Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat (Landscape with Dead Dons, 1956)

Tämä englanninkielisessä maailmassa ilmeisesti varsin hyvin tunnettu dekkari sijoittuu Oxfordin yliopistoon, jossa korvaamaton antiikkinen Miltonin Kadotetun paratiisin käsikirjoitus on tuhottu ja muita kirjoja poltettu. Paikalle lähetetään asiaa selvittämään Scotland Yardin etsivä Autumn, koska myös muualla maailmassa on viime aikoina tuhottu arvokkaita kirjoja, ja Autumnin esimies olettaa tämän olevan vallankumouksellisten keino horjuttaa ihmisten turvallisuudentunnetta (hmm, tästä ehkä huomaa, ettei tämä ole ihan täyttä realismia). Kun Autumn saapuu paikalle ja tutustuu Warlockin collegen hieman riitaisaan opettajakuntaan, tämän collegen rehtori murhataan. Lisäpulmia tuo se, että yksi collegen opettajista, Christelow, on löytänyt Leijonan kirjan, aiemmin tuntemattoman Geoffrey Chaucerin käsikirjoituksen, ja pelkää myös tälle kirjalle käyvän huonosti.

Kirja suhtautuu aiheeseensa ja Oxfordin opettajiin ja opiskelijoihin ironisesti ja keveällä otteella, ja siinä on paljon paikallisväriä (Oxfordia tuntevalle heräisi varmaan mukavia muistoja kadunnimistä, minulle nämä olivat ihan tuntemattomia). Juonikin kulkee mukavasti (vaikka keksinkin ratkaisun pääpiirteissään jo ennen loppua), dialogi on nokkelaa, Autumn on sympaattinen päähenkilö, voimakas kohtaus sen jälkeen, kun Autumnin kimppuun on hyökätty, on intensiivinen ja dramaattinen, ja lopun huipennus (alastoman miesjoukon juoksu läpi Oxfordin) (maalaa teksti hiirellä näkyviin) Autumnin saatua murhaajan selville on poikkeuksellinen, yllättävä ja värikäs, vaikkakin erittäin epätodennäköinen. Kuten Autumn itsekin sanoo yhdessä kohdassa, tarinan juoni myös pyörii kirjojen ympärillä.

Autumnin herätessä hänen ensimmäinen tunteensa oli epäusko. … Hänen epäuskoisuuden tunteensa häipyi, ja sen sijalle tuli paniikin tunne. Se oli samanlaista kauhua, joka valtaa kandidaatin tentissä, kun tämä on lukenut kysymyspaperin ja on huumaantunut tietäessään varmasti ettei osaa vastata mihinkään. Autumn oli aikaisemminkin tuntenut tätä hetkellistä hurjaa avuttomuutta. Mutta sitten hänen tuntemuksensa haihtui.

En kuitenkaan täysillä pitänyt tästä kirjasta. Ehkä tässä oli liikaa vähän tunkkaista ajankuvaa ja suhtautuminen naisiin oli näennäisestä vapaamielisyydestään huolimatta vanhanaikaista (kirjan naisopiskelija Balboa Tomlin muuten harrasti oman tulkintani mukaan vapaasti seksiä, ennen e-pilleriä; kiinnitin tähän asiaan huomiota jo toisessa kirjassa, Hopeasiivissä). Kirjan maailmankuva on outo: poliisi takavarikoi pornografiset kirjat, kuten Fanny Hillin, ja paheksuu tällaisia kovasti (lordituomari Tanseylta kului kolme viikkoa sen [toinen ”pornokirja”] lukemiseen, koska hän pelkästä kauhusta aina pudotti sen kädestään), ja kondomienkin valmistamista paheksutaan (”Kauheaa liiketoimintaa”, tiuskaisi Fairlight, joka kuitenkin harrasti seksiä Balboan kanssa), mutta sitten kirjassa kerrotaan ilmeisesti vakavasti otettavasti, ei kieli poskessa, Balboan isästä, ”aikanaan huomattavimmasta valkoisen orjakaupan asiamiehestä”. Muutamat Etelä-Euroopan vanhimmista tyttötaloista olivat luottaneet Jackiin. Se taito, jolla hän kohteli pikkukaupungin tehtailijoiden rakkaudenkipeitä tyttäriä, sai heidät pitämään kohtaloaan jonkinlaisena kunnianosoituksena. Ehkei kuitenkaan. Avioliiton jälkeen liikevaisto katosi: Espanjan rannikon Madamet, aina niin kauas pohjoiseen kuin Marseilleen asti, eivät enää hymyilleet niille venelasteille, joita Barcelonasta salaa kuljetettiin laitureihin: por Dios! he marisivat, tavara ei ollut kuljetuskustannusten saati sitten prosenttipalkkioiden arvoista. Tyttöjen välittämisestä saamillaan rahoilla mies oli ryhtynyt einesten valmistajaksi Englannissa, rikastunut vielä enemmän ja lähettänyt tyttärensä Oxfordiin. On tosi kummallista, että vaikka pornokirjat ja ehkäisy tuomitaan reippaasti, tätä parittajaksi sanottua miestä ei kirjassa paheksuta, vaikka miehestä puhutaankin vain kolmella sivulla ja kirjan asenne tapahtumiin ja ihmisiin on ironinen.

Äkkiä Dorcas alkoi tunkea Autumnia kohden ruohikon reunaa. Omituisesti pukeutunut olento lähestyi heitä polkupyörällä ajaen. Sillä oli yllään miessoutajien suosiman muodin mukaiset lyhyet housut ja takkuinen villapaita; liina oli kierretty monin kerroin sen kaulaan Borneon kirahvikaulaisten naisten muodin mukaan; sillä oli lyhyt miehentukka ja sangattomat silmälasit. Toisessa kädessään sillä oli megafoni. (Kyse oli naisten collegen rehtorista Pearl Corkerista.)

… Hän kiipesi jälleen pyörälleen ja vilkaisi terävästi Dorcasiin.

”Teillä on vatsavaivoja, vai mitä? Koettakaa kahdenkymmenen mailin kävelyä ja juokaa sitten kaksi pulloa olutta.”

Dorcas tuijotti hänen peräänsä.

”Oppinut nainen. Luojan kiitos, että minun tyttärestäni tulee vain pikakirjoittaja.”

Ajankuvan kannalta oli mielenkiintoista, että Oxfordissa oli joen rannalla puisto, Parson's Pleasure, joka oli varattu miehille alastonuintia ja muutenkin alastomana oleilua varten. Kirjassa tämä oli melkoisen suosittu paikka, ja tämä on ollut todella olemassa, vaikka nudismi- tai naturismikäyttö loppuikin vuonna 1991. Netin mukaan toisella, Dame's Delight -nimisellä rannalla, saivat naiset ja lapset nauttia alastomana olemisesta (tämä ranta oli käytössä vuodesta 1934 vuoteen 1970, jolloin se suljettiin tulvatuhojen takia).

”Huonetoverini on Egg. Hän öljyää rugbykenkiään aina ja jatkuvasti.”

Portaiden alapäässä [Nicholas] Flower pysähtyi, penkoi taskuaan ja veti esiin pitkän äitelännäköisen purppuranvärisestä lasista tehdyn korvarenkaan, jonka hän välittömästi kiinnitti korvaansa.

”Objektiivinen korrelaatti Eggin sietämiskyvylle”, hän sanoi. He nousivat portaita ylös.

Olen huomannut näitä postauksia kirjoittaessani, että kiinnitän tekstissä huomiota usein aika sivuseikkoihin, joten tässä mennään taas. Mietin collegen portinvartijan, Tantalumin, työaikoja: hän oli paikalla puolenyön jälkeen, aamulla ehkä kuuden tai seitsemän aikaan ja päivällä mihin aikaan tahansa häntä tarvittiin. Otettiinkohan tässä kirjallisia vapauksia (ettei juonta tarvitsisi sekoittaa useammilla henkilöillä) vai olivatko portinvartijat oikeasti aina työpaikallaan? Tantalumilla oli kirjassa tosin apupoika, mutta hän sanoi, että näkee itse kaikki tulijat ja menijät, ja juuri hänet Autumn tosiaan aina tapasi collegen portilla. Näinkin aikaisessa kirjassa puhutaan ohimennen myös homoseksuaalisuudesta. Pornokirjoihin liittyvä sivuhenkilö sanoo: ”...ennen kaikkea me kaipaamme”, hän lopetti luottamuksenpuuskassa, ”hyvää homoseksuaalista romaania syysmarkkinoille.”

Jotkin Juhani Jaskarin käännöksen sanavalinnat osuivat silmiin, mutta yleensä ottaen käännös oli sujuva. Tämä oli toimittaja ja televisio- ja radiojuontaja Robert Robinsonin ainoa dekkari.

Hyönteisdokumentissa, Jokken kirjanurkassa ja Kirsin kirjanurkassa pidettiin kirjasta.

Helmet-haasteessa tämä sopii kohtaan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä, ja 37. Ajankohta on merkittävä tekijä kirjassa.

Robert Robinson: Kuolleet kirjatoukat, 1957 (Landscape with Dead Dons, 1956). WSOY, Sapo-sarja. Kääntäjä: Juhani Jaskari. Kansi: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 297 sivua.