Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982 (näytelmä)

Tämä näytelmä kertoo teokratiasta, jossa uskonnollinen johto valvoo kansalaisten siveellisyyttä ja lainkuuliaisuutta miekkojen ja väkivallan voimalla, ja jossa toista sukupuolta alistetaan ja sorretaan. Heiltä on tässä moniavioisessa yhteiskunnassa kielletty kaikki muu paitsi lastenhoito, kotityöt ja palvelijana olo, ja heidän pitää peittää kasvonsa hupulla ja vartalonsa kaavulla ulos lähtiessään. Toinen sukupuoli hoitaa kaiken julkisen toiminnan, kaupankäynnin ja neuvottelut, saa pukeutua vapaasti ja käydä ratsastamassa, käy eroottisissa huvitaloissa, pitää käsissään uskonnollista, poliittista ja taloudellista valtaa ja päättää perheessä asioista, myös heikomman sukupuolen avioliitosta - naitettavan mielipiteestä välittämättä.

Kannen hienon kuvan henkilöiden ilmeistä ja asennoista voi päätellä, mikä näytelmän idea on: näytelmän sankari, nuori Lubak näyttää siinä turhautuneelta ja vangitulta, ja vanha palvelija Paris rauhoittelee häntä myötätuntoisena ja surullisena ja neuvoo häntä sopeutumaan, koska muutakaan mahdollisuutta ei ole - kapinoinnista rangaistaan kuolemalla. Tässä kirjassa miehet ovat siis yhteiskunnallisesti heikompi, alistettu sukupuoli, ja koko yhteiskunnallisten teorioiden ja tapojen valtava massa on heitä vastaan.

Minulla kesti jonkin aikaa päästä eroon assosiaatiosta Margaret Atwoodin Orjattaresi-kirjaan (tämä näytelmä ilmestyi ennen sitä), ja aluksi näytelmän asetelma tuntui liian helpolta ja mekaaniselta: käännetään vain kaikki päinvastaiseksi. Sitten tunnelma vei mukanaan, henkilöt alkoivat tuntua eläviltä ja aloin välittää heistä. Lubakin äiti tahtoo naittaa 17-vuotiaan Lubakin nuorimmaksi mieheksi rikkaalle 63-vuotiaalle Agfalle, jolla on jo ennestään kolme aviomiestä. Lubak ei tietenkään itse tahdo tätä, mutta ei voi asialle mitään. Avioliitto toteutuu, mutta siitä huolimatta hän rakastuu samanikäiseen Liliaan ja saa vastarakkautta, ja tragedian ainekset ovat valmiit.

Kilpinen on mielestäni taitava kirjoittaja. Näytelmän maailma tuntuu vakuuttavalta sisäisen johdonmukaisuutensa takia: kaikki miehiä alistavat käytännöt ja heidän luontainen sopivuutensa esimerkiksi lastenhoitoon ja sopimattomuutensa kaupankäyntiin on perusteltu järkevän tuntuisin argumentein, ja Lubak törmää joka paikassa selityksiin siitä, miksi on täysin oikein ja yhteiskunnallisesti merkityksellistä, että hän ei saa tehdä mitä haluaa. Puritaksen papittarien johtamaan maahan tulee kuitenkin välillä tietoja Kaukomaista, joissa asiat ovat toisin, ja joissa miehet nauttivat hämmästyttävästä vapaudesta - Kaukomaiden kauppamatkustajatkin ovat miehiä. Ja kyllä, päälaelleen kääntäminen tehoaa ja saa kyseenalaistamaan yhteiskunnalliset käytännöt, jotka eivät ole normaaleja mutta joita on tottunut pitämään normaaleina vain siksi että on kuullut niistä niin usein, onneksi usein vain historiallisissa yhteyksissä ainakin länsimaista puhuttaessa. Kun näytelmässä kaikki pikkuasiatkin osoittavat samaan suuntaan, niiden yhteisvaikutus toimii. 

Näytelmästä tuli mieleeni kreikkalainen tragedia: siinä on samanlaista vääjäämättömyyden ja kohtalonomaisuuden tuntua, kreikkalaista kuoroa muistuttavia jaksoja, ja vuorosanoissa tietynlaista muodollisuutta, rituaalinomaisuutta tai runollisuutta. Suurin vastakkainasettelu näytelmässä ei ainakaan perheen sisällä ole naisten ja miesten välillä (esimerkiksi Lubakin sisko Hede auttaa häntä), vaikka naisilla on tietysti paljon paremmat oltavat, vaan molemmat ovat loppujen lopuksi alisteisia tylylle, ahdasmieliselle yhteiskuntajärjestelmälle. Näytelmässä on mielenkiintoisesti kaksi vaihtoehtoista loppua, toinen onneton ja toinen onnellinen.

HEDE. En tunne miehiä. Ei kukaan ole kurkkinut minua huppunsa alta. Millaista on rakkaus?
LUBAK. Se on lämmittävä loimu, se on joka hetkinen seurani, se on hiljaa sädehtivä ilo, joka nousee kanssani aamulla vuoteesta ja jonka kanssa illalla sykerryn lepäämään, se kuiskailee minulle salaisuuksiaan, se soutaa minun suonissani.
HEDE. Agfan vierelläkin.
LUBAK. Tehtävä, mikä on tehtävä, minun rakkauttani se ei haittaa. Minun iloni on kuin lapsi, se kasvaa rinnallani näkymättömänä mutta todellisena, se on suurin autuus. Mutta se vie myös syvimpään epätoivoon, kun en saa tavata häntä. Tahtoisin edes yhden kerran tavata, yhden kerran vain, yhden kerran koskettaa, yhden kerran vain.
HEDE. Se on hengenvaarallista.
LUBAK. Vie hänelle ainakin terveiseni, sano, että Lubakin sydän on hänen. (84)

Helsingin Sanomien mukaan tästä näytelmästä on esitetty aika jännittävän kuuloisesti Kiinassa vuonna 1992 oopperaversio, joka oli ilmeisesti myös suosittu. Artikkeli on maksumuurin takana, joten en saanut selville, miten tällainen suomalainen näytelmä on päätynyt kiinalaiseksi oopperaksi.

Ketjukolaaja on lukenut kolme muuta Inkeri Kilpisen näytelmää. Kirjan kannen kuvassa on Ilmo Ranne Lubakina ja Valle Yritys Parisina.

Helmet-haaste 2020: 12. Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera.

Edit 27.2.21, 28.2.21, 4.3.21.

Inkeri Kilpinen: Totisesti totisesti, 1982. Kustantaja Kouvolan teatteri (näytelmä lunastettiin Kouvolan kaupungin kulttuurilautakunnan näytelmäkirjoituskilpailussa 1980). 123 sivua.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936)

Anna-sarjan kirjat Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme ja Annan unelmavuodet olivat lapsena lempikirjojani. Useimmat ovat varmaan ainakin kuulleet tästä sarjasta, mutta niille jotka eivät näitä kirjoja tunne, ne sijoittuvat 1900-luvun alun Kanadaan ja kertovat noin kymmenvuotiaasta orpotytöstä, jonka jo melko vanhat lapsettomat sisarukset Marilla ja Matthew adoptoivat Prinssi Edwardin saarella sijaitsevalle maatilalleen. Alunperin tarkoituksena oli adoptoida poika avuksi tilan töihin, mutta temperamenttinen Anna, jolla on vilkas mielikuvitus, saa alkuhankaluuksien jälkeen jäädä, ja sarja seuraa hänen elämäänsä saarella lapsesta nuoreksi naiseksi. Anna-sarja on yksi nuortenkirjojen rakastetuimpia klassikoita, ja yhtenä niiden henkilönä on Prinssi Edwardin saaren kaunis luonto.

Jostain syystä sarjan tämä osa on suomennettu vasta vuonna 2002, enkä siis ole lukenut tätä aikaisemmin. Tässä kirjassa Anna on kihloissa lääkäriksi opiskelevan Gilbertin kanssa, mutta on aloittanut työt Summersiden yhteiskoulun rehtorina. Kirja onkin kirjoitettu osittain kirjemuodossa Annan kirjeinä Gilbertille, osittain suorasanaisena kerrontana. Anna asuu kahden omintakeisen lesken ja heidän vielä persoonallisemman palvelijansa Rebecca Dew'n täysihoitolaisena. Hänelle aiheuttavat ongelmia paikkakunnan mahtisuku, Pringlet, joiden mielestä rehtorin paikka olisi kuulunut kaukaiselle sukulaiselle, sekä sulkeutunut ja vihamielinen opettajatoveri Katherine. Annalla on kuitenkin hyvä sydän, onnellinen elämänasenne, kyky löytää hyvää lähes kaikesta ja kaikista, huumorintajua ja sisukkuutta, ja hänen työnsä päättyessä koulussa kolmen vuoden päästä monet paikkakunnan ihmiset ovat onnellisempia kuin ennen hänen tuloaan.

Annan työtä opettajana ei suomalaisesta nimestä huolimatta kuvata kirjassa oikeastaan ollenkaan. Päähuomio on pikkukaupungin henkilöissä ja ihmissuhteissa, ja sellaisena tämä oli viehättävää luettavaa. L. M. Montgomery on taitava kirjoittaja, ja vaikka hän tuo henkilöistään esiin huvittavat, naurettavat ja ikävätkin puolet, kirjan perusasenne on ymmärtäväinen ja lempeä. Viihdyin kirjan seurassa hyvin, mutten kuitenkaan uponnut siihen samalla tavalla kuin lapsena muihin Anna-kirjoihin.

Kokonaisvaltainen eläytyminen ja heittäytyminen kirjaan on ainakin minulle paljon hankalampaa aikuisena kuin lapsena. Ehkä tämä johtuu siitä, että lapsena otin kirjan maailman ja sen henkilöt vastaan ihan sellaisina kuin ne olivat, mutta nykyään asetan enemmän tai vähemmän kirjan tapahtumat historialliseen ja yhteiskunnalliseen kehykseensä, pohdin niiden uskottavuutta ja mietin myös esimerkiksi kirjan feministisiä ulottuvuuksia sekä sitä, otetaanko siinä huomioon myös vähemmistöt ja heikommassa asemassa olevat ihmiset. Jos ei oteta, tekeekö se kirjasta huonomman? Saako kirjasta pitää? Kuuluuko kirjasta pitää, pitävätkö kaikki muut tästä? Kirjoista bloggaaminen tuo tähän oman lisänsä, koska siinä tuo omat mielipiteensä myös muiden näkyville. Yritän kuitenkin asennoitua niin, että kirjoitan vain omista ajatuksistani ja tuntemuksistani ottamatta huomioon muiden (oletettuja) mielipiteitä, koska kirjakokemus on kuitenkin aina henkilökohtainen. Samaa kirjaa pitäisi pystyä lukemaan kahdella tavalla, heittäytyen mutta myös analyyttisesti, koska jälkimmäinen kuitenkin syventää ja laajentaa kirjakokemusta.

Mutta pidin kirjasta kyllä, olisiko muu voinut olla mahdollistakaan? Sen asenteet olivat kohdallaan: jokaisessa ihmisessä on jotain hyvää, ihmiset auttavat toisiaan, ongelmat voi ratkaista, ei pidä antaa periksi, ihmiset ovat erilaisia ja jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on. On hienoa, että loputkin Anna-sarjan osat on käännetty suomeksi, tämän lisäksi Annan perhe on suomennettu vasta vuonna 2002. Paula Herrasen käännös oli hyvä.

Kirja on luettu myös ainakin täällä: Jokken kirjanurkka, Lukijan kirjahylly, Eliaskirja, Kujerruksia, Cillan kirjablogi.

Helmet-haaste 2020: 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Ainakin vähän termejä venyttäen (-> julkisuuden henkilön lempikirja): Merja Kyllönen sanoi jossakin artikkelissa Viisikoiden ja Anna-sarjan olevan lempikirjojaan.

L. M. Montgomery: Anna opettajana, 2002 (Anne of Windy Poplars, 1936). WSOY. Suomennos: Paula Herranen. Päällyksen typografia Kristina Segercrantz (kansikuvan tekijää ei kerrottu). 277 sivua.

Reetta Niemelä & Sanna Pelliccioni: Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020

Tässä viehättävässä ohuessa lasten tietokirjassa jotkin ihmisten syystä tai toisesta inhoamat Suomen luonnon otukset kertovat ystävilleen ihmisille osoitetuissa kirjeissä itsestään ja elämästään. Kirjeet on kirjoitettu hauskasti eri tyyleillä ja eläimen omasta näkökulmasta, esimerkkeinä tervehdykset Hei jalallinen ja kädellinen ihmisystäväni! (kyy) ja Kraaaaah ja moih siivetön frendi! (varis). Tekijät ovat löytäneet kirjaan hyvin monenlaisia eliöitä, jopa voikukalla ja viruksella on omat kirjeensä. Näkökulmanvaihdokset lajin myötä ovat hupaisia, ja ne auttavat huomaamaan, että kaksijalkaisuus, kaksisilmäisyys ja siivettömyys on jonkun toisen näkökulmasta hyvinkin erikoinen asia. Esimerkiksi kirjan esittelijänä ja tietoiskujen antajana toimiva professori Hypykki, hämähäkki, tervehtii kaksisilmäistä ystävääni ihmistä.

Kirjan kirjeistä välittyy rivien välissä jokaisen eläimen tai eliön rooli laajemmin ekologiassa, ja myös jokaisen eläimen oikeus elää omalla tavallaan omanlaistaan elämää. Eläimet eivät tahallaan kiusaa ihmisiä, vaan ne vain toimivat sillä tavalla, mikä on auttanut niitä selviämään luonnossa vuosituhansien ja vuosimiljoonien kuluessa (monethan niistä, elleivät kaikki, ovat lajeina ihmistä vanhempia). Vieraslajitkin ovat ihmisten tuomia.

Kirjeissä eläimet kertovat myös taidoistaan, ja mukana on kiinnostavia pikku faktoja. Varislinnut ovat tunnetusti älykkäitä, mistä esimerkkinä on Belgiassa kehitelty pähkinäautomaatti, johon varikset pudottavat tupakantumpin ja saavat palkinnoksi pähkinän. Kirja auttaa näin myös arvostamaan eläinten vaikuttavia kykyjä.

Kirjan jokaisen kirjeen allekirjoituksessa on mukana toive Älä vihaa minua, ja uskoisin, että tämä kirja auttaa lapsia ja kirjan lukevia aikuisiakin suhtautumaan myös "inhottaviin" tai "pelottaviin" eläimiin neutraalimmin tai ystävällisemmin (lapsethan tosin yleensä pitävät melkein kaikista eläimistä). [T]ieto auttaa. Mitä enemmän tiedät toisesta, sitä enemmän häntä arvostat.

Kirjan lopussa on lisäksi professori Hypykin esimerkki ristiriidan ratkaisusta, tapaamisesta, jossa pohdittiin, saavatko voikukat kukkia koulun pihalla. Sekä ihmiset, eläimet että voikukka itse saivat lausua asiasta mielipiteensä, ja samalla kun muistutetaan, että myös muut lajit kuin ihminen pitää ottaa suunnittelussa huomioon, annetaan esimerkki yleisemmästäkin riitojen ratkaisumallista (ja ohje etsiä lisää vinkkejä yhteisymmärryksen rakentamiseen osoitteesta eratauko.fi).

Oksan hyllyltä -blogissa on innostunut bloggaus kirjasta, ja myös Kirjalassa ja Sinisissä helmissä on kirjoitettu tästä. Kirjan teksti on Reetta Niemelän ja upeat kuvat Sanna Pelliccionin käsialaa.

Helmet-haaste 2020: 49. Vuonna 2020 julkaistu kirja.

Reetta Niemelä (teksti) ja Sanna Pelliccioni (kuvitus ja taitto): Älä vihaa minua. Kirjeitä ihmisille, 2020. Karisto. Ei sivunumeroita.

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986)

Löysin tämän kirjan kirjaston poistomyynnistä ja ostin sen, vaikka kansikuva on mielestäni karmea (&-merkki on tosin hauska). Kansi on samanlainen kuin yhdessä englanninkielisistä versioista, joten siitä ei voi syyttää suomalaisia tekijöitä. Oli kuitenkin hauska löytää pelkästään naiskirjalijoita sisältävä novelliantologia - monissa vanhemmissa novelliantologioissa naiskirjailijoita on hyvin vähän, ja he tuntuvat usein olevan vain pakollinen lisäys - ja lisäksi houkuttimena oli Bessie Head, jonka vaikuttavan kirjan olin aiemmin lukenut. Angela Carterinkin nimi oli tuttu Samantha Ellisin kirjasta.

Tässä kokoelmassa oli kuitenkin enemmän sellaisia novelleja, joista en pitänyt tai jotka eivät tehneet vaikutusta, kuin sellaisia joista pidin. Yhtenä syynä oli ehkä se, että alitajuisesti odotin kirjalta voimaannuttavia kertomuksia sankarillisista naisista, ja eiväthän nämä tarinat sellaisia olleet - monissa novelleissa naispäähenkilöt olivat melko epämiellyttäviä, ja heille kävi myös usein aika huonosti. Kaikki valitsemani tarinat kuvailevatkin jonkinlaista kierosilmäisyyttä, vinoa ja läpitunkevaa katsetta. ... Kaikilla näillä toisistaan poikkeavilla naisilla on jotain muutakin yhteistä: omanarvontunto, vaikka riekaleinenkin (Angela Carter, s. 16). Mukana oli monia hyviä tarinoita, mutta tämä ei ollut mitenkään helppo eikä kovin miellyttävä kirja.

Mutta kirja kannatti silti lukea: 17 vakavasti otettavaa, muutamaa kirjoittajaa lukuun ottamatta melko vähän tunnettua naiskirjailijaa, joista luullakseni vain kahden teoksia olen lukenut aiemmin. Aikajana ulottuu viidestä 1800-luvulla syntyneestä kirjailijasta kirjan julkaisuaikaan nelikymppisiin kirjailijoihin. Kirjoittajat ovat suurimmaksi osaksi Yhdysvalloista ja muista englantia puhuvista maista, mutta mukana on myös esimerkiksi ghanalainen, egyptiläinen, eteläafrikkalainen ja kiinalainen kirjailija. Melkein kaikki kirjan kirjailijoista ovat muuttaneet toiseen maahan tai viettäneet pitkiä aikoja muualla kuin syntymämaassaan, joten monia tarinoita voi pitää myös maahanmuuttajakirjallisuutena. Tässä kuvaukset kirjan novelleista (maat ovat kirjoittajien syntymämaita), olen merkinnyt tähdellä ne joista pidin enemmän.

Elizabeth Jolley: Viimeinen sato. Tytär kertoo siivoojaäidistään, jolla on taipumus venyttää sääntöjä ja joskus lakiakin. Perheeseen kuuluu myös ongelmallinen veli, jota sisko varoo. Kun perhe perii isoisältä huonolla maalla olevan maatilan, viisainta olisi myydä se, mutta miten käykään? Novellin kulkua oli aika vaikea seurata, mutta pidin siitä, miten perheen suhtautuminen maatilaan ja veljen käytös muuttui, kun he miettivät maan viljelemistä. (22 s., Iso-Britannia, 1923-2007)

* Leonora Carrington: Debytantti. Seurapiirielämää inhoava tyttö pyytää eläintarhan hyeenaa sijaisekseen debytanttitanssiaisiin. Parhaiten tutustuin nuoreen hyeenaan. Hän oppi myös tuntemaan minut; minä opetin hänelle ranskaa ja hän opetti minulle omaa kieltänsä. (3 s, Iso-Britannia, 1917-2011)

* Rocky (Raquel) Gámez: Glorian tarinoita. Rocky-niminen minäkertoja kertoo ystävästään Gloriasta, joka on aina halunnut olla mies. Gloria menee epävirallisesti naimisiin rakastamansa Rositan kanssa, joka alkaa odottaa lasta. Työväenluokkainen Gloria käyttäytyy kaikessa kuin mies, myös huonoissa asioissa. Raju ja suorapuheinen tarina. (8 s, USA, ?)

* Bessie Head: Elämä. Kymmenvuotiaana Johannesburgiin vanhempiensa kanssa muuttanut häikäisevä Life tulee takaisin kotikyläänsä 17 vuotta myöhemmin, tuo tullessaan ison kaupungin tavat ja moraalin ja menee naimisiin kylän halutuimman miehen kanssa, jolloin kaksi vahvaa voimaa törmää toisiinsa. (12 s., Etelä-Afrikka, 1937-1986)

Jane Bowles: Guatemalalainen idylli. Amerikkalainen suuren yrityksen miesostaja viettää haluttomasti viikon pienessä guatemalalaisessa täysihoitolassa, tutustuu asukkaisiin ja aloittaa puolivahingossa suhteen naisen kanssa, josta ei edes pidä. Aika tylsä novelli, jossa kävellään hitaasti ympäriinsä ja puhutaan pinnallisesti ja jossa kukaan ei ole tyytyväinen elämäänsä. (35 s., USA, 1917-1973)

Katherine Mansfield: Nuori tyttö. 17-vuotias, kaunis ja rikas tyttö käy Monacossa(?) kahvilassa minäkertojan ja pikkuveljensä kanssa. Tyttö on turhautunut ja levoton, halveksii kaikkea ja haluaa elämältä kaikkea sitä mitä ei ole (vielä?) saatavilla. (7 s., Uusi-Seelanti, 1888-1923)

Colette: Sateinen kuu. Kirjailijanainen (kertojaminänä Colette itse) tutustuu puhtaaksikirjoittajansa erakkomaiseen naimisissa olevaan sisareen ja kiinnostuu tästä. Hyvin pitkä novelli, jossa ei mielestäni tapahtunut paljon mitään ja jonka henkilöt eivät olleet kovin kiinnostavia. (51 s., Ranska, 1873-1954)

* George Egerton: Naimakauppa. Muurari auttaa erään humalaisen naisen kotiinsa, minkä jälkeen hän kertoo toiselle muurarille alkoholistivaimostaan, jota hän rakastaa kaikesta huolimatta. Miehen auttama humalainen nainen on kirjailijanaisen vuokraemäntä. Kirjailija auttaa naista ja hänen kolmea lapsipuoltaan, ja vuokraemäntä kertoo hänelle aviottomasta siskopuolensa hoidossa olevasta lapsestaan, jota rakastaa kovasti, ja onnettomasta avioliitostaan. Lopussa näkökulma siirtyy taas muurareihin. Todella surullinen tarina siitä, miten vaikeat tapahtumat vaikuttavat pahimmillaan ihmisiin, ja siitä, kun mieli järkkyy. (19 s., Australia, 1859-1945)

* Frances Towers: Violet. Rouva Titmus tyrannisoi tytärtään Sophya, joka palkkaa Violetin palvelijaksi hoitamaan taloa. Kaikki, mitä Violet haluaa, tuntuu tapahtuvan, ja äitiä lukuun ottamatta hän tekee kaikki perheenjäsenet onnellisemmiksi. Omahyväisellä hymyllään ja äkkinäisillä tummien silmien välähdyksillä ja pään nyökytyksillä hän valaisi heidän sielujensa kätketyt sopukat, hän kiskaisi verhot syrjään ja paljasti heidän sydäntensä pelot ja intohimot, hän nuuski esiin salaisuudet, iski kyntensä niihin ja asetti ne näytteille kuin kuolleet hiiret, ja hän vaikutti heidän kohtaloihinsa. (14 s., Iso-Britannia, 1885-1948)

* Ama Ata Aidoo: Luumuja. Ghanalainen Sissie ystävystyy Saksassa kansainvälisellä työleirillä vapaaehtoistyössä ollessaan nuoren saksalaisäidin Marijan kanssa. Suorasanainen kerronta vaihtelee runomuotoisten jaksojen kanssa. Vihainen, hieno, läikähtelevä ja impressionistinen mutta silti etenevä kertomus maantieteellisestä ja kulttuurisesta imperialismista, entisistä siirtomaista, kehitysavusta, rasismista, naisista, identiteetistä, oletuksista. (65 s., Ghana, 1942-)

Grace Paley: Nainen - nuori ja vanha. Kertomus kaoottisesta perheestä, jossa 13-vuotias minäkertoja Josephine haluaa mennä naimisiin 17-vuotiaan tätinsä miesystävän kanssa. Täti saa uuden miesystävän, jolloin Josephinen äiti menee naimisiin tämän kanssa. (13 s., USA, 1922-2007)

* Andrée Chedid: Ikuinen piina. Vahva kertomus egyptiläisestä kylästä, jossa kaikkien kunnioittama pyhä mies toivoo yhdeksän lapsen äidille, köyhälle Aminalle, vielä seitsemää lasta. Kun mies kieltäytyy perumasta siunaustaan, kaikki kyläläiset, niin miehet kuin naisetkin, ovat yksimielisiä. (8 s., Egypti, 1920-2011)

Angela Carter: Purppura, Häpeämätön Itämainen Venus. Aasialainen professori, kiertelevä sirkuksissa esiintyvä nukketeatterin virtuoosi, herättää esityksissään eloon Yön Kuningattaren, marionetin nimeltä Purppura, kauniin, julman ja täysin omantunnottoman prostituoidun, joka tuhoaa kaiken minkä tapaa. (14 s., Iso-Britannia, 1940-1992)

* Djuna Barnes: Maa. Puolalaiset sisarukset Una ja Lena viljelevät yhdessä isältään perimäänsä maatilaa hulluksi tulleen enonsa Karlin kanssa. He ovat omalla tavallaan tyytyväisiä, kunnes maatilalle tullut ruotsalainen mies tuo mukanaan rakkauden ja sisarten välisen petoksen. Eleetön, vähäsanainen ja kiinnostava novelli. (9 s., USA, 1892-1982)

Vernon Lee: Herra ja rouva Oke. Muotokuvamaalari kertoo rikkaasta englantilaisesta pariskunnasta, jonka muotokuvat hän oli sopinut tekevänsä kolme vuotta sitten. Mies oli tavallinen, mutta vaimo hämmästyttävä, outo, herkkä olento, muttei häntä silti voinut sääliä. Säälin ennemminkin hänen onnetonta miesparkaansa. Eräänlainen kummitustarina ja samalla pakkomielteestä kertova tarina, jonka juoni paljastuu hyvin hitaasti. (55 s., Ranska, 1856-1935)

* Jamaica Kincaid: Tyttö. Reilun sivun verran ilmeisesti äidin antamia käskyjä ja ohjeita siihen, miten tytön pitää elää, ettei olisi kuin lutka, joka sinusta on tulossa (tämä lause toistuu tekstissä useamman kerran). Tyttö onnistuu sanomaan väliin pari lyhyttä lausetta. (2 s., Antigua ja Barbuda, 1941-)

* Luo Shu: Liu. Nuori varakkaan perheen tyttö tapaa kotiinsa vierailulle tulleen pienenä rakastamansa palvelijan, resuisen ja köyhän Liu-tädin, joka hoiti häntä kahdeksan vuotta aiemmin. Liu oli myyty viidentoista ikäisenä palvelustytöksi toiseen rikkaaseen perheeseen, jonka isäntä oli raiskannut hänet, minkä jälkeen perhe ajoi hänet pois, ja syntynyt lapsi kuoli kolmen päivän ikäisenä. Liu oli ollut tytön perheessä hyvä palvelija, mutta hänet erotettiin juomisen takia. Tämän jälkeen Liu on elänyt kolmen miehen kanssa, jotka ovat kaikki lyöneet häntä, ei saa tarpeeksi syödäkseen ja työskentelee välillä kulina maatilan hoidon lisäksi. Tästä huolimatta hän hyväksyy elämänsä ja on omalla tavallaan tyytyväinen vapauteensa. (7 s., Kiina, 1903-1938)

Käännös on kääntäjäopiskelijoiden tekemä ja mielestäni hyvä, ainoastaan Jolleyn novellissa kieli tuntui vaikealta (mikä johtui varmaan alkuteoksesta). Kääntäjätyöryhmän opettaja Riitta Oittinen kertoo esipuheessaan käännösprosessista. Tuohon aikaan puhuttiin feminiinisestä kirjoittamisesta ja myös feminiinisestä kääntämisestä, mikä on minusta aina ollut hassua ja myös rajoittavaa, koska se olettaa, että naisen keho (tai eletty elämä?) saa hänet toimimaan ja siis myös kirjoittamaan jotenkin tietyllä tavalla, vaikka feminismin perusidea on mielestäni päinvastainen: sukupuoli ei määrää elämää (ainakaan sen ei pidä määrätä sitä) eikä sitä, millainen ihminen on ja miten hän ajattelee ja toimii. Monet kääntämistä pohtineet naistutkijat korostavat kääntäjän sukupuolen merkitystä: vain naisen pitäisi kääntää naista, koska naisen tekstiä kääntävä mies saattaa laimentaa tekstin feminiinisyyttä, vääristää naisen subjektiivisuutta ja viittauksia ruumiiseen. Miehen käännöksestä tulee näin vilpillinen. ... Novellit ovatkin niin syvästi feminiinisiä, että mieskääntäjät olisivat varmasti kääntäneet tarinat toisin. Huonomminko? Sitä en haluaisi väittää - tuloksenahan saattaisi olla hyvinkin hedelmällinen feminiinin ja maskuliinin välinen dialogi. Mutta erilaisia käännökset olisivat aivan varmasti. (11)

Angela Carter (toim.): Pahoja tyttöjä & villejä naisia, 1993 (Wayward Girls & Wicked Women, 1986). Kääntöpiiri. Suomennos: Tampereen yliopiston kääntäjäkoulutuslaitoksen käännösryhmä Riitta Oittisen johdolla. Kansi mukaeltu englanninkielisen teoksen pohjalta, suunnittelu: Donald MacPherson, toteutus: Jouni Ahto. 366 sivua.

Rakkaani, romaanihenkilö, 2014 (toimittaneet Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki)

Tässä kirjassa on samanlainen idea kuin aiemmin lukemassani Samantha Ellisin How to Be a Heroine -kirjassa: lukijat kertovat itselleen tärkeistä romaanihenkilöistä. Toisin kuin siinä, tässä kirjassa lukijoita on monta, yhteensä 20, ja mukana on niin naisia kuin miehiäkin. Useimmat kirjan kirjoittajista ovat kirjoittamisen tai kirjallisuuden ammattilaisia (äidinkielenopettajia, kirjailijoita, runoilijoita, toimittajia), mutta muitakin on. Käsitellyt kirjat edustavat kirjallisuuden koko kirjoa: lasten- ja nuortenkirjoista sarjakuviin, dekkareista ja kauhusta nobelisteihin, vanhoista uusiin, suomalaisista ulkomaisiin.

Pidin kirjasta: se avasi joskus yllättäviäkin näkökulmia tuttuihin ja tuntemattomiin kirjailijoihin ja heidän hahmoihinsa ja se oli mukavaa luettavaa. Minulle tuttuja kirjailijoita olivat esimerkiksi Tove Jansson, Edgar Allan Poe, L. M. Montgomery ja Merri Vik, tuntemattomia Jo Nesbø, Carlos Fuentes, Charles Bukowski, Ivo Andrić ja Gillian Flynn. Useimmista kirjan kirjailijoista olen toki joskus kuullut, vaikken ole heidän kirjojaan lukenutkaan.

Kirjan esseet on kirjoitettu henkilökohtaisesti, usein hyvin elävästi ja hauskasti, ja ilman minkäänlaista kirjallista jargonia. Painopiste on siinä, millaisia käsitellyt henkilöt ovat ja mitä he ovat merkinneet tälle tietylle lukijalleen, eikä tässä kirjassa ole jälkeäkään akateemisempien kirjallisuuskirjojen kuivuudesta. Jos kaipaa sujuvasti kirjoitettua, mielenkiintoista kirjaa kirjoista, tätä kirjaa voi hyvin suositella. Lisähoukuttimena on kaunis kansi.

Tämän kirjan ovat lukeneet muutkin kuin minä, esimerkiksi Kirsi, Amma ja Jonna. Jonnan kirjoituksesta tuli mieleen, että varoituksen sana on paikallaan: henkilöä kuvatessaan kirjoittajat paljastavat usein paljon kirjasta ja sen juonesta ja ihmissuhteista, joten jos aikoo lukea käsitellyn kirjan itse, esseen lukeminen kannattaa ehkä jättää kirjan lukemisen jälkeen. Minua tämä ei kuitenkaan häirinnyt, koska kukaan minulle tuntemattomista kirjan kirjailijoista ei ole lukulistallani (Ivo Andrić alkoi kyllä jonkin verran kiinnostaa), mutta heistä oli silti hauska lukea.

Kirjan kirjoittajat: Päivi Artikainen, Antti Tuuri, Sari Peltoniemi, Venla Hiidensalo, Mervi Heikkilä, Esa Pesonen, Kirsi Haapamatti, Tommi Koivisto, Marko Hautala, Tuija Lehtinen, Hanna Johde, Juha Gröhn, Päivi Haanpää, Hannele Puhtimäki, Minna Rytisalo, Silja Järventausta, Mikko Määttä, Raili Mikkanen, Veera Nieminen ja Merja Mäki.

Käsitellyt kirjailijat ja heidän henkilöhahmonsa: Jo Nesbø (Harry Hole), Ernest Hemingway (Nick Adams), Tove Jansson (Miska), Carlos Fuentes (vanha gringo), Hugo Pratt (Corto Maltese), Charles Bukowski (Henry Chinaski), Liza Marklund (Annika Bengtzon), Tove Jansson (Muumipeikko), Edgar Allan Poe (nimetön kertoja), L. M. Montgomery (Valancy Stirling), Gillian Flynn (Nick Dunne), Mario Puzo (Michael Corleone), Terhi Rannela (Aura), Anja Kauranen (Arabian Lauri), Merri Vik (Lotta Månsson), Hannu Mäkelä (herra Huu), Philip Roth (Nathan Zuckerman), Ivo Andrić (Neiti), Riikka Pulkkinen (Maria) ja J. K. Rowling (Harry Potter).

Päivi Artikainen, Kirsi Haapamatti, Mervi Heikkilä ja Merja Mäki (toim.): Rakkaani, romaanihenkilö, 2014. Avain. Kansi: Timo Numminen ja Terhi Adler. 144 sivua.

Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982)

Luin viimeisen Nils Hövenmarkin suomennetuista dekkareista. Kirja sijoittuu taas Pohjois-Ruotsissa sijaitsevaan Svartseleen, tällä kertaa kuuden rivitaloasunnon eläkeläisasuntoon, mukana on edellisistä kirjoista tuttuja henkilöitä, ja kirjan henkilöt ovat taas tavalla tai toisella omintakeisia. Tietynlaisena keskushenkilönä on nimihenkilö Rimppalinja, kauan sitten potkut saanut opettaja, joka illalla juotuaan innostuu soittelemaan kunnan merkkihenkilöille ja kertomaan mielipiteensä Ruotsin ja kunnan tilanteesta ja on siitä saanut liikanimensä. Eläkeläistalon asukkaiden välillä on inhoa, viehtymystä, vastenmielisyyttä, halveksuntaa ja torjuntaa, mikä johtaa lopulta myrkytettyyn armanjakkiin ja erään asukkaan kuolemaan.

Hyvää kirjassa olivat taas erikoiset henkilöt, joita Hövenmark kuvaa yleensä myötätuntoisesti huolimatta siitä, että elämä on murjonut monia heistä. Yhtenä kiinnostavana teemana oli uskonnollinen ahdasmielisyys. Juoni ei kuitenkaan nyt imaissut kovin hyvin mukaansa, kirjoittajan asenne ei vaikuttanut yhtä ymmärtävältä ihmisiä kohtaan kuin muissa hänen kirjoissaan, Hövenmarkin lyhytvirkkeinen kirjoitustyyli tuntui häiritsevän töksähtävältä, ja jotkin kirjan asenteet vaikuttivat kovin vanhahtavilta. Joten vaikka kirja oli helppoa ja leppoisaa luettavaa, Pirkko Pesolan käännös toimi hyvin ja oli mukava palata Svartseleen tuttujen ihmisten pariin, kirja ei innostanut kovin paljon.

- Tunnetko sinä yhteisyyttä Terävän Nicken kanssa?
- Tunnen, todellakin. En tietenkään kaikessa, oikeastaan aika vähässä, luullakseni. Mutta se vähä on tärkeää. Minä uskon että hän ja minä, myös sinä, arvioimme lähimmäisiämme samalla tavalla. Me emme tuomitse heitä yhteiskunnallisen aseman tai enemmän tai vähemmän omituisen käyttäytymisen perusteella. Me kerta kaikkiaan pidämme joistakin ihmisistä, joistakin emme taas ollenkaan. Aina ei voi selittää minkä tähden. (147-148)

Nils Hövenmark: Rimppalinja, 1986 (Ringlinjen, 1982). WSOY, Sapo-sarja nro 304. Suomentaja: Pirkko Pesola. Päällys: U & P Vaajakallio. 218 sivua.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская, 1949 (G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki)

Reilut kymmenen vuotta sitten tutkin Venäjän matkakirjoja ja ihmettelin sitä, että yleensä niissä puhuttiin vain Pietarista ja Moskovasta ympäristöineen ja mahdollisesti myös esim. Vladivostokista. Suurin osa valtavasta maasta oli kuitenkin jäänyt näissä kirjoissa kokonaan unohduksiin, joten kun löysin kirpputorilta tällaisen matkakirjan, jossa kirjoittaja matkustaa vesiteitse toisen maailmansodan jälkeen Jenisei-joen latvoilta sen suulle Pohjoiselle jäämerelle (tarkemmin Karanmerelle) asti, tartuin siihen mielelläni - pidän yleensäkin tällaisista tosielämän seikkailuista, ja tämä kirja houkutteli myös kuvaamallaan seudulla. Siperia oli minulle tuttu lähinnä sanontatavan ankarana opettajana ja pelottavana karkotuspaikkana, vaikka yllättävän mielenkiintoinen Dersu Uzala -filmi olikin pehmentänyt kuvaa jonkin verran, samoin tapaamani Siperiasta kotoisin oleva venäläinen, joka antoi kotikaupungistaan (jonka nimen olen unohtanut) miellyttävän kuvan, siellä järjestettiin muistaakseni esimerkiksi kesäisin kukkafestivaalit.

Kirja täyttikin toiveeni: luin sitä kuukauden parin ajan aina muutaman sivun kerrallaan, ja melkein aina tuntui mukavalta hypätä aivan toiseen aikaan ja maisemiin, välillä vaarallisen rajun ja välillä mahtavuudessaan tyynen Jenisein aalloille. Itsekin Siperiasta, Krasnojarskista, kotoisin oleva Kublitskij kertoo Siperian esihistoriasta, lähihistoriasta, ihmisistä ja luonnosta (tosin aina vain suhteessa ihmisiin). Sain käsityksen siitä, miten suunnaton siperialainen taigametsä on: siellä saattoi hevoskyydillä kulkea parikin viikkoa ilman että maisema ympärillä muuttui millään tavalla, kuten muistaakseni Tšehov teki, ja sain käsityksen myös siitä, miten valtava sekä pituudeltaan että vesimäärältään Jenisei on (joen suulla se on uskomattomasti 60 kilometrin levyinen!), ja miten paljon tietoa, taitoa ja kokemusta jokilaivojen kapteeneilta vaaditaan. Kirjassa on paljon kiinnostavia yksityiskohtia siperialaisesta elämästä, kuten se, että tuvalaisessa shakissa kuninkaan ja kuningattaren sijasta nappulat esittävät koiria, koska vasta vuonna 1944 Neuvostoliittoon liitetyssä Tuvassa pidetään koirista niin paljon.

Kirjan lukuihin liittyi hauskoja karttoja. Jenisein toisen alkuhaaran varrella Mongolian rajan lähellä elää kameleita, toisen alkuhaaran varrella poroja, jotka on muistaakseni tuotu sinne pohjoisesta.

Olen joskus aiemmin yrittänyt lukea paria uudempaa, ehkä 1970-luvulla Neuvostoliitossa kirjoitettua kirjaa (toinen oli taidehistoriasta kertova kirja ja toinen nuorten avaruusseikkailu-romaani), jotka olivat lukukelvottomia sen takia, että niissä muistutettiin heti alkusivuilta lähtien säännöllisin väliajoin kapitalismin mädännäisyydestä. Tässä kirjassa puhuttiin kapitalistisesta eksploitaatiosta kuitenkin vain kerran, suunnilleen kirjan puolessavälissä, ja täysin syystä: myös Siperiasta on löydetty kultaa, ja talonpojat, jotka houkuteltiin 1800-luvulla Siperiassa kullankaivuuseen, olivat kirjan mukaan velkavankeudessa ja orjan asemassa. Leninistä ja Stalinista puhutaan (onneksi vain silloin tällöin) ihannoiden ja sankareina, ja heidän kerrotaan karkotusaikoinaan Siperiassa ystävystyneen tavallisten ihmisten kanssa, jotka pitivät heistä suuresti, ja auttaneen näitä aina mahdollisuuksien mukaan. Leninin karkotus vaikuttaa muuten olleen enemmän kotiarestin tyylistä: hän sai asua omassa talossa, hän sai vaimonsa luokseen karkotusajakseen, hän kävi mm. luistelemassa ja seurusteli paikallisten kanssa ja pystyi myös lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan omia tekstejä (tosin varoen tsaarin virkamiehiä).

Mutta kun ottaa huomioon kirjoitusajankohdan, luin tietysti yhdessä tämän kirjan kanssa kirjaa, jota ei ollut kirjoitettu: kirjaa Stalinin vainoista ja pakkosiirroista, ihmisistä, jotka oli julistettu kansanvihollisiksi ilman mitään syytä, suomalaisista, jotka olivat muuttaneet suurin toivein Neuvostoliittoon rakentaakseen uutta yhteiskuntaa ja jotka oli tapettu tai karkotettu Siperiaan, lahjakkaasta ja älykkäästä kasvitieteilijästä Nikolai Vavilovista, joka oli kolmen vuoden vankeuden jälkeen kuollut vankilassa aliravitsemukseen isänmaanpetturuudesta tuomittuna vuonna 1943... Niistä ei tässä kirjassa puhuttu mitään, ja tuntui irvokkaalta lukea siitä, miten julma tsaarin hallitus oli ollut karkottaessaan Stalinin ankeaan, yksinäiseen ja kylmään Turuhanskiin, kun tiesi, että suuri määrä syyttömiä ihmisiä oli samaan aikaan karkotettuna Siperiaan Stalinin vainoharhaisuuden takia.

Kirja kertoo suurta tarinaa onnellisesta, kehittyvästä, kouluttautuvasta ja harmonisesta neuvostokansojen yhteisöstä, jossa kaikki työskentelevät iloisina yhteisen päämäärän hyväksi. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa sosialistista realismia tietokirjaan sovitettuna? Kirjassa puhutaan siitä, miten alkuperäiskansoja ja talonpoikia sorrettiin ennen neuvostoaikaa, mutta kuinka he ovat nyt päässeet osallisiksi sivistyksestä ja hyvinvoinnista. Kublitskij muistaa aina matkansa varrella olevia paikkoja kuvatessaan kertoa paikkakunnan isoista, kauniista ja hyvin rakennetuista uusista kouluista ja sairaaloista, ja matkansa loppuosassa pohjoisessa hän kertoo siitä, miten poropaimentolaisten lapset opiskelevat sisäoppilaitoksessa, ja miten neuvostoaika on avannut tasavertaisia mahdollisuuksia kaikille. Hän sanoo usein, miten eloton joki ennen oli (mikä on aika outoa, kun ottaa huomioon, miten paljon rikasta, koskematonta luontoa ympärillä on), mutta miten se nyt on vilkastunut ja on täynnä ihmiselämää. Myös kolhooseista puhutaan aina välillä, tietysti positiivisesti.

Kirjassa ihaillaan estoitta teknologiaa ja luonnon hyödyntämistä: Kublitskij kuvaa vaikuttuneena valtavaa kullankaivuukonetta, jota käyttää eri vuoroissa aina neljä ihmistä yhdessä vuorossa (Kublitskij'n näkemästä neljästä työntekijästä yksi oli nuori nainen), kertoo Siperian malmirikkauksista ja luonnonvaroista, ja kuvaa, miten vuoresta räjäytetään kerrallaan pois tonneittain maata arvomalmin esiin saamiseksi. Kublitskij'n tapaamat ihmiset ovat tarmokkaita ja hyväntuulisia - "yksinkertaisia (siis hyvällä tavalla, mutkattomia kansanihmisiä), miehekkäitä, iloisia" ja työteliäitä. Kirjasta saa sellaisen käsityksen, että lähes kaikki varsinkin puhuvat siperialaiset olivat miehiä, mutta varmaan siellä on ollut ja oli yhtä paljon naisia kuin miehiäkin. Eräs positiivinen asia kirjassa on se, että Kublitskij'n matkallaan kohtaamat alkuperäiskansojen asukkaat kuvataan tasa-arvoisena ja tärkeänä osana neuvostokansojen perhettä. (Tietysti kannattaa muistaa, että todellisuudessa alkuperäiskansoja ja esimerkiksi inkeriläisiä yritettiin venäläistää ja vainottiin Stalinin aikana varmaan vieläkin enemmän kuin muita ihmisiä, mutta tässä kirjassa heihin suhtauduttiin kuitenkin myönteisesti.)

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu nuorille osana "Kotimaamme"-sarjaa. Propagandaahan tämä on, mutta toisin kuin noissa aiemmin osaksi lukemissani neuvostokirjoissa, propaganda ei hyppää silmille, vaan se on hienovaraista ja melkein kaikki kirjassa kuvattu saattoi hyvinkin pitää paikkansa: ihmisten elämä oli varmaan aineellisesti helpompaa, teknologia oli kehittynyt, hyvinvointi oli lisääntynyt, kouluja ja sairaaloita oli rakennettu paljon ja kaikki lapset saivat kaiketi ilmaista opetusta... Ongelmana oli vain se kirja, jota luin yhdessä tämän kanssa ja jota ei ollut kirjoitettu. Olen ennenkin miettinyt, olisiko Neuvostoliitto ollut parempi maa, jos Stalinin asemesta johtajana olisi ollut joku muu. Varmastikin yleensä maan valtarakenne, joka keskitti vallan harvoille eikä sallinut arvostelua ja vaati yhdenmukaisuutta, oli pahasti pielessä, mutta silti.

Tämä kirjoitus saattaa vaikuttaa negatiiviselta, mutta yleensä ottaen pidin kirjasta. Se oli kiinnostavaa, mukavaa ja jännittävääkin (ne Jenisein hurjat kosket!) luettavaa. Postaus on painottunut siihen, miltä kirjan sisältö vaikuttaa nykyajan näkökulmasta, mutta kirjasta sai paljon tietoa siperialaisten elämästä ja historiasta, mikä ei tässä kirjoituksessa tullut kovin selvästi esiin. Kublitskij kertoi myös avoimesti siitä, jos hän ei alkuun pitänyt jostakin paikasta. Kublitskij tuntuu sympaattiselta kirjoittajalta, ja haluaisin ajatella, että hän kirjoitti totuudenmukaisimman kirjan, jonka hän silloisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa pystyi kirjoittamaan, koska Leniniä ja Stalinia kuvaavat kohdat tuntuvat vähän pakollisilta osioilta, ja Kublitskij tuntuu kiinnostuneemmalta alueen historiasta ja tavallisten ihmisten elämästä Jenisein varrella. Tietysti ihmisten itsensä tarinat olisivat saattaneet olla erilaisia, jos he olisivat päässeet itse ääneen, ja kirjan todenmukaisuutta tai paremminkin sen puutetta kuvaa myös se, että kirjassa ei muistaakseni juotu ollenkaan alkoholia. (Anneli on kirjoittanut Paula Havasteen 1950-luvun Neuvosto-Viroa kuvaavista kirjoista, joissa kerrotaan mm. siitä, miten neuvostovalta painosti kirjailijoita kirjoittamaan "oikeanlaista" tekstiä.)

Jenisein alajuoksulla pohjoisessa porot ovat rotevampia kuin meillä: niillä voi jopa ratsastaa.

Kirjassa on kuvituksena tunnelmallisia maalauksia. Johtuu varmaan taas siitä, että kirja on suunnattu nuorille, vaikka se sopii kirjoitustyyliltään oikein hyvin myös aikuisille.

Lisäys 27.6.21: Stalinin puhdistukset Venäjällä huipentuivat vuosina 1937-1938 toimeenpantuihin massiivisiin vangitsemisiin ja teloituksiin. Tuona aikana vangittiin yli puolitoistamiljoonaa ihmistä, joista yli 680 000 teloitettiin. Keskimääräisesti tämä merkitsee noin tuhatta teloitusta joka ainoa päivä. (Jari Koponen: Pirun tusina. 13 kirjoitusta kirjallisuuden katvealueilta, 2016, s. 205)

Lisäys 22.8.21: Vasta neuvostoimperiumin kaatumisen jälkeen yleisö sai Venäjällä lopulta tietää radioaktiiviseen jätteeseen liittyneistä toimista, jotka olivat usein huolimattomia, toisinaan täysin järjenvastaisia ja yleensä vieläpä tahallisia. Vuonna 1994 venäläisviranomaiset paljastivat, että noin puolet kaikesta Neuvostoliiton ydinohjelman alusta lukien tuotetusta radioktiivisesta jätteestä oli laskettu suoraan maaperään lähelle Volga-, Ob- ja Jeniseijokia. Radioaktiivisia aineita on jo kulkeutunut "pitkien matkojen päähän". (Jacques Cousteau ja Susan Schiefelbein: Ihminen, orkidea ja mustekala. Elämäni luonnon tutkijana ja suojelijana, 2007, s. 242)

Lisäys 12.2.21: Kulttuurivihkojen numerossa 3-4/2020 kerrotaan lyhyesti "siperialaiskirjailijoista" (s. 74-75) eli kirjailijoista, jotka ovat syntyneet ja vaikuttaneet Siperiassa tai joiden tuotanto kuvaa aluetta. Artikkelissa mainittuja vanhempia keskeisiä kirjailijoita olivat Valentin Rasputin (Jäähyväiset Matjoralle, 1976, kirja Bratskin voimalaitoksen yhteyteen rakennettavasta valtavasta tekojärvestä), Vasili Shukshin, Viktor Astafjev ja Vasili Belov. Uuden polven kirjailijoista mainitaan Roman Sentshin (Jeltyshevit - erään perheen rappio, ja Pato, jonka tapahtumien taustalla on todellinen Putinin ja Medvedevin hanke, Angara-joen valtava patotyömaa). 

Edit 12.2.21, 14.2.21, 1.3.21, 27.6.21, 22.8.21.

Г. Кублицкий: Енисей, река сибирская ("G. Kublitskij: Jenisei, siperialainen joki"), 1949. Kuuluu ilmeisesti Наша родина ("Kotimaamme") -sarjaan. Kustantaja: Детгиз (lyhennys sanoista "Lastenkirjallisuuden valtiollinen kustantamo"). Kartat: B. Bulgakov. Kuvat: K. Artseulov. 288 sivua.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991

Löysin kirjaston poistomyynnistä tämän Pohjanmaalla neljännesvuosisadan ajan kunnankätilönä työskennelleen iisalmelaisen Anna Luodon (1922-2014) muistelmateoksen. Luoto toimi sodassa rintamalottana. Sodan jälkeen hän meni Helsingin Kätilöopistoon ja sieltä maaseudulle kunnankätilöksi ensin Muhokselle ja sitten Pyhäjoelle.

Tässä kirjassa hän kertoo noin 2-5 sivun pituisissa luvuissa työuransa aikana sattuneista erikoisemmista tapauksista. Nykylukijalle kirja on hätkähdyttävää luettavaa: perhekoot olivat suuria, ja monet Luodon asiakkaista olivat nykynäkökulmasta todella köyhiä ja elivät joskus tiettömien taipaleiden takana ilman sähköä ja juoksevaa vettä pikku tölleissä (Luodolla itselläänkin oli kotona nuorena työtätekevänä äitinä vesi vain kaivossa ja puusee pihalla). Synnytykset hoidettiin yleensä kotona ja vain riskiryhmään kuuluvat äidit lähetettiin sairaalaan. Nämä saattoivat kuitenkin kieltäytyä tästä siksi, että taksikyyti olisi tehnyt niin suuren loven perheen rahavaroihin.

Kätilöllä oli suuri vastuu synnyttävistä äideistä, koska hän oli useimmiten ainoa terveydenhoitoalan edustaja, joka oli mukana synnytyksessä. Köyhissä taloissa olot eivät useinkaan olleet mitenkään hygieeniset, vaikka Luoto olikin todella tarkka välineittensä desinfioinnista. Myös neuvolatyö, jota Luoto sanoo suomalaisen äitiys- ja pikkulastenhuollon kivijalaksi, oli kätilön vastuulla. Kaikki äidit eivät olleet kiinnostuneita neuvolakäynnistä, ja odottavia äitejä houkuteltiin äitiysavustuksella, joka annettiin (sääntöjen mukaan) vain niille äideille, jotka olivat käyneet neuvolassa neljän ensimmäisen raskauskuukauden aikana. Ehkä sodanjälkeiset suuret ikäluokat eivät olleet suuria vain suuren syntyvyyden vaan myös pienemmän lapsikuolleisuuden takia.

Oli vaikea saada äidit ymmärtämään neuvoloiden tärkeys. Olihan täällä ennenkin pärjätty. Matkat olivat pitkiä eikä kulkuneuvoja pitäjänperukoilta kirkolle ollut. Lapsi tulee rokotuksesta kipeäksi, arveltiin.
          Perustimme joka kylälle sivuneuvoloita. Aluksi kuljimme polkupyörillä, mittalaudat ja vaa'at tavaratelineellä. Myöhemmin kunta kustansi taksikyydin neuvolavastaanotolle, kotikäynnit saatiin edelleen kitkutella polkupyörillä. ...
          Työmme tulokset näkyivät selvästi. Vanha haudankaivaja ihmetteli, miten lastenarkkuja ei näy hautausmaan portilla hetikään joka vuosi. Ennen niitä oli viisikin joka pyhä haudattavana. ...
          Myöhemmin asiat muuttuivat: Kansanterveyslaki toi tullessaan äitiys- ja sairauspäivärahat ja sairaalamatkojen korvaukset. Se oli saavutus, jollaisesta emme osanneet edes uneksia. Neuvolatyö oli jo siihen mennessä kehittynyt suuresti, mutta nyt se rupesi kehittymään niin pitkin harppauksin, ettemme tahtoneet perässä pysyä. Kätilöt pikakoulutettiin terveydenhoitajiksi. Kunnankätilöiden aika oli loppunut. (220-221)

Kätilön työssä työajoilla ei ollut merkitystä - jos synnytyksiä oli monta peräkkäin, Luoto saattoi valvoa yöt viikonkin ajan. Kätilö piti äideistä todella hyvää huolta - Luoto saattoi jäädä synnyttäneen äidin kotiin nukkumaan seuraavaksi yöksi, jos tämä oli huonossa kunnossa, ja antoi lapselle hätäkasteen, jos tämän pelättiin kuolevan. Hän myös hautasi kuolleena syntyneet keskoset (196). Esimerkkinä huolenpidosta on heikko tuberkuloottinen äiti, jota ei oltu huolittu sairaalaan: hän jäi synnytyksen jälkeen terveystalolle viikoksi toipumaan, Luoto vei vastasyntyneen lapsen sadan kilometrin päähän Joulumerkkikotiin hoitoon ja otti vuoden päästä lapsen itselleen viikoksi hoidettavaksi kierreltyään sitä ennen terveyssisaren kanssa kylällä pakkasella kyselemässä talosta taloon, voisiko joku hoitaa sitä äidin sairauden takia, ja etsi kuolevan äidin tytölle myöhemmin kodin.

Lapsen syntymää juhlittiin varpajaiskahveilla, ja Luoto puhuu kauniisti siitä, miten paljon köyhissäkin perheissä yleensä iloittiin lapsen syntymästä ja rakastettiin lapsia. Lapsen isä oli tuohon aikaan ilmeisesti täysin rutiininomaisesti mukana synnytyksessä, vaikka myöhemmin 1980-luvulla isän ottamista mukaan synnytykseen pidettiin uutena ja radikaalina asiana.

Luoto oli hyvin topakka, luotti ammattitaitoonsa ja sanoi tarvittaessa vastaan tylyille isille. Joskus hän tuntuu raskaassa työssään venyneen ihan uskomattomiin suorituksiin, mutta hän ihailee vanhoja kunnankätilöitä, joiden elämä oli vielä paljon rankempaa ja köyhempää kuin hänellä (214-215).

Jonkin ajan kuluttua rupesin odottamaan toista lasta. Jouduin tekemään kotikäynnit polkupyörällä, mieheni ajoi pitäjän ainoaa taksia. Rakensimme omaa taloa, leipä oli meilläkin lujassa, eikä auto joutanut minun käyttööni. Vielä lokakuussa ajoin kolmenkymmenen kilometrin päähän kotikäynnille. Pyörämatkaa kertyi sinä räntäsateisena päivänä seitsemänkymmenen kilometrin paikkeille. Marraskuun neljäntenä päivänä syntyi toinen poikani. (172) Kolmannen lapsensa syntyessä hän hoiti synnytystä vielä samana päivänä kun hänen omakin lapsensa syntyi.

Kirja on sujuvasti, asiallisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu. Jos on kiinnostunut 1950-luvun ja jonkin verran myöhemmästä elämästä suomalaisella maaseudulla, kirja kannattaa lukea - usein tuntui siltä, että lukisi kertomusta jostain eri maasta, koska ihmiset sinnittelivät suuremmin valittamatta niin köyhissä ja vaikeissa oloissa; hyvinvointi ja varakkuus on noista ajoista lisääntynyt valtavasti. Kirjassa näkyy myös asenteiden ja synnytysten hoitokäytäntöjen muutos.

Silloin ei vielä byrokratia pelannut niin kuin nykyaikana. Moneen virkaan minäkin jouduin ja kelpasin: olin pappina ja lukkarina, kastoin lapsia ja valvoin kuolevan vieressä, laitoin ruumiita arkkuun, annoin ensiapua sairaille. Työni kattoi miltei elämän koko kaaren.
          Se oli täyteläistä elämää. (213)

Helmet-haaste 2020: 30. Kirjassa pelastetaan ihminen. Luoto estää kirjassa ainakin yhden äidin kuolemisen verenvuotoon.

Lisäys 16.2.21, 7.3.21.

Anna Luoto: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee, 1991. Tammi. Kannen tekijää ei kerrottu. 231 sivua.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005

Tätä eteläafrikkalaista sarjakuvaa sanotaan takakannessa maansa suosituimmaksi (vuonna 2005; tämä kokoelma on koostettu vuosina 1997-2003 julkaistuista albumeista). Suosion voi ymmärtää: sarjakuva kommentoi rotujen asemaa ja kanssakäymistä, rasismia, politiikkaa, rikollisuutta, epätasa-arvoisuutta, uutta Etelä-Afrikkaa, ja mukana on jopa HIV-tartunnan saanut lapsi. Hämmästyttävää sarjakuvassa on se, että se onnistuu käsittelemään kaikkia näitä asioita lempeällä huumorilla ja hauskasti. Vaikka aiheet ovat rankkoja ja sarjakuvan päähenkilöt eivät ole moraaliltaan kovin ihanteellisia, he ovat inhimillisiä ja omalla tavallaan sympaattisia.

Sarjakuvan päähenkilöitä ovat valkoinen rouva Madam ja hänen musta kotiapulaisensa Eve. He elävät läheisessä kontaktissa ja käyvät jatkuvaa henkien taistoa - Eve yrittää parhaansa mukaan vältellä töitä ja ärsyttää Madamea, ja Madam yrittää välttää maksamasta hänelle kunnon palkkaa (muun muassa). Nokkelana naisena Eve onnistuu tavoitteissaan usein, ja vaikka hän on teknisesti Madamin palvelija, he ovat omanarvontunnoltaan tasa-arvoisia ja jossain mielessä ystäviäkin.

Tämä sarjakuva toimisi varmaan parhaiten omana aikanaan ja omassa kulttuurissaan luettuna, koska siinä kommentoidaan melko paljon Etelä-Afrikan politiikkaa ja tapahtumia ja jonkin verran myös maailmantapahtumia ja globaalia kulttuuria. Yhdessä stripissä on esimerkiksi hauska viittaus Jurassic Parkiin, ja sarjakuvan kansikuvasta ja alla olevista albumeiden alkuperäisnimistä saa myös käsityksen kulttuuriviittausten runsaudesta. Pidin kuitenkin myös nyt sen älykkäästä, ironisesta ja kuivasta huumorista sekä ällistyttävästä taidosta löytää vakavista asioista hauskuutta ja muodostaa Etelä-Afrikasta ystävällismielinen kuva, jossa erilaiset ihmiset opettelevat ja myös oppivat tulemaan toimeen keskenään.

S. Francis, H. Dugmore & Rico: Madam & Eve, 2005. (Koostettu albumeista Madam & Eve's Greatest Hits, 1997; Madam & Eve - The Maidtrix, 2003; Madam & Eve 10 Wonderful Years, 2003; International Maid of Mystery, 1999; Madams are from Mars - Maids are from Venus, 1997.) Like. Suomentajaa ei mainittu. 104 sivua.

Ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoittamat kirjat -lukuhaasteen koonti

Osallistuin viime vuonna myös LauraKatarooman lukuhaasteeseen, jossa luettiin ei-valkoisten ja ei-miesten kirjoja. Haasteeseen osallistuminen epäonnistui minulla siinä mielessä, etten sen johdosta lukenut paljonkaan enempää tällaisia kirjoja kuin olisin muutenkin lukenut - olen ollut kiinnostunut afroamerikkalaisten (naisten) historiasta ja kulttuurista jo kauan, ja "eksoottisemmat" kulttuurit ja vähemmistöt ovat myös aina kiinnostaneet. Siinä mielessä haaste taas onnistui, että luin siihen kaikenlaisia hyviä kirjoja. Sukupuolivähemmistöjen kirjoja ei tullut luettua, toivottavasti niitä tulee vastaan myöhemmin. Haasteen emäntä on lukenut haasteeseen kunnioitettavan määrän kirjoja!

"Valkoisuuden" määrittely oli minulle vaikeaa ja joskus tuntui turhalta ja rajoittavaltakin määritellä kirjailijaa tällä perusteella; kirjailijassa tärkeintä ovat kuitenkin hänen ajatuksensa, ei hänen rotunsa (ongelmallinen, epätieteellinen sana), ja ihmisissä sekoittuvat monien identiteettien piirteet, samoin eri "rodut" ja kansallisuudet. Toisaalta "rotu" tai etnisyys on kuitenkin tärkeä osa ihmisen identiteettiä, ja tällainen haaste sai kiinnittämään enemmän huomiota valtavirrasta poikkeaviin ja vähemmistöjä edustaviin kirjailijoihin, mikä on aina hyvä juttu.

Haastekirjojen valinta oli siis jonkin verran tulkintakysymys. Päädyin ottamaan mukaan kirjoja, joiden kirjoittaja on ainakin sukujuuriltaan osaksi tai kokonaan aasialainen, afrikkalainen tai intiaani. Olen ottanut mukaan myös kokoelmia tai antologioita, joissa vain osa kirjasta sopii haasteeseen.

Illona Linthwaite (ed.): Ain't I a Woman! A book of women's poetry from around the world (osin)
Rosa Parks with Jim Haskins: My Story
Juoksu Yönmaahan. Tulkintoja intiaanirunoista
Sujata Massey: Murha Bombayssa
Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Melba Pattillo Beals: Warriors Don't Cry
A History of Women in America (osin, kirjassa on jonkin verran mustien naisten kertomuksia)
Lorraine Hansberry: A Raisin in the Sun
Samantha Ellis: How to Be a Heroine (kirjoittajalla on irakinjuutalaiset vanhemmat)
Bessie Head: Maru
Sarah L. Delany and A. Elizabeth Delany: Having Our Say. The Delany Sisters' First 100 Years