Kooste 1920-luvun rauhannobelisteista

1920-luvulla myönnetyt Nobelin rauhanpalkinnot liittyivät lähes kaikki tavalla tai toisella ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkiseurauksiin, eli Kansainliittoon, Ranskan ja Saksan välisen sovinnon edistämiseen tai sotavankien ja pakolaisten aseman helpottamiseen. Kolmena vuonna ei jaettu ollenkaan rauhanpalkintoa ja toisin kuin edellisinä vuosikymmeninä, palkittujen joukossa ei ollut yhtään järjestöä. Koska useista tämän vuosikymmenen rauhannobelisteista ei löytynyt (ainakaan minua kiinnostavaa) kirjaa, en saanut Nansenia ja ehkä Buissonia lukuun ottamatta heistä kovin selvää käsitystä. Tieto tulevista 1930-1940-luvun tapahtumista antaa oman surullisen leimansa joillekin annetuista palkinnoista, mutta 1920-luvulla Euroopassa pyrittiin kuitenkin aktiivisesti sopuun.

Ranskalainen Léon Bourgeois, ruotsalainen sosialisti Hjalmar Branting ja norjalainen Fridtjof Nansen toimivat Kansainliitossa. Nansen johti Kansainliiton Pakolaisasiain pääkomissiota ja auttoi miljoonia sotavankeja, pakolaisia ja nälkäänäkeviä. Hänen mukaansa on nimetty Nansen-passi, pakolaisen henkilöllisyystodistus, joka helpotti matkustamista ja on nykyäänkin uudessa muodossa käytössä pakolaisen matkustusasiakirjana.

Britti Austen Chamberlain, ranskalainen Aristide Briand ja saksalainen Gustav Stresemann neuvottelivat Locarnon sopimuksen, joka edisti paljon Saksan, Ranskan ja niiden lähivaltioiden välistä sopua. Ranskalainen Ferdinand Buisson ja saksalainen Ludwig Quidde palkittiin myös avustaan Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon. Amerikkalaisen Charles Gates Dawesin johtaman komitean avulla tehtiin Saksalle suunnitelma sen valtavien sotakorvausten maksamisesta ja myönnettiin tälle myös iso laina; tämä suunnitelma auttoi osaltaan parantamaan Euroopan maiden välejä.

Norjalainen Christian Louis Lange palkittiin työstään Norjan Nobel-komitean eli rauhanpalkinnon saajasta päättävän instituution ensimmäisenä sihteerinä ja Parlamenttienvälisen liiton pääsihteerinä. Parlamenttienvälinen liitto on tuttu aiempien vuosikymmenien Nobel-palkinnoista, ja sekin liittyy kansainväliseen yhteistyöhön.

Vuoden 1929 palkinto on mielenkiintoinen. Silloin palkittiin yhdysvaltalainen Frank B. Kellogg Kellogg-Briand-sopimuksesta (vuoden 1926 palkinnonsaaja Aristide Briand oli siis mukana myös tämän sopimuksen aikaansaamisessa). Sopimuksessa kiellettiin hämmästyttävästi sodankäynti politiikan välineenä, ja sen allekirjoitti 65 valtiota vuonna 1928. Siinä ei kuitenkaan määrätty rangaistusta sopimuksen rikkomisesta, eikä se selvästikään pystynyt lopettamaan sotia. Wikipedian mukaan sopimuksella on kuitenkin ollut tärkeä merkitys ja sen voidaan katsoa onnistuneen ainakin jollakin tavalla.

On kummallista, että kolmena vuonna (1923, 1924 ja 1928) rauhanpalkintoa ei jaettu ollenkaan, vaikka rauhan hyväksi tai ihmisten auttamiseksi työskenteleviä ihmisiä oli varmasti paljon muitakin. Tällainen ihminen oli esimerkiksi Nansenin elämäkerrassa ohimennen mainittu ruotsalainen Punaisen Ristin sairaanhoitaja Elsa Brändström, joka oli oikein kiinnostava henkilö. Hän työskenteli todella vaikeissa olosuhteissa Venäjällä sotavankien parissa ja levitti tietoa näiden kammottavasta kohtelusta muualle maailmaan. Häntä sanottiin "Siperian enkeliksi" ja hänen uskotaan pelastaneen vankileireillä kymmeniätuhansia ihmisiä hyvin vähillä resursseilla organisoimalla ja tehostamalla hoitoa. Hän auttoi muistelmiensa myyntituotoilla ja luentopalkkioillaan sotavankeja sekä kuolleiden sotilaiden lapsia. Saksassa hän perusti kodin entisille sotavangeille ja toisen sotaorvoille. Hän muutti myöhemmin Yhdysvaltoihin, jossa hän auttoi eurooppalaisia pakolaisia saamaan oleskelulupia. Hän oli naimisissa saksalaisen tieteilijän kanssa, ja hänen mukaansa on nimetty Saksassa kouluja sekä Saksassa ja Itävallassa yli 130 katua (ja kotimaassa Ruotsissa kaksi katua). Häntä ehdotettiin rauhanpalkinnon saajaksi useasti ja hän olisi mielestäni hyvinkin ansainnut tulla palkituksi - ehkä hänen sukupuolensa oli ongelma (mistä vähän lisää vuoden 1931 nobelistin kohdalla)?

Palkittuja oli tällä vuosikymmenellä yhteensä yksitoista, kaikki miehiä, ja kaikki pohjois- ja keskieurooppalaisia tai yhdysvaltalaisia (yksi ruotsalainen, kaksi norjalaista, yksi englantilainen, kolme ranskalaista, kaksi saksalaista ja kaksi yhdysvaltalaista). Palkittujen keski-ikä palkinnonsaamisvuonna oli 64 vuotta, ja ammatiltaan monet palkitut olivat poliitikkoja (Bourgeois, Branting, Chamberlain, Dawes, Briand, Stresemann, Buisson, Kellogg), lakimiehiä (Briand, Kellogg, Bourgeois(?)) ja toimittajia (Branting, Briand). Lange oli taideasiantuntija, Nansen biologi, tutkija ja tutkimusmatkailija (myös Branting oli opiskellut luonnontieteitä eli tähtitiedettä ja matematiikkaa), Dawes pankkiiri, Buisson opettaja ja Quidde historioitsija. Erikseen pasifisteiksi on nimetty Lange, Buisson ja Quidde.

Tässä lista 1920-luvun palkituista ja palkintoperusteista (tähdellä merkityistä olen kirjoittanut itse, mutta vuosien 1925-1926 neljästä palkitusta samassa kirjoituksessa).

* Léon Bourgeois, 1920, Ranska - Kansainliiton puheenjohtaja
* Hjalmar Branting, 1921, Ruotsi - työstään Kansainliitossa
Christian Louis Lange, 1921, Norja - työstään Norjan Nobel-komitean ensimmäisenä sihteerinä ja Parlamenttienvälisen liiton pääsihteerinä
* Fridtjof Nansen, 1922, Norja - Kansainliiton pakolaisasiain päävaltuutettu eli pakolaiskomissaari, Nansen-passi
1923-1924 - ei jaettu
* Austen Chamberlain, 1925, Britannia - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Charles Gates Dawes, 1925, Yhdysvallat - Dawesin rahasto
* Aristide Briand, 1926, Ranska - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Gustav Stresemann, 1926, Saksa - työstään Locarnon sopimusten eteen
* Ferdinand Buisson, 1927, Ranska - avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon
Ludwig Quidde, 1927, Saksa - avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon
1928 - ei jaettu
Frank B. Kellogg, 1929, Yhdysvallat - Kellogg–Briand-sopimus

Léon Bourgeois

Hjalmar Branting

Christian Louis Lange

Fridtjof Nansen

Austen Chamberlain

Charles Gates Dawes

Aristide Briand

Gustav Stresemann

Ferdinand Buisson

Ludwig Quidde

Frank B. Kellogg

Ja vielä Elsa Brändström, vaikkei hän rauhanpalkintoa saanutkaan.

Edit 24.6.22, 26.6.22.

Otteita Ferdinand Buissonin teoksesta

Tässä vielä joitakin kääntämiäni otteita rauhannobelisti Ferdinand Buissonin teoksesta Fritänkeri och liberal protestantism (1904). Katkelmat valaisevat mielestäni hyvin hänen ajattelutapaansa (ainakin sitä, miten olen sen ymmärtänyt) eli sitä, että ihmisen pitää suhtautua avoimesti eri ajattelutapoihin ja saada vapaasti ajatella itse ja muodostaa oma mielipiteensä, sekä sitä, että kaikkien uskontojen ytimessä on pyrkimys tehdä hyvää - Buisson oli sosiaalinen uudistaja ja piti tärkeänä yhteiskunnallisten olojen parantamista.

On useita syitä siihen, miksi niiden protestanttien, jotka ovat vapauttaneet itsensä kaikista kirkollisista siteistä, tulee ojentaa kätensä vapaa-ajattelijoille.

Tärkein näistä syistä on puhtaasti looginen, kuten olen yllä pyrkinyt osoittamaan.

Protestantismilla ei ole mitään merkitystä ihmiskunnan historiassa, ellei sitä ymmärretä ”ihmisoikeuksien julistuksena” uskonnon alalla eli sekä dogmin että kultin vastaisena, ja myöskin näistä molemmista elävien papillisuuden vastaisena.

Miten epäjohdonmukaista ja millainen sen omien periaatteiden rajoitus se sitten olisikaan, jos se täysin mielivaltaisesti asettaisi itselleen rajan vasemmalle, kiellon kulkea pidemmälle tähän suuntaan, a priori -kieltäytymisen tutkia, keskustella, epäillä ja, jos syytä on, kieltää jonkin asian paikkansapitävyys? Se merkitsisi paluuta klerikalismiin.

Klerikalismia ei mitata sen vankilan suuremmalla tai pienemmällä koolla, johon se sulkee ihmishengen, vaan sen merkitys on siinä, että se pitää tämän vankina. Olkoonpa ihminen katolinen, protestantti tai juutalainen, tulee hänestä klerikaalinen samassa silmänräpäyksessä kun hän taivuttaa järkensä ja omantuntonsa sellaisen ulkopuolisen viranomaisen alaiseksi, joka työntyy esiin ja jolle ihminen myöntää jumalallisen auktoriteetin. Jos ihminen tämän viranomaisen edessä luopuu oikeudesta itse tutkia ja päättää kysymyksistä, jotka liittyvät messuun tai Raamattuun, pyhän neitsyen taivaaseenastumiseen tai Kristuksen ylösnousemukseen, ihmetekoihin Vanhassa tai Uudessa testamentissa tai Lourdesissa ja la Salettessa, paavin erehtymättömyyteen tai Jumalan olemassaoloon henkilönä, ovat nämä vain aste-eroja eivätkä lajieroja. Jokainen, joka hyväksyy credon joko kahtenakymmenenä tai yhtenä kohtana, luopuu olemassaolosta vapaasti ajattelevana ihmisenä ollakseen uskonnollinen, eli ihminen, joka valmistaa meidät siihen, että hän tiettynä hetkenä lakkaa hyödyntämästä järkeään ja sen sijaan tukeutuu muilta vastaanotettuun totuuteen, jonka sisällystä hänen ei ole lupa tutkia.

Valitkaa siis, protestanttiset ystäväni! Jos Teillä on tämä salainen side, tai jos Te, vaikkei Teillä kehityksenne alussa vielä olekaan sitä, aiotte antaa myöhemmin sitoa itsenne sillä, älkää epäröikö; Te kuulutte kirkolle – roomalaiselle, kalvinistiselle, luterilaiselle tai jollekin muulle – palatkaa sen helmaan, Te olette uskonnollisia eikä teillä ole mitään saatavaa ei-uskonnollisilta ihmisiltä.

Mutta jos ette halua tällä tavalla avoimesti kieltää reformaation perusajatusta, jos ette halua itsellenne credoa tai katekismusta, paavia tai synodia, jos ette usko jonkin ihmisen tai jonkin kirjan erehtymättömyyteen, ette jonkin opin tai jonkin instituution muuttumattomuuteen, osoittakaa silloin myös rohkeutta ja kutsukaa itseänne oikealla nimellänne, sillä Te olette vapaa-ajattelijoita. Saatatte olla uskonnollisia vapaa-ajattelijoita. Vain katolisille korville nämä sanat ovat toistensa vastakohtia. Kuulutte aivan yksinkertaisesti siihen suureen seurakuntaan, jota Sainte-Beuve nimitti terveen järjen suureksi seurakunnaksi. Olkaa loogisia ja myöntäkää tämä! (s. 35-36)

On olemassa vain yksi uskonto, koskaan ei ole ollut olemassa enempää kuin yksi uskonto niiden kaikkien lukemattomien muotojen alla, jotka ovat toinen toisensa jälkeen vastanneet ihmissivilisaation eri ajanjaksoja. Tämä on hyvien uskonto. Tai jos halutaan mennä analyysissa jonkin verran pidemmälle, tämä on se uskonto, joka on ihmishengen pyrkimys täyttää omat tehtävänsä, tietää totuus, rakastaa kaunista, tehdä hyvää, joista viimeisen voidaan sanoa sisältävän molemmat muut. Tämä on ihmissielun ponnistus toteuttaa omaa lakiaan elääkseen normaalia elämäänsä ja saavuttaakseen luonnollisen tavoitteensa – uskonto, joka ei ole muuta kuin ihmisyyden spontaani vaisto ja toimeenpaneva voima, kun se täyttää oman tehtävänsä, uskonto jonka ihminen hakee oman sisimpänsä syvyyksistä ja jonka hän ajattelee tulevan itselleen taivaan korkeudesta, koska se kutsuu luokseen ja käskee suvereenilla auktoriteetilla, koska se tuntuu hänestä olevan maailmankaikkeuden korkein laki.

Ihminen tarvitsee pidemmän tai lyhyemmän ajan vapauttaakseen tämän uskonnon koko puhtaudessaan ja yksinkertaisuudessaan, tullakseen täysin tietoiseksi siitä, että se on hänen oman omatuntonsa ääni ja että koko sen majesteettisuus riippuu juuri siitä, että se on itse luonto, ihmisen oma luonto, kaikki sisimmäinen ja salaperäisin hänen olemuksessaan. (44)

Myöskin [protestanttinen periaate] sai minut myöhemmin Sveitsissä hyökkäämään vallitsevaa puhdasoppisuutta vastaan ja vaatimaan liberaalille kristillisyydelle oikeutta järkeen perustuen rakentaa lopullisesti uskonnon ilman dogmeja ja ihmeitä, kirkon ilman pappeja, moraalisesti toimivien yhdistyksen, joka haki ohjeensa Raamatun evankeliumista mutta myös kaikista muista ihmisrakkauden evankeliumeista ja oli täysin avoinna inhimillisen ajattelun mitä erilaisimmille muodoille. (68)

Ferdinand Buisson & Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904 (rauhannobelistit 1927)

 

Minulla on suurimman osan elämääni ollut 1800-luvusta sellainen käsitys, että se oli - Darwinista huolimatta - tylsää, harmaata aikaa, jolloin naisia ja työläisiä sorrettiin, ihmiset elivät jäykkien, rajoittavien käyttäytymissääntöjen (ja vaatteiden) puristuksessa ja viktoriaaninen tekosiveys saattoi saada ihmiset pitämään paljaita flyygelinjalkojakin säädyttöminä. Tämä kaikki pitää tietysti paikkansa, mutta kun blogiaikana ja aikaisemminkin olen lukenut 1800-luvulla kirjoitettuja tekstejä, olen huomannut, että ihmiset ajattelivat myös silloin aktiivisesti ja rohkeasti ja kyseenalaistivat annettuja normeja ja ajattelutapoja: 1800-luvulta löytyy esimerkiksi anteeksipyytelemätöntä, energistä ja hauskaa feminismiä, feminististä satiiria, kapitalismin ja kommunismin kritiikkiä, sodanvastaisuutta ja rauhantyötä, materialistisen elämänasenteen arvostelua sekä kiinnostavia naisdekkaristeja. Ja tietysti Darwin. 1800-luku on alkanut vaikuttaa paljon moniarvoisemmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin ennen.

Tämä kirja toi taas uuden lisän käsitykseeni tästä vuosisadasta. Se myös osoitti kannattavaksi periaatteeni ainakin yrittää lukea saatavilla olevia rauhannobelisteihin liittyviä kirjoja. Minulla ei ollut kovin suuria odotuksia tämän kirjan suhteen ja oletin lukevani siitä vain vähän alkua, mutta se osoittautuikin yllättävän radikaaliksi uskonnonkritiikiksi ja vapaan ajattelun puolustukseksi, joka nykyäänkin tuntuisi rohkealta. Myös reaktio tähän uskonnonkritiikkiin oli hämmästyttävän avoin.

Wikipedian mukaan vapaa-ajattelu on uskonnosta vapaata ajattelua, joka suhtautuu kriittisesti kirkkoon ja sen yhteiskunnalliseen vaikutukseen. Ranskalainen Ferdinand Buisson ei kuitenkaan pelkästään puolusta vapaa-ajattelua, vaan haluaa osoittaa sen ja liberaalin protestantismin olevan pohjimmiltaan samoja. Hän lukee yllättävästi myös itsensä protestantiksi, mutta kieltää Raamatun erikoisaseman, muistaakseni myös Jeesuksen jumaluuden sekä persoonallisen Jumalan olemassaolon (tässä hänen ajatuksensa muistuttavat aiemmin lukemaani Spinozan käsitystä Jumalasta).

Koska Buisson haluaa poistaa kristinuskosta sellaiset asiat, jotka siihen yleensä liitetään sekä omien sanojensa mukaan kaiken mystiikan ja myyttisyyden, ihmetyttää, mitä siitä jää oikein jäljelle. Buissonin mukaan jäljellä on kuitenkin uskonnon ja samalla ihmisyyden ydin, joka on pyrkimys moraaliin ja hyvään, oikeaan, toteen ja kauniiseen. Hänen mukaansa tiede, taide sekä hänen käsityksensä mukainen uskonto pyrkivät kaikki samaan päämäärään - ihmisen vapauttamiseen, hyvyyteen ja totuuden löytämiseen. Uskonnon ei siis pidä rajoittaa ihmisten vapaata ajattelua, vaan kannustaa siihen.

Buisson puhuu kirjassaan nimenomaan protestanttisesta kristillisyydestä, joka hänen mielestään kannustaa lähtökohtaisesti ajattelemaan omilla aivoillaan, lukemaan itse Raamattua ja etsimään totuutta itse, toisin kuin katolilaisuus, jossa papit ovat uskonnollisia auktoriteetteja ja ehdoton ylimmäinen auktoriteetti on paavi, jonka käsitykset kaikki katoliset joutuvat kyseenalaistamatta hyväksymään. Buisson oli ilmeisesti itse saanut puhdasoppisen ja ehkä ankarankin katolisen kasvatuksen, mutta oli jo nuorena (hän lainaa vähän omia tekstejään jo 1860-luvulta!) kiinnostunut protestantismista.

Charles Wagnerin esipuheessa kerrotaan kirjan syntyhistoriasta, joka on minusta hämmästyttävä. Le Protestant -lehti oli talvella 1902-1903 usein kirjoittanut lukijoilleen varmaankin melko tutusta Buissonista ja hänen asenteestaan "vapaa-ajattelijoiden viimeisimpiin mielenilmauksiin". Buisson vastasi näihin artikkeleihin neljällä pitkällä kirjeellä (kirjassa yhteensä 68 sivua), joita ei ymmärrettävästi voitu julkaista lehdessä. Lehden toimittajat päättivät kuitenkin julkaista Buissonin kirjeet tällaisena erillisenä kirjana ja liittivät mukaan Charles Wagnerin ilmeisesti perinteisempää ajattelua edustavat vastineet näihin kirjeisiin (en jaksanut lukea enää Wagnerin osuutta kirjasta, koska teksti oli tyyliltään ja vanhahtavan ruotsinsa takia vähän hankalalukuista eikä aihe kuitenkaan kiinnostanut minua niin paljon, mutta Buisson puhui Wagnerista eräässä kohdassa arvostavasti).

Sen sijaan, että toimittajat olisivat peitelleet Buissonin ajatuksia ja halunneet lakaista ne maton alle, he lähettivät tämän pienehkön kirjan Le Protestant -lehden jokaiselle tilaajalle (!) sekä asettivat sen myyntiin. Minusta tämä oli todella avoin, ennakkoluuloton ja rohkea tapa suhtautua kriittisiin ajatuksiin. Nykyäänkin voitaisiin ottaa oppia tällaisesta - omista käsityksistä poikkeavia ajatuksia (vaikken lukenutkaan Wagnerin osuutta, en usko, että Le Protestant -lehti oli useinkaan samaa mieltä Buissonin kanssa) ei pelkästään suvaita, vaan ne tuodaan aktiivisesti esille ja keskustellaan niiden kanssa.

Vapaa-ajattelu ja uskonnonkritiikki oli Ranskassa tuolloin varmastikin aika voimakasta, koska 1900-luvun alussa kirkko ja valtio erotettiin siellä toisistaan (mikä on tietysti hyvä periaate ja mihin muuten pyritään myös nyky-Irakissa, Geo 1/2019, s. 64). Tehtävä lankesi silloiselle opetusministerille, toiselle rauhannobelistille Aristide Briandille, joka pyrki tekemään ratkaisun hyväksyttäväksi niin valtiolle kuin katoliselle kirkollekin: "En tahdo julistaa sotaa kirkolle. En vastusta uskontoa, vaan olen uskonnoton ja kunnioitan kirkon vapautta uskonnollisella alalla. Mutta opetusministerinä en tunne paavin paimenkirjeitä. Kun erolaki on toteutettu, on paavi hallituksen silmissä vain kunnioitettava yksityishenkilö." (Palola, s. 78)

Uskonnolla ja uskonnollisuudella on mielestäni kaksi puolta. Tiedän (esimerkiksi kirjojen kautta) tai tunnen uskovaisia, avarakatseisia ihmisiä, joista pidän ja joita arvostan ja joiden elämässä uskonto (kristinusko, islam tai hindulaisuus ja varmaan muutkin uskonnot, joista minulla ei ole kokemusta) on positiivinen voima. Monesta kirjasta on huomannut, että uskonto saattaa antaa voimaa ja rohkeutta vaikeassa elämäntilanteessa eläville ihmisille (esimerkiksi Abegail Ntlekon ja Melba Pattillo Bealsin kirjoista), ja mm. Suomessa kirkko tekee paljon hyvää. Sitten on se uskonnon toinen puoli, jossa korostetaan syntiä ja jonka painopiste tuntuu olevan tuomitsemisessa ja järjettömissä säännöissä, joita pitää vain kyselemättä noudattaa, ja jonka yleiseen ahdaskatseisuuteen liittyy helposti se, että oman uskonnon tai sen variantin ajatellaan olevan ainoa oikea, mikä viimeistään saa ajattelemaan, että kyse on vain uskonnoksi naamioidusta vallankäytöstä ja suvaitsemattomuudesta.

Siksi tuntui virkistävältä ja hauskalta lukea tällainen 120 vuotta vanha kirja, jossa uskovainen ihminen ajattelee, että ihmisen pitää ajatella itse, muodostaa omat käsityksensä ja samalla koko ajan pyrkiä hyvään. Vaikka Buissonin mielipiteistä voi helposti löytää puutteita ja kritisoitavaa, on kuitenkin helppo yhtyä siihen ajatukseen, että uskontojen ydin on juuri tämä pyrkimys hyvään ja että ihmisen pitää muodostaa omat mielipiteensä eikä uskoa kyselemättä kaikkia ylhäältä annettuja tai perinteen sanelemia opinkappaleita.

Katolisuuden suhteen Buisson ei ollut vapaamielinen, vaan suhtautui siihen kielteisesti (ehkä tämä johtui henkilöhistoriasta sekä katolisuuden ylivertaisesta asemasta ja mahdollisesti toimintatavoista 1800-luvun Ranskassa). Hän kyllä myönsi, että protestanttisuuskin saattaa olla sääntöjen tiukasti sitomaa ja ahdasmielistä, mutta erotti tällaisen protestanttisuuden liberaalista protestantismista. Hän jätti kuitenkin huomiotta sen, että katolisuuskaan ei ole monoliittinen puhdasoppisuuden linnake, vaan siinä oli varmasti jo tuolloin monia erilaisia suuntauksia. Itse pidän (siitä minkä näistä tiedän, mikä ei ole kovin paljon) etenkin Fransiskus Assisilaisen ajatuksista sekä 1960-luvulla alkunsa saaneesta, myös kriittisestä Latinalaisen Amerikan vapautuksen teologiasta: Kristillisen teologian ja lähetyksen täytyy aina lähteä “alhaalta”, köyhien kärsimyksestä ja ahdingosta. Liikkeen toinen perusteema on, että se tarkastelee kriittisesti kirkollisia ja yhteiskunnallisia käytäntöjä.

Wikipedian mukaan Ferdinand Buisson (1841-1932) oli vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen puheenjohtaja ja opetushallinnon virkamies, joka taisteli ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskassa. Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille. Hän toimitti ja osaksi myös kirjoitti ensyklopedisen opetusalan teoksen Dictionnaire de pédagogie et d’instruction primaire. Kansanedustajana ollessaan hän pyrki voimakkaasti saamaan naisille äänioikeuden. Hän oli pasifisti ja pohti esimerkiksi sitä, miten kasvatuksen avulla voidaan vastustaa sotia. Hän puhui 1920-luvulla nuoren Kansainliiton puolesta ja toimi Saksan ja Ranskan suhteiden parantamiseksi, kutsui saksalaisia pasifisteja Pariisiin ja vieraili itse Berliinissä. Hän saikin vuonna 1927 Nobelin rauhanpalkinnon "avusta Saksan ja Ranskan väliseen sovintoon" 86-vuotiaana, iäkkäimpänä kaikista rauhannobelisteista, yhdessä saksalaisen professorin ja pasifistin Ludwig Quidden (1858-1941) kanssa.

Lisäys 30.9.22: Buissonin negatiivinen asenne katolilaisuutta kohtaan saattoi johtua mm. siitä, että katolinen kirkko poisti vasta vuonna 1835 kiellettyjen kirjojensa listoilta Nikolaus Kopernikuksen 1500-luvulla kirjoittaman, aurinkokeskistä maailmankuvaa puolustavan teoksen (lähde: Asimov's Biographical Encyclopedia of Science and Technology, 1978, s. 70). Tällaisen kirjan pitkäaikainen kieltäminen tuntui tiedettä arvostavan ihmisen mielestä varmasti hyvin tiedevihamieliseltä ja tosiasioista piittaamattomalta.

Edit 24.6.22, 26.6.22, 30.9.22, 19.11.24 (korjattu Asimovin kirjan painovuosi).

Ferdinand Buisson ja Charles Wagner: Fritänkeri och liberal protestantism, 1904. P. A Norstedt & Söners Förlag. Käännös ranskasta ruotsiin: K. 151 sivua (Ferdinand Buisson s. 3-70 ja Charles Wagner s. 73-151).

G. J. Ramstedt: Seitsemän retkeä itään 1898-1912, 1953 (2022)

Luin aiemmin kielentutkijan, tutkimusmatkailijan ja lähettilään G. J. Ramstedtin Japanin kokemuksista kertovan kirjan ja nyt sitten hänen toisen kirjansa, jossa hän kertoo matkoistaan Mongoliaan sekä suomensukuisten tšeremissien (eli marien) luo, Keski-Aasiaan, Afganistanin rajalle, Itä-Turkestaniin ja muualle itään. Kirjasta tekee erityisen mielenkiintoisen se, että matkat tapahtuivat yli sata vuotta sitten, vuosina 1898-1912.

Ramstedt kirjoittaa mielenkiintoisesti ja sujuvasti ja kertoo eräistä Venäjän alueella asuvista kansoista ja kansanryhmistä, esimerkiksi kalmukeista ja kumukeista, jotka ainakin minulle olivat tuttuja vain nimeltä, jos sitäkään. Mongoliaan Ramstedt teki eri aikoina kolme matkaa, joten Mongoliaa kuvataan kirjassa eniten ja siitä sain selvimmän kuvan. En vieläkään tiedä tšeremisseistä, kalmukeista tai kumukeista kovin paljon, mutta tsaarin Venäjän alueella asuvilla kansoilla tuntui kuitenkin olevan selkeä kansallinen identiteetti ja omanlainen kulttuuri (eli vaikutti siltä, että kansanryhmien annettiin elää suhteellisen rauhassa, toisin kuin Stalinin vainojen aikana).

Tietoni Mongoliasta olivat ennen tätä hyvin vähäiset, joten kirjassa oli paljon minulle uutta ja myös yllättävää tietoa siitä. Ramstedtilla oli pieni rooli Mongolian varhaisissa itsenäistymispyrkimyksissä (Mongolia itsenäistyi kuitenkin vasta vuonna 1921). Mongoliassa tuntuivat huseeraavan sekä kiinalaiset että venäläiset, mutta se oli tuolloin ilmeisesti Kiinan vallassa.

Ihmettelin jo Japanista kertovassa kirjassa sitä, miten nopeasti Ramstedt oppi japania. Samoin tässä kirjassa Ramstedt oppi ällistyttävän nopeasti puhumaan ja ymmärtämään mongolin kieltä, niin että hän pystyi jo ensimmäisellä matkallaan kirjaamaan muistiin mongolinkielisiä kertomuksia ja runoja, joista kirjan lopussa on muutama näyte. Mongolit itsekin ihmettelivät hänen kielitaitoaan ja ajattelivat, että hänen eurooppalaisessa ruumiissaan asuu mongolin sielu.

Ramstedtin ensimmäiselle suhteellisen lyhyelle matkalle tšeremissien luo tuli mukaan myös hänen vaimonsa muutaman kuukauden vanhan tyttären kanssa. Vaimo ja alle vuoden vanha tytär lähtivät samana vuonna mukaan myös Mongoliaan, mikä osoittaa melkoista seikkailunhalua - matka tuntuisi nykyäänkin maata myöten pitkältä ja rankalta, saati sitten 120 vuoden takaisilla kulkuvälineillä, eikä matkalaisilla varmaankaan ollut kovin selvää kuvaa siitä, mikä heitä perillä odotti. Ramstedtin perhe selvisi kuitenkin hyvin, huolimatta joistakin ongelmista ja vaikeuksista sekä luita rytyyttävästä pitkästä ja hurjasta pikakyydistä Mongolian pyhään kaupunkiin Urgaan. Parilla myöhemmällä matkalla Ramstedtilla oli seuranaan nuori Sakari Pälsi tai Arvo Sotavalta.

Maailma oli jo tuolloin globalisoitunut: Mongoliassa myytiin suomalaisen valmistajan tekemiä huonekaluja sekä muitakin suomalaisia tuotteita. Modernilta tuntui myös se, että Ramstedt pakkasi heti ensimmäiselle vuoden 1898 matkalleen mukaan kameran ja valokuvaustarvikkeet ja otti matkoillaan paljon kuvia, jotka kirjassa olevista kuvista päätellen olivat varsin hyvälaatuisia. Ensimmäisen matkan korvaamattomat muistiinpanot ja kuvat kuitenkin hukkuivat postissa. Ramstedt oli hyvin monipuolinen: paitsi lahjakas tiedemies ja rohkea tutkimusmatkailija hän oli myös kätevä käsistään - hän rakensi itse esimerkiksi kanootin sekä asuessaan Urgassa jalakset keinutuoliin, koska keinutuolia ei muuten ollut saatavilla.

Matkoilla oli omat vaaransa, ja eräällä matkallaan Ramstedt sairastui vakavasti ja joutui palaamaan Suomeen saamaan hoitoa; hän oli vähällä kuolla tähän tautiin (muistaakseni malariaan), mutta onneksi toipui. Myös aikakauden levottomuudet (aluksi esimerkiksi Venäjän ja Kiinan välinen sota, sitten Venäjän ja Japanin välisen sodan päättyminen Japanin voittoon) hankaloittivat matkustamista joskus paljonkin ja aiheuttivat vaarallisia tilanteita, mutta Ramstedt oli neuvokas ja periksiantamaton, tutustui rohkeasti ihmisiin ja onnistui selvittämään ongelmat. Tuntuu surulliselta, että Ramstedt väitteli kerran sotalaeista mongoli-isäntänsä kanssa ja sanoi, että sotilaat käyvät sotaa vain sotamiehiä vastaan, mutta jättävät muut ihmiset, kaikki naiset ja lapset rauhaan (82). Näin sen pitäisi olla - kunpa sadan vuoden kuluessa oltaisiin edistytty niin, että kaikki ajattelisivat näin.

Yleensä ottaen kirja oli mielenkiintoinen tutustumisretki alueisiin ja kansoihin, joista nykyäänkin tietää aika vähän, sekä viime vuosisadan alun Venäjään. Ramstedt kirjoittaa niin, että tuntee olevansa itse mukana ja on valinnut kirjaan kiinnostavia tapahtumia. Kirjassa on melko paljon kuvia sekä lopussa 16 sivua Ramstedtin kääntämiä näytteitä mongolien kansanrunoudesta. Olin tietämättäni myös ajan hermolla - kirjasta on otettu uusintapainos tänä vuonna. Ramstedtin kirjojen vanhempi yhdistelmäpainos on saanut hyviä arvioita Goodreadsissä.

 

Edit 17.6.22.

G. J. Ramstedt: Seitsemän retkeä itään 1898-1912, 1953 (kolmas painos). WSOY. Kannen tekijää ei kerrottu. 223 sivua.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat, 1964

Eeva Tenhunen on suomalainen dekkaristiklassikko, jonka kirjoja olen lukenut aiemmin jo kolme. Lukemilleni Tenhusen kirjoille on ollut yhteistä esimerkiksi se, että ne kuvaavat varsin realistisesti tavallisten suomalaisten ihmisten elämää (poliisit ja poliisin työ ovat niissä suhteellisen pienessä osassa), kertojana ja kokijana on nuori tai nuorehko nainen, ja ne sijoittuvat tavalla tai toisella suljettuun, pieneen yhteisöön, jonka jäsenet tuntevat toisensa ja jonka piirissä tapahtuu murha. Ja se, että ne sijoittuvat Itä-Suomeen.

Tämän kirjan yhteisö on sananmukaisesti suljettu ulkomaailmalta, koska kirjan tapahtumat sijoittuvat Olavinlinnaan, jonne pääsee vain veneellä. Siellä ovat kesätöissä historian tai suomen opiskelijat Liisa Rautasalo (minäkertoja), Inkeri, Jatta ja Elina sekä Kari, Kössi ja Kristian (nuoret naiset kansallispukuisina oppaina, miehet soutajina tai apuna kaivauksilla), jotka ovat kaikki jo aiemmin ystävystyneet opiskellessaan. Kaikille on tuttu myös Liisan ei niin salainen ihastus, lempeä ja miellyttävä tohtori Karsten, joka on tullut Olavinlinnaan tekemään arkeologisia kaivauksia. Ryhmän ulkopuolinen on kohtalokas, kaunis Kirsti, joka kokee kaikki nuoremmat miehet haasteina ja haluaa valloittaa heidät riippumatta siitä, ovatko he varattuja vai eivät, ja yleensä onnistuukin tässä. Näin on käynyt myös Karin kohdalla, jonka kanssa Inkeri oli kesän alkuun asti ollut käytännöllisesti katsoen kihloissa.

Liisa oli opiskelemaan tullessaan ollut ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta hän ystävystyi lapsellisen viatonta ulkonäköään tehokkaasti hyödyntävän Inkerin kanssa, joka toi hänen elämäänsä eloa, väriä, hauskuutta ja uusia ystäviä. Siksi hän olikin innoissaan saadessaan yllättäen paikan jalkansa murtaneen oppaan tuuraajana ja tietäessään pääsevänsä Inkerin kämppäkaveriksi tämän matkoilla olevan tädin asuntoon. Hänen saapuessaan Olavinlinnaan vanhat ystävät tuntuivat kuitenkin kireiltä ja ilmapiirissä oli jännitystä. Sitten tapahtui murha ja toinenkin, ja Liisa joutui huomaamaan, että kaikki ihmiset eivät olekaan sellaisia, millaisiksi hän oli heitä luullut.

Kirjassa viehätti nokkela sanailu, hauska, kepeä ja ironinen kerrontatapa, väkivallattomuus sekä ajankuva, ja kokonaisuutena kirja oli mukavaa luettavaa. Teoksessa oli myös kirjallinen ulottuvuus: oppaat lukivat tauoilla salapoliisiromaaneja, ja Liisa tunsi hyvin dekkareita ja kommentoi Olavinlinnan tapahtumia joskus vertaamalla niitä dekkareiden juonenkäänteisiin. Kirja herätti halun tutustua Olavinlinnaan, jossa en ole koskaan käynyt. Kirjan nimi tulee Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (1555), jossa mainitaan Olavinlinna ja kerrotaan sitä ympäröivässä joessa elävistä kaloista, jotka ovat lajista riippumatta mustia.

Tämä dekkari on jo klassikko. Siitä on otettu monta uusintapainosta, viimeisin vuodelta 2013, ja se on käännetty viroksi, tsekiksi, saksaksi ja slovakiaksi. Kirjoituksia siitä on blogeissa Luetut, lukemattomat, Hurja hassu lukija, Oksan hyllyltä, Ja kaikkea muuta ja Kujerruksia. Goodreadsin kommenteissa on monia positiivisia arvioita, joissa kirjan sanotaan esimerkiksi sopivan mainiosti kesädekkariksi ja verrataan sitä Christien dekkareihin, eikä syyttä. Kirjasta on tehty myös näytelmä. Lisätietoa Eeva Tenhusesta on Dekkariseuran artikkelissa. Hieno kansikuva on Urpo Huhtasen käsialaa.

Eeva Tenhunen: Mustat kalat. Salapoliisiromaani, 1964. WSOY. Kansi: Urpo Huhtanen. 242 sivua.

Josephine Bell: Sähköloukku (No Escape, 1965)

Englantilainen Josephine Bell (1897-1987) oli minulle aivan uusi tuttavuus dekkarikirjailijana, vaikka hän kirjoitti elämänsä aikana 45 salapoliisiromaania ja 19 romaania sekä lisäksi kuunnelmia, novelleja ja lehtien sarjakertomuksia.

Bell oli itse lääkäri, ja tämän romaanin sankareina ovatkin samassa sairaalassa työskentelevät röntgenkuvaaja Jane ja lääkäri Tim. Kirja sijoittuu 1960-luvun alun Lontooseen, ja ajankuvaa siihen tuovat sivuhenkilöinä mukana olevat pitkätukkaiset, huonosti pukeutuneet taiteilijaluonteet, jotka herättävät epäluuloa ja pahennusta säntillisten ihmisten keskuudessa. Kirjassa on mukana myös huumeita, pornoa (kirjan suhtautuminen pornoon oli nykyaikaan verrattuna todella tuomitsevaa) sekä murhia kaihtamaton tunnoton rikollisjoukko, eli tämä ei ole ollenkaan niin leppoisa kuin esimerkiksi Christien dekkarit, joiden maailma on murhista huolimatta säännöllinen, ennustettava ja jotenkin kotoinen.

Tim pelastaa kirjan alussa hyisessä Thamesissa ajelehtivan nuoren naisen, joka osoittautuu Janen vanhaksi tuttavaksi Sheilaksi. Sheila otetaan hoitoon sairaalaan, mutta vaikka hän on peloissaan, hän ei suostu kertomaan mitään siitä, miten joutui jokeen, eikä suostu ottamaan yhteyttä vanhempiinsa. Hänen mielialansa myös ailahtelevat kummallisesti, mutta perusteita psykiatriselle pakkohoidolle ei ole, joten hänet päästetään muutaman päivän päästä pois sairaalasta. Sitten tapahtuu jotain, ja Jane, jonka haltuun on vahingossa jäänyt Sheilan asunnossa ollut filmirulla, ryhtyy Timin kanssa selvittämään juttua vaaroista huolimatta. Poliisitkin ovat tässä vaiheessa mukana, samoin valkoiset muovihelmet, jotka eivät ole sitä miltä näyttävät.

Kirja oli nopeatempoinen ja sujuvasti kirjoitettu ja sen miljööt tuntuivat uskottavilta, varsinkin sairaalaan sijoittuvat kuvaukset. Kirjan junakohtaus oli minusta tosin epärealistinen. Kirja kuvasi aikansa yhteiskuntaa ja sen ongelmia ja ihmistyyppejä hyvin ja oli ihan kelpo luettava, mutta jäi minulle kuitenkin aika ulkokohtaiseksi. Ehkä syynä oli se, että kirja oli liiankin vauhdikas ja henkilökuvaus kirjassa oli melko pinnallista, ja koska Bell kuvasi lähinnä henkilöidensä toimia ja reaktioita, he eivät olleet kovin mieleenjääviä. Tai ei, kyllä hän kertoi heidän ajatuksistaankin, mutta enimmäkseen kirja keskittyi toimintaan. Tim oli minusta karskiudessaan lähinnä ärsyttävä, ja vaikka Jane oli sympaattinen ja aktiivinen hahmo, hänkään ei tuntunut todelliselta ihmiseltä. Bellin kirjoja voisi tästä huolimatta lukea enemmänkin, jos niitä tulee vastaan.

Salamasarja-blogissa on lyhyt kirjoitus tästä ja muista Bellin suomennetuista kirjoista.

Edit 8.6.22, 9.6.22.

Josephine Bell: Sähköloukku, 1966 (No Escape, 1965). Gummerus, Salamasarja 144. Suomennos: Leif Forsblom. Kannen tekijää ei kerrottu. 228 sivua.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938)

Kirjablogeissa on jälleen tänä vuonna Kirsin kirjanurkan emännöimä dekkariviikko, johon osallistun ainakin kolmella kirjoituksella.

Ensimmäisenä on vanha hollantilainen dekkari, jonka löysin Heikki Ahtialan kansikuvan takia. Sen kirjoittaja Willy (Wilhelmina) Corsari (1897-1998) oli kirjailija, näyttelijä ja säveltäjä, joka kirjoitti yli viidenkymmenen vuoden aikana kymmeniä kirjoja, enimmäkseen dekkareita. Häntä onkin sanottu hollantilaiseksi Agatha Christieksi, ja Wikipedian lähdeartikkelissa häntä sanotaan "leipäkirjailijaksi, jolla oli kirjallista intohimoa".

Kirjan alussa joku vetää pikajunan hätäjarrusta hollantilaisen pikkukaupungin lähellä, ja pian murhataan kaupungissa asuva rikas Kampen. Nämä tapahtumat on kuvattu preesensissä, minkä jälkeen siirrytään tavalliseen kerrontaan ja imperfektiin.

Tapausta alkaa selvittää poliisitarkastaja Lund, joka on ilmeisesti Corsarin kirjojen vakiosankari, ja hän tutustuu murhatun perheeseen: paljon tätä nuorempaan vaimoon Vera Kampeniin ja isästään vieraantuneeseen 18-vuotiaaseen(?) poikaan Jacquesiin, joka herättää epäluuloja kyynisellä asenteellaan ja säännöllisellä juopottelullaan. Musiikki ja säveltäminen on kuitenkin Jacquesille tärkeää, mistä johtuu kannen nuottiteline, ja myös Vera välittää poikapuolestaan ja on tälle ystävällinen, mitä Jacques kaipaa kovasti, koska kumpikaan hänen vanhemmistaan ei ole välittänyt hänestä paljonkaan. Lund huomaa, että menneisyyden varjot ovat pitkät - liittyvätkö Kampenia vuosia aiemmin sivunneet kuolemantapaukset hänen murhaansa?

Joissakin, onneksi tosin harvoissa, dekkareissa on ongelmana se, että henkilöt ovat niin epämiellyttäviä, ettei heistä välitä eikä kirjaa oikeastaan haluaisikaan lukea tämän takia, koska sen tunnelma on niin kylmä. Tässä kirjassa ei ollut sellaista ongelmaa, koska sen yleisasenne on ystävällinen ja monet sen henkilöt tuntuvat mukavilta. Esimerkiksi Vera ei ole ahne nuori nainen, joka on mennyt naimisiin rahan takia ja ihastunut poikapuoleensa, vaan hän on kunnollinen ihminen, joka haluaa tehdä oikein, mutta on joutunut vaikeaan tilanteeseen. Myös Lund on älykäs ja ymmärtäväinen poliisi, eikä hänen vaimonsa Puck ole vain kokkauspalveluja tarjoava äänetön kotihengetär (kuten muistaakseni ranskalaisen poliisisankarin Maigretin vaimo), vaan itsessään kiinnostava ja hauska sivuhenkilö; Lund saa usein uusia oivalluksia keskustellessaan tapauksista hänen kanssaan. Muutenkin naiset ovat kirjassa näkyviä ja aktiivisia hahmoja.

Kirjassa yllätti kansainvälisyys (henkilöt olivat esimerkiksi asuneet välillä Ranskassa, ja joillakin heistä oli yhteyksiä myös Hollannin Aasian siirtomaihin) sekä "intialaisten" ihmisten melko näkyvä läsnäolo siinä. Jacquesilla on kirjassa salaperäinen intialainen ystävä Max ja Veralla intialainen ystävä Toetie Koeling, joka kuitenkin käyttää puheessaan usein 'malaijankielistä' eli toiselta suunnalta kuin Intiasta olevaa sanaa. Hollannin siirtomaat eivät muistaakseni olleet Intiassa vaan Kaakkois-Aasiassa, ja sana 'intialainen' vaikuttaa muistakin syistä kirjassa vähän käännösvirheeltä - suomennos on tehty tanskankielisestä käännöksestä - tai ainakin käytetyn toisin kuin miten sitä nykyään käytetään.

Kirja oli sympaattinen, leppoisa ja mukava luettava, ja hollantilaisuus toi siihen mukavan lisävivahteen. Dekkarin juoni oli nokkela ja loppuratkaisu yllättävä. Corsarilta on tämän kirjan lisäksi suomennettu ainakin kirja Viimeinen näytös. Sapo-sarjassa on lyhyt kirjoitus tästä Pikajuna pysähtyi -kirjasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

Edit 6.6.22, 7.6.22.

Willy Corsari: Pikajuna pysähtyi, 1961 (Een expres stopte, 1938 [kirjassa annettu alkuteoksen nimi En ekspress stopte on väärin kirjoitettu]). WSOY, Sapo-sarja 56. Tanskankielisestä käännöksestä En Ekspress Standsede suomentanut Eero Ahmavaara. Kansi: Heikki Ahtiala. 200 sivua.

Katri Alatalo: Kevääntuoja, 2014

Luin pari vuotta sitten Katri Alatalon fantasiatrilogian Mustien ruusujen maa kaksi ensimmäistä osaa, Karnin labyrintin ja Laulun kadonneesta saaresta, ja nyt oli sitten sarjan kolmannen ja viimeisen osan vuoro. Vaikka edellisten osien lukemisesta on jo jonkin verran aikaa, kirjojen tapahtumat olivat vielä hyvin muistissa.

Kirjojen sankaritar on Dinja. Sarjassa kuvataan hänen matkaansa kotoaan Talvilaaksosta Kesäsaarille, kun hän yrittää löytää Mustien ruusujen maan, salaperäisen saaren, jonka lasilinnassa asuu maailman vihoissaan lumonnut noita Lucindra. Dinjan tärkeitä ja rakkaita matkakumppaneita ovat ensimmäisestä osasta asti navadi Raúg ja krioni Emron, ja matkallaan hän saa muitakin ystäviä.

Tämä kirja alkaa Lupiini-laivalta, jossa Dinja ystävineen on. Matkalaiset saavat vähitellen selville, mistä Mustien ruusujen maata kannattaa lähteä etsimään, mutta sinne päästäkseen pitää ylittää kammottava Kirottu meri. Dinjan pitää myös löytää vanhan ennustuksen salaperäinen Kevääntuoja, jonka avulla Lucindran voi voittaa, mutta kukaan ei tiedä, mikä Kevääntuoja on.

Kirjojen juonikuvaus ei vielä kerro niistä paljoakaan, koska vaikka niissä onkin paljon jännittäviä tapahtumia, niissä on ehkä tärkeintä tunnelma ja Dinjan kehitys nuoresta tytöstä aikuisuuteen. Pidän Alatalon luomista, kirjan kontekstissa täysin uskottavista maailmoista, ja pidän myös hänen henkilökuvauksestaan sekä kirjojen maailmankuvasta. Sarjan kirjoissa ei ole taisteluita hyvien ja pahojen välillä, kuten monissa muissa fantasiakirjoissa, eikä niissä ole yksiselitteisesti pahoja henkilöitä. Kirjojen värikkäät henkilöt eivät petä eivätkä huijaa toisiaan, vaan jännitteet heidän välilleen syntyvät siitä, että he ovat omia itsejään ja ehkä kaipaavat ja tarvitsevat toiselta sellaista, mitä tämä ei voi heille antaa. Dinja ei ole mikään kaikkitietävä supersankari, vaan nuori nainen, joka saattaa tuntea olevansa eksyksissä ja epävarma, mutta joka silti jatkaa eteenpäin.

Nautin kirjan lukemisesta paljon. Sen maailmaan syventyminen ja tuttujen sankareiden seikkailuiden seuraaminen tuntui hyvältä ja rauhoittavalta.

Kirjasta on kirjoitettu ainakin täällä: Kujerruksia, Kirsin kirjanurkka, Lukunurkka ja Sivujuonia (jossa on jonkin verran spoilereita!). Myös Goodreadsin kommenteissa on muutama lyhyt arvio kirjasta.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa 3), 2014. Vaskikirjat. Kansi: Meri Siitonen. 318 sivua.