainen genetiikan apulaisprofessori, joka on päättänyt ratkaista hyvin vaikeaksi osoittautuneen vaimonhankkimisprobleeman itse laatimallaan pitkällä kyselylomakkeella, joka karsisi heti alkuun kaikki epäsopivat ehdokkaat. Don on jo 39-vuotias, ja huolimatta siitä, että hän on pitkä, älykäs, hyvätuloinen ja hyväkuntoinen (hän ajaa pyörällä joka paikkaan ja on harrastanut kamppailulajeja lapsesta saakka) sekä hyvä kokki, hän ei ole käynyt kovin monilla treffeillä, ja kaikki treffit ovat päättyneet epäonnistumiseen.

Lukijalle selviää jo romaanin ensimmäisiltä sivuilta, mistä tämä ongelma johtuu: Don aikatauluttaa elämänsä minuutin tarkkuudella, hänen on hyvin vaikea muuttaa täsmällisiä ja tarkasti määriteltyjä rutiinejaan, hänellä on naisystävälle suuret vaatimukset, joista hän ei halua joustaa, hän suhtautuu asioihin hyvin älyllisesti ja pitää tunteita mahdollisina suurten ongelmien aiheuttajina sekä tyhjänpäiväistä keskustelua ajanhukkana.

Hänen tielleen osuu baarimikko Rosie, jota Don auttaa löytämään biologisen isänsä. Isäprojekti vie Donin kuitenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa hän ei ole koskaan ollut, ja saa hänet viettämään aikaa Rosien kanssa, joka on vaimotestin mukaan täysin epäsopiva, mutta jota Don ei silti saa mielestään.

Rosie avasi taksin oven. ...
          "Don, voinko kysyä sinulta jotain?"
          "Yhden kysymyksen."
          "Olenko minä sinun mielestäsi viehättävä?"
          Gene sanoi minulle seuraavana aamuna, että olin vastannut väärin. Mutta hän ei ollut ollut taksissa totaalisen aistien ylikuormituksen täyteisen illan jälkeen maailman kauneimman naisen kanssa. Uskoin toimineeni hyvin. Havaitsin kompakysymyksen. Halusin Rosien pitävän minusta, ja muistin hänen kiihkeän lausuntonsa siitä, miten miehet kohtelevat naisia objekteina. Hän testasi minua nähdäkseen, pidinkö häntä objektina vai ihmisenä. Oikea vastaus oli tietysti jälkimmäinen.
         "En ole tullut ajatelleeksi asiaa", sanoin maailman kauneimmalle naiselle. (176)

Kirja on älykäs ja mielestäni hyvin huvittava. Simsion rakentaa Donista mainion ja lähes täysin johdonmukaisen luonnekuvan. Lukijana Donin sijoittaa johonkin autismin kirjolle - Don ei tosin itse anna itselleen mitään diagnoosia ja jopa väittää kirjan alussa, ettei hänellä ole ollut aikaisempaa tietoa autismin kirjon häiriöistä, mikä tuntuu todella epätodennäköiseltä. Don on kirjan minäkertoja, joten tapahtumat kokee hänen kannaltaan, mikä on virkistävää: lukija näkee jokapäiväiset tilanteet toisin kuin tavallisesti. Simsion onnistuu tekemään Donista sympaattisen, koska hän on kiltti ja ennakkoluuloton, yrittää omalla tavallaan tulla toimeen ihmisten kanssa ja on onnellinen hyväksynnästä. Donin mielestä Asperger ei ole vika, vaan etu: "Vika! Asperger ei ole kenenkään vika. Se on variantti. Se on potentiaalisesti erittäin merkittävä valtti. Aspergerin syndrooma yhdistetään organisaatiokykyyn, fokusointiin, innovatiiviseen ajatteluun sekä rationaaliseen puolueettomuuteen." (17)

Koska tämä on Donin kirja, Rosie jää kirjassa melkoisen pintapuoliseksi henkilöhahmoksi - hänestä selviää melkein vain se, että hän on räväkkä, epäsovinnainen, feministi, eksyksissä ja jonkin verran aggressiivinen - ja kuten Don itsekin ajattelee (muttei sano ääneen), Rosien odottaisi vuosikausien opintojen perusteella pystyvän analysoimaan tilannettaan paremmin kuin vain yhdellä lauseella.

Don suhtautuu vaikeuksiinsa analyyttisesti eikä pidä itseään huonompana ihmisenä niiden takia, mutta tiedostaa ne eikä elämä ole ollut hänelle aina helppoa. Pidin kirjaa ensin vain sarjana hauskoja sattumuksia, mutta siinä myös ajoittaisia koskettavia välähdyksiä Donin elämänhistoriaan, täsmällisesti analysoituihin tunteisiin ja siihen miten hän kokee sen, ettei useinkaan pysty toimimaan sosiaalisesti hyväksyttävästi tai normaalisti, vaikka yrittäisikin. Don kehittyy kirjan kuluessa: lopussa hän suhtautuu kokemustensa takia ymmärtäväisemmin ja myötätuntoisemmin erääseen opiskelijaansa ja ehkä yleensäkin ihmisiin.

Don: "Jos löydän partnerin, mikä tuntuu enenevässä määrin epätodennäköiseltä, en itse haluaisi seksisuhdetta jonkun toisen kanssa. En ole kuitenkaan kovin hyvä ymmärtämään toisten ihmisten haluja."
          "Kerro minulle jotain, mitä en tiedä", Rosie sanoi jostakin oudosta syystä.
          Kaivelin ripeästi mielestäni jotain kiinnostavaa faktaa. "Ahh... kuhnurimehiläisten ja ampiaishämähäkkien kivekset räjähtävät seksin aikana."
          Oli ärsyttävää, että ensimmäinen mieleeni juolahtanut asia liittyi seksiin. ... Rosie oli kenties tehnyt freudilaisen tulkinnan. Mutta hän vain katsoi minua ja pudisti päätään. Sitten hän nauroi. (198)

Kirja sai minut pohtimaan Helmet-haasteen kohtaa 31, "kirjassa on vammainen henkilö", koska löysin vuoden aikana lukemistani kirjoista tähän kohtaan vain pari osumaa, joissa niissäkin vammaiset olivat kirjassa hyvin pienessä roolissa - vammaisia ei ole kirjoissa kovin paljon. Autismi ei ole vamma, mutta se kuitenkin rajoittaa Donin elämää melkoisesti: hän ei esimerkiksi usko koskaan löytävänsä vaimoa tai hankkivansa lapsia. Minulla on jonkin verran paremmat sosiaaliset taidot kuin Donilla (sekä huonompi oppimiskyky, ja toisin kuin hän, inhoan tarkkoja aikatauluja ja rutiineja), mutta olen usein ajatellut, että minussa on joitakin autismin kirjon piirteitä. Jotkin Donin reagointitavat tuntuivat mielestäni täysin loogisilta ja ymmärrettäviltä, ja oli hauska löytää tuntemuksilleen kosketuspintaa tästä kirjasta.

Vammaisuus on hyvin yleistä. Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan yli miljardilla ihmisellä on jokin vamma. Se voi liittyä esimerkiksi kuuloon, näköön, oppimiseen, ajatteluun, liikkumiseen tai vuorovaikutukseen (WWF-lehti 3/2024, s. 13). Erilaista vammaisuutta - tai kuten tässä kirjassa, epätavallisia tapoja suhtautua asioihin - pitäisi näkyä enemmän kirjoissa, ja ihan jokapäiväisenä asiana, jotta myös eri tavalla vammaiset voisivat löytää samaistumiskohteita kirjoista. Joissakin lastenkirjoissa tällaista jo on: esimerkiksi Essi Raekosken kirjassa Kuminakujan Julle ja Kauri hiipparijahdissa ja Saija Viitalan kirjassa Aamu ja salaperäinen seteli päähenkilö on pyörätuolissa. Ja en tiedä, ehkä muissakin uudemmissa kirjoissa on enemmän vammaisia henkilöitä?

Kirjaan on kaksi jatko-osaa, Vauvatesti ja Isätesti, sanoi hän ja myhäili tyytyväisenä. Tässä englanninkielinen Youtube-video, jossa kerrotaan naisten ja tyttöjen autismista. Se ei ole aina samanlaista kuin pojilla ja miehillä, joten se voi jäädä pitkäksi aikaa tunnistamatta.

Muita kirjoituksia Vaimotestistä: Sivutiellä, Annelin kirjoissa, Kirjavinkit, Sivuhenkilö, Lily, Kirsin Book Club, Kirjahamsterin lukuvinkit...

Edit 6.1.25 (lisätty WWF-lehden tieto ja vähän muuta).

Graeme Simsion: Vaimotesti, 2013 (The Rosie Project, 2013). Seven (Otava). Suomennos: Inka Parpola. 333 sivua.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938)

Kirpparilöytö. Bastian Schmid (1870-1944) oli saksalainen opettaja ja eläinten käyttäytymisen tutkija, joka kirjoitti monta kirjaa eläimistä. Tässä kirjassa hän kuvaa tutkijan silmin useita Münchenin lähistöllä sijaitsevassa kodissaan asuneita erilajisia eläimiä, niin lemmikkikoiraansa Alia ja kotipihansa kanoja kuin myös poikasina saatuja villieläimiä, esimerkiksi Wolfi-sutta ja eksoottisimmista päästä mölyapina Guapoa.

Schmid kertoo laulavasta Caro-ketusta, joka oppi sattumalta Schmidin kanssa lepäillessään häntä matkimalla hyräilemään, ainoana hänen 12 ketustaan. Jos Caro teki virheitä, se harjoitteli itsekseen, kunnes sävelkulku meni oikein. Vieraiden läsnäollessa Caro teki helposti virheitä, koska tunsi luontaista epäluuloa näitä kohtaan. Hyvä esimerkki siitä, että eläimen pitää saada tuntea olonsa turvalliseksi ja hyväksi, jotta sen käyttäytyminen ja erilaiset kyvyt voivat tulla vapaasti esiin! (s. 98-99)

Schmid ei pelkästään tarkkaillut eläinten käytöstä, vaan teki joskus niiden käyttäytymisestä myös systemaattisia testejä. Hän esimerkiksi kokeili, miten koirat löytävät takaisin kotiin, kun ne on viety tuntemattomalle seudulle. Hän huomasi että ensimmäiselläkin kerralla, vaikka koira ei tiennyt yhtään, missä on tai miten sinne on päädytty, se löysi kotiinsa. Hän teki kokeita eri hoidokkiensa älykkyydellä, ja huomasi, että näätä(!) pärjäsi hyvää hajuaistia vaativassa älykkyystestissä oikein hyvin. Mikään eläin ei ollut hänelle liian vaatimaton tai tavallinen, vaan kanoistakin hän löysi kiinnostavaa havainnoitavaa.

Eläimistä ja niiden käyttäytymisestä kiinnostuneelle kirja oli mukavaa luettavaa. Se oli tempoltaan rauhallista, muttei kuitenkaan tylsää tekstiä. Ainoastaan haukkojen ja koirien näkökykyä käsittelevistä kokeista kertovat luvut olivat mielestäni yksitoikkoisia, muuten kirja oli leppoisaa luettavaa.

Parasta kirjassa oli kuitenkin Schmidin asenne. Kuten itävaltalainen eläintutkija Konrad Lorenzkin hän arvosti eläimiä. Hän näki eläimet yksilöinä ja myös persoonallisuuksina, lähestyi niitä ystävinä ja piti niitä tärkeinä itsessään, ei vain mekaanisina, vaistojen rajoittamina tutkimuskohteina. Hän käyttää itse asiassa usein sanaa "sielu" tai "henki" (själ, alkukielessä kaiketi sana die Seele) puhuessaan eläimistä, ja vaikka sanalla on tässä varmaan eri merkitys kuin sen nykyinen päämerkitys, Schmidin asenne poikkeaa kuitenkin paljon 1900-luvulla pitkän aikaa (ainakin anglosaksisessa maailmassa) yleisestä behavioristisesta käsityksestä eläimistä ärsyke-reaktioautomaatteina (onneksi tämä on nyt muuttunut!). Eläimen todellinen kohtaaminen vaatii Schmidin mukaan sitä, että sitä tarkkailee avoimesti ja kauan aikaa sellaisena kuin se on, ja siltikin se jää jollakin tavalla tuntemattomaksi.

Alla mina djur, även de, som inte berört här, äro själsliga typer, och bli i hög grad, liksom djuren över huvud taget, omöjliga för oss att genomskåda. Djuret är Det Främmande. Ju längre bort ifrån oss det står i fysiskt hänseende, desto obestämdare blir dess själsliv och desto obegripligare måste det tyckas oss.
        De finns myriader av små själar i djurriket, var och en med sitt bestämda vara, var och en en värld för sig och dock stående i samband med andra själar i omgivningen. Ligger det inte något storslaget över denna så främmande värld? Tyvärr har sinne och vördnad för den gått förlorade för många av oss, och vi veta knappast ens mera, vad vishet är i sin ursprungligaste och högsta mening. (160)

Suomennos: Kaikki eläimeni, myös ne, joita ei ole tässä käsitelty, ovat henkisiä tyyppejä, ja meidän on suuressa määrin mahdotonta nähdä niiden läpi, kuten yleensäkin eläinten läpi. Eläin on Tuntematon. Mitä kauempana meistä se fyysisesti on, sitä vaikeammaksi määritellä tulee sen henkinen elämä ja sitä käsittämättömämmältä sen täytyy meistä tuntea.
        Eläinkunnassa on lukemattomia pieniä sieluja, joista jokaisella on oma tietty olemuksensa, jokainen on maailma itsessään ja kuitenkin yhteydessä muihin ympäristön sieluihin. Eikö tässä näin vieraassa maailmassa olekin jotain suurenmoista? Valitettavasti monet meistä ovat menettäneet ymmärryksen siitä ja kunnioituksen sitä kohtaan, ja tuskin enää tiedämme, mitä viisaus alkuperäisimmässä ja korkeimmassa merkityksessään on.

Kirjassa on näin vanhaksi teokseksi paljon kuvia, yhteensä 56, jotka kaikki liittyvät tekstin eläinpersooniin ja niiden käytökseen. Sen lukemista haittasivat jonkin verran ruotsin vanhat verbimuodot ja vanha taivutussysteemi, joihin en tottunut kunnolla koko kirjan aikana, enkä aina ymmärtänyt tekstiä täydellisesti. Täytyy myös kehua erikseen kirjan paperia - se on ihanan tuntuista, paksua ja ylellistä. Schmidin teoksia ei näy käännetyn suomeksi.

Näin rentoutuneessa tilassa voi alkaa vaikka hyräillä. Ihmiselle asento ei ole välttämättä kovin mukava.

Bastian Schmid: Mitt umgänge med djur (Begegnung mit Tieren, 1938). Företal av prof. Bertil Hanström. Ruotsinnos: Erik Dahl och Estrid Svensson. 161 sivua.

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, 1948 (rauhannobelistit 1945)

 

Tilasin kaukolainana nimen perusteella vuoden 1945 rauhannobelistin, yhdysvaltalaisen lakimiehen, poliitikon ja pitkäaikaisen ulkoministerin, demokraatti Cordell Hullin (1871-1955), muistelmat. Sain yhden kirjan sijaan kaksi tiiliskiveä. Kirjoissa on yhteensä 1742 sivua, joista noin 1600 sivua käsittelee Hullin kahdentoista vuoden pituista ulkoministerikautta sekä näihin sisältyen noin 1100 sivua toisen maailmansodan aikaisia vuosia (1939-1945), Yhdysvaltain roolia maailmanpolitiikassa ja Cordell Hullin toimintaa näinä vuosina. En lukenut kirjoja. En edes Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen liittyvää jaksoa kirjan lopussa, vaikka se liittyykin läheisesti rauhanasiaan - kaikki kunnia rauhannobelistille, mutta en vain jaksanut lukea kirjan yksityiskohtaista, toimintapainotteista, kuivakkaa, faktapitoista kuvausta poliittisista tapahtumista, keskusteluista ja päätöksistä.

Tutustuin kirjoihin kuitenkin jonkin verran: luin niistä ensimmäiset noin 60 sivua eli siihen asti, kun Hull oli lähes nelikymppinen kongressin jäsen, sekä kirjan viimeisen luvun What of the Future?. Hull eli lapsuutensa ja nuoruutensa Tennesseen takamailla viisilapsisessa aluksi varsin köyhässä perheessä, jonka elanto tuli maanviljelyksestä ja tukkien rahtauksesta ja myynnistä. Koti sijaitsi etelä- ja pohjoisvaltioiden rajalla, ja Yhdysvaltain raa'an sisällissodan (1861-1865) jäljet näkyivät ja muistot elivät edelleen alueella.

Siinä vaiheessa kun perheen pojat tarvitsivat paikkakunnan koulua pidemmälle menevää koulutusta, isällä oli enemmän rahaa ja hän myös piti poikiensa koulutusta tärkeänä (tyttäriä perheessä ei ollut). Hull lähti kotoa jo teini-ikäisenä koko ajan isommille paikkakunnille opiskelemaan, aluksi kahden vanhemman veljensä kanssa. Hänen koulunsa ja opettajansa vaikuttavat olleen yllättävän hyviä, ja hänestä tulikin lakimies jo 19-vuotiaana, alle vuoden opiskelun jälkeen, Tennesseen Cumberland Law Schoolista, joka oli monien aikaisempien ja myöhempien kongressin jäsenten ja senaattorien arvostettu opinahjo (s. 26-27). Hän meni jo alle 21-vuotiaana mukaan politiikkaan (tuohon aikaan täysi-ikäisyyden raja oli 21 vuotta) ja hänet valittiin osavaltion lakia säätävään elimeen (State Legislature, s. 27).

Kun Espanjan-Yhdysvaltain sota alkoi vuonna 1898, hän kokosi tennesseeläisistä vapaaehtoisista joukkueen ja matkusti sen kapteenina (captain) Kuubaan, muttei osallistunut taisteluihin vaan järjesti alueella hallinnollisia asioita.

31-vuotiaana Hullista tuli töistään luopuvan tuomarin pyynnöstä Tennesseen osavaltiossa laajalla alueella kiertävä tuomari, jonka vastuulla oli kaikki avioliitoista, avioeroista ja siviilitapauksista työtapaturmakorvauksiin ja ilmeisesti myös rikosoikeuteen. Hän teki hartiavoimin töitä purkaakseen rästissä olevat tapaukset ja perehtyäkseen hänelle uusiin lainkohtiin ja omista sanoistaan päätellen oli ankara mutta reilu tuomari (s. 38-41). Kuvaus erään avioerotapauksen ratkaisusta kuulosti varsinkin ajankohdan (1902?) huomioon ottaen oikeudenmukaiselta ja järkevältä, ja oli myös kiinnostavaa, ettei Hull tuominnut avioeron osapuolia vaan ymmärsi eron syyt:

An important divorce case came up for trial when I first went on the bench. The couple, who had five children, were excellent people but incompatible. I learned later that both husband and wife were very much afraid to have me try the suit. They said: "He's a bachelor and a comparatively young man, and is liable to do just anything in disposing of our children." When I came to decide the case, I directed that the children who had reached the age of some degree of discretion should be permitted to choose between going with their father or their mother, while those of tender age should be placed in charge of the mother. Both sides were entirely pleased. (41)

Vuonna 1906 Hull päätti ystäviensä pyynnöstä pyrkiä kongressiin ja tuli valituksi 35-vuotiaana (s. 42-44). Tästä alkoi hänen poliittinen uransa koko maan tasolla, joka jatkui lähes keskeytyksettä vuoteen 1944 asti kongressinjäsenenä, senaattorina ja lopulta ulkoministerinä. Ulkoministerinä hän toimi 12 vuotta, kauemmin kuin kukaan muu amerikkalainen, ja nykykirjoittaja Joseph Scott sanoo, että hänestä olisi saattanut tulla myös presidentti, jollei Franklin D. Roosevelt olisi päättänyt jatkaa presidenttinä.

Hull oli ilmeisesti hyvin tärkeä Yhdistyneiden Kansakuntien perustamisessa. Franklin D. Roosevelt sanoi häntä "Yhdistyneiden kansakuntien isäksi" (Scott), ja tästä toiminnasta hänelle myönnettiin myös Nobelin rauhanpalkinto. Hän itse pitää YK:n luomista yhteistyönä: The United Nations came into being after elaborate, painstaking study over a period of years by experts of many countries. ... Let us not, however, expect the United Nations to perform a miracle. Its Charter is a human instrument, not a perfect one. The organization requires time, patience, and a spirit of cooperation among nations if it is to function effectively. (1736) Hän ilmeisesti kannatti sekä rauhanturvajoukkojen perustamista että tietyssä määrin myös aseistariisuntaa (Scott, 1737).

Lukemieni osuuksien perusteella Hull oli rauhallinen, harkitsevainen, tunnollinen ja työteliäs ihminen, joka pyrki toimimaan näkemyksensä mukaan oikein, vaikka asia olisi ollut epäsuosittukin, kuten tuloveron ajaminen hänen kongressissa olonsa alkuaikoina (tätä pidettiin silloin poliittisena itsemurhana, s. 48). Hän ei kongressissa halunnut ajatella vain oman osavaltionsa etua, vaan myös sitä, että laeista olisi etua koko maalle (s. 46). Hän vaikutti ihmiseltä, joka ajatteli itsenäisesti ja piti päänsä vastustuksesta huolimatta, mutta suhtautui silti sovinnollisesti muihin ihmisiin ja maihin ja pyrki etsimään yhteisymmärrystä.

Englanninkielisestä Wikipediasta paljastui kuitenkin hyvin ikävä seikka: sen mukaan vuosina 1939-1940 Hull esti juutalaispakolaisia kuljettavan laivan pääsyn USA:han ja pakotti sen palaamaan Eurooppaan, kieltäytyi muutenkin auttamasta juutalaisia ja kielsi USA:n ulkomaiden lähetystöjä myöntämästä juutalaisille viisumeita. Tämä on käsittämätöntä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hänen vaimonsa Frances, jolle kirja on omistettu, oli juutalainen. Hän ei myöskään hyväksynyt kirjan kirjoitusaikana vähemmistöjen usein "vasemmistolaisten tai taantumuksellisten ääriainesten" yllyttämää "propagandaa", koska piti sitä haitallisena (s. 1738). Tästä asiasta Hull puhuu vain yhdessä kappaleessa kirjan lopussa eikä anna siitä yksityiskohtaisempia tietoja; ei kuulosta kuitenkaan vähemmistöjen kannalta kovin ymmärtäväiseltä. Hullista jäi minulle siis loppujen lopuksi jonkin verran ristiriitainen kuva. Pitää vain hyväksyä se, että vaikka jotkut ihmiset ovat voineet saada aikaan oikein hyviä asioita, he ovat silti saattaneet olla täysin väärässä joissakin asioissa.

Kirjassa puhutaan myös Suomesta, hakemiston mukaan aika monessakin kohdassa. Tässä vuoden 1939 tapahtumista, jolloin Neuvostoliitto pyrki laajentamaan aluettaan:

The same pressures [as in the Baltic states], however, did not work in the case of Finland. That doughty little nation gave every evidence of fighting rather than yielding. She accepted the same type of invitation that had been extended to the other Baltic states, to send her Foreign Minister to Moscow for discussions; but her acquiescence ended there. The proverbial sympathies of Americans for the "underdog" were with little Finland, and they appreciated Finland's unique determination to pay her debts to this country; but we hesitated to inject the United States into the dispute. I felt that in doing so we might very well aggravate rather than resolve it. And I did not wish to alienate Russia, feeling that at some future time she might veer away from her apparently close relationship to Germany.
          When Finnish Minister Hjalmar Procopé sought a promise from me on October 5 that we would say something to the Soviet Government in the event Russia made demands on Finland, I said to him that this would not be within the function of our Government, although we were always interested in the well-being of the people of Finland. (702)

Kirjan pienellä painettu hakemisto on 62 sivun pituinen; myös tästä huomaa, että kirjassa on paljon asiaa. Yhdysvaltain politiikasta, sotahistoriasta ja toisesta maailmansodasta kiinnostuneille tämä kirja saattaisi olla mielenkiintoista luettavaa. Minulle siis ei, vaikka loppuluvussa olikin monia hyviä ajatuksia. Tässä joitakin:

Major wars are generally followed by a widespread feeling of uneasiness, impatience, unrest, and suspicion. Our people and leaders and the peoples and leaders of other nations must be willing to overcome this feeling. They must examine with sympathy and patience the views of others. They must try to ascertain the true facts in any situation. They must avoid assuming adamant positions. They must refrain from exaggerating and overemphasizing their own claims and from appealing to prejudice. (1736) 

Democracy is not a static structure, like a cathedral or a skyscraper. Once erected, it cannot be expected to stand by itself from generation to generation. It is a living organism, and therefore must be cared for, guarded, nurtured, and guided. (1730)

 

 

 

Kirjan kannessa mainittu Cordell Hull Foundation for International Education näköjään sponsoroi ulkomaisia vieraiden kielten ja muidenkin aineiden opettajia, jotka haluavat työskennellä jonkin aikaa Yhdysvalloissa. Se toimii nykyäänkin.

 

Kirjan omistuskirjoitus: To Ambassador Seppala - May 1960 bring us a greater understanding of the ideals of Cordell Hull. Mario Bernandez(?)

 

 

Seuraavat nobelistit ovatkin jo muita kuin poliitikkoja, onneksi.

Edit 18.12.24 (pieni korjaus).

Cordell Hull: The Memoirs of Cordell Hull, in two volumes, 1948. The Macmillan Company, New York. Volume I: 916 sivua, Volume II: 826 tekstisivua (s. 917-1742) ja hakemisto (62 sivua).

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982

Olen lukenut aiemmin Kaari Utrion tietoteoksen Suomen naisen tie, mutta en hänen romaanejaan - luen vain harvoin historiallisia romaaneja, jotka ovat hänen erikoisalaansa. Olen kuitenkin jo kauan ajatellut, että pitäisi tutustua häneen myös romaanikirjailijana, joten tämä nykyaikaan (1980-luvun alkuun) sijoittuva romaani tuntui sopivalta.

Kirja alkaa hätkähdyttävästi: työmatkalta yöllä kotiin tullut, yönsä sohvalla viettänyt avovaimo Laura Talvisilta tarjoaa aamupalaa taas yhdelle miehensä Karin yhden yön heiloista, vaivautuneelle parikymppiselle. Jos mies haluaa naida tyttöjään omassa makuuhuoneessaan, hänen pitäisi ainakin hankkia sellainen sohva jossa vaimon olisi helppo nukkua. Myös Kari ilmestyy aamiaiselle eikä ole tilanteesta moksiskaan, haluaa Lauran vain lähettävän tehtävänsä täyttäneen tytön nopeasti pois. Kari Pirkkoinsuo on suuri, tunnustettu ja kaikkien tuntema taiteilija, häntä monta vuotta nuorempi Laura vaatimaton ja maanläheinen Leo-setänsä taidegallerian avustaja.

Kun Kari on kuusi vuotta aiemmin suvainnut kiinnittää huomionsa Laura-hissukkaan - joka sentään on yhden Suomen kuuluisimman taiteilijan, jo kuolleen Axel Strömbergin tyttärentytär - tämä on ollut heti täysin myyty ja muuttanut pian miehen luokse. Myös Lauran menestynyt, loistelias ja huikaisevan kaunis liikenaissisar Tuire (kirjan toinen keskeinen henkilö) on omalla tavallaan hyväksynyt heidän suhteensa ja ottanut tehtäväkseen muovata Laurasta edustavan taiteilijan vaimon, vaatettaa hänet oman yrityksensä Ruskatuotteen vaatteisiin ja koristaa hänet firman meikeillä.

Kirjassa puhutaan yhtenään naimisesta ja seksistä - ja nimenomaan naimisesta, ei rakastelusta. Kirjaan on ahdettu niin paljon erilaisia seksin muotoja - pettämistä, mekaanisia yhden yön juttuja, sadomasokismia, insestisiä haluja, raiskausyritys, pakkoseksiä uralla etenemisen vaatimuksena, lesboutta, välineellistä seksiä - että tämä alkoi tuntua jo itsetarkoitukselliselta ja sen takia vähän huvittavalta. Kirja alkoi nimensäkin takia vaikuttaa suomalaiselta versiolta niistä 1970- ja 1980-luvun amerikkalaisista bestsellereistä, jotka kertovat vaatimattomista oloista lähtöisin olevista rikkaista ja kauniista, mutta kuitenkin usein onnettomista naisista (Jacqueline Briskinin kirjoja lukeneet tietävät mistä puhun; monet hänen kirjansa kirjoitettiin kuitenkin tämän kirjan jälkeen). Sen henkilöiden elämissä on ongelmia vaikka kuinka: huonoja perhesuhteita, tyhjyyden tunnetta, tunnekylmyyttä, henkistä alistamista, kaksinaismoralismia, perheväkivaltaa (kirjassa on kaunistelematta kuvattu raju kohtaus, jossa uhri on vähällä kuolla), alkoholismia...

Kirjassa on monia kiinnostavasti hahmoteltuja sivuhenkilöitä, esimerkiksi itsestään taideteoksen tehnyt, elämänsä ohjat omiin käsiinsä ottanut kunnianhimoinen Ulrika Pietari. Yksi kirjan henkilöistä on komeetan lailla puoluehierarkiassa noussut ja suuria tulevaisuuden toiveita elättelevä, itserakas poliitikko Raimo. Utrio antaa kirjassa myös politiikasta hyvin raadollisen kuvan selkäänpuukottajien ja omaa etuaan etsivien opportunistien pelinä.

Kirja oli näin hyvä vastalääke sitä ajatusta vastaan, että ennen asiat olivat paremmin - tässä kirjassa todella monet asiat ovat huonosti henkilöiden luonteen tai käyttäytymisen takia ja siksi, että silloinen yhteiskunta ja ajatustavat mahdollistivat sen. (Kirja ei tosin mielestäni ole erityisen realistinen kuvaus suomalaiselämästä 40 vuotta sitten.) Kirjasta oli vaikea löytää sympaattisia henkilöhahmoja: kirjassa oli vain noin kaksi ja puoli tai kolme mukavaa henkilöä, jotka olivat miellyttäviä siksi, että he välittivät muistakin kuin itsestään ja yrittivät nähdä asiat myös muiden näkökulmasta ja auttaa muita. Muut kirjan henkilöt olivat lähes totaalisen itsekeskeisiä ja katsoivat asioita vain omalta kannaltaan. Minun oli myös vaikea ymmärtää Tuiren ongelmien alkusyitä ja hänen persoonaansa. Kirjan lopussa teokseen tulee kuitenkin enemmän inhimillisyyttä.

En pitänyt kirjan maailmasta enkä useinkaan henkilöistä, mutta henkilöt oli kuvattu elävästi ja mieleenjäävästi, teksti kulki hyvin eteenpäin ja kirjassa oli myös arkirealistisuuden ja todellisuuden tuntua. Utrio on taitava kirjailija. Kirjan kielessä ihmetytti kuitenkin se, että suomalainen kirjailija käyttää äidin veljestä koko kirjan ajan nimitystä 'setä', ei 'eno'. Miksi ihmeessä? On myös harmi, että kauniin kannen tekijän nimeä ei ole kerrottu - on ollut erikoinen, mutta toimiva ratkaisu jättää sisarusten kuva noin pieneksi.

Edit 13.12.24, 14.12.24.

Kaari Utrio: Ruusulaakso, 1982. Suuri Suomalainen Kirjakerho. Kannen tekijän nimeä ei kerrottu. 338 sivua.

Kooste 1930-luvun rauhannobelisteista

1930-luvun rauhannobelisteista lukeminen on ollut minulle todella hankalaa ja heidän kirjojensa läpikäymiseen on mennytkin yli kaksi vuotta. Vuosikymmenen lopussa alkanut toinen maailmansota oli sellainen inhimillisyyden ja terveen järven musta aukko, että se ja 1930-luvun väkivaltaiset tapahtumat löivät leimansa lukemiseeni ja tekivät siitä yhtä rauhannobelistia lukuun ottamatta synkän tuntuista ja vaikeaa, varsinkaan kun minua ei kansainvälinen politiikka kuitenkaan kovin paljon kiinnosta.

Suuri osa 1930-luvun palkituista työskenteli kansainvälisen yhteisymmärryksen hyväksi joko pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, kuten lähes kaikki aiempienkin vuosikymmenien palkitut. Amerikkalainen Nicholas Murray Butler toimi Yhdysvalloissa aktiivisesti Kansainliiton ja kansainvälisten sopimusten hyväksi (vaikkei hänen maansa ollutkaan Kansainliiton jäsen) ja oli hyvin innostunut 1920-luvulla aikaansaadusta Nobelilla palkitusta Kellogg-Briand-sopimuksesta, joka kielsi sodankäynnin politiikan välineenä. Brittiläinen sosialisti Arthur Henderson sai palkinnon toiminnastaan Kansainliitossa, samoin toinen englantilainen Robert Cecil. Henderson palkittiin myös aseistariisunnan edistämisestä.

1930-luvulla rauhanpalkinto myönnettiin ensimmäistä kertaa muualle kuin Eurooppaan tai Yhdysvaltoihin eli argentiinalaiselle Carlos Saavedra Lamasille, joka toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä rauhan aikaansaamiseksi ja oli myös esimerkiksi työskennellyt kansallisen ja kansainvälisen työlainsäädännön parissa. Vuoden 1922 Nobel-palkinnon saajan, vuonna 1930 kuolleen norjalaisen Fridtjof Nansenin työ jatkui Nansenin kansainvälisessä pakolaistoimistossa, joka palkittiin järjestönä Nansen-passista vuonna 1939.

Palkituissa oli mukana myös henkilöitä, joiden toiminnan painopiste oli muualla kuin kansainvälisissä sopimuksissa, vaikka heidänkin näköalansa toki ulottuivat omaa maata laajemmallekin. Aikanaan hyvin tunnettu ruotsalainen arkkipiispa Nathan Söderblom työskenteli kristillisten kirkkojen ekumenian hyväksi ja pyrki saamaan etenkin protestanttiset kristilliset kirkot puolustamaan rauhaa ja kansainvälistä yhteistyötä. Hän oli rauhannobelisteissa tietääkseni ensimmäinen kirkon edustaja. Vaikutusvaltainen saksalainen lehtimies Carl von Ossietzky toimi todella rohkeasti natseja vastaan Saksan sisällä ja vastusti ennen heitä myös muiden Saksan hallitusten epäoikeudenmukaisuuksia. Brittiläinen Norman Angell toimi vuosikymmeniä rauhan puolesta. Hän pyrki mielestäni kehittämään kansainvälisen yhteistyön teoriaa ja perustelemaan teoksessaan The Great Illusion (1909, uudistettu painos 1938) kansantajuisesti, miksi yhteistyö eri maiden välillä on taloudellisesti ja muiden järkisyiden takia nykymaailmassa aina parempi ratkaisu kuin sodat. Hänen lyhyttä kirjaansa pidetään nykyäänkin kansainvälisten suhteiden klassikkona.

Ainakin kaksi tämän vuosikymmenen rauhannobelistia alkoi puolustaa siirtomaiden oikeuksia ja vastustaa kolonialismia - Nicholas Murray Butler epäsuoremmin, Carl von Ossietzky hyvin suorapuheisesti.

Minulle läheisin ja kiinnostavin rauhannobelisti tällä vuosikymmenellä oli Jane Addams, järjestyksessä toinen rauhanpalkinnon saanut nainen ja oikeastaan ainoa, jonka kirjan lukemisesta nautin. Hänen palkintonsa myöntämisperusteeksi sanotaan se, että hän oli Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja, mutta hänen toimintansa tästä puolesta en saanut tietoa. Addams oli kuitenkin perustanut Ellen Gates Starrin kanssa vuonna 1889 Chicagoon setlementtitalo Hull-Housen köyhään kaupunginosaan ja oli Hull-Housen hyvin monipuoliseksi ja laajaksi kehittyneen toiminnan kautta auttanut paljon alueen köyhiä maahanmuuttajia ja muita asukkaita ja näin edistänyt sosiaalista oikeudenmukaisuutta oman maansa sisällä.

Henkilöpalkittuja oli tällä vuosikymmenellä kahdeksan, joista yksi oli lähes 30 vuoden tauon jälkeen nainen. Joukossa oli yksi ruotsalainen, saksalainen ja ensimmäisenä eteläamerikkalaisena argentiinalainen, kaksi yhdysvaltalaista ja kolme brittiä. Yksi palkinto myönnettiin järjestölle, Nansenin kansainväliselle pakolaistoimistolle; kahtena vuonna palkintoa ei jaettu. Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta. Palkittujen ammatteja olivat poliitikko (Angell, Henderson, Lamas ja Cecil), juristi (Lamas, Cecil), professori (Butler, Lamas), journalisti (Angell, von Ossietzky), diplomaatti (Butler, Cecil) sekä teologi ja arkkipiispa (Söderblom), filosofi (Butler), ammattiyhdistysaktivisti (Henderson) ja sosiaalipoliitikko (Addams).

Tässä lista 1930-luvun palkituista ja heidän palkintoperusteistaan (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse).

* Nathan Söderblom, 1930, Ruotsi - Kirkon työstä maailmanrauhan eteen
* Jane Addams, 1931, Yhdysvallat - Naisten Kansainvälisen Rauhan ja Vapauden Liiton johtaja
* Nicholas Murray Butler, 1931, Yhdysvallat - Kellogg-Briand-sopimus
1932 - ei jaettu
* Norman Angell (Ralph Lane), 1933, Iso-Britannia - The Great Illusion
* Arthur Henderson, 1934, Iso-Britannia - Toiminnastaan Kansainliitossa ja Geneven aseistariisuntakonferenssissa
* Carl von Ossietzky, 1935, Saksa - Natsien vastustus
Carlos Saavedra Lamas, 1936, Argentiina - Toimi sovittelijana Bolivian ja Paraguayn välillä Chacon sodan päättämiseksi
* Robert Cecil, 1937, Iso-Britannia - Työstään Kansainliitossa
Nansenin kansainvälinen pakolaistoimisto, 1938, Kansainliitto - Nansen-passi
1939 - ei jaettu toisen maailmansodan takia

Nathan Söderblom

 

Jane Addams

 

Nicholas Murray Butler

 

Norman Angell

 

Arthur Henderson

 

Carl von Ossietzky

 

Carlos Saavedra Lamas

Robert Cecil

 

Edit 10.12.24 (korjaus).

Robert Cecil: An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 (rauhannobelistit 1937)

Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna japanilaiselle Nihon Hidankyō -järjestölle eli Hiroshiman ja Nagasakin atomipommeista selviytyneiden järjestölle. Järjestö tekee tärkeää työtä ydinaseettoman maailman puolesta, niin ettei kenenkään enää koskaan tarvitsisi kärsiä ydinaseiden takia tai edes pelätä niitä. Onnea voittajalle!

Itse olen rauhannobelistisarjassani vuodessa 1937, jolloin palkinto annettiin brittiläiselle Robert Cecilille (1864-1958), aikaisemman pääministerin Robert Salisburyn pojalle. Robert Cecil oli aktiivinen Kansainliittoa suunniteltaessa ja oli mukana sen toiminnassa vuoteen 1945 eli Yhdistyneiden Kansakuntien perustamiseen asti, jolloin Kansainliitto sulautettiin siihen. Tästä työstään Kansainliitossa hän sai rauhanpalkintonsakin.

Hän kirjoitti aiheesta myös kirjan Geoffrey Butlerin kanssa (A Handbook to the League of Nations, 1919) sekä julkaisi muitakin kirjoja. Halusin kuitenkin päästä asiasta vähällä (miespoliitikot ovat mielestäni vähiten kiinnostavia rauhannobelisteja), joten luin häneltä vain alle 30-sivuisen pamfletin, joka on julkaistu paljon rauhanpalkinnon saamista myöhemmin, vuonna 1948. Kirjan kanteen (jäänyt harmillisesti kirjastotarran alle) on painettu teksti An urgent proposal to United Nations, kiireellinen ehdotus Yhdistyneille Kansakunnille.

Cecil kirjoittaa kirjasessaan, ettei hän usko minkään kansan tai hallituksen enää kahden hirvittävän tuhoisan, julman ja verisen, Euroopan raunioittaneen maailmansodan jälkeen haluavan sotaa. Hän pitää kuitenkin kommunismia, sen uskonnon (ja hänen mukaansa samalla myös sivilisaation perustan) vastaisuutta ja sitä, että kommunistit puhuvat avoimesti vallankumouksesta tavoitteidensa saavuttamiseksi, vaarallisena asiana. Hän ei tahdo väkivalloin pakottaa venäläisiä tai muitakaan kansoja omaksumaan omia näkemyksiään, vaan pitää rauhan säilymistä maailmassa erittäin tärkeänä. Hän vilauttaa kirjassa (s. 11) ehdotusta maailmanhallituksesta (World Government) ja sitä melkoisesti todennäköisempää Euroopan liittoa (European Federation), muttei pidä kumpaakaan vielä tarpeeksi ajankohtaisena. Pysyvän rauhan saavuttamiseksi hän siksi ehdottaa Yhdistyneille Kansakunnille uutta kansainvälistä sopimusta, joka toimisi ehkäisevänä tekijänä mahdollista väkivaltaisuuksien aloittamista vastaan, koska vihamielisyyksien aloittaja tietäisi saavansa vastaansa voimakkaan ja varsin yksimielisen kansainvälisen vastarinnan.

Uutta sopimusta tarvitaan Cecilin mielestä siksi, että YK:n peruskirjassa on eräs suuri ongelma. YK:n tärkeään rauhan ja turvallisuuden kysymyksiä käsittelevään turvallisuusneuvostoon (Security Council) kuuluu viisi vakituista jäsentä - Kiina, Ranska, Venäjä eli silloinen Neuvostoliitto, Iso-Britannia ja Yhdysvallat - sekä pamfletin kirjoitusaikaan kuusi (nykyään kymmenen) vaihtuvaa jäsenmaata. Merkittävän päätöksen tekemistä varten jokaisen turvallisuusneuvoston viiden pysyvän jäsenmaan täytyy olla samaa mieltä ja jokaisella näistä viidestä on siis veto-oikeus päätöksiin. Cecilin mielestä on kuitenkin todennäköistä, että jokin näistä viidestä maasta olisi mukana mahdollisissa tulevissa sodissa tai väkivaltaisuuksissa. Yksimielisyys näiden välillä on siis liikaa vaadittu ja heikentää turvallisuusneuvoston toimintamahdollisuuksia. Veto-oikeutta pitäisi siis muuttaa, mutta tähän tarvittaisiin taas näiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan yksimielinen päätös (s. 14). Näin jälkikäteen ajateltuna on omituista, että noiden viiden turvallisuusneuvoston pysyvän jäsenmaan asema lujitettiin YK:n säännöissä noin vahvaksi.

Puhuessaan turvallisuusneuvoston ongelmista Cecil oli täysin oikeassa. Toiseen maahan hyökännyt ja siellä lähes kolme vuotta sotaa käynyt Putinin Venäjä on edelleen YK:n turvallisuusneuvoston jäsen, mikä on järjetöntä. Luulisi että asian voisi muuttaa jotenkin, vaikka lisäämällä säännön, jonka mukaan valtio menettää paikkansa turvallisuusneuvostossa, jos kansainvälinen rikostuomioistuin on antanut sen johtajasta (tai muusta tärkeästä poliitikosta) pidätysmääräyksen sotarikosten takia. Tällaiseen lisäykseen riittäisi ehkä YK:n yleiskokouksen enemmistöpäätös eikä siihen tarvittaisi turvallisuusneuvoston hyväksyntää.

Cecil ehdottaa edellä olevista syistä YK:lle mainittua lisäsopimusta, joka määrittelisi aggression kansainväliseksi rikokseksi. Jos jokin maa hyökkäisi toiseen maahan, tämä toinen maa voisi pyytää apua sopimuksen muilta jäsenmailta sekä asettaa kiistakysymyksen YK:n ratkaistavaksi, jos hyökkääjämaa tekee samoin (s. 16-17).

I do not say that this or any other document can make aggression impossible. If a powerful State is determined on war, nothing can prevent it doing fearful injuries to its own citizens and those of other countries. The only complete remedy is for men to agree to banish the idea of war from international relations, for it is on ideas that action depends. (17)

Tämän pamfletin perusteella Cecil piti rauhaa tärkeänä asiana, joten ainakin siltä kannalta hän vaikuttaa hyvältä rauhanpalkinnon saajalta - muusta hänen toiminnastaan en tiedä kuitenkaan mitään. Kun tämä kirjanen julkaistiin, Cecil oli jo 84-vuotias, eli hän oli aktiivinen vielä hyvin iäkkäänä. Kirjasen teksti on kirjoitettu ymmärrettävästi ja helposti lähestyttävästi; tällainen kirjoitustyyli varmasti auttoi häntä hänen toiminnassaan.

Cecilillä näyttää olleen kuitenkin ainakin yksi sokea piste, kuten lähes kaikilla muillakin tähänastisilla rauhannobelisteilla. Kirjasen alussa Cecil puhuu siitä, että väkivaltaisuudet ovat Intiassa ja eräissä muissa maissa mahdollisia. Myöhemmin, enemmän Eurooppaan liittyen, hän sanoo: By all means let us consider impartially any demand that is made upon us. If it is a just demand we should meet it. Not because that is the way to buy peace but because it is a just demand. (9) Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän ei sisällyttänyt Intian jo vuosikymmeniä jatkuneita itsenäistymispyrkimyksiä Iso-Britanniasta noihin oikeutettuihin vaatimuksiin. Tämä on tosin vain tekstistä saamani vaikutelma, sitä ei voi tämän kirjasen perusteella varmasti sanoa.

Lisäys: Cecil näyttää puolustaneen naisten oikeuksia. Kun suffragetteja vangittiin kansalaistottelemattomuuden takia, Robert Cecil, Keir Hardie ja jotkut muut parlamentin jäsenet yrittivät saada heidät tunnustetuksi poliittisiksi vangeiksi. (Sylvia Pankhurst: The Suffragette Movement, 1931, lainattu kirjassa Dale Spender: Women of Ideas, s. 746)

Edit 13.12.24 (lisätty viimeinen kappale), 14.12.24 (lisäys teosviitteeseen)

Robert Cecil (Edgar Algernon Robert Gascoyne Cecil; Lord Cecil of Chelwood): An Emergency Policy. An urgent proposal for the United Nations, 1948 [vuosilukua ei ole julkaisutiedoissa, vaan vain Cecilin kirjoituksen lopussa olevassa päiväyksessä]. Hutchinson & Co. 18 tekstisivua sekä liitteet: luonnos YK:n lisäsopimukseksi (4 sivua) sekä aiheen kannalta tärkeitä YK:n peruskirjan artikloita (7 sivua).

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001)

Terry McMillan oli minulle aivan outo nimi, vaikka hänen kirjojaan on suomennettu kuusi ja hänen romaaneistaan on tehty myös elokuvia, joten minulla ei ollut mitään odotuksia kirjan suhteen (mutta afroamerikkalainen nainen, kannattaa siis lukea). Oletin kuitenkin, että kirja olisi aika viihteellinen, mutta se olikin yllättävän rouhea, elämänmakuinen ja realistinen, ja siinä käsiteltiin aika rankkojakin ongelmia - alkoholismia, ongelmia lain kanssa, isäpuolen insestiä ja sitä miten hyväksikäytetyt tytöt selviävät tai eivät selviä siitä, lääkkeiden väärinkäyttöä, miehen uutta suhdetta noin 40 vuotta nuorempaan yksinhuoltajanaiseen, sisaruskateutta... Itsenäisyyttä, elämästä selviämistä, hyvän elämän elämistä, valintojen tekemistä ja ennen kaikkea perhettä ja perhesuhteita.

Kirja on kertomus afroamerikkalaisesta perheestä, jonka matriarkka ja kokoava voima on äiti Viola. Kirjan alussa Viola on sairaalassa selvittyään vaikeasta astmakohtauksesta ja miettii omaa ja kolmikymppisten lastensa elämää sekä vähän myös 38 avioliittovuoden jälkeen kotoa toisen naisen luokse muuttanutta miestään Ceciliä. Vanhimmalla tyttärellä Parisilla on menestyvä ruokapalveluyritys ja aikuisuutta lähestyvä mukava poika, mutta ei miestä. Toinen tytär, päsmäröivä Charlotte on vihainen sekä Parisille että äidilleen ja hänellä on suuret vaatimukset kaikille, myös pitkäaikaiselle aviopuolisolleen. Janellella on uusi mies, josta muut perheenjäsenet eivät pidä, ja teini-ikäinen tytär. Poika Lewis on älykäs, mutta on siitä huolimatta ollut melkein koko ikänsä vankilassa pikkurikoksista, juo liikaa ja on eronsa jälkeen harrastanut vain irtosuhteita. Sisarukset pitävät yhteyttä, mutta eivät useinkaan kestä toistensa seuraa kauempaa aikaa ja loukkaantuvat vähäisestäkin kritiikistä, varsinkin Charlotte.

Terry McMillan heittää lukijansa vuorotellen jokaisen päähenkilönsä nahkoihin: kirjan luvuissa vuorottelevat minäkertojina Viola, Cecil, Paris, Charlotte, Lewis ja Janelle, jotka kertovat tapahtumista omasta näkökulmastaan. Luvuissa ei sanota, kuka on äänessä, vaan lukijan pitää selvittää se itse - tämä on kuitenkin helppoa, kun kirjan henkilöt ja heidän elämäntilanteensa ovat tulleet tutuiksi. Tällainen mosaiikkirakenne aiheuttaa kuitenkin sen, että kirja ei ehkä imaise samalla tavalla sisälleen kuin yhden henkilön näkökulmasta kerrottu kirja, koska lukijan pitää aina uudelleen orientoitua uuteen kertojaan. Kuusi minäkertojaa on ennätys ainakin minun lukemissani kirjoissa.

Jotenkin kirja sai kuitenkin aikaan sen, että henkilöt tuntuvat näin kirjan lukemisen jälkeen (ei välttämättä lukiessa, ellei ihan loppupuolella) hyvinkin eläviltä ja monitahoisilta, koska heidän elämäänsä on valotettu monelta puolelta, myös muiden ihmisten ajatuksissa heistä. McMillan on taitava kirjailija, koska onnistuu pitämään tällaisen moniäänisen kirjan kasassa.

Perheenjäsenten elämä tuntui aluksi tosi kaoottiselta, hallitsemattomalta ja ongelmalliselta. Tähän vaikutti myös kirjan rakenne, koska alussa ei ollut selkeää yhden päähenkilön elämässä tärkeää kirjan juonen käynnistävää tapahtumaa, vaan monen ihmisen toisiinsa limittyvät mutta erilliset elämät. Henkilöt tuntuivat usein rimpuilevan suossa, eikä ulospääsyreitti tai -tapa ollut mitenkään selvä. McMillan on kuitenkin sanonut: "En halua kirjoittaa uhreista. Sellaiset pitkästyttävät minut kuoliaaksi. Kirjoitan mieluummin jostakusta, joka osaa tarttua itseään niskasta ja jatkaa elämää eteenpäin" (kansilieve), ja niin myös tämän kirjan henkilöt lopulta tekevät.

Vaikka kirja ei vienyt ehdoitta mukanaan (ja minua ärsytti se, että vaikka Parisilla oli asiat monella tavalla hyvin, hän ei äitinsä ja kirjan mielipiteen mukaan voinut olla kärsimättä siitä, ettei hänellä ollut ollut miestä pitkään aikaan), se oli lukemisen arvoinen. Piia Ahon kansikuva on hyvä. Erityismaininta Kristiina Drewsin hienosta, sujuvasti eteenpäin rullaavasta puhekielisestä käännöksestä, joka tuo kirjaan paljon elävyyttä ja todenmakuisuutta. Tässä näyte kirjan ensimmäisestä kappaleesta (ilman sitä bloggaukseni ei tuo yhtään esiin kirjan rentoa, henkilökohtaista tyyliä), jossa kertojana on Viola:

Ei mitään uutta auringon alla. Ei ainakaan jos puhutaan mun omista penskoistani. Ne on kaikki jo aikuisia, mutta käyttäytyy usein kuin lapset. Mä tiedän että mä käyn niiden hermoille - ja ne käy mun hermoille - ja aina ne väittää että mä sekaannun niiden asioihin, mutta jumaliste mä olen niiden äiti. Lasten asioihin sekaantuminen kuuluu äidin toimenkuvaan. Mä olen päätoimisesti huolissani niistä. Kaikista neljästä. Suureen ääneen. Jos mä en rakastaisi niitä, mä en välittäisi palaneen puupennin vertaa mitä ne tekee tai mitä niille tapahtuu. Mutta kun mä rakastan. Yleensä ne ei itse tajua mitä ne on tekemässä, joten mä kerron niille miltä se minusta näyttää. Eihän ne kuuntele puoliakaan, mutta niiden äitinä musta on aina tuntunut, että jos minä en kerro penskoille mikä niiden tekemisissä mättää ja mikä tuottaa niille vaivaa ja vaikeutta, niin kuka sitten?

Helmet-haaste 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää (esim. joulu tai juhannus): amerikkalaiseen tapaan kirjassa vietetään kiitospäivää. Yllättävän vaikea haastekohta.

Terry McMillan: Kaikki kotona? 2002 (A Day Late and a Dollar Short, 2001). WSOY. Käännös: Kristiina Drews. Kansi: Piia Aho. 433 sivua.

Hugh Lasgarn: Eläinlääkärin vihreät vuodet (Vet in Green Pastures, 1985)

Lapsena lempilukemistani olivat eläinlääkäri James Herriotin iki-ihanat, lämminhenkiset kertomukset työstään Yorkshiren persoonallisten eläinten ja ihmisten parissa. Nämä walesilaisen Hugh Lasgarnin eläinlääkäritarinat eivät silloin sattuneet käsiini, vaikka ne ovat tyyliltään hyvin samanlaisia. Lasgarn on 10-20 vuotta Herriotia nuorempi, aloitti työnsä ehkä 1950-luvulla ja työskenteli Walesin ja Englannin rajalla, mutta pihit isännät ja auttaminen lehmän synnytyksessä kylmänä talviyönä olivat samanlaisia. Jopa tulevan vaimon nimi, Diana, on sama.

Eikö lehmän auttaminen synnytyksessä kuulosta kiinnostavalta? Kirjassa esiintyy toki monia muitakin eläimiä - kiukkuisen suurtilallisen kallisarvoinen palkintosonni, köyhän pojan huonokuntoinen rakas undulaatti, epäluuloinen kissa jonka suuhun on takertunut ruoto ja joka sitä poistettaessa myllää herttaisen omistajansa asunnon täysin, kunnioitusta herättävän ladyn hermafrodiitti vuohi, rakastettu vanha koira joka täytyy lopettaa, vaikka se on vanhan leskimiehen viimeinen side onnellisiin päiviin vaimonsa kanssa...

Lasgarn kertoo myös eläinlääkärikollegoistaan. Kaikkiin kirjan tarinoihin liittyy myös kertomus eläimen omistajasta (kuten Herriotillakin), mikä tekee tästä kirjasta paljon enemmän kuin vain eläintarinoiden kokoelman: se antaa elävän kuvan englantilaisesta maaseudusta ja sen asukkaista 1950-1960-luvuilla sekä myös läpileikkauksen yhteiskunnasta, koska eläinlääkäri hoitaa niin köyhien kuin rikkaidenkin eläimiä. Kirja on kirjoitettu myötätunnolla ja hauskasti ja Lasgarn itse on sympaattinen. Hänellä on taito nähdä asioiden huvittava puoli ja lämmin suhtautuminen kanssaeläjiinsä, kuten Herriotillakin. Herriot on minulle aina ylitse muiden, mutta tämäkin oli mukavaa luettavaa.

Hugh Lasgarn: Eläinlääkärin vihreät vuodet, 1986 (Vet in Green Pastures, 1985). Suomennos: Irmeli Järnefelt. Kansi: ei tietoja. 307 sivua.

Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986

Kirjan alussa mainitaan seitsemän Liisa Nevalaisen aikaisempaa kirjaa (kaikki varmaan dekkareita), joten on kummallista etten muista koskaan aiemmin lukeneeni häntä tai edes kuulleeni hänestä. Se ei kuitenkaan estänyt minua pitämästä tästä kirjasta, joka sijoittuu Porin kauniiseen vanhaan teatteriin näytelmäharjoituksiin.

Harjoiteltava näytelmä on ahdistava avioliittodraama, August Strindbergin Kuolemantanssi. Sen tähdeksi on kutsuttu Helsingin suuri tähti, kaikkien ihailema Kaarlo Aroma, vaikka rooli olisi itse asiassa kuulunut Porin teatterin omalle näyttelijälle, taiteilijavuosijuhlaansa viettävälle Antero Hakalalle. Näytelmän harjoituksia tulee seuraamaan nuori, kirjailijaksi aikova punkkarityttö Annaliisa Rainto, jonka alkoholisoitunut näyttelijäisä on tehnyt itsemurhan vähän aiemmin. Poriin saapuu Helsingistä myös toimittaja Krisse Karpalo haastattelemaan Aromaa ja tukemaan vanhaa ystäväänsä Leenaa, joka on päättänyt erota Aromasta siksi, että heidän kiiltokuvamainen avioliittonsa on ollut todellisuudessa painajaista. Teatterissa on monia muitakin värikkäitä henkilöitä.

Vaikka kirja on helppolukuinen ja viihdyttävä, siinä käsitellään myös vakavia asioita - juomista ja alkoholismia, itsemurhaa, henkistä ja fyysistä perheväkivaltaa, seksuaalista ahdistelua ja homoseksuaalisuutta (hyväksyen, vaikka kirjan homo onkin temperamenttisuudessaan melkoisen karrikoitu). Nevalainen on taitava kuvaamaan ihmisiä näiden käyttäytymisen ja puheen avulla, ja esimerkiksi Annaliisa on hieno henkilöhahmo: sisukas, huumorintajuinen, provosoiva, kykenevä pitämään puolensa mutta silti herkkä. Heti Kaarlo Aroman ensiesiintymisestä kirjassa taas huomaa, että näyttelijäntaidoistaan huolimatta hän on melkoinen kusipää, ja vaikutelma vain vahvistuu kirjan kuluessa. Ei siis olekaan yllätys, että kirjassa tapahtuu lopulta murha. Juttua selvittämään tulee Helsingistä Krisse Karpalon mies, komisario Antti Karpalo - Krisse ja Antti ovat ilmeisesti Nevalaisen kirjojen vakiohahmot. Useimmat kirjan henkilöt ovat virheineenkin sympaattisia, mikä on dekkarissa aina etu.

Liisa Nevalainen oli itse näyttelijä (ja Hannes Häyrisen vaimo), ja sen huomaa tästä kirjasta, kun hän kuvaa taitavien näyttelijöiden työtä tai Strindbergin näytelmää ja sen katsojiin aikaansaamaa vaikutusta. Hän selvästi tunsi aiheensa, tiesi paljon teatterin tekemisestä, arvosti näyttelijän työtä ja rakasti teatteria taiteena. Kirja oli kiva ja eloisa ja siinä tuntui myös lähihistorian havinaa - joistakin asioista ei enää kirjoitettaisi näin, ja monet asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan. Nevalaista voisi lukea enemmänkin.

Liisa Nevalainen: Viimeinen rooli. Jännitysromaani, 1986. Johanna - menestyskirjojen kerho. Kansi: Kaarina Nuotio. 257 sivua.

Kaukaisten aikojen merkintätavoista - eKr. vai eaa.?

Joku kiinnitti edellisessä bloggauksessani ehkä huomiota siihen, että kirjoitin antiikista puhuessani esimerkiksi 200-luvulla eKr., en 200-luvulla eaa. Se, että käytän lyhenteitä eKr. ja jKr., ei johdu uskonnollisuudesta tai siitä että haluaisin syrjiä muita kulttuureja - oikeastaan päinvastoin.

Ensinnäkin pidän noista lyhenteistä ja olen tottunut käyttämään niitä pienestä pitäen, mikä ei tietenkään olisi itsessään suuri ongelma - itselleen voi hankkia uusia tottumuksia.

Suurempi ongelma noissa eaa. ja jaa. -lyhenteissä, "ennen ajanlaskun alkua" ja "jälkeen ajanlaskun alun", minulle on se, että minusta ne ovat eurosentrisiä, koska ne tuntuvat olettavan että ajanlasku aloitetaan kaikkialla maailmassa samasta vuodesta kuin länsimaissa. Maailmassa on kuitenkin ainakin kaksi muuta yleistä ajanlaskua (ja varmaan myös sellaisia joista en tiedä mitään).

Islamilainen ajanlasku aloitetaan vuodesta 622 jKr. eli heillä on nyt vuosi 1402. Buddhalainen ajanlasku taas aloitetaan vuodesta 543 eKr. eli he elävät nyt vuotta 2567. Eurooppalaislähtöiset ihmiset taas laskevat vuodet nimenomaan Kristuksen eli Jeesuksen syntymästä alkaen, eivät yleisesti "ajanlaskun alusta", joten lyhenteet eKr. ja jKr. ovat minusta paremmat meidän kulttuurissamme. Lyhenteen valinta ei minusta ole kuitenkaan hirveän merkittävä asia ja lyhenteiden eaa. ja jaa. käytön taustalla on hyvä tarkoitus, mutta itseäni häiritsee noiden uusien ajanilmausten epäloogisuus. Voisihan ne tietysti muuttaa muotoon eeaa. ja jeaa. - "ennen eurooppalaisen ajanlaskun alkua" ja "jälkeen eurooppalaisen ajanlaskun alun" :-).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology (1978/1972/1964)

Tähän on siis tultu. Luen tietosanakirjan läpi. (Itse asiassa olen tehnyt näin jo aiemmin, Otavan ison kasvitietosanakirjan ja eläintietosanakirjan ensimmäiset osat - jos en sanasta sanaan, niin kuitenkin kannesta kanteen.) Ajattelin tutustua kirjaan ensin hakuteoksena, mutta pidin sen kirjoitustyylistä niin paljon, että luin sen sitten kokonaan, senkin takia että kirja on tietyssä mielessä juonellinen, vaikka juonenkehittely onkin hyvin hidasta ja asteittaista: kirja kertoo länsimaisen luonnontieteen kehityksen merkittävistä edistysaskelista hamasta muinaisuudesta (kirjan ensimmäinen tieteilijä, egyptiläinen Imhotep, eli 2900-luvulla eKr.) nykyaikaan (1970-luvulle). Koska kirja on yksinomaan Asimovin kirjoittama, hän on myös itse päättänyt, mitkä edistysaskelista ja ketkä tutkijoista ovat tärkeitä (tästä lisää myöhemmin). Kirjan lukeminen on ollut melkoinen ikuisuusprojekti, olen lukenut sitä vähän kerrallaan vuoden parin ajan.

Isaac Asimov (1920-1992) on kirjojen ystäville tuttu ehkä enemmän merkittävänä tieteiskirjailijana (esimerkiksi hänen Säätiö-sarjansa on scifiklassikko), mutta hän oli koulutukseltaan biokemisti ja kirjoitti paljon tiedekirjojakin. Hän oli käsittämättömän tuottelias ja julkaisi yhteensä noin 500 teosta. Jo tämä elämäkerrallinen hakuteos riittäisi elämäntyöksi useimmille ihmisille, koska se on vaatinut - ennen nettiä tai edes tietokoneita! - tutustumisen lähes 1200 tieteentekijään, näiden henkilökohtaiseen elämään ja tieteellisiin saavutuksiin sekä olennaisten tietojen tiivistämisen lyhyiksi artikkeleiksi. Näiden lisäksi Asimov on tietysti tutustunut myös moniin sellaisiin tutkijoihin, joita hän ei ole ottanut mukaan kirjaan.

Miksi sitten luin kirjan kokonaan? Ensinnäkin Asimov kirjoittaa hyvin, kiinnostavasti ja ytimekkäästi ja onnistuu antamaan lyhyessä kirjoituksessa käsityksen henkilön tieteellisestä työstä ja monesti kuvan myös hänestä itsestään. Asimov ei esittele vain tutkimusten tuloksia, vaan kirja antaa ikkunan tieteentekoon käytännössä - hän kertoo, miten tutkijat päätyivät tuloksiinsa. Asimovin kirjoitustyyli on selkeä, asiantunteva ja tervejärkinen ja hänen asenteensa tieteentekijöihin tuntuu yleensä ottaen reilulta. Bloggarina hänen saavutustaan voi vain ihailla.

Toiseksi tieteen historia kiinnostaa minua, ja Asimov osaa selittää vaikeatkin asiat ymmärrettävästi. Kirjassa on valtavasti mielenkiintoisia tiedonjyviä, joita tekisi mieli lainata tähän paljon, mutta kirjoitus on muutenkin pitkä, joten jätän sen tekemättä. Tiedonalat painottuvat kirjassa kyllä kemiaan, tähtitieteeseen ja fysiikkaan, kun taas lääketieteen edustajat ja varsinkin biologit, eläintieteilijät ja kasvitieteilijät ovat selkeästi vähemmistönä, ja minua olisivat kiinnostaneet enemmän jälkimmäiset. Näitäkin on, ja tulipa tutustuttua myös fysiikan ja kemian ja yleensä kaikkien luonnontieteiden kehitykseen. Ja mikään ei tietenkään estäisi lukemasta kirjasta vain tietyn alan tutkijoiden tietoja ja hankkimasta näin käsitystä yksittäisen tieteenalan kehityksestä eri aikoina.

Kolmanneksi kirjasta saa hyvän käsityksen tieteellisestä prosessista, siitä miten tieteellinen tieto kertyy vähittäin, palapelimäisesti, monien yksittäisten tutkijoiden toiminnan ja tutkimusten tuloksina. Yksittäiset tutkimukset paljastavat aina yhden pienemmän tai suuremman osan asiasta, kunnes vähitellen löydetään havaintojen kanssa yhtäpitävä ja looginen selitys asioille, joita ei ole ennen ymmärretty, tai vaikkapa jonkin taudin parannuskeino. Kirjasta huomaa, miten samanlaiset ideat saattavat kehittyä itsenäisesti rinnakkain eri paikoissa ja eri tutkijoilla, kun aika on niille kypsä. Esimerkiksi evoluutioteoriaan viittaavia havaintoja oltiin saatu eri paikoissa jo ennen Darwiniakin (ja hänen aikanaan ja hänen jälkeensä).

Näkee, että älykkäät ihmiset voivat joskus olla myös täysin väärässä ja uskoa kummallisiin asioihin: esimerkiksi noin Newtoniin asti monet tiedemiehet harrastivat alkemiaa (kieltämättömän nerokas Newtonkin pyrki valmistamaan kultaa, s. 140). 1800-1900-luvun vaihteessa taas monia tutkijoitakin kiinnosti spiritismi. Tieteentekijät auttoivat toisiaan usein ja tekivät yhteistyötä, mutta saattoivat myös olla napit vastakkain ja kilpailla keskenään, ja jotkut tieteilijät vastustivat lujasti uusia (oikeita) ideoita.

Tieteellisen tiedon kertymisnopeudesta eri aikoina saa havainnollisen kuvan tarkkailemalla, kuinka monta sivua tietyllä vuosisadalla syntyneet tutkijat vievät: esimerkiksi 1700-luvulla syntyneet 144 sivua, 1800-luvulla syntyneet jo 370 sivua. Kirjan fontti on muuten melkoisen pientä, joten sivulle mahtuu paljon asiaa.

Neljänneksi kirja antaa käsityksen historiasta yleensä: siitä, mitä eri aikoina tiedettiin (1800-luvulla tiede oli monessa asiassa jo yllättävän pitkällä) ja esimerkiksi mitkä maat olivat tieteessä vahvoilla ja mitkä eivät. Antiikin ajan jälkeen lähes kaikki maineikkaat tutkijat olivat kauan aikaa ranskalaisia, saksalaisia ja englantilaisia. 1900-luvun alussa Yhdysvalloista saatettiin matkustaa Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä, jos haluttiin saada niissä kunnollinen koulutus. 1930-1940-luvuilla taas toistuu yhä uudestaan se, että lahjakkaat saksalaiset (ja joskus muutkin eurooppalaiset) tutkijat muuttivat Yhdysvaltoihin pakoon Hitleriä ja natseja - Eurooppa menetti tuolloin todella paljon tieteentekijöitä. Kirjan loppupuolella alkaa olla mukana myös muutama neuvostoliittolainen (joista osa oli syntynyt esimerkiksi nykyisen Ukrainan tai Viron alueella) tai venäläinen tutkija sekä yksittäisiä japanilaisia, kiinalaisia ja intialaisia tutkijoita. Suomalaisista on mukana Johan Gadolin sekä nobelistit Artturi Ilmari Virtanen ja Ragnar Granit. Suomalaista koillisväylän löytäjää Adolf Nordenskiöldiä ei sen sijaan mainita eikä edes norjalaista kuuluisaa tutkimusmatkailijaa ja rauhannobelistia Fridtjof Nansenia (bloggaus), vaikka kirjassa muita löytöretkeilijöitä onkin. Skotlantilaiset muuten mainitaan kirjassa omana kansallisuutenaan.

Kirja toimii tietysti hakuteoksena ja siitä voi tarkistaa, mitä joku tutkija on saanut aikaan (eli mitä hänen aikaansaannoksiaan Asimov on pitänyt tärkeimpinä). Kirja voisi myös olla hyödyllinen esimerkiksi historiallisten romaanien tai tietoteosten kirjoittajille, jos nämä haluavat saada käsityksen siitä, mitä tiettynä aikana tiedettiin ja mitkä asiat tuona aikana olivat luonnontieteessä pinnalla ja uusinta uutta. Kirja etenee suunnilleen kronologisesti, koska se on järjestetty tutkijoiden syntymävuosien mukaan. Tutkijat ovat kuitenkin saattaneet tehdä löytönsä 20-80-vuoden iässä, joten tapahtumien aikajärjestys ei ole aivan suoraviivainen.

Kirjan alkuosaa lukiessa noin Galileo Galileihin eli suunnilleen 1600-luvun vaihteeseen asti oli herättävää ja aika huvittavaa miettiä, että minun pitäisi periaatteessa varmaan pystyä nykyvälineillä ja lukiomatematiikalla tekemään melkein kaikki se, mitä siihenastiset tutkijat olivat tehneet. Vaikkapa rakentamaan kaukoputken ja etsimään sen avulla Jupiterin suurimmat kuut. Tai laskemaan maapallon ympärysmitan lähes oikein kahden tarpeeksi kaukana toisistaan olevan syvän kaivon, auringonvalon, kesäpäivänseisauksen, trigonometrian ja järkeilyni avulla, kuten Eratosthenes teki Kreikassa jo vuonna 240 eKr. Toinen kreikkalainen, Aristarkhos, esitti samoihin aikoihin että planeetat kiertävät aurinkoa ja että tähdet ovat äärettömän kaukana Maasta. Jo antiikin Kreikassa siis jo tiedettiin eli pääteltiin se, että maapallo on pallonmuotoinen ja että aurinko on aurinkokunnan keskus. Tämä tieto kuitenkin unohdettiin tai kiellettiin sadoiksi vuosiksi.

Asimov oli älykäs, valtavan tietorikas sekä taitava kirjoittaja ja tieteen popularisoija (olen lukenut vuosia sitten myös hänen erään avaruutta käsittelevän kirjansa, joka oli myös hyvä). Hänkään ei kuitenkaan ollut immuuni aikansa ennakkoluuloille ja virhekäsityksille. Esimerkiksi Marie Curiesta kirjoittaessaan hän antoi tälle täysin sen kunnian, joka tälle kuuluu, mutta muuten kirjassa on todella paljon puutteita naistutkijoiden osalta ja Asimov tuntuu jättävän naiset huomiotta aina kun voi; naisen on pitänyt olla lähestulkoon nobelisti päästäkseen mukaan kirjaan omalla nimellään. Kirjan 1195 "suuren tutkijan" joukossa on omina hakusanoinaan kokonaista yhdeksän naista: antiikin Kreikan Hypatia (jonka panosta tieteelle Asimov ei paljon arvostanut) ja sitten vuosituhansia myöhemmin Marie Curie, tähtitieteilijä Henrietta Swan Leavitt, fyysikko Lise Meitner, kemisti Ida Tacke-Noddack, biokemisti Gerty Radnitz Cori, fyysikko ja kemisti Irène Joliot-Curie, fyysikko Maria Goeppert-Mayer ja biokemisti Dorothy Crowfoot Hodgkin.

Kirjassa vilahtelee aina välillä tiedemiesten vaimoja, siskoja, äitejä ja tyttäriä, mutta nimettöminä - tähtitieteilijä Caroline Herschel ja matemaatikko Ada Lovelace mainitaan miesten yhteydessä harvinaisesti omilla nimillään. Esimerkiksi Voltairesta sanotaan (s. 156), että hän käännätti yhdellä rakastajattarellaan ranskaksi Newtonin teoksen Principia Mathematica, minkä jälkeen hän kirjoitti siitä itse kommentaarin. Tämän rakastajattaren nimeä ei mainita (Émilie du Châtelet, ks. kommentti), vaikka vain harvat olisivat varmaan pystyneet tuollaiseen käännöstyöhön. Naisten nimien poisjättäminen saattoi tietysti johtua siitäkin, että Asimovin piti tilasyistä tiivistää kirjoituksiaan paljon ja hänen oli myös helpompi kirjoittaa vain vaikkapa 'vaimosta' kuin tarkistaa tämän nimi jostain lähdeteoksesta (itsekin teen näin bloggatessani, nimien etsiminen vie aikaa).

Asimovilla oli tietysti myös oikeus omassa kirjassaan valita, mitä tieteen edistysaskeleita pitää tärkeinä ja mitä ei. Naisten lähes täydellinen poisjättäminen pistää kuitenkin silmään. Tässä joitakin naisia, joita kirjassa ei ole siitä huolimatta, että he tekivät merkittäviä löytöjä ja havaintoja:

- Eunice Newton Foote havaitsi jo 1800-luvulla vesihöyryn ja hiilidioksidin lämmittävän vaikutuksen ja esitti oletuksen näiden yhteydestä ilmakehän lämpötilaan. Asimov ei kyllä mainitse myöskään japanilaista (mies)tutkijaa Syukuro Manabea, joka mallinsi tietokoneella hiilidioksidin yhteyden kohoaviin lämpötiloihin vuonna 1967 - hän ei tuolloin varmaan vielä pitänyt asiaa tärkeänä.
- Perinnöllisyystieteilijä Nettie Stevens löysi sukupuolikromosomit ja selvitti näiden merkityksen 1900-luvun alussa.
- Ihan käsittämätöntä on, että Asimov on jättänyt kokonaan pois Rosalind Franklinin, kun hän käsittelee DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiä Francis Crickiä ja James D. Watsonia, vaikka hän mainitsee näiden yhteydessä muiden miesten nimiä. Nykyään ajatellaan Crickin ja Watsonin löydön pohjautuvan Rosalind Franklinin röntgendiffraktiokuviin, minkä Crick myös myönsi myöhemmin. Ehkä kuitenkin vasta tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen? Ehkä Asimov ei tuolloin tiennyt Franklinin panoksesta DNA:n rakenteen selvityksessä?
- Biologi Mary F. Lyon havaitsi 1960-luvulla naisten X-kromosomin inaktivaation eli lyonisaation.
- Nuori tähtitieteilijä Jocelyn Bell Burnell löysi 1960-luvulla pulsarit.

Muitakin naistutkijoita, jotka ovat tehneet merkittäviä löytöjä, olisi vaikka kuinka: tässä Wikipedian englanninkielinen aikajana naistutkijoista. Onneksi on feminismi.

Tässä vielä joitakin syitä siihen, miksi naistutkijoita on ollut tieteessä vähemmän kuin miehiä. Esimerkki on lääketieteen alalta, mutta on varmasti yleistettävissä laajemmallekin:

Do you know

- That in 1869 Miss Jex-Blake and four other women entered for a medical degree at the University of Edinburgh?
- That the president of the College of Physicians refused to give the women the prizes they had won?
- That the undergraduates insulted any professor who allowed women to compete for prizes?
- That the women were stoned in the streets, and finally excluded from the medical school?
- That in 1877 the British Medical Association declared women ineligible for membership?
- That in 1881 the International Medical Congress excluded women from all but its “social and ceremonial meetings”?
- That the Obstetrical Society refused to allow a woman’s name to appear on the title page of a pamphlet which she had written with her husband?

Lähde: Alice Duer Miller: Are Women People? (1915; Wikipedian mukaan Sophia Jex-Blaken kanssa lääketieteen opintonsa aloittaneita naisia oli tosin kuusi eikä neljä.)

Helmet-haaste 36. Kirjan on kirjoittanut maahanmuuttaja. Asimovin perhe muutti Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin vuonna 1923, kun Asimov oli kolmivuotias. En tiedä, voiko kolmivuotiaana maahan tullutta sanoa maahanmuuttajaksi, mutta menköön.

Edit 29.11.24, 2.12.24 (pari kolme pientä tarkennusta).

Isaac Asimov: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology. The lives and achievements of 1195 great scientists from ancient times to the present chronologically arranged (1978, New Revised edition/1972/1964). Kustantaja: David & Charles, Newton Abbot London. Kannen tekijää ei mainittu. 774 sivua + alun aakkosellinen tutkijaluettelo (16 s.) ja lopun asiahakemisto (31 s.).

Julkaisuvuodesta: Kirjan ensimmäinen painos julkaistiin vuonna 1964. Tekijänoikeustiedoissa mainitaan myös vuosi 1972, ja minulla oleva painos on vuodelta 1978. Kirjassa tieteentekijöiden myöhäisin mainittu kuolinvuosi on kuitenkin 1971, joten kirjaa ei varmaan ole muutettu vuoden 1972 jälkeen, vaikka tätä vuoden 1978 painosta sanotaankin uudistetuksi.

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915

Gutenberg-löytö taas pitkästä aikaa. Kirja on mainio: ironinen kokoelma runoja, joissa Alice Duer Miller vastaa naisten oikeuksien vastustajille (miehille ja joskus naisillekin), kommentoi näiden vastalauseita huvittavasti ja älykkäästi ja osoittaa niiden heikkoudet ja epäloogisuudet. Miller kommentoi runoissaan ajankohtaisia naisiin liittyviä uutisia ja puolustaa naisten oikeuksia joka saralla. Runot on ilmeisesti ennen kirjaa julkaistu New York Tribunen sivuilla. Kirja on piristävä ja hauska - antaa sen itse puhua puolestaan.

Introduction

Father, what is a Legislature?
A representative body elected by the people of the state.
Are women people?
No, my son, criminals, lunatics and women are not people.
Do legislators legislate for nothing?
Oh, no; they are paid a salary.
By whom?
By the people.
Are women people?
Of course, my son, just as much as men are.

 

Our Idea of Nothing at All

(“I am opposed to woman suffrage, but I am not opposed to woman.”—Anti-suffrage speech of Mr. Webb of North Carolina.)

O women, have you heard the news
Of charity and grace?
Look, look, how joy and gratitude
Are beaming in my face!
For Mr. Webb is not opposed
To woman in her place!

O Mr. Webb, how kind you are

To let us live at all,
To let us light the kitchen range
And tidy up the hall;
To tolerate the female sex
In spite of Adam’s fall.

 

O girls, suppose that Mr. Webb
Should alter his decree!
Suppose he were opposed to us—
Opposed to you and me.
What would be left for us to do—
Except to cease to be? 

 

 

The Revolt of Mother

(“Every true woman feels----”—Speech of almost any Congressman.)

I am old-fashioned, and I think it right
That man should know, by Nature’s laws eternal,
The proper way to rule, to earn, to fight,
And exercise those functions called paternal;
But even I a little bit rebel
At finding that he knows my job as well.

At least he’s always ready to expound it,
Especially in legislative hall,
The joys, the cares, the halos that surround it,
“How women feel”—he knows that best of all.
In fact his thesis is that no one can
Know what is womanly except a man.

I am old-fashioned, and I am content
When he explains the world of art and science
And government—to him divinely sent—
I drink it in with ladylike compliance.
But cannot listen—no, I’m only human—
While he instructs me how to be a woman.

 

The Gallant Sex

(A woman engineer has been dismissed by the Board of Education, under their new rule that women shall not attend high pressure boilers, although her work has been satisfactory and she holds a license to attend such boilers from the Police Department.)

Lady, dangers lurk in boilers,
Risks I could not let you face.
Men were meant to be the toilers,
Home, you know, is woman’s place.
Have no home? Well, is that so?
Still, it’s not my fault, you know.

Charming lady, work no more;
Fair you are and sweet as honey;
Work might make your fingers sore,
And, besides, I need the money.
Prithee rest,—or starve or rob—
Only let me have your job!

 

The Maiden’s Vow

(A speaker at the National Education Association advised girls not to study algebra. Many girls, he said, had lost their souls through this study. The idea has been taken up with enthusiasm.)

I will avoid equations,
And shun the naughty surd,
I must beware the perfect square,
Through it young girls have erred:
And when men mention Rule of Three
Pretend I have not heard.

Through Sturm’s delightful theorems
Illicit joys assure,
Though permutations and combinations
My woman’s heart allure,
I’ll never study algebra,
But keep my spirit pure.

Tekstissä on varmaan kirjoitusvirhe ja toisen säkeistön pitäisi alkaa Though Sturm's delightful theorems..., ei Through...

Kirja löytyy Gutenbergistä (nettiversio ja kaikki latausmuodot).

Edit 2.12.24 (lisätty korjausteksti viimeiseen runoon).

Alice Duer Miller: Are Women People? A Book of Rhymes for Suffrage Times, 1915. Kustantaja: ? Sivumäärä: ?

Melissa Mayntz & Katy Christianson: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds)

Tämä on oikein viehättävä pienikokoinen kirja linnuista ja niiden muuttomatkoista ympäri maailmaa. Siinä on yleisiä periaatteita ja tietoja lintujen muutoista sekä tietoiskuja yksittäisistä lintulajeista ja niiden hämmästyttävistä saavutuksista matkoillaan.

Meille suomalaisille ovat tuttuja lintujen kevät- ja syysmuutot - näin syksyllä ulkoillessa on nähnyt ja kuullut muuttavia lintuparvia. Linnut saattavat kuitenkin muuttaa myös muista syistä kuin vuodenaikojen vaihtelun takia tai muuten kuin pohjoisen ja etelän välillä. Vuorilla elävät linnut saattavat esimerkiksi muuttaa talvella alemmille rinteille, tai linnut saattavat siirtyä sulkasadon ajaksi turvallisempiin ja syrjäisempiin paikkoihin. Kirjassa kerrotaan myös mm. silmukkamuutosta, yliloikkamuutosta, nomadisesta muutosta ja vaellusmuutosta, sekä siitä, miten linnut valmistautuvat muuttoon, muuttavatko ne parvessa vai eivät, ja mitkä ovat tyypillisiä muuttoreittejä.

Kirjassa puhutaan tietysti myös siitä, miten linnut suunnistavat ja löytävät perille määränpäähänsä. Tähän ne käyttävät tilanteen mukaan monenlaisia keinoja ja aisteja: meille ihmisille hyvin eksoottista magneettiaistia, sisäisiä maantieteellisiä karttoja (linnuilla on ihmisiä paljon parempi näkö ja kuulo), tähtikarttoja sekä vanhemmilta linnuilta opittuja reittejä.

Muuttomatka on linnuille rasittava ja usein vaarallinen. Kirjassa käsitellään niitä esteitä, joita linnut saattavat kohdata muuttomatkallaan ja joiden takia linnut eivät välttämättä selviä rankasta matkastaan, koska eivät esimerkiksi löydä tarpeeksi ruokaa tai lepäämispaikkoja: elinympäristöjen häviäminen, uupumus lepopaikkojen puutteen vuoksi, nälkäkuolema, törmäykset niille tuntemattomiin esineisiin (ikkunat, voimajohdot...), petoeläimet (kissat, rotat...), saastuminen, roskaaminen, luonnonmullistukset, metsästys, ylikalastus, salametsästys ja ihmisten välinpitämättömyys ja tietämättömyys. Ei siis olekaan ihme, että kaikki linnut eivät tee kaukomatkoja, vaan ovat enemmän tai vähemmän paikkalintuja, vaikka tähänkin liittyvät omat riskinsä.

Lintujen muuttoon liittyy joitakin myyttejä - vaikkapa Aristoteleen käsitys siitä, että linnut muuttuvat toisiksi lajeiksi eri vuodenaikoina, esimerkiksi leppälintu punarinnaksi, tai se, että pienemmät linnut liftaisivat isompien selässä (eivät liftaa), tai nykyuskomus siitä, että muuttolintujen ruokinta haittaisi niitä. Ei haittaa, vaan terveellisen ja ravitsevan ruoan tarjoaminen vahvistaa niitä.

Kirjassa pohditaan myös muuton tulevaisuutta ilmastonmuutoksen aikakaudella sekä sitä, miten muuttavia lintuja voi auttaa: tarjoamalla raikasta vettä ja ravitsevaa ruokaa, pitämällä ruokintalaitteet ja kylpyaltaat puhtaina, sammuttamalla valot, minimoimalla tai poistamalla tuholaismyrkyt, pitämällä kissat sisällä, pitämällä ympäristön siistinä, tekemällä ikkunat linnuille näkyviksi, tekemällä puutarhan lintuystävälliseksi ja kertomalla linnuista muille ihmisille.

Tässä joitakin hurjia lintujen saavutuksia:
- Emut saattavat vuoden aikana kävellä jopa 500 km matkan etsiessään hyviä ruokailu- ja juomapaikkoja.
- Lemmikkeinä tutut australialaiset villit undulaatit eivät hyvinä sateisina vuosina muuta paljoakaan, mutta voivat huonompina vuosina matkata jopa 400 kilometriä päivässä.
- Tiibetinhanhi nousee yli kymmenen kilometrin korkeuteen, jossa ilma on todella kylmää ja ohutta, muuttaessaan Himalajan poikki.
- Pohjoisamerikkalainen punakuiripopulaatio muuttaa Alaskasta Uuteen-Seelantiin syksyisin kahdeksan päivän ajan ilman välilaskuja eli noin 11 000 kilometriä yhteen menoon, pysähtymättä. Keväällä takaisin muuttaessaan ne muuttavat eri reittiä ja tekevät myös pysähdyksiä.
- Suomessakin harvinaisena tavattu, kömpelön näköinen ja pullea heinäkurppa muuttaa Pohjoismaista ja Siperiasta Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan 48 tunnissa ja voi saavuttaa lentäessään jopa 97 kilometrin tuntinopeuden.

Minulle hyvin tärkeä osa kirjaa oli sen hieno, värikäs, kaunis ja oivaltava kuvitus. Aukeamankin yli ulottuvissa kuvissa esitettiin usein havainnollisesti ja hauskasti linnun muutto elinympäristöstä toiseen vaikkapa pohjoisesta etelään. Jostain kumman syystä kuvittaja Katy Christiansonin nimeä ei kuitenkaan mainita kannessa eikä nimiösivulla, vaikka kuvat ovat todella näkyvä ja houkutteleva osa kirjaa, vaan hänen nimensä on piilotettu teostietosivulle mm. kirjan kustannustoimittajan ja tuotantopäällikön nimien sekaan sekä kirjailijan kiitoksiin teoksen lopussa. Osmo Ryytyn käännös on hyvä ja sujuva, vaikka muutaman kerran mietinkin sananvalintaa.

Helmet-haaste 14. Kirjassa harrastetaan (lintujen tarkkailua).

Melissa Mayntz: Muuttolintujen matkassa, 2020 (Migration: Exploring the Remarkable Journeys of Birds, 2020). Karisto. Kuvitus: Katy Christianson. Suomennos: Osmo Ryytty. 143 sivua.

Varo huijareita!

Nelisen vuotta sitten kirjoitin huijausyrityksestä, jossa Microsoftin työntekijäksi esittäytynyt soittaja halusi minun toimivan tietokoneellani hänen ohjeidensa mukaan. Siitä asti olen saanut onneksi olla lähes rauhassa huijareilta, mutta viime aikoina huijausyrityksiä on ollut enemmänkin - minulla puhelimitse, vaikka huijarit toimivatkin varmaan usein netissä tai somessa.

- Olen saanut kaksi aidon näköistä tekstiviestiä "Club Rustasta", joissa pyydettiin esimerkiksi viimeistelemään rekisteröintini kaupan jäsenetuklubiin. Viestit oli helppo tunnistaa huijauksiksi, koska en ole koskaan käynyt Rustassa (entisessä Hong Kongissa), mutta jos olisin kaupan asiakas, olisin saattanut epähuomiossa klikatakin linkkejä. Linkkien osoite on muuten aika epäilyttävä, ja myöhemmässä viestissä on eri osoite kuin aikaisemmassa.

- "Efrain Rojas" soitti minulle pakistanilaisesta puhelinnumerosta pari häläriä ja lähetti minulle sitten englanninkielisen WhatsApp-viestin, jossa sanoi olevansa "Loura" "from Talent Place International Recruitment Agency, Finland". Hän kertoi viestissään firmallaan olevan kaikenlaisia työmahdollisuuksia ympäri Suomen ja kysyi, voiko hän lähettää minulle lähempiä tietoja työstä ja muistutti asiasta, kun en vastannut puoleen tuntiin. Sanoin ettei minulla ole aikaa lisätyölle, jolloin hän sanoi, että työtä voi tehdä kotona netissä osa-aikaisena silloin kun haluaa ja kysyi uudestaan, voiko hän lähettää minulle yksityiskohtaisen listan eri töistä ja niiden palkoista, jolloin sanoin etten ole itse kiinnostunut mutta voisin kysyä joltain muulta. Hän vastasi, että työ on suunnattu juuri minulle ja hän on vain työntekijä, ja kysyi kolmannen kerran voiko hän lähettää yksityiskohtaiset tiedot töistä. Kun kieltäydyin kolmannen kerran, viestittely loppui.
          Tämä ei vaikuttanut tyypilliseltä huijaukselta, koska siinä ei pyydetty klikkaamaan mitään linkkiä eikä kysytty mitään tilitunnustietoja. En ollut myöskään ennen kuullut siitä, että ihmisiä olisi huijattu työtarjouksilla, mutta tällaisesta uutisoitiinkin jo vuosi sitten (ja aiemminkin): ihmiset huijataan tekemään helppoa klikkaustyötä, josta saatetaan maksaa aluksi avokätisesti, mutta sitten aletaan lypsää uhrilta hänen omia rahojaan tai pyydetään "työsuhteen" alussa pankkitunnustietoja.
          Jälkeenpäin ajateltuna tässä oli selviä huijauksen tunnusmerkkejä: tuo pakistanilainen numero ja eri nimi eri kohdissa tietysti, kiireen tuntu ja itsepintaisuus sekä työtarjouksen epämääräisyys. "Loura" muuten kysyi aluksi, haluanko keskustella suomeksi vai englanniksi - käännösohjelmat toimivat nykyään niin hyvin, että viestittely suomeksikin olisi ollut mahdollista.

- Lisäksi olen saanut lyhyitä, yhden tai kahden hälytyksen soittoja esimerkiksi "Noreen Khafagilta" Sambiasta tai muista kaukaisista paikoista. Näiden hälärien tarkoituksena on ilmeisesti saada vastaanottaja soittamaan takaisin soittajalle, ja puhelu saattaa sitten maksaa paljon.

Ottaessani asiasta selvää löysin muita huijausmuotoja, tässä pari minulle uutta:

- Quishing eli sen neliömäisen puhelimella skannattavan QR-koodin käyttö huijauksiin. Vääriä QR-koodeja saatetaan levittää netissä tai somessa, tai rikolliset saattavat jopa liimata omia paperisia koodejaan vaikkapa puhelinpylväisiin tai esimerkiksi kahvilassa yrityksen oikean koodin päälle.

- Vanhempaa voidaan yrittää huijata tekstiviestillä tai WhatsApp-viestillä lapsen nimissä. Nyt tekoälyn kehittyminen on mahdollistanut uuden, todella alhaisen huijaustavan ainakin rapakon takana: netistä saatua lapsen ääntä käytetään soittoon vanhemmalle ja pyydetään rahaa. (Joulukuussa Suomen elokuvateattereihin tuleva komedia Thelma kertoo tällaisen huijauksen uhriksi joutuvasta 93-vuotiaasta isoäidistä, joka päättää kuitenkin hankkia rahansa takaisin.)

Huijaukset ovat ärsyttäviä, inhottavia ja alhaisia, koska ne syövät ihmisten luottamusta muita kohtaan. Olisi kiva voida vastata puheluun tai tekstariin tuntemattomasta numerosta ilman että pitää miettiä soittajan tai viestin lähettäjän tarkoitusperiä.

Tässä vielä kahden huijaustenestokampanjan sivut: viranomaisten Nyt valppaana! -kampanja sekä uusi Huijaamaton-kampanja.