Helen Reilly: Murhan jäljet (Tell Her It's Murder, 1954)

Pidän dekkareista, mutten juurikaan pidä väkivallasta kirjoissa (tai tietysti muutenkaan), ainakaan itsetarkoituksellisen tuntuisesta väkivallasta. Vanhat dekkarit ovat väkivallan suhteen usein turvallisempia kuin uudet, ja niissä on myös mukavasti ajankuvaa, joten kun löysin kirpparilta tällaisen vanhan dekkarin ja kun kyseessä oli itselleni tuntematon naiskirjailija ja dekkarin juonikin kuulosti erikoiselta, otin sen luettavaksi. Amerikkalainen Helen Reilly (1891-1962) vaikuttaakin mielenkiintoiselta: hän oli hyvin tuottelias dekkarikirjailija, joka kirjoitti reilun 30 vuoden aikana omalla nimellään 31 tarkastaja McKee -dekkaria, neljä muuta dekkaria ja lisäksi kolme dekkaria salanimellä Kieran Abbey. Kahdesta hänen tyttärestään, Ursula Curtissista ja Mary McMullenista, tuli myös dekkarikirjailijoita. Ainakin neljä hänen kirjaansa on suomennettu (samoin ainakin kolme tyttärien kirjaa), mutta hän taitaa nykyisin olla melko unohdettu niin meillä kuin muuallakin.

Unohduksiin jääminen ei ainakaan tämän kirjan perusteella johdu huonoudesta: tämä oli taitavasti tehty kelpo dekkari, jonka tarina piti hyvin otteessaan. Kirja alkaa siitä, kun Jim Andrus vapautuu vankilasta kärsittyään rangaistuksen kuolemantuottamuksesta: hänet on tuomittu siitä, että hän on häidensä aattona ajanut humalassa morsiamensa Regina Pelhamin kahdeksanvuotiaan pojan yli ja näin tappanut tämän, paennut paikalta ja sitten sammunut parkkipaikalle. Aihetodisteet ovat viitanneet vahvasti häneen ja hän on itsekin uskonut syyllisyyteensä, koska ei ole muistanut tapahtumasta mitään, mutta nyt hänen mieleensä on alkanut palautua joitakin muistikuvia, ja hän haluaa selvittää, oliko hän todella syyllinen tapahtumaan. Avukseen hän saa Regina Pelhamin sisarpuolen Susan Dwightin, ja kaksikon tutkimukset saavat aikaan uusia murhia tai murhayrityksiä, mutta epäilykset niistä kohdistuvat taas Andrusiin.

Parasta kirjassa oli ehkä sen tiivis tunnelma, kirjasta tuli mieleen vanha amerikkalainen mustavalkoinen rikoselokuva. Tapahtumat johtivat saumatta toiseen eikä kirjassa ollut tyhjäkäyntiä. Kerronta oli enemmän tapahtumien ja ihmisten ajatusten kuvausta kuin dialogia, mutta kirja ei silti tuntunut tylsältä (kyllä, kuvaus on mielestäni usein tylsää), ja vaikka kirjan alkuasetelma ei ollut kovin uskottava, myöhemmät tapahtumat paransivat tilannetta. Poliisien tutkimusmenetelmät, tutkintaperiaatteet ja myös heidän tekemänsä virheet tuntuivat vakuuttavilta. Kirjan henkilöt olivat kiinnostavia ja päähenkilöt sympaattisia, mutta henkilöt olivat jotenkin liian täydellisiä, siloisia ja hallittuja ollakseen todellisen tuntuisia. Heidän tunteitaan ei kuvattu kovin paljon, enemmänkin heidän tekojaan, enkä lukijana päässyt kunnolla heidän nahkoihinsa. Kirjasta jäi vähän eleetön vaikutelma ja yllättävän vähäinen muistijälki.

Susan ei välittänyt uskoiko Barry häntä vai ei; Barry ei voinut lukea hänen ajatuksiaan eikä hän ollut vastuussa tälle toimistaan - vaikka Barry joskus käyttäytyikin niin kuin luulisi hänen olevan. Hän pyrki joskus olemaan hyvin opettavainen. Susan piti Barrysta ja oli tottunut häneen, hän oli hyvä toveri, eräs kaikkein parhaita, mutta siihen se päättyikin. Niin Susan oli ainakin vakaasti päättänyt. (69, Barry on Susanin pitkäaikainen kosija)

Toisaalta kirja oli 1950-luvun dekkariksi oikein kiinnostava siinä mielessä, että aktiivisin hahmo siinä oli Susan - kun Jim piileskeli välttääkseen kiinnijäämisen, hän suoritti tutkimuksia. Tämäkin kirja kuuluu tarkastaja McKee -dekkareihin, mutta poliisien osuus oli siinä varsin vähäinen. Voisin lukea Reillyn kirjoja enemmänkin, jos niitä tulee vastaan.

Kirjan kansikuva on toki huomiotaherättävä, mutta aika harhaanjohtava, koska Jim Andrus ei kirjan tapahtumien aikana ollut vankilassa. Suomennos oli hyvä.

Helen Reilly: Murhan jäljet, 1961 (Tell Her It's Murder, 1954). Otavan taskuromaanit -sarja. Suomentaja: Panu Pekkanen. Kannen tekijää ei kerrottu. 171 sivua (pienellä fontilla).

Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958

Muistelen kauan sitten lukeneeni sellaisesta psykologisesta kokeesta, jossa tutkija istui aivan vieraan ihmisen kahvilapöytään ja alkoi syödä keksejä tämän paketista. En muista, miten kokeessa kävi (ehkä keksien omistaja vain tuijotti hävytöntä kanssaistujaa tiukasti ja söi painokkaasti itsekin keksejään), mutta tästä näytelmästä tuli mieleen tämä koe. Näytelmä toi mieleen myös Kultakutri-sadun ("Kuka on juonut kahvimme? Kuka on siirtänyt tavaroitamme? Kuka on vienyt maitomme?") sekä Romeon ja Julian, joka mainittiin itse näytelmässäkin. Se sopii hauskasti myös rauhannobelistisarjani yhteyteen, koska se kertoo siitä, kuinka kahden ryhmän kilpailu samoista resursseista kärjistyy yhä isommaksi konfliktiksi, koska kumpikaan osapuoli ei halua tehdä myönnytyksiä, kunnes ryhmiin liittyvän mutta eturyhmien ulkopuolisen tekijän puuttuminen asiaan tuo ryhmien välille rauhan ja sopusoinnun ja mahdollistaa toimivan ratkaisun ongelmaan.

Eli lyhyesti näytelmässä on kyse siitä, että kaksi perhettä uskoo kumpikin vuokranneensa saman mökin kesänviettoa varten. Ensimmäisinä paikalle saapuvat hissukkamainen lehtori Raafael ja hänen topakka ja komenteleva vaimonsa Mimmi. Kylvettyään siemeniä he lähtevät toinen pyykille ja toinen maidonhakuun, minkä jälkeen paikalle saapuu kesänviettoon kuorma-autolla myös tehtailija Hatanpään perhe, kärttyinen ja kaikesta vikaa löytävä isä Akseli, hiljainen ja lempeä äiti Hilma, hehkeä mainospiirtäjän ammattia suunnitteleva tytär Marketta ja toimelias kotiapulainen Lahja, jotka tekevät omat kylvöksensä samoihin penkkeihin. Myöhemmin mökille tulee moottoripyörällään myös Raafaelin ja Mimmin poika, vastavalmistunut insinööri Reino, ja perheiden nuoret rakastuvat ensisilmäyksellä. Tapahtumissa on mukana myös paikan hoitaja, lähes kuuro Konstantin.

Eri seurueet menevät aluksi jatkuvasti ristiin keskenään, ja kun perheet vihdoin kohtaavat, herättää tietysti hämmennystä ja voimakkaitakin tunteita, kun ei saada selville, kumpi perhe todella on vuokrannut mökin kesäksi. Ilman ärhäköitä ja päällepäsmäröiviä Mimmiä ja Akselia asia olisi kuitenkin varmaan heti alussa pystytty sopimaan. Agapetuksen näytelmissä viehättää aiemmin mainitsemieni syiden lisäksi niiden lempeys ja hyväntuulisuus: tässäkin näytelmässä myös epämiellyttävän tuntuiset henkilöt osoittautuvat loppujen lopuksi pohjimmiltaan kunnon ihmisiksi eikä heitä rangaista, vaan tarjotaan lopuksi kahvit mukavassa seurassa.

Tämä on hauska, leppeä, kesäinen näytelmä. En ole elänyt 1950-luvulla enkä luultavasti haluaisi elääkään, mutta voin silti tuntea nostalgiaa tällaista leppoisaa, ongelmattoman tuntuista menneisyyttä kohtaan. Suomalaisen teatterihistorian kannalta näytelmä on kiinnostava siinä mielessä, että se kertoo kesäteatterien tuolloisesta yleistymisestä ja on kirjoitettu suoraan kesäteatteria varten, mitä ei Suomessa ollut vielä juuri tehty, jos ollenkaan. Yhä suositummiksi tulleet kesäteatterit ovat yleensä olleet pakotetut lainaamaan kappaleensa "salonkiteatterilta" ja niiden sovittaminen ja siirtäminen ulkoilmaan on monasti ollut tuskan takana. Agapetus saattoi kesäteatterille kirjoittamalla sijoittaa näytelmäänsä oikean pihamaan, multapenkit, moottoripyörän ja kuorma-auton. Aihe oli tahallisen vaivaton ja leppoisana tarkoituksena ainoastaan antaa hyvää tuulta kesäillan pariksi tunniksi.

Karin lokissa kerrotaan Teatteri Eurooppa neljän tämän näytelmän esityksestä (ainakin omalla selaimellani kirjoituksesta puuttuivat harmillisesti ääkköset).

Edit 31.10.20.

Agapetus: Kas niin, Mimmi! Kaksi suvista näytöstä ja välillä kahvitauko, 1958. Otava. 154 sivua.

Rauhan lukuhaasteen koonti

Vuoden alussa Jokken kirjanurkassa esitettiin rauhan lukuhaaste, jossa haastettiin lukemaan toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja, koska tänä vuonna on kulunut 75 vuotta toisen maailmansodan taisteluiden loppumisesta. Myös YK perustettiin tasan 75 vuotta sitten, 24.10.1945. Haasteen tarkoituksena oli rauhan ylläpito: "jo se että ihmiset ymmärtävät mitä kauheuksia sota tuo tullessaan lisää rauhan tahtoa". Jokken koontipostaus ja haasteeseen ilmoittautuneet blogit löytyvät täältä.

Luettuani muiden koontipostauksia minäkin innostuin tekemään listan aiheeseen liittyvistä kirjoista, vaikken ole haasteeseen ilmoittautunutkaan, koska en pidä sotakirjoista ja ajattelin, etten kuitenkaan lue tällaisia kirjoja. Bloggaamistani kirjoista tuli ensin mieleeni vain yksi toiseen maailmansotaan liittyvä kirja, mutta kun kävin läpi kirjat, joista olen kirjoittanut, jollakin tavalla asiaa sivuavia kirjoja löytyi enemmänkin, vaikkei missään niistä varsinaisesti sodan kauhuja kuvatakaan.

Se ensimmäisenä mieleeni tullut kirja oli tositapahtumiin perustuva Janet Daileyn Hopeasiivet, romaani toisen maailmansodan aikaisista taitavista amerikkalaisista naislentäjistä, jotka olivat tärkeä osa sotaponnistuksia, vaikka he toimivatkin kotimaassa eivätkä osallistuneet varsinaiseen sodankäyntiin. Kiintoisaa, itselleni aiemmin tuntematonta historiaa mukaansatempaavassa muodossa (varsinkin kirjan alkupuoli oli hyvä, toisessa osassa keskityttiin vähän liikaa lentäjien miessuhteisiin).

Seuraavat kirjat liittyvät toiseen maailmansotaan aika pinnallisesti, mutta kirjaan nekin tähän. Nils Hövenmarkin dekkari Kuolema käy apteekissa sijoittuu sotavuosiin, mutta Pohjois-Ruotsissa sota näkyy oikeastaan vain siinä, että ruoan ostamiseen tarvitaan kuponkeja ja alkoholin hankkiminen on jonkin verran tavallista hankalampaa. Andrew Garven englantilaisessa dekkarissa Minä, Edgar Jessop toinen maailmansota ja Lontoon pommitukset ovat edelleen ihmisten muistoissa ja toinen maailmansota vaikuttaa eräällä tavalla tapahtumiinkin, vaikka sodan loppumisesta on kirjassa kulunut muistaakseni jo kymmenen vuotta. Kaarlo Erhon farssissa Hasalan hovin haamu (1948) yksi näytelmän henkilöistä on rikastunut sodanaikaisella keinottelulla. Kersti Bergrothin essee- tai pakinakokoelmassa Sinä ja minä (1952) ei puhuta paljon sodasta, mutta eräässä kirjoituksessa puhutaan sodanaikaisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta ja myös sodanjälkeinen pula tulee ohimennen esiin.

Stanley Corenin kirjassa The Pawprints of History kerrotaan koirien vaikutuksesta historian kulkuun. Toiseen maailmansotaan liittyy kirjan kuvaus Kanadan pääministeristä Mackenzie Kingistä ja hänen koiristaan. Rosa Parksin omaelämäkerrassa My Story Parks kertoo mm. toisen maailmansodan jälkeen kotiin palaavista mustista amerikkalaissotilaista, joiden uusi itseluottamus saa rasistiset valkoiset hyökkäämään mustien kimppuun. Sekä Kaari Utrion historiakirjaan Suomen naisen tie että Carol Hymowitzin ja Michaele Weissmanin kirjaan A History of Women in America sisältyy myös toisen maailmansodan aikaa käsittelevä jakso.

Virpi Kalakoski: Pieni kirja muistista, 2009

Tämä kirja on muistitutkija Virpi Kalakosken tiivistelmä hänen paljon laajemmasta Muistikirja (2007) -teoksestaan. Tässä kirjassa Kalakoski lähestyy muistia käytännöllisestä näkökulmasta ja pyrkii vastaamaan mm. kysymyksiin siitä, miten ja miksi muistamme, milloin muistamme hyvin ja milloin huonosti, ja miten muistia voi tehostaa. Muistiahan tarvitsee jokainen esimerkiksi uusien asioiden oppimiseen, mutta muisti on myös tärkeä identiteetillemme.

Kirja on nimensä mukaisesti pienikokoinen, se on melko lyhyt ja painettu mukavan isolla fontilla, mutta tiivistelmänä siihen mahtuu paljon tietoa ja se käsittelee aihettaan monipuolisesti. Kirjan tietoja ei ole yksinkertaistettu liikaa, vaan niitä pohjustetaan sopivasti. Kirjan jäsentely on looginen, ja se on ihailtavan sujuvasti ja selkeästi kirjoitettu. Kalakoski on alkuluvun mukaan luennoinut muistista lukemattomia kertoja erityyppisille yleisöille, ja hänen tottumuksensa esittää muistitutkimusten tulokset yleisölle näkyy lukemisen helppoutena.

Tekstin lomaan Kalakoski on joskus sijoittanut laatikoita, joissa on käytännön neuvoja parempaan muistamiseen, esimerkiksi tällaisia: Kehittele muistivihjeitä. Keksi kertaillessa omia esimerkkejä ja asiaan liittyviä yksityiskohtia, niin asian löytäminen muistista helpottuu, tai Jos muistojen luotettavuus on tärkeää, älä vääristä muistoja johdattelevilla kysymyksillä. Jos haluat edistää mielen hyvinvointia vaimentamalla häiritsevät ja sietämättömät muistot, pyri muokkaamaan niitä uusilla tulkinnoilla ja näkökulmilla. Joskus mukana on myös pieniä tehtäviä. Kirjan lopussa on kahdeksan sivun kooste kirjan pääkohdista.

Osa kirjan neuvoista tuntui aika itsestään selviltä. Monista kirjan tutkimuksista muistan lukeneeni muualta, joten kirja toimi myös hyvänä kertauksena. En saanut kirjasta järisyttäviä oivalluksia, se ei antanut yksinkertaisia keinoja supermuistiin, enkä vieläkään tiedä, miten oppisin puhumaan vieraita kieliä helpommin (eli oppimaan ja muistamaan sanat, kielioppisäännöt ja ääntämisen luotettavasti ja nopeasti) tai muistamaan kaikki ne kirjoista lukemani asiat, jotka haluaisin pitää mielessäni (bloggausten kirjoittaminen kyllä auttaa tässä jonkin verran).

Kirjassa oli kuitenkin monia minulle uusiakin tietoja ja siitä selvisi esimerkiksi se, että tutkimustenkin perusteella minulla on syytä olla pitämättä näytön laidassa vilkkuvista liikkuvista elementeistä yrittäessäni lukea päätekstiä (ne vievät huomiota muualle, ja visuaalisena elementtinä ne kilpailevat tehokkaasti visuaalisesti hahmotettavan tekstin kanssa) ja paljon muuta kiintoisaa. Tämä helppo- ja nopealukuinen ja pienuudestaan huolimatta kattava kirja sopii mielestäni esimerkiksi opettajille ja kaikille niille, joita muisti kiinnostaa.

Edit 25.10.20.

Virpi Kalakoski: Pieni kirja muistista, 2009. Työterveyslaitos. Kansi: Susanna Belinskij. 142 sivua.

Frédéric Passy: Rauhanutopia. Puhe, 1897 (käännös)

Tänään 21.10. vietetään kansainvälistä rauhanpäivää. "Rauhanpäivä on YK:n yleiskokouksen asettama päivä, joka on omistettu rauhan vahvistamiselle niin kansojen sisällä kuin niiden välilläkin. Kaikkien konfliktien toivotaan taukoavan rauhanpäivän ajaksi" (Rauhanliitto).

Tämä on siis oikein sopiva päivä julkaista ranskalaisen 1800-luvun innokkaan rauhan edistäjän ja ensimmäisen rauhannobelistin Frédéric Passyn puheen käännös. (Edellisessä bloggauksessa on kirjoitus tästä puheesta. Tekijänoikeuksissa ei liene ongelmia, koska kirjoittaja on kuollut jo yli sata vuotta sitten.) Tämä on aika nopeasti tehty raakakäännös ja olen pyrkinyt saamaan käännöksen alkuperäisen tekstin tapaan sujuvaksi ja helppolukuiseksi, mutta jos jonkin kohdan ymmärtäminen kielellisesti tai muuten on ollut epävarmaa, en ole lähtenyt selvittelemään sitä sen enempää, vaan olen vain merkinnyt kohdan kysymysmerkillä. Vanhahtavat sanankäänteet ovat tarkoituksellisia. Jos tämä kiinnostaa jotakuta muutakin kuin minua, vaikkapa vain osittain, olisi kiva kuulla siitä kommenteissa. Joten olkaapa hyvät, Frédéric Passyn puhe vuodelta 1899. (23.10.20: Anteeksi, vuodelta 1897. Alkuperäinen käännös on vuodelta 1899.)

Hyvät herrat!

Monet pitävät ehkä sopimattomana puhua rauhasta, kun sota saattaa hetkellä millä hyvänsä syttyä Euroopan maaperällä. Mutta uskon, että on aina hyödyllistä, niin terveyden kuin sairaudenkin päivinä, ajatella sitä mikä voi ylläpitää tai parantaa terveyttä. Näin on myös rauhan, kansojen terveyden, kanssa.

Mutta joka kerta kun askaroimme rauhankysymyksen parissa, joka kerta kun puhumme riitojen sovittelusta ystävällisin keinoin välitystuomioistuimen kautta sen sijaan että turvattaisiin raakaan voimaan, saamme kuulla huudon ”Utopia, haavekuva!” ja uskotaan, että asia on loppuunkäsitelty, kun meitä syytetään lempeän unelmoijan Abbé de Saint-Pierren opetuslapsiksi.

Emme saa pelätä sanoja, ja vielä vähemmän saamme antaa niiden johtaa arvostelukykyämme harhaan.

Käsittelin hiljattain parissa tilaisuudessa tätä kysymystä ja käytän aivan tarkoituksellisesti puheeni otsikossa tätä pelottavaa sanaa utopia. Olen nimittäin vakuuttunut siitä, että ne ennakkoluulot, pelot ja epäilykset, jotka haittaavat sitä liikettä, jonka edistymistä haluamme kiirehtiä, johtuvat suureksi osaksi tästä väärin tulkitusta sanasta.

Hyvät herrat, mikä sitten on utopia? Luvallanne aion purkaa tämän sanan osiin ja tutkia, mitä utopialla tarkoitetaan.

Utopia on sellainen asia, jota ei ole olemassa, mutta tämä ei tarkoita sitä, että se on asia, jollaista ei voi olla olemassa. On olemassa sellaisia asioita, jotka ovat ja tulevat olemaan mahdottomia, sellaisia asioita, jotka olivat mahdottomia eilen, mutta ovat mahdollisia tänään, sekä sellaisia, jotka ovat mahdottomia tänään, mutta mahdollisia huomenna.

George Stephenson, suuri nero, kaikissa suhteissa erinomainen mies, joka antoi meille rautatien, unelmoi tietojensa ollessa vielä epätäydelliset, että pystyisi keksimään perpetuum mobilen, mutta silloin hän unelmoi asiasta, joka on ja tulee olemaan mahdoton.

Mutta vaikka matemaatikot ja insinöörit pitivät häntä hulluna, työskennellessään matkustuskoneeksi kutsumansa keksinnön kanssa hän ei tavoitellut haavekuvaa, ei, silloin hän osoitti ainutlaatuisen käytännöllistä neroutta.

Hyvät herrat, vaikka emme puhuisi rautatiestä ja lennättimestä, kuinka monia sellaisia asioita on nyt olemassa, joita ei ollut ennen vanhaan, joita aiemmin pidettiin täysin mahdottomina, mutta jotka nyt ovat arkipäiväisiä?

Eikö orjuus ollut kerran instituutio, jota pidettiin välttämättömänä? Eikö suuri nero Aristoteles sanonut, ettei mikään yhteiskunta selviäisi ilman sitä? Orjuus on kuitenkin nykypäivänä lakkautettu, vaikkei kaikissa muodoissaan ja kaikkialla, ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa ja pahimmassa antiikin muodossaan, siinä joka vielä alle puoli vuosisataa sitten vallitsi valtameren toisella puolella.

Viime vuosisadalla pyyhittiin pois viimeiset kidutuksen jäljet Ranskassa.

Vielä Ludvig XVI:n aikana sitä pidettiin välttämättömänä totuuden selville saamiseksi, mutta lopultakin käsitettiin, että se johti ainoastaan erehdyksiin ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Kansalaisvapautta, poliittista ja uskonnollista vapautta samoin kuin tasavertaisuutta lain edessä ei ole aina ollut olemassa. Niiden olemassaolo ja soveltaminen on vielä epätäydellistä, mutta ne tunnustetaan ja ne saavat päivä päivältä jalansijaa.

Pidämme vapautta ja tasa-arvoa välttämättöminä. On ollut aika, jolloin ne eivät olleet mahdollisia, jolloin niitä pidettiin haavekuvina.

Mennäkseni toiselle alueelle, aineelliselle, eikö niitä suuria keksintöjä, jotka on toteutettu omalla vuosisadallamme, pidetty mahdottomuuksina?

Esimerkiksi valokaasulla, joka jo alkaa jäädä pois käytöstä, oli vaikeuksia raivata itselleen tietä. Tämä meni niin pitkälle, että vuonna 1823 tehtiin eduskunnassa (i Kammaren) aloite sen käytön kieltämiseksi.

Sähköstä, joka nyt korvaa sen niin asunnoissamme kuin kaduillakin, on tullut ehtymätön voimanlähde, aina valmiina, aina sopeutuen tahtoomme. Viime vuosisadalla ei aavistettukaan sen käyttöä. Lukuun ottamatta Franklinin, ensimmäisen ihmisen, joka osoitti sen olemassaolon salamassa, tekemiä kokeita, sähkö tunnettiin laboratorioissa vain pienistä kokeista ilman käytännön hyötyä.

Kuinka monet muut ihmeet ovat vasta eilen nähneetkään päivänvalon! Valokuvauksen avulla ikuistetaan kuvia ikään kuin keinotekoiselle verkkokalvolle. Fonografi tallentaa nopeasti lausutun sanan sointeineen, äänensävyineen ja vivahteineen, niin että sadan vuoden päästä toisella puolella maapalloa voi kuulla ikuisiksi ajoiksi sammuneen puhujan tai laulajan äänen ikään kuin se olisi elävä ja läsnäoleva. Puhelimen ansiosta keskustelemme pitkien etäisyyksien takaa. Lennätin lähettää lähes silmänräpäyksessä sanamme kaikkiin maailman paikkoihin. Röntgensäteet, joille olisi pari vuotta sitten naurettu, näyttävät meille ihmisruumiin sisukset tiheiden esineiden läpi, samoin kuin oftalmoskooppi näyttää okulistille silmän salaisuudet. Eilisen haavekuvat, mahdottomuudet, utopiat ovat tänä päivänä todellisuutta, huomenna arkipäiväisyyksiä. Edistys ei ole mitään muuta kuin sarja toteutuneita utopioita, ja uskallan lisätä, että tässä maailmassa ei ole mitään muuta niin käytännöllistä kuin työskennellä utopioiden toteuttamiseksi.

Onko se utopia, josta haluan täällä puhua, rauhanutopia, mahdollista toteuttaa? Kyllä, varmastikin. Muttei kuitenkaan yhdessä päivässä eikä kaikkialla, kuten monet uskovat.

Meitä syytetään siitä, että saarnaamme yleistä ikuista rauhaa. Mutta tätä ei varmaan sanota tosissaan (?). En tunne ketään, joka unelmoi siitä, että sota poistetaan kokonaisuudessaan ja ikuisiksi ajoiksi.

Tunnen kuitenkin monia, jotka uskovat, että sodan kauhuja voidaan vähentää, että voidaan, vaikkakaan ei heti alkuunsa lopettaa kaikkia kansojen välisiä riitoja, kuitenkin välttää väärinkäsityksiä, korjata paikkansapitämättömiä tietoja ja jättää tuomioistuimen ratkaistavaksi ne kysymykset, joita ei voida ratkaista molemminpuolisen sopimuksen avulla.

En tunne yhtään vakavasti asennoituvaa ihmistä, joka uskoo, että voidaan luoda maailma uudelleen yhdessä päivässä, mutta tunnen monia, jotka luottavat vahvasti siihen, että maailman sekä voi että se pitää hitaasti rakentaa uudelleen ja kasvattaa niin kansoja kuin yksityisiä ihmisiä.

Vaikka yhteiskunta on epätäydellinen ja hyvin hitaasti omaksuu uuden järkevän hallintotavan (regim), voi kuitenkin sanoa, että se osoittaa koko ajan enemmän olevansa taipuvainen inhoamaan sitä taakkaa, joka on aivan liian kauan painanut sitä.

Suuri maanmiehemme Pasteur, yksi niistä miehistä, jotka ovat toteuttaneet useimmat utopiat, lausui unohtumattomana juhlapäivänään koko Ranskan ja paremmin sanottuna koko maailman kuunnellessa (??) nämä sanat: ”Uskon järkkymättä, että tiede ja rauha tulevat voittamaan tietämättömyyden ja sodan, että kansat tulevat pääsemään yksimielisyyteen, ei enää alasrepimisestä vaan rakentamisesta, ja että tulevaisuus kuuluu niille jotka ovat tehneet eniten lievittääkseen ihmiskunnan kärsimystä.”

Hyvät herrat, jaan suuren Pasteurin mielipiteen. Uskon, että tiede ja rauha vähitellen vähentävät tietämättömyyttä ja vapauttavat meidät sodasta. Uskon, että tämä on ihmiskunnan toive, ainakin sen pyrkimys. Uskon, että tämä on se ihanne, jota kohti se ojentuu, ja että se on jo ottanut joitakin askelia sitä kohti. Juuri tästä toivon vakuuttavani teidät.

Ne, jotka eivät jaa tätä toivetta, sanovat jatkuvasti, että sota on välttämätön paha. Onpa jopa niitä, joiden mielestä se on hyvä asia. En aio osoittaa vääräksi tätä merkillistä näkemystä. En halua haaskata aikaa todistaakseni, että elämämme tarkoitus ei ole tappaa ja että kansan täytyy tavoitella suurempia asioita kuin taistelua naapureidensa kanssa.

Monet ovat oikeutetusti sitä mieltä, että sota kehittää suuria hyveitä. En millään tavalla kiellä tätä. Sota antaa mahdollisuuden suuriin hyveisiin, suuriin urotekoihin, herättää rohkeutta ja kärsivällisyyttä, opettaa itsekieltäymystä ja välinpitämättömyyttä kipuja kohtaan. Taistelukentällä ja marssien aikana ovat ne miehet, jotka pitävät yllä lipun kunniaa ja jotka kuolevat katse kiinnittyneenä kansalliseen symboliin, siihen palaan värillistä kangasta, joka edustaa isänmaata, ihailtavia tottelevaisuutensa, tahdonvoimansa ja uhrautuvaisuutensa takia, ja he ansaitsevat kaiken kiitoksen.

Mutta, hyvät herrat, onko sodan tie sitten ainoa, joka antaa mahdollisuuden kehittää rohkeutta ja sankaritekoja? Uhraako ihminen elämänsä ja asettuu alttiiksi vaaroille ja kärsimykselle ainoastaan verisessä taistossa? Eikö merimies, joka päivittäin taistelee myrskyä vastaan, luotsi, joka epäilemättä oman henkensä vaarantaen tempaisee mereltä takaisin sen uhrin, palosotilas, joka syöksyy läpi liekkien ja kantaa vanhukset, naiset ja lapset turvaan, lääkäri, sairaanhoitaja, joka uhmaa kaikkein tappavimpia kulkutauteja, vaarallisimpia kuumeita ja omistaa elämänsä sairasraukkojen hoitamiseen ja pelastamiseen siinä määrin kuin kykenee, eivätkö kaikki nämä kunnon ihmiset, jotka ryhtyvät taisteluun luonnonvoimia vastaan, ole myös ihailtavia? Eikö heidän elämänsä, joka on usein tosin vaatimaton, ole ketju rohkeita, voimakkaita ja uhrautuvia tekoja? Kyllä varmastikin. Eikö siinä ole yhtä paljon suuruutta, että tällä tavalla palvelee maataan ja kaltaisiaan, kuin siinä, että kuolee taistelukentällä?

Sota herättää kylläkin toisaalta suuria miehisiä hyveitä, mutta eikö sotaa voi toisaalta syyttää suuresta määrästä raakoja, epäinhimillisiä tekoja? Mitalin toinen puoli on hyvin murheellinen!

Jos on sitä mieltä, että sodan pitää säilyä niiden jalojen tekojen perusteella, jotka se loihtii esiin, pitää johdonmukaisuuden takia myös ylläpitää ja aikaansaada ruttoa, koleraa, lavantautia, tulipaloja, maanjäristyksiä, haaksirikkoja, sanalla sanottuna kaikkia niitä onnettomuuksia, jotka koettelevat ihmiskuntaa, sillä ne antavat yhtä suuressa määrin kuin sota mahdollisuuden uhrautumiseen ja kieltäymykseen. Mutta niitä me kyllä kartamme. Teemme kaikkemme rajoittaaksemme kulkutauteja, vähentääksemme haaksirikkoja ja ehkäistäksemme tulipaloja. Vaikka lääkärit, palosotilaat ja luotsit ansaitsevat kaiken kunnioituksemme, emme huvin vuoksi anna heille tilaisuutta ansaita kiitollisuuttamme.

Samoin meidän täytyy myös kaikin keinoin taistella sotaa vastaan sen synnyttämien onnettomuuksien takia ilman että kunnioituksemme sen takia vähenee niitä kohtaan, jotka jalosti omistautuvat aseiden palvelukseen.

Usein sekoitetaan kaksi asiaa, puolustussota, joka suojelee maan rajoja ja kunniaa, ja hyökkäys- ja valloitussota, joka uhkaa toisen maan rajoja ja kunniaa. Puolustautuminen on pyhää, hyökkääminen rikollista. Jälkimmäinen sotii isänmaan etuja vastaan. Isänmaanrakkaus ei ole sitä, että harkitsematta sysää maansa kaikenlaisiin vaaroihin, joista se mahdollisesti nousee esiin heikentyneenä ja runneltuna.

Valtiomiehet ovat kauan uskoneet taruun sodan välttämättömyydestä. Kansat itse, joiden kustannuksella sotaa käydään, tuntuvat aivan liian usein alistuvan kohtaloonsa.

En tiedä, tuntevatko lampaat suurta kiitollisuutta niiden villan leikkaavia paimenia kohtaan tai niitä teurastamoon vieviä teurastajia kohtaan. Mutta tiedän aivan liian hyvin, että ihmiset osoittavat suurinta ihailuaan niitä julmia paimenia kohtaan, jotka ovat armotta vieneet heidät teurastettaviksi taistelukentälle ja pohjia myöten tyhjentäneet heidän kukkaronsa maksaakseen kulut.

Victor Hugo sanoo:

Kansakunta niitä rakastaa, jotka nostattavat taisteluja,
jotta taistelukentällä voivat jalat mädätä.
Näille miehille rakennetaan pyramideja,
kun on väsyneillä selillä kiviä raahattu.

Jo viime vuosisadalla André Chénier moitti onnetonta ihmiskuntaa sen sokeasta ihailusta tyranneja kohtaan sanoessaan näin:

Älkää enää ihailko niitä kaikkia taistelijoita,
niitä sotureita, murhaajia ja rikoksen lapsia,
joita teillä oli tapana kutsua sankareiksenne!
Nyt saatte kääntyä korkeampien ihanteiden puoleen,
jotka eivät kylvä tielleen verta ja kyyneliä.

Hyvät herrat, suuret joukot eivät vielä käänny korkeampien ihanteiden puoleen, kuten runoilija heitä kehottaa; mutta he alkavat tehdä niin. He alkavat havaita uusia ihanteita: työn, rauhan ja sovun ihanteita. Maailma ei ole enää sama kuin ennen. Juuri tiede on saanut aikaan muutoksia, juuri tiedettä vuosisadan kuuluu kiittää monista valtavista edistysaskelista, jotka ovat meidän aikanamme vallanneet alaa (?) ja joita edellisen sukupolven aikana ei edes aavistettu.

Tieteellä on ollut kunnia asettaa käyttöömme nopeampia ja turvallisempia kulkuvälineitä ihmisille sekä kuljetusvälineitä tavaroille ja helpottaa tuotteiden ja ajatusten vaihtoa, minkä myötä maapallo on koko ajan suuremmassa määrin tullut eri kansoille yhteiseksi kodiksi. Kaupalle on ollut hyötyä kaikista näistä apuvälineistä. Mikään kansa ei ole nykyään erillinen omalla alueellaan, tarpeeksi itselleen (?) tai ilman vaikutusvaltaa muihin kansoihin.

Huolimatta kaikista niistä esteistä, jotka ovat ihmiskunnan yhdistymisen tiellä, olosuhteet pakottavat meidät kuitenkin lakkaamattomaan vaihtoon. On olemassa kansoja, jotka ympäröivät itsensä korkeilla muureilla ja jotka kuitenkin vetoavat päivittäin muiden kansojen apuun. Tappava nälänhätä, joka keskiaikana oli yleinen, ei meidän aikoinamme ole mahdollinen. Elintarvikkeiden hinta korkeintaan nousee muutaman äyrin. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siksi että kauppa kansojen välillä sujuu helposti, siksi että siemenet, joita yhdessä maassa on runsaasti, huolimatta kaikista yrityksistä vastakkaiseen suuntaan, tarpeen vaatiessa lähetetään täyttämään tyhjät vilja-aitat toisissa maissa heti kun kuuluu nälän aiheuttamia huutoja.

Ei, hyvät herrat, joko emme eläisi ollenkaan, tai sitten eläisimme villi-ihmisen elämää, jos emme lakkaamatta olisi kosketuksissa muun maailman kanssa. Mitä enemmän tarpeemme ja resurssimme(?) kasvavat, sitä enemmän nousee esiin ja kehittyy yhteenkuuluvuuden tunne. Ihmiskunnasta tulee verkko, jonka kaikki silmukat pysyvät yhdessä, lainatakseni isä Gratryn sanoja. Missä tahansa maailmassa vallitseekaan nälänhätä, syttyy sota tai levottomuuksia, on tulva tai maanjäristys, tuntevat pian kaikki maat olevansa osallisia onnettomuudessa.

Kun menneinä vuosisatoina sota syttyi jossakin, siitä ei kärsitty muualla kuin sillä alueella, jossa taisteltiin. Jos ihmiset tuhosivat toisiaan jossakin Ranskan sopukassa, ei tästä tiedetty edes muilla paikkakunnilla. Vain hovissa välitettiin asiasta.

Ludvig XIV saattoi olla sotimassa Flanderissa tai Rein-virran rannoilla ilman että tämä oikeastaan häiritsi Pariisin asukkaiden arkielämää, ja vielä suuremmalla syyllä Lyonin ja Marseillen asukkaat eivät välittäneet sotatapahtumista. Ne, jotka asuivat kaukana sodan tapahtumapaikoilta, jatkoivat rauhassa töitään.

Tällainen ei ole asiantila meidän aikoinamme. Jos jokin suuri valtio tänään tai huomenna ryhtyy taisteluun toisen kanssa, eivät kauppa ja elinkeinot kärsi vahinkoa vain taistelevien valtioiden maa-alueilla vaan pikemminkin koko maapallolla. Amerikan pohjois- ja etelävaltiot joutuivat sotaan, koska ne eivät hyvällä voineet päästä yksimielisyyteen orjakysymyksen ratkaisusta. Vahingonkorvauksia oli neljä miljardia, mutta kymmenkertaisesti tämä summa tuhlattiin, ja monia satoja tuhansia ihmiselämiä haaskattiin. Tämä oli sisällissota, joka koski vain Amerikkaa. Mutta sen vaikutukset tuntuivat kauhistuttavalla tavalla Euroopassa. Tehtaamme pysähtyivät, tehtaanomistajamme joutuivat vararikkoon ja työläisemme olivat toimettomia.

Ne taistelut, joita käytiin Atlantin toisella puolella, toivat onnettomuutta Ranskaan, Englantiin ja Saksaan.

Joitakin vuosia aiemmin oli Krimin sota. Venäjää vastaan liittoutuneet Ranska ja Englanti lähettivät sotajoukkonsa ja laivastonsa Mustallemerelle. Mitä hyötyä tästä oli? Kukapa sen voisi sanoa! Tänä aikana sadot Länsi-Euroopassa olivat huonoja. Ne olivat riittämättömiä neljän vuoden ajan, ja tämän seurauksena leivän hinta nousi, mikä monille perheille merkitsi suuria kieltäymyksiä. Vehnää, jota puuttui Länsi-Euroopassa, oli muualla, Odessan seudulla, ja se oli valmiina lähetettäväksi Englantiin ja Ranskaan. Mutta se oli viholliselle kuuluva tuote. Ranskalaiset ja englantilaiset joukot ottivat ensin sen verran kuin tarvitsivat ravinnokseen ja polttivat loput, kuten pohjoisamerikkalaiset tekivät eteläamerikkalaisten [sic] puuvillan kanssa aina kun löysivät tätä.

Länsi-Eurooppa tarvitsi 20 miljoonaa hehtolitraa vehnää, jota Itä-Euroopalla oli ja jonka se mielellään olisi luovuttanut. Mutta sota asetti tielle esteitä. Itä ei voinut myydä, länsi ei voinut ostaa.

Siinä ei ollut kaikki. Sotajoukot, jotka taistelevat, koostuvat yksittäisistä ihmisistä, joista kaikilla on omat etunsa valvottavinaan. Nuoret miehet, jotka urheina sotilaina taistelevat vihollismaassa, saavat käskyn tuhota linnoitukset, iskeä nurin muistomerkit, kiskoa pois junaraiteet, repiä sillat, täyttää kanaalit, polttaa tehtaat, sanalla sanoen käydä käsiksi maan rikkauksiin ja levittää kaikkialle kauhua. Kun he ovat tämän tehneet, ajattelevat he viattomuudessaan, että he ovat tehneet itsensä ansioituneiksi maassaan (?). Sen sijaan he ovat työskennelleet sen etua vastaan, sillä meidän aikanamme on kansakunnilla yhteiset edut, niillä on osuus muiden kansakuntien rikkaudesta ja köyhyydestä.

Rikkaiden yhtiöiden perustamat rautatiet, satamat, höyrylaivareitit, tehtaat, kaikki saadaan aikaan osakkeiden ja obligaatioiden avulla, joiden omistajia on ympäri maailman. Kaikki nämä osakkeenomistajat kärsivät, jos ne yritykset, joihin he ovat sijoittaneet pääomiaan, ajavat karille tai tekevät tappiota. Mutta nuori sotilas ei toki ajattele tätä, kun hän suorittaa tuhoamistyönsä. Jos hän pystyisi havaitsemaan tekojensa seuraukset, jos jonkin puhelimeen verrattavan keksinnön avulla hän pystyisi näkemään, mitä tapahtuu siinä köyhässä mökissä, johon hän ei ehkä enää koskaan astu, näkisi hän sen mitä on tuhonnut, eli vanhan isänsä ja vanhan äitinsä säästöt. Vanhukset olivat suurien kieltäymysten jälkeen ostaneet osakkeen, jonka he olivat huolellisesti piilottaneet vanhuuttaan varten, ja juuri sen on poika tietämättään repinyt kappaleiksi tai polttanut. Te kunnialliset vanhukset, te olette ponnistelleet kahdenkymmenen vuoden ajan kasvattaaksenne pojan, josta tulisi teidän ainoa rakkautenne, teidän ainoa toivonne. Kolmen-, neljänkymmenen vuoden ajan olette te luopuneet asioista, jotta voimien pettäessä teillä olisi oikeus levätä eikä kuolla nälkään. Sitten tulee politiikka ja luo eripuraisuutta kansakuntien välille, jotka tuskin tietävät, mistä ne kiistelevät, ja teidän poikanne, teidän vanhuutenne tuki, tempaistaan luotanne kuolemaan kaukaisella taistelukentällä, ja ennen kuin hän menehtyy ehkä rajattomiin tuskiin, on hän tietämättään tuonut tuhon vaatimattomaan majaanne.

Sota on aina ollut vastenmielistä ja on aina ansainnut äitien kirouksen. Bella matribus detestata. [Sodat ovat äideille kauhistuttavia. (?)] Mutta meidän päivinämme se ei ole ainoastaan vastenmielistä, vaan tyhmää!

Eräs tunnettu filosofi on jo kauan sitten sanonut, että eurooppalainen sota on sisällissotaa. Paavali, joka oli oman aikakautensa yläpuolella (?), on painokkaasti sanonut, että kansat ovat saman ruumiin jäseniä. ”Kristuksen salaisuutta”, hän sanoi, ”ei menneiden sukupolvien aikana, ihmisten lapsuudessa, annettu ihmisten tietoon, kuten se nyt on paljastettu.” (Efes. 3: 4,5.) Tätä ilmestystä ei ymmärretty silloin eikä myöhemminkään, mutta nyt sitä aletaan ymmärtää, sillä ne tosiseikat, jotka julistavat sitä, ovat kouraantuntuvia eivätkä pysty välttämään huomiotamme.

Teidän täytyy suoda anteeksi, että toistan mitä äsken sanoin; mutta sitä ei kuitenkaan voi toistaa tarpeeksi usein: ei mikään, ei hyvä eikä paha, voi nykyään olla kenellekään meistä merkityksetöntä. Kun kehomme loukkaantuu, kun yksi sen elimistä vaurioituu, olipa se käsivarsi, jalka, rinta, pää tai vatsa, kärsii koko ruumis.

Näin on myös kansakuntien(?) ruumiin kanssa. Jos pohjoisessa tai etelässä, idässä tai lännessä vuotaa veri tai työ loppuu, on tämä tuhoisa asia maailmanlaajuinen onnettomuus.

Koko ihmiskunta köyhtyy, koko ihmiskunnan elämä heikentyy. Vain itsekkyys ilman sydämen tai järjen apua pakottaa meidät toistamaan roomalaisen runoilijan sanat: ”Mikään inhimillinen ei voi olla kenellekään ihmiselle samantekevää.” [Terentius, berberikirjailija]

Olen äskettäin lausunut julki kunnioitukseni sotilaallisia hyveitä kohtaan, ja myönnän, että sodalla on suurenmoiset puolensa. Mutta sillä on myös huonot puolensa. Se synnyttää aivan liian usein raakuutta ja väkivaltaisuutta. Se herättää halveksuntaa ihmiselämää kohtaan, sekä omaa että lähimmäisen elämää. On ihmisiä, jotka pitävät tätä ansiona, jotka eivät tiedä mitään kauniimpaa kuin välinpitämättömyyden vaaraa kohtaan, jota he kutsuvat kuoleman halveksunnaksi. Minä olen eri mieltä.

Kuoleman halveksunta on elämän halveksuntaa, ja sitä ei ole oikeutta halveksua. Elämä on paras lahja, korkein hyvä, joka sisältää kaiken muun hyvän. Elämä on pyhä asia. Kun velvollisuus kutsuu meitä uhraamaan sen, kun emme voi suojella sitä ilman rikosta tai häpeää, kun kodin tai isänmaan puolustus käskee meitä kohtaamaan vaaran, on uhraus suuri; mutta se on arvoton jos se mitä elämällä ostamme on arvotonta. Se joka esittää kuoleman halveksunnan periaatteen, esittää myös elämän halveksunnan periaatteen ja tämän seurauksena halveksuu ihmistä. Silloin sodasta tulee teurastusta ja rosvousta, jonka alaisuudessa kaikki huonot taipumukset rehottavat, ja ihmisistä tulee pelkkiä petoeläimiä.

Mainitsen muutamia esimerkkejä osoittaakseni, etten liioittele.

Paul Bert, joka otti kunniakkaasti osaa useisiin sotaretkiin ja menetti henkensä yhdessä niistä, lausui eräänä päivänä näkemyksensä mainitusta kysymyksestä ja lisäsi: ”Sotaretkillä on toki huono puolensa: ne herättävät mieltymyksen verenvuodatukseen, mieltymyksen, joka usein tuodaan mukana kotiin.”

Niin, hyvät herrat, mieltymys verenvuodatukseen ei tee hyvää henkilökohtaisen ja poliittisen vapauden kehitykselle. Mieltymys raakuuteen, väkivaltaisuuteen ja tappamiseen ei lisää kunnioitusta omistusoikeutta, järjestystä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan.

Muutama vuosi sitten mestattiin Bordeauxissa Aurusse-niminen kuolemaantuomittu, vanha sotilas, joka oli kunnostautunut Tonkinin sodassa ja joka oli onnistunut pelastamaan esimiehensä hengen. Tästä kiitollisena upseeri todisti rikollisen eduksi.

Aurusse oli tappanut kolme ukkoa ja kaksi eukkoa ryöstääkseen muutaman frangin. Hän oli tehnyt rikoksensa hirvittävällä julmuudella, ja valamiehistö oli taipumaton.

Kun hän käveli teloituspaikalle, sanoi hän saattajilleen: ”En ymmärrä tätä. Kun olin Tonkinissa, sain käskyn tappaa, ja mitä useamman tapoin, sitä enemmän minua kiitettiin. Ne, jotka tapoin, olivat terveitä ja työkykyisiä ihmisiä. Kun täällä tapan kolme ukkoa, jotka eivät kelvanneet mihinkään, tuomitaan minut roistona mestattavaksi. En ymmärrä mitään.”

Tämä on onneksi yksittäinen tapaus. Rikollisen sanoissa on silti jotain totta. Kun on kerran oppinut epäröimättä hävittämään, polttamaan, rosvoamaan ja tappamaan, ja kun tästä jopa kiitetään, ei ole aina kovin helppoa luopua näistä kauheista tavoista, kun palaa jälleen arkielämään. Sotaa ei voiteta hyvillä tavoilla.

Se, joka seisoo teurastuksen johdossa ja jonka nimittäminen tähän arvoon on ehkä riippunut hänen kyvystään vuodattaa verta, voi ehkä jonakin päivänä, jos hän on kuin Napoleon, rauhallisella omallatunnolla sanoa: ”Minä olen sotilas eikä kaksisataa tuhatta ihmiselämää aiheuta minulle murhetta.”

Palaan siihen, mistä äskettäin puhuin, eli siihen yhteenkuuluvuuden tunteeseen, joka ei halua tietää mistään eripuraisuudesta muun ihmiskunnan kanssa, joka herättää kiinnostuksemme kaikkea tapahtuvaa kohtaan. Tämä tunne, joka yleistyy koko ajan, koskee sekä huonoa että hyvää.

Ystäväni Charles Richet, Pariisin lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli muutamia vuosia sitten eräässä kylässä Saksissa [Saksan kaakkoisosassa]. Eräänä päivänä hautakivi kiinnittää hänen huomionsa. Hän selvittää siihen kaiverretun kirjoituksen, ja huomaa, että kirjoitus ikuistaa niiden kahdensadan saksalaisen isänmaanystävän muiston, jotka ovat sankarillisesti lyöneet takaisin ranskalaisten joukkojen hyökkäyksen.

”Te olette varmasti meille vihaisia tuosta hyökkäyksestä”, sanoi hän joillekin työläisille.

”Emme toki, kuinka niin?” sanoi eräs heistä.

”Siksi että vahingoitimme teitä.”

”Olemmehan mekin vahingoittaneet teitä. Mutta jos te olette vahingoittaneet meitä, olette te myös hyödyttäneet meitä. Tiedättekö, mikä tämä pieni mitali on?” kysyi hän ja avasi paidankauluksensa(?).

”En.”

”Se on Jacquard-mitali. Kaikilla meillä on sellainen. Me olemme kutojia, ja saamme kiittää ranskalaista Jacquardia siitä, että meillä on antaa leipää lapsillemme.”

Mies oli oikeassa. Jacquard, [tietynlaisten] kangaspuiden keksijä, hyödytti oman maansa kutojia, mutta myös muiden maiden kutojia. Samalla tavalla Stephenson antoi Englannille sen rautatiet, mutta hän antoi samalla rautatiet koko maailmalle. Tämä pätee kaikkiin uusiin keksintöihin: lennättimeen, puhelimeen, valokuvaukseen ym.

Kaikki on meillä yhteistä, haluamme sitä tai emme, niin hyvä kuin huonokin, rikkaus, köyhyys, inhimillisyys, moraali, tiede, tietämättömyys, kurjuus ja hyvinvointi.

Ihmisillä alkaa olla oikeudenmukaisempi ja korkeampi käsitys velvollisuudesta, rikkaudesta, kansallisesta kunniasta, niin isänmaan kuin ihmiskunnankin vaatimuksista.

Ennen vanhaan ihmisillä oli yleisesti se käsitys, että kansan suuruus mitattiin sillä, missä määrin se teki valloituksia ja laajensi aluettaan. Tarvittuja uhreja ei otettu mukaan laskuihin, vaan nähtiin vain välittömät seuraukset.

Novicow, venäläinen kirjailija, Sosiologisen instituutin varapuheenjohtaja, sanoo, ettei maan hyvinvointi kasva samaa tahtia kuin neliömetrien määrä, kuten niin usein luullaan. Samaan tapaan kuvittelee talonpoika, että hänestä tulee rikkaampi heti kun hän laajentaa maatilaansa. Sen sijaan hän usein saattaa itsensä perikatoon hankkimalla itselleen suuremman alueen kuin mitä hän ehtii viljellä. Usein hän ei voi maksaa sitä eikä pitää sitä itsellään. Sen sijaan, että hankkii enemmän maata itselleen, tulee hänen käyttää säästönsä parantaakseen sitä maata, jonka jo omistaa.

Ne maat, jotka hätiköidysti suurentavat aluettaan, tekevät usein saman virheen; ne menettävät arvossa sen mitä ne voittavat pinta-alassa. Yhä löytyy poliitikkoja, jotka tähtäävät aluevaltauksiin, mutta he menettävät arvonantoaan. Aletaan ymmärtää, että maa ei ole mahtava sen takia, että sillä on paljon asukkaita, vaan sen takia, että sen asukkaat ovat pystyviä, että sen rikkaus ei ole suurissa maa-aloissa, vaan maan hedelmällisyydessä. Maan todellinen voima on sen työssä.

Eräänä päivänä askaroi Bolton, suuren James Wattin apulainen, työpajassaan Sohossa. Englannin hallitsija, joka sattui olemaan lähistöllä, yllättyi kuulemastaan melusta ja näkemästään savusta ja kysyi: ”Mitä te oikein teette tässä talossa?”

”Teidän majesteettinne”, vastasi Bolton, ”me teemme täällä sitä, mitä ruhtinaat eniten rakastavat: mahtia.”

Hän oli oikeassa. Maan todellinen mahti on sen henkisen voiman hedelmissä, siinä, miten se hallitsee luontoa, siinä, miten se käyttää ihmismielen tieteellisiä keksintöjä ja niitä apuvälineitä joita se löytää luonnonrikkauksien käyttöön ja liikenneyhteyksien kasvattamiseen muiden kansojen kanssa kaupan avulla. (??)

Tämä on todellista mahtia, todellista rikkautta. Tämän seurauksena on se, ettemme muita vahingoittamalla palvele omia todellisia etujamme ja ettei isänmaanrakkaus aja meitä vihaamaan muita maita.

Muutamia vuosia sitten kuulin puheen, jonka silloinen opetusministeri Poincarré piti erään lyseon palkintojenjakotilaisuudessa. Opettaja, joka oli äskettäin puhunut, oli – niistä pitämättä – siteerannut Voltairen sanoja: ”Isänmaanrakkaus on vihaa muita maita ja kansoja kohtaan.” Ministeri otti tämän lausuman aiheekseen. ”Ei”, hän sanoi, ”isänmaanrakkaus ei ole millään tavalla vihaa muita maita kohtaan. Isänmaanrakkaus on rakkautta omaan maahamme, mutta valistunutta rakkautta, joka myöntää muille ne oikeudet joita vaadimme itsellemme, joka ymmärtää, että ihmiskunta ei asu pelkästään oman maamme rajojen sisäpuolella ja että meidän täytyy muualta lainata se, mitä hyödyllistä, suurta ja kaunista muilla on. Edut, tunteet ja velvollisuudet ovat samat, täydentää ja tukea toisiamme.”

On luonnollista, että rakastamme ennen kaikkea omaa perhettämme. Mutta rakastamme myös naapureitamme, maanmiehiämme. On hyväksi perheellemme, että rakastamme heitä. Rakastamme sitä kaupunkia jossa asumme, mutta tämä ei estä meitä rakastamasta muita maamme kaupunkeja. Rakastamme isänmaatamme, mutta tämä ei estä meitä kunnioittamasta ja rakastamasta muita maita, jos ne sallivat tämän. Meillä on aina jotakin saatavaa, mutta myös jotakin annettavaa. Näiden lahjojen ja vastalahjojen kautta, jotka hyödyttävät kaikkia maksamatta kenellekään mitään, rakentuu ja kasvaa yhteinen perintö, ihmiskunnan perintö.

Kun englantilainen parlamentinjäsen Roebuck eräänä päivänä esiintyi joitakin hallituksen toimia vastaan, en enää muista mitä, jotka eivät sopineet yhteen hänen oikeutta ja moraalia koskevien näkemystensä kanssa, huudahti hän koko alahuoneen edessä: ”Minä olen englantilainen, ja sellaisena pidän hyvää huolta Englannin suuruudesta. Mutta on jotakin, jonka asetan Englannin suuruuden yläpuolelle, jotakin, jota en erota Englannin todellisesta suuruudesta, ja se on oikeudenmukaisuuden, moraalin, vapauden edistysaskeleet maailmassa.”

Siitä, kun nämä sanat lausuttiin, on yli neljäkymmentä vuotta. Silloin ne olivat rohkeita; sitä ne ovat ehkä vieläkin (?), sillä ne ilmaisevat uusia ajatuksia, joita tuskin useammat kuin jotkut harvat valitut ymmärsivät. Kuitenkin meidän päivinämme ne vaikuttaisivat vähemmän merkillisiltä. Vihdoinkin tunnustamme ja ilmoitamme, että moraalilaki ei ole vain yksittäisiä ihmisiä varten, vaan myös kansoja varten, jotka eivät enää voi jatkaa siinä anarkian tilassa, jossa ne nyt elävät. Samoin kuin sivistyneessä yhteiskunnassa on poliisin ja tuomarin ammatit, jotka on määrätty turvaamaan yksittäistä ihmistä ja tavaroita, samoin pitää kansoille olla korkeampi tuomioistuin, joka estää näitä olemasta tuomareita omassa asiassaan, kun kansojen välillä on erimielisyyttä. Pitää olla keino sovitella sovussa hyväksytyn tuomioistuimen avulla, jonka päätöksiä kaikki sen noudattamiseen suostuneet ovat velvollisia toteuttamaan.

Myös toinen seikka puhuu vanhassa sotapolitiikassa pitäytymistä vastaan. Käsittelemme ensin rahakysymystä. Sota maksaa liian paljon. Jopa rauhan aikana ahmii sodan ihmissusi liian suurella ruokahalulla. Tuhovälineistön suunnattoman kehityksen seurauksena on pakko päivittäin nostaa menojen taakkaa ja köyhdyttää väestöä.

Jo 20 vuotta sitten huomauttivat rauhanystävät Englannissa, että jopa rauhan ja säästäväisyyden vuosina tuskin kolmannesta valtion menoista käytetään sisäisten asioiden kehittämiseen, siihen, jota kutsun ”elämän teoiksi”, loput, vähintään kaksi kolmannesta, on hotkaissut sota, ”kuoleman teot”.

Englannin tila on sama kuin koko maailmassa. Euroopan valtionvelka on 135-140 miljardia frangia. Yksin Ranskalla on erityisten tuskallisten asianhaarojen seurauksena 35 miljardin frangin velka. Joka vuosi tämä velka maksaa 1300 miljoonaa frangia korkoina. Maan sotajoukko ja laivasto vaativat noin miljardin; sen jälkeen on jäljellä enää kolmannes muihin tarkoituksiin.

Oliko Bastiat väärässä sanoessaan: ”Työ tuottaa, politiikka tuhoaa, ja sen takia työ ei saa palkintoaan?”

Työ, hyvät herrat, ymmärtää, vaikkakin vielä vain epäselvästi, että se ei saa sitä mikä sille kuuluu, ja se alkaa vaatia oikeuksiaan. Se erehtyy useissa asiaan liittyvissä seikoissa, mutta silloin se ei erehdy, kun se vaatii sotilaallisten maksujen vähentämistä sekä vihan ja hyökkäyksen politiikan hylkäämistä.

Odotan tässä vastaväitettä. Monet, vieläpä monet niistä, jotka eivät juurikaan rakasta sotaa, sanovat: ”Minne nämä miljoonat aseistetut suuntaisivat, jos heidät aivan yhtäkkiä vapautettaisiin palveluksesta? Mitä he tekisivät? Millä he eläisivät?” Joskus lisätään myös: ”Miten sisäinen järjestys säilytettäisiin?” Se, joka puhuu näin, on sokea. Niin, mitä tulisi näistä nuorista, voimakkaista miehistä, jotka sotajoukko kiskoo pois työstä? He palaisivat aivan yksinkertaisesti takaisin työhön. He omistautuisivat maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle; he työskentelisivät itsensä ja läheistensä hyväksi; he edistäisivät omalta osaltaan maan rikkautta.

Hyvät herrat, en pelkää sanoa, että suurin yhteiskunnallinen vaara, suurin este välttämättömille uudistuksille ovat liian suuret sotilaalliset menot. Tärkein yhteiskunnallinen parannus olisi niiden ”kuoleman teoiksi” kutsumieni menojen vähennys, jotka niin suuressa määrin ovat ”elämän tekojen” taakkana.

Siksi, jos haluatte että elämästä tulee vähemmän vaikeaa, nykyisyydestä rauhallisempaa ja tulevaisuudesta valoisampaa, kehottakaa hallituksia ehdottomasti työskentelemään vahvempien kansojen välisten ystävyyden siteiden hyväksi sekä sotilaallisten kulujen vähentämiseksi; jos haluatte nauttia rauhassa siitä, mitä teillä on, ja ilman pelkoa jättää se lapsillenne, jos ette halua jatkuvasti nähdä, että teidän itsenne ja teidän liiketoimienne turvallisuutta uhataan, työskennelkää väsymättä ajaaksenne pois näköpiiristä nämä mustat pilvet, jotka enteilevät myrskyä. Antakaa kansojen elää rauhassa; lähettäkää perheille ennen kaikkea ne lapset, jotka sota ja aseellinen rauha ovat ryöstäneet niiltä, ja sitten ainakin osa siitä verosta, joka niiden täytyy maksaa lähettääkseen pois elämään ja kuolemaan kaukaisilla seuduilla ne pojat, joiden pitäisi elää niiden keskellä ja työskennellä niiden hyväksi.

Mutta pelkästään menojen kasvu ei viittaa siihen, että pitää tehdä mahdottomaksi tämän epävarman ja turmiollisen tilanteen jatkuminen, vaan myös itse aseiden ja valtavien tuhovälineiden kehitys. Ei ainoastaan tykinruoka katso tykkiä pahalla silmällä; tykki pelkää itse itseään ja vapisee omien rikostensa edessä.

Eversti Thomas, vanha soturi, joka tunnetaan ja jota arvostetaan myös sotilaallisia kysymyksiä käsittelevänä kirjailijana ja joka on julkaissut ”Tulevaisuuden aseet. Kuinka pitkälle aiotaan mennä?” -nimisen esitteen, kysyi minulta kerran, eikö olisi mahdollista kansojen välisten sopimusten, kongressin tai tuomioistuimen avulla kieltää nämä uudet säälimättömät, omantunnottomat kuolemanvälineet, jotka ovat tulleet entisaikojen kauniiden ritariaseiden tilalle ja jotka tekevät sotilaista tarpeettomia, insinööreistä ja kemisteistä sitä vastoin tarpeellisia. Tähän sallin itseni vastata kaikella kunnioituksella hänen hyviä tarkoituksiaan kohtaan: ”Herra eversti, te ja minä olemme kunniallisimpia ihmisiä maailmassa, ei teillä eikä minulla ole pienintäkään halua tehdä toisillemme vääryyttä, ja olen vakuuttunut siitä, että jos joudumme riitaan, olemme heti valmiita järjestämään asian ystävien avulla tai vetoamalla oikeuteen. Mutta jos asia olisi toisin, jos unohtaisimme itsemme, jos tarttuisimme toisiamme kauluksesta tai kiskoisimme toisiamme tukasta, luuletteko, että kuuntelisimme, jos joku sanoisi: ”Olkaa varovaisia, voitte vahingoittaa toisianne, tapelkaa mieluusti, jos ette ole yhtä mieltä, mutta pitäkää huoli siitä, että iskut eivät osu?” Me molemmat nauraisimme tälle neuvolle ja tappelisimme kaksinkertaisella voimalla, vaikka katuisimmekin sitä jälkikäteen.”

Ihmisiä voi kieltää taistelemasta, mutta ihmisiä ei voi estää taistellessaan vahingoittamasta toisiaan mahdollisimman paljon. Kun peto pääsee vapaaksi, se puree ja kynsii. Se ei voi toimia toisin(?). Jokainen varoo omaa nahkaansa, kuten sanotaan, ja jokainen varoo enemmän omaa kuin toisten nahkaa.

Tämä koskee niin kansoja kuin yksilöitäkin. Ne voi pakottaa kääntymään oikeuden puoleen riitakysymysten sovitteluksi; mutta kun sota on kerran syttynyt, eivät sopimukset eivätkä tuomioistuimet voi pidättää taistelevia osapuolia käyttämästä kaikkia hyökkäys- ja puolustuskeinojaan. On kyse elämästä tai kuolemasta. Mutta kun näistä keinoista tulee aivan liian hirvittäviä, kun on kyse massamurhasta, silloin ajatellaan kahdesti ja aletaan pitää sotaa sinä mikä se todellisuudessa on: teurastuksena.

Marsalkka Canrobert, viimeinen Ranskan marsalkoista, kirjoitti vuonna 1890 Lontoon rauhankonferenssin toimistoon: ”Teette täysin oikein työskennellessänne sodan estämiseksi. Tunnen sodan ja tiedän, että se on hirvittävää.” Parhaimmat, sanan varsinaisessa merkityksessä rohkeimmat ihmiset jakavat tämän mielipiteen. He tuntevat, että kukaan ei voi tietää, mihin peto pysäytetään (?), kun se on kerran päässyt irti, ja kuinka paljon sivilisaatiota raakuus jättää jäljelle.

Tämä selittää sen kauhun, jota tapahtumat idässä [ruotsalaisen kääntäjän huomautus: ”Tällä viitataan kreikkalais-turkkilaisiin selkkauksiin”] ovat herättäneet suurvaltojen parissa. En halua tässä lausua mielipidettäni näistä sekavista ja monessa suhteessa hämäristä tapahtumista. Haluan pelkästään huomauttaa, että ne ovat johtaneet yleiseen muiden valtojen asiaan sekaantumiseen, jota monet pitävät ensimmäisenä askeleena kansojen väliseen sovitteluun. Missä määrin sovittelijat ovat yhtä mieltä keskenään, ja mistä koostuu ns. eurooppalainen konsertti (Europeiska konserten)? On ainakin yksi asia, jossa yksimielisyyttä ei voi epäillä, nimittäin se, että kaikki hallitukset pelkäävät sotaa enemmän tai vähemmän. Ne pelkäävät, että liekit leviävät kaikkialle, kun tulipalo kerran on syttynyt ahtaalla näyttämöllä. Ne pelkäävät omien aseidensa voimaa ja vapisevat ajatellessaan sitä tulvaa, jonka rauta ja veri aiheuttaisivat Euroopan maaperällä.

Ne pelkäävät lisäksi erästä toista seikkaa: maailman omantunnon hylkäystuomiota ja kansojen vastarintaa, kansojen, jotka eivät niele sitä, että kevytmielisesti käytetään niiden verta ja niiden kultaa. Sota saa yhä useampia vastustajia. Halutaan – sillä se on oikeudenmukaista – että kansojen riippumattomuutta ennen kaikkea kunnioitetaan. Halutaan – sillä tunnustetaan, että se on mahdollista – että kansojen väliset riitaisuudet ratkaistaan rauhanomaisesti välitystuomioiden avulla. Ollaan myös sitä mieltä, että voiman ei kuulu saada viimeistä sanaa näissä elintärkeissä kysymyksissä, että se, mitä aiemmin kutsuttiin miekan oikeudeksi, ei enää kuulu meidän aikaamme, vaan se on eräs aiempien vuosisatojen virhe, että kansat tästä eteenpäin kuuluvat itselleen ja että niiden tulee itse päättää teoistaan ja toimistaan.

Näette, hyvät herrat, millaisen tien nämä ajatukset ovat raivanneet itselleen ja erityisesti millaisen tärkeän merkityksen kysymys välitystuomioista on saavuttanut. Kun 30, 40 vuotta sitten aloimme käsitellä tätä kysymystä, meitä pilkattiin aivan kuin olisi ollut kyse asiasta, jota ei koskaan voitaisi toteuttaa. Tämän jälkeen on tämä kysymys kehittynyt ja samalla usko sen tulevaan menestykseen. Kun nähdään välitystuomioiden tulokset, totutaan luottamaan niihin ja käyttämään niitä. Budapestin kansainvälisessä kongressissa Elie Ducommun, kongressin arvoisa pääsihteeri, ilmoitti vuosikertomuksessaan, että oli annettu 150 välitystuomiota. Ei ole esimerkkejä siitä, että ainoakaan olisi epäonnistunut. Ainoakaan tuomituista ei ole kieltäytynyt mukautumasta tuomioon. Tämä on todellakin kuvaavaa.

Minun ei tarvitse teille, hyvät herrat, yksityiskohtaisesti kuvailla näitä välitystuomioita, jotka te varmastikin tunnette, ainakin tärkeimmät niistä. Kukaan ei ole unohtanut ns. Alabama-tuomiota, jossa Iso-Britannia tuomittiin maksamaan Yhdysvalloille yli 75 miljoonaa vahingonkorvausta. John Bull [Iso-Britannia] oli tietysti sitä mieltä, että se oli liikaa, ja veli Jonatan ajatteli että se ei ollut kerrassaan mitään. Mutta molemmat osapuolet kuitenkin tunnustivat, että oli parempi sovitella tällä tavalla kuin varustaa laivastoja, ja itse asiassa ne pitivät itseään onnekkaina selvitessään niin hyvällä hinnalla.

Ette ole myöskään unohtaneet sitä, mitä tapahtui Karoliineille (?), kun saksalainen sotalaiva hyökkäsi espanjalaiselle alueelle ja kun Espanjassa vuorostaan hyökättiin Saksan edustajien asuntoihin, Saksan lippua vedettiin kurassa ja ministerin ja konsulin kyltit tallattiin jalkojen alle. Kaikki tämä olisi aiemmin riittänyt syyksi sotaan.

Mutta ajat muuttuvat. Mainitaan sana sovittelu. Paavi Leo XIII:ta, merkittävää henkilöä sekä ihmisenä että asemansa takia, jota jopa ne ihailevat ja kunnioittavat, jotka eivät tunnusta hänen ylivaltaansa, pyydetään puuttumaan asiaan. Asia annetaan hänen käsiinsä. Hän antaa tuomionsa, ja asia on sillä ratkaistu.

Aivan äskettäin alkoi uudestaan vakava riita kahden anglosaksisen suurvallan välillä. Tällä kertaa oli kyse vain eläimistä. Syy kiistaan oli hyljejahti nahkojen takia. Hullunkurinen syy, sanoivat ihmiset, jotka aina ovat valmiita nauramaan kaikelle. Kyllä, ehkä, mutta tämä oli arka kysymys, joka uhkasi johtaa diplomaattisten suhteiden katkeamiseen ja mahdolliseen sotaan (?). Alettiin jo mennä tähän suuntaan, mutta äärimmäisyyksien välttämiseksi turvauduttiin sovitteluun. Molemmat osapuolet tulivat Pariisiin käydäkseen neuvotteluja tuomioistuimen edessä, jossa paroni de Courcel oli puheenjohtajana. Tuomioistuin ei antanut ainoastaan tuomiota riitakysymyksissä, vaan se antoi myös neuvoja tulevaisuutta varten niin että uudet kiistat voitaisiin ehkäistä ennalta. Tässä oli itse asiassa vain joitakin herroja frakeissaan, ilman pistomiekkaa kupeellaan ja ilman joukko-osastoa käytössään, jotka sanelevat kahdelle voimakkaimmista suurvalloista, kuinka niiden pitää menetellä, ja näiden kahden valtion hallitukset kumartavat ja kiittävät, kuten soveliasta on.

En aio luetella useampia esimerkkejä. Mutta katson itselläni olevan oikeuden vakuuttaa, että niitä sovittelukysymyksen ratkaisuja, joita neljännesvuosisata sitten pidettiin mahdottomina toteuttaa, pidetään nyt mahdollisina ja kaikki sivistyneet kansat hyväksyvät ne. Hyvän Abbé de Saint Pierren unelma on toteutumaisillaan. Haluamatta väittää, että sota tästä eteenpäin on ainiaaksi hylätty, on sallittua uskoa, että siitä tulee koko ajan harvinaisempaa ja että hallitukset tarttuvat useimmissa tapauksissa vähemmän raakoihin ja luotettavampiin ratkaisuihin.

Näistä edistysaskelista voimme suureksi osaksi – ilmoitan sen täten avoimesti – kiittää rauhanyhdistyksiä, joita pilkattiin ja syytettiin siitä, että ne haluavat hävittää isänmaanrakkauden ja hylätä kansallisen puolustuksen. Näistä vähämerkityksisistä yhdistyksistä on tullut mahti, joka kaikkien muiden mahtien pitää ottaa huomioon. Vuodesta 1889 lähtien ne kokoontuvat joka vuosi jossakin Euroopassa kansainväliseen kongressiin, ja kongressin kokousten välillä useiden hallitusten tunnustama ja rahallisesti tukema Bernin kansainvälinen rauhantoimisto valvoo niiden etuja ja johtaa niiden puhetta (?).

Eikä tässä ole kaikki. Näiden yhdistysten lisäksi on perustettu vielä voimakkaampi, nimittäin Parlamenttienvälinen liitto, joka koostuu kaikkien parlamenttien jäsenistä ja jolla on myöskin vuotuiset kokouksensa. Näitä kokouksia, joita aiemmin pidettiin pienissä virasto- tai hotellihuoneistoissa, pidetään nykyään suurenmoisissa julkisissa tiloissa.

Roomassa tapasimme Capitoliumilla, jonne nousimme sotilaiden rivien välissä ja italialaisen eduskunnan presidentti kunnioitti meitä toimimalla puheenjohtajana kokouksessamme. Bernissä kokoonnuimme Liittohallituksen palatsissa ja herra Numa Droz, nykyään ulkoministeri ja aiemmin kahdesti sveitsiläisen tasavallan presidentti, tervehti meitä puheella eurooppalaisesta merkityksestä (?). Meidät otettiin yhtä hyvin vastaan Antwerpenissä, Haagissa ja Budapestissä.

Brysselissä neljä ministeriä hyväksyi (?) peräkkäin Parlamenttienvälisen konferenssin ohjelman. Tämä konferenssi hyväksyi esityksen kansainvälisestä välitystuomioistuimesta. Puheenjohtaja, valtioneuvos Descamps on ilmoittanut kaikille valtioille tästä esityksestä.

Tällä tavoin kulkee asia eteenpäin, hyvät herrat. Herätämme huomiota. Työtämme seurataan mielenkiinnolla, esityksistämme keskustellaan. Kokouksiimme lähetetään säännöllisesti edustajia, ja näiksi edustajiksi valitaan huomattavimmat ja pystyvimmät miehet. Kokouksia pidetään suurina tapauksina. Budapestissa hallitus ja kaupunginvaltuusto maksoi yli sata tuhatta frangia vastaanotostamme. Osallistuimme kaikkiin juhlallisuuksiin ja saimme aina kunniapaikat.

Meillä voisi olla oikeus olla ylpeä näistä edistysaskelista niin lyhyessä ajassa oltuamme alussa niin heikkoja. Mutta sitä emme ole. Olemme sitä vastoin murheellisia siitä, että edistysaskeleet eivät ole olleet suurempia, ja sanomme kaikille: tästä liikkeestä täytyy tulla vireämpi ja sitä täytyy rohkaista; siitä täytyy tulla yleinen ja vastustamaton, sen täytyy käsittää kansa kokonaisuudessaan.

Mitä tähän vaaditaan?

Siihen vaaditaan, että jokainen niistä, joka jakaa näkemyksemme ja toiveemme, jokainen niistä, jonka olemme saavuttaneet sanan ja kirjoituksen avulla, ponnistelee auttaakseen meitä hankkimaan monia alokkaita rauhanomaiseen sotajoukkoomme ja kykynsä mukaan levittää iloista sanomaa, rauhan evankeliumia. Tämä on jalo tehtävä, jonka hyväksi jokaisen tulee toimia.

Siihen vaaditaan, ettei kukaan väärästä vaatimattomuudesta pidä itseään liian merkityksettömänä uskaltautuakseen luomaan maailman uudelleen. Yleinen mielipide on yhteenveto kaikkien yksilöiden mielipiteestä samalla tavoin kuin pienet vesipisarat muodostavat mittaamattomat valtameret.

”Seison usein rannalla”, sanoi kerran suuri puhuja John Bright, ”ja katselen merenpintaa, jota yksikään tuulenvire ei poimuta. Mutta äkkiä näen aaltojen nousevan, ikään kuin vastustamaton voima sinkoaisi yhden toisensa jälkeen eteenpäin.”

”Meillä, jotka olemme suuri kansa”, jatkoi hän, ”on sydämissämme samanlainen vastustamaton voima: totuuden, oikeudenmukaisuuden ja vapauden rakkaus, ja sen tulee jatkuvasti ajaa meitä eteenpäin ja ylöspäin, aina siihen asti kunnes meistä tulee kunniakas ja onnellinen kokonaisuus, joka on muun ihmiskunnan esikuvana toimimisen arvoinen.”

En tahtoisi julistaa näitä sanoja pelkästään teille kuulijoilleni, en pelkästään ystävilleni ja maanmiehilleni, vaan kaikille miehille ja naisille. Haluaisin sanoa heille kaikille, kuinka vähämerkityksisiä he sitten ovatkaan: ”Uskotte, ettei teillä ole vaikutusvaltaa, eikä teillä olekaan sitä, jos vetäydytte syrjään ja vaikenette. Mutta kun liitytte yhteen toistenne kanssa, annatte äänienne kuulua yhdessä muiden kanssa, teistä tulee vastustamaton voima, huutonne saavuttavat itsepintaisimminkin suljetut korvat ja pakotatte vastustajanne tunnustamaan oikeutetut pyrkimyksenne.”

Ne, jotka ovat yhtä vanhoja kuin minä ja jopa ne, jotka ovat minua nuorempia, eivät ehkä saa nähdä näiden toiveidemme toteutumista. Mutta jonakin päivänä toiveemme täyttyvät. Kiitos monien ihmisten ponnistelun, maailma ei jonakin päivänä ole enää jälkeläisillemme se murheenlaakso, joka se on niin kauan ollut ja vielä valitettavasti on niin monille.

He saavat nähdä, että toive yleisestä oikeudenmukaisuudesta niin kansojen kuin yksilöidenkin välillä ei ollut haavekuva. Kun he siunaavat sitä uutta aikaa, jonka aikana heillä on onni elää, kulkeutuvat heidän ajatuksensa ehkä kiitollisuudella takaisin viimeisiin vuosiin tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla, joka alkoi verellä ja kyynelillä ja joka ponnistelee loppuakseen työn ja rauhan ylistyksellä.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899. Småskrifter utgifna af Sveriges Kvinnliga Fredsförening 3. Albert Bonniers förlag. Lyhennetty käännös ranskasta ruotsiin: Louise Fraenckel. Kansi: "EB" (ei tietoja). 29 sivua.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899 (1897) - rauhannobelistit 1901

Tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin Maailman ruokaohjelmalle (WFP). Onnittelut organisaatiolle, joka auttoi viime vuonna sataa miljoonaa ihmistä 88 maassa! Sodat ja aseelliset konfliktit lisäävät nälästä kärsivien määrää, joten rauhantyö on senkin takia tärkeää.

Minulla oli vähän huono omatunto siitä, että olin mahdollisia kieliongelmia peläten hypännyt rauhannobelistisarjassani vuoden 1901 toisen palkitun, Frédéric Passyn (1822-1912) yli, varsinkin kun hänestä puhuttiin ohimennen hyvin arvostavasti toisen rauhannobelistin Klas Pontus Arnoldsonin kirjassa Oikeutta kohden: Etummaisena näistä [kansanedustajista] huomataan tuo 86-vuotias Frédéric Passy, Ranskan rauhanapostoli; ja Passy, viimeinen suurista vanhoista, on itsessään kokonainen historia (54).

Päätin siis lainata hänen kirjansa Fredsutopien. Eihän 120 vuotta vanha ruotsi niin vaikeaa voi olla, vai mitä? No jaa, kyllä ja ei. Alussa oleva teoksen julkaisijan Sveriges Kvinnliga Fredsförening -järjestön esittely oli jotenkin tosi hankalaa kieltä, mutta itse teksti, Passyn vuonna 1897 Lyonin talouspoliittisessa yhdistyksessä pitämä puhe, oli vanhoista oikeinkirjoitus- ja verbimuodoista huolimatta yllättävänkin helppolukuista. Teoksen lyhyys auttoi myös. 29 sivua on kirjaksi lyhyt, mutta puheeksi pitkä (kääntäjä on vielä hieman lyhentänyt sitä).

Tätä puhetta oli varmasti helppo kuunnella: se etenee johdonmukaisesti aiheesta toiseen, antaa konkreettisia esimerkkejä, on selkeä ja kiinnostava sekä lämminhenkinen ja se on kirjoitettu helppotajuisella tyylillä. Passy käsittelee ensin sanaa "utopia", jota rauhanaatteen vastustajat ovat käyttäneet mitätöidäkseen ajatusta, ja kääntää ajatuksen päinvastaiseksi: kun 1800-luvulla on jo toteutunut monta aiemmin mahdottomana pidettyä asiaa (puhelin, rautatie, lennätin, valokuvaus...), miksei sitten rauha? Samoin vapautta ja tasa-arvoa on aiemmin pidetty haavekuvina, mutta nyt niitä pidetään välttämättöminä.

Passy sanoo, ettei kuvittele päästävän sodista kokonaan eroon, mutta uskoo, että vähitellen voidaan eri keinoin vähentää kansainvälisiä kiistoja ja antaa ne tarvittaessa tuomioistuimen ratkaistaviksi. Hän myöntää, että sotilaat osoittavat sodissa suurta urheutta, mutta sanoo, ettei sotaa tällä perusteella pidä suosia, vaan että myös rauhan aikana esimerkiksi merimiehet, palomiehet, lääkärit ja sairaanhoitajat osoittavat samanlaista urheutta. Hän erottaa puolustus- ja hyökkäyssodan, ja sanoo, että sodan välttämättömyys on tarua.

Passy painottaa sitä, että nykyaikana 1800-luvun lopulla mikään kansa ei elä eristyksissä, vaan kaikki maat ja alueet ovat kosketuksissa toisiinsa, ja sota jossakin aiheuttaa laman muualla maailmassa. Samoin yhden kansan hyvinvointi auttaa myös toisia kansoja ja muissa maissa tehdyt keksinnöt ovat hyödyksi myös muualla. Rikkaat yritykset rakentavat rautatiet, satamat, höyrylaivayhteydet ja tehtaat osakkeiden avulla, ja näiden osakkeiden omistajia on ympäri maailmaa. Sota ei siis ole pelkästään halveksittavaa, vaan myös tyhmää. Se myös raaistaa siihen osallistuvia sotilaita.

Hän sanoo, että jonkin maan valta ei riipu sen maa-alueesta, vaan sen henkisestä voimasta, tieteellisistä keksinnöistä, taidosta käyttää luonnon resursseja hyväkseen ja kaupasta muiden maiden kanssa. Isänmaanrakkaus ei ole vihaa muita kansoja kohtaan, kuten Voltaire sanoi, vaan ranskalaisen opetusministerin Poincarrén sanoin valistunutta omaan maahan kohdistuvaa rakkautta, joka myöntää muille samat oikeudet kuin mitä itselle vaaditaan. Passyn mukaan sota maksaa ihan liikaa, myös rauhan aikana, ja nämä kustannukset ovat suurin este tarpeellisille uudistuksille - hänen mukaansa rauhan töihin jää Ranskassa vain kolmannes(!) valtion käyttämistä rahoista sotamenojen jälkeen.

Passy kertoo välitystuomioistuinten menestyksistä - eräänä vuonna oli esimerkiksi annettu 150 tällaista tuomiota, joita kaikki mukana olevat valtiot olivat noudattaneet. Hän kuvaa, miten rauhanliikkeen järjestöt ovat muuttuneet pienistä merkityksettömistä järjestöistä kansainvälisesti varteenotettavaksi liikkeeksi, jota hallitukset kuuntelevat. Lopussa hän kehottaa kaikkia ryhtymään töihin rauhan hyväksi.

Haluaisin sanoa heille kaikille, kuinka vähämerkityksisiä he sitten ovatkaan: ”Uskotte, ettei teillä ole vaikutusvaltaa, eikä teillä olekaan sitä, jos vetäydytte syrjään ja vaikenette. Mutta kun liitytte yhteen toistenne kanssa, annatte äänienne kuulua yhdessä muiden kanssa, teistä tulee vastustamaton voima, huutonne saavuttavat itsepintaisimminkin suljetut korvat, ja pakotatte vastustajanne tunnustamaan oikeutetut pyrkimyksenne.”

Kuva: Wikipedia

Ehkä voimakkaimpana kirjoituksesta jäi mieleen 1800-luvun tulevaisuususko, joka oli ymmärrettävää siltä kannalta, että maailma oli sadan vuoden aikana kehittynyt todella paljon, oli kehitetty hämmästyttäviä uusia keksintöjä, opittu tietämään bakteereista ja saatu uusia keinoja sairauksien hoitamiseen ja muutenkin saatu tietää luonnosta enemmän ja paikkansapitävämpää tietoa kuin ennen. Mielenkiintoista oli myös se, että Passyn mielestä jo tuolloin kaikki kansat olivat tiiviisti yhteydessä toisiinsa ja yhden hyvinvointi riippui toisen hyvinvoinnista - maailma oli uusien kommunikaatiovälineiden, rautatien ja höyryvoiman myötä pienentynyt ja kauppa oli kansainvälistynyt.

Passy mainitsee puheensa alussa "lempeän unelmoijan" Abbé de Saint-Pierren (Charles-Irénée Castel de Saint-Pierre, 1658-1743), ja hän osoittautuikin kiinnostavaksi henkilöksi. K. P. Arnoldsonin kirjaa lukiessani olin ollut yllättynyt siitä, että Euroopan unionin tapaista järjestöä oli ehdotettu jo 1800-luvulla, mutta Saint-Pierre oli puhunut tämän kaltaisesta järjestöstä jo 1600-luvun lopulla tai 1700-luvun alkupuolella! Monet muutkin hänen ajatuksensa olivat hätkähdyttävän nykyaikaisia: hän kannatti mm. tasa-arvoista verotusta, esim. progressiivista tuloveroa, ilmaista julkista koulutusta niin tytöille kuin pojillekin, liikenneyhteyksien parantamista kaupan edistämiseksi sekä kansainvälistä oikeutta ja valtioiden välistä liittoa (Wikipedia).

Vaikka Passy vaikuttaakin sympaattiselta ja lempeältä ihmiseltä ja pidin hänen puheestaan, hän tuntui pitävän kauppaa pelkästään hyvänä asiana eikä juurikaan puhunut sääntelemättömän kapitalismin huonoista seurauksista tai työläisten sorrosta ja työläisten oikeuksista, jotka kuitenkin olivat 1800-luvun lopulla ongelmallisia ja vaikeita asioita. Hän viittaa tähän kuitenkin ohimennen: Työ, hyvät herrat, ymmärtää, vaikkakin vielä vain epäselvästi, että se ei saa sitä mikä sille kuuluu, ja se alkaa vaatia oikeuksiaan. (20) Hän näki rauhan lähinnä vain valtioiden välisenä asiana eikä kiinnittänyt huomiota valtioiden sisäisiin ongelmiin, kuten epäoikeudenmukaiseen tulon- ja vallanjakoon, köyhyyteen ja siihen, ettei naisilla ollut äänioikeutta.

Kirjoitus oli myös kielelliseltä kannalta kiinnostava. Nykyäänhän kaikki ruotsin verbien persoonamuodot ovat samanlaiset, mutta tässä tekstissä joillakin persoonamuodoilla oli eri päätteet. Tekstissä käytettiin usein esimerkiksi -en-loppuista teitittelymuotoa, johon liittyi myös aivan oma pronomini "I", esimerkiksi näin: I ären ("te olette"), I viljen, I arbeten, I uppmanen, I sen...

Kirjoitus oli mielestäni niin viehättävä, että ajattelin lisätä kulttuurista monimuotoisuutta kääntämällä sen blogiini. Syitä tähän ovat se, että Passy oli tärkeä hahmo 1800-luvun rauhanliikkeessä eikä Suomen kirjastoissa näyttäisi olevan häneltä muuta kuin yksi kappale tätä ruotsiksi käännettyä puhetta (ja pari vanhempaa ranskankielistä kirjaa), joka saattaa joskus joutua hukkaan, sekä se, että kirjoitus antaa osaltaan kiinnostavan kuvan 1800-luvun tunnelmista ja ajatuksista. Lisäksi puhe on kaunopuheinen ja helppolukuinen.

Vihkosen kannessa on aiheeseen sopivasti viirivehkan (Spathiphyllum) näköisiä kukkia. Niiden nimi on ruotsiksi fredskalla ja englanniksi peace lily (ranskaksi niiden nimi on fleur de lune, kuunkukka, joka on sinänsä kaunis nimi muttei viittaa rauhaan).

Edit 24.10.2020.

Frédéric Passy: Fredsutopien. Tal, 1899. Småskrifter utgifna af Sveriges Kvinnliga Fredsförening 3. Albert Bonniers förlag. Lyhennetty käännös ranskasta ruotsiin: Louise Fraenckel. Kansi: "EB" (ei tietoja). 29 sivua.

Doris Dörrie: Happy. Ein Drama, 2001

Tässä saksalaisessa näytelmässä kerrotaan kolmen kolmikymppisen pariskunnan yhteisestä illanvietosta. Emilia ja Felix ovat eronneet vähän aikaa sitten, Charlotte ja Dylan ovat rikastuneet viime vuosina mutta eivät ole onnellisia (Charlotte ei ole tyytyväinen ja tuntuu kaipaavan entisiä mutkattomia aikoja; Dylanilla on hiljattain ollut yhden yön juttu Emilian kanssa); ainoastaan Anette ja Boris ovat yhtä rakastuneita ja onnellisia kuin aina ennenkin. Vanhat ystävykset kokoontuvat lauantai-iltana syömään Charlotten ja Dylanin luokse ja Felix yllyttää kahta muuta pariskuntaa tekemään kokeen: tunnistavatko pariskunnat toisensa sokkoina vain tunnustelemalla toistensa ruumiinosia? (Tällaista on näytelmän mukaan tutkittu Max Planck -instituutissa, jossa Emilia on töissä sihteerinä, ja saatu tulokseksi, että eivät tunnista.)

EMILIA jää istumaan, katsoo [Felixiä] Tiedätkö, joskus kaipaan sinua ihan hirveästi, aivan kuin olisit kuollut, ja sitten menen kylpyyn ja haistelen partavettäsi, kunnes olet taas paikalla kuin pullon henki, ja sitten huomaan, että en itse asiassa kaipaa sinua, vaan itseäni - sitä millainen joskus olin...

Näytelmässä on yhdeksän kohtausta, ja sen rakenne on peilikuvamainen. Kolmessa ensimmäisessä kohtauksessa kerrotaan pariskuntien valmistautumisesta illanviettoon omissa kodeissaan (Felix on tullut hakemaan Emiliaa tämän uudesta pienestä asunnosta), kolmessa keskimmäisessä kerrotaan tapaamisesta, ja kolmessa viimeisessä kuvataan pariskuntia taas erikseen ja heidän reaktioitaan illan tapahtumiin. Illanvietosta lukiessa oli vähän hankalaa pitää mielessä, kuka oli kenenkin puoliso.

CHARLOTTE Miksi sinä oikein itket?
DYLAN Koska sinä et koskaan kuuntele minua.
CHARLOTTE Kuuntelenhan minä sinua.
DYLAN Ei, et kuuntele. Sinä vain tunnut kuuntelevan minua, niin kuin radiota kuunnellaan, mutta samalla hetkellä kun kuulet sanani unohdat ne.

Näytelmässä on kyse rakkaudesta, sen loppumisesta tai kestämisestä, hauraudesta tai vahvuudesta, siitä miten sen voi (ehkä) säilyttää, sekä siitä, miten parisuhteessa ja läheisessä yhteydessä toiseen oleminen vaikuttaa omaan olemassaoloon. Kaikki pariskunnat ovat rakastaneet toisiaan ennen ja he rakastavat toisiaan tavalla tai toisella edelleen, myös eronneet ja toisiinsa pettyneet Emilia ja Felix sekä Charlotte ja Dylan, joiden avioliitto rakoilee.

Näytelmässä puhutaan paljon ja niin naiset kuin miehetkin kertovat avoimesti tunteistaan ja ajatuksistaan, analysoivat niitä ja yrittävät selvittää ongelmansa, tai Emilian ja Felixin kohdalla selvittää mitä tapahtui. Pariskuntien erilaiset elämäntilanteet mahdollistavat sen, että rakkautta valotetaan hyvin monelta kannalta. Vaikka keskustelut eivät tunnu kovin realistisilta, jokapäiväisiltä keskusteluilta, ne ovat kiinnostavia, eikä näytelmä tunnu vain filosofiselta harjoitukselta vaan siinä on myös elämänläheisyyttä. Se sijoittuu nykyaikaan, vaikka kansikuva viekin ajatukset 1950-luvulle.

Dörrie onnistuu saamaan lukijan välittämään henkilöistään, koska he kuitenkin loppujen lopuksi välittävät toisistaan. Vaikka he eivät ole mitenkään yksiselitteisen sympaattisia (varsinkin Felix on ennemminkin ärsyttävä), lukija tuntee myötätuntoa heitä kohtaan ja toivoo, että he onnistuvat ratkaisemaan ongelmansa. Näytelmä on perusvireeltään melko haikea, mutta sen loppu on kuitenkin toiveikas.

BORIS Mutta jos emme ole kehomme, keitä me sitten olemme?
ANETTE Sinä olet minun uneni ja minä ehkä sinun...
BORIS Tuo kuulostaa kauniilta. Vain vähän ilmavalta, painottomalta, ... kuin voisi, huiskis, tulla puhalletuksi pois.
ANETTE Totta. Kaikkihan voi, huiskis, tulla puhalletuksi pois. Sitä minä pelkäsin.
ANETTE Annan sinun olla minun unissani, jos minä saan olla sinun unissasi.
BORIS Bob Dylan.
ANETTE Ajattelin myös, kun seisoimme siinä kuin hölmöt, alasti, siteet silmillä - minä olen siinä, koska sinä olet siinä. Minä tunnen itseni Anetteksi, koska sinä näet minut Anettena. Jos et enää näe minua, minusta tulee joku muu. Minä liukenen, ... ja jollekin toiselle olen sitten myös joku toinen...
BORIS Huh, tuo kuulostaa vähän pelottavalta.
ANETTE Mutta uskon, että se on totta, muuten ei voisi rakastaa koko ajan uudelleen, ...

Näytelmän englanninkielinen nimi Happy saa selityksen kahdessa kohdassa, ensimmäisenä Dylanin ja Charlotten dialogista näytelmän alkupuolella:

DYLAN Es geht uns doch so gut. Bist du denn überhaupt nicht happy? (Meillähän menee niin hyvin. Etkö sitten ole yhtään happy?)
CHARLOTTE Ja, jetzt bin ich happy. Aber früher waren wir glücklich. (Kyllä, nyt olen happy. Mutta aiemmin me olimme onnellisia.)

Toisessa kohdassa puhutaan Happy-nimisestä hajuvedestä, jonka Dylan on ostanut Charlottelle lahjaksi Hongkongista ja jota Charlotte on uskollisesti käyttänyt, vaikkei kumpikaan itse asiassa pidä siitä, ainakaan nykyään. Näytelmässä puhutaan muuten varsin paljon hajuista ja tuoksuista.

Doris Dörrie on saksalainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja ja hän on kirjoittanut myös romaaneja, kertomuksia ja lastenkirjoja. Olen kauan sitten lukenut hänen romaaninsa Mitäs nyt tehdään? (2001) ja muistikuvieni mukaan pidin tästä enemmän. Kirjoituksen käännökset ovat minun.

Kahden erikoishaasteen ja parinkymmenen näytelmän jälkeen saan tällä näytelmällä vihdoin myös Shakespearen sisarukset -näytelmähaasteen perushaasteen suoritettua, koska tämä on ensimmäinen lukemani näytelmä, jonka kirjoittaja on elossa.

Edit 15.10.20.

Doris Dörrie: Happy: Ein Drama, 2001. Diogenes. Kannen kuva: Jack Vettriano: Something in the Air, 1999. 112 sivua.

Duncan Crosbie: Puutarhurin perinnetietoa, 2012

Puutarhakirjoja on hauska lukea (myös) syksyllä ja talvella, suunnitella tulevaa ja unelmoida seuraavan kesän vihreydestä ja kukkaloistosta. Olen aina ollut heikkona kaikenlaisiin nikseihin, ja kun ne tässä kirjassa yhdistyvät puutarhanhoitoon, siitä ei voi olla pitämättä. Crosbie on koonnut kirjaan perinteisiä englantilaisten puutarhurien neuvoja, joiden voi hänen mielestään olettaa pitävän paikkansa, koska menneinä aikoina kasvien viljelyssä on ollut kyse myös henkiinjäämisestä, ei pelkästään harrastuksesta. Nykyään tiedekin on todistanut jotkin näistä vinkeistä paikkansapitäviksi.

Tämä lyhyt ja pieni kirja on kirjoitettu sujuvana proosatekstinä kevyellä otteella, ja sitä oli helppo lukea. Englantilaisesta alkuperästään huolimatta useimmat vinkit sopivat myös Suomeen ja useimmat tuntuivat ihan järkeviltä, toimivuuden saa kuitenkin selville vain kokeilemalla. Monet olivat tuttuja myös muista yhteyksistä, mutta mukana oli myös joitakin minulle ihan uusia ohjeita. Kirjan loppupuolella oli parinkymmenen sivun luku kasvien käytöstä terveydenhoidossa, mikä ei minua niin kiinnostanut, mutta muuten kirja tuntui vaihtelevasti hyödylliseltä, ainakin jos aion ruveta viljelemään vihanneksia, jotka ovat kirjassa painopisteenä (viime vuosina olen laiskasti keskittynyt lähinnä perennoihin ja marjapensaisiin). Parantamisen varaakin kirjan vinkeissä kuitenkin olisi. Siinä esimerkiksi neuvottiin hautaamaan ruoanlaitosta mahdollisesti jääneet luut puutarhaan ravinteiden takia, vaikken usko niiden juuri tehoavan ilman hienontamista.

Tässä joitakin esimerkkejä neuvoista: papupenkin pohjalle kannattaa laittaa pari kerrosta sanomalehteä ja kerros hyvää kompostia tai lantaa, kehäkukka karkottaa tuholaisia (tuttu tieto monesta paikasta!) ja varsinkin peruna, tomaatti, herne, keräkaali ja ruusut hyötyvät kehäkukista naapureinaan. Nokkosvettä voi käyttää lannoitteena tai tuholaiskarkotteena. Sadonkorjuuaikaa varten annetaan vinkkejä lintujen karkottamiseen.

Reetta Tilviksen käännös on hyvä. Kirjan kuvituksena on teemaan sopivasti paljon vanhoja mustavalkoisia piirroskuvia, ja kirja on kauniin näköinen. Tällaiseen ohjekirjaan kaipaisi loppuun hakemistoa, varsinkin kun sisällysluettelossa on lueteltu vain suuremmat asiakokonaisuudet.

Duncan Crosbie: Puutarhurin perinnetietoa, 2012 (Tips from the Old Gardeners, 2002). Kustannus Oy Arkki. Suomentaja: Reetta Tilvis. Kannen tekijää ei kerrottu. 96 sivua.

Andrew Garve: Minä, Edgar Jessop, 1957 (The Press of Suspects, 1951)

Tämä dekkari löytyi kirpputorilta, ja kirjoituskoneen ja oliivien yhdistelmä kannessa (takakansiesittelyä ei ollut) oli sen verran houkutteleva, että otin sen mukaan. Kirja sijoittuu sanomalehti Morning Callin toimistoon Lontoossa ja sen päähenkilöitä ovat reportterit ja toimittajat. Kun kirjan nimessä esiintyvä Edgar Jessop, ulkomaantoimituksen apulaispäällikkö, esiteltiin kirjassa, ihmettelin, miten niin epäsympaattisen tuntuinen, katkeroitunut, hiljainen ja syrjäänvetäytyvä nelikymppinen mies on valittu kirjan sankariksi, mutta jo heti alkupuolella selviää, että hän ei ole sankari vaan murhaaja. Pettyneenä siihen, että vaikka hän on työskennellyt lehdessä uskollisesti ja luotettavasti jo vuosikymmeniä, hänet taas ohitetaan, kun valitaan uutta ulkomaantoimituksen päällikköä, hän päättää murhata neljä lehteen liittyvää miestä, jotka ovat hänen mielestään loukanneet ja halveksineet häntä.

Lukija siis tietää murhaajan melkein alusta asti, mikä vähentää kirjan jännitystä, mutta toisaalta mielenkiintoa pitää yllä poliisintyön seuraaminen ja sen näkeminen, miten alun hapuilun jälkeen silmukka hitaasti kiristyy murhaajan ympärillä, kun alunperin 200 epäillyn joukosta karsiutuu yhä lisää ihmisiä. Poliisin työ kuvataan kärsivällisenä tiimityönä, ja sitä johtaa tarkastaja Haines (Garven vakiosankari?). Kirja ei ole kuitenkaan vain kuivakkaa poliisin toiminnan kuvausta, vaan kirjassa kuvataan muutaman toimittajan elämää yksityiskohtaisemmin, mikä tuo siihen kiinnostavuutta. Kaikki kirjassa kuvatut naiset eivät ole sihteereitä tai vastaavia (vaikka useimmat ovatkin), vaan mukana on tärkeämpänä henkilöhahmona myös yksi ihan vakavasti otettava, fiksu naistoimittaja. Toisin kuin suomennoksen nimestä voisi päätellä, kirjaa ei ole kirjoitettu minämuodossa, vaan kertojana on kaikkitietävä kertoja, joka kuvaa vaihtelevasti eri henkilöiden toimintaa ja ajatuksia.

Murhaajan motiivi - toimittaja sekoaa ja alkaa vainoharhaisesti tappaa ympärillään olevia - ei onneksi ole kovin uskottava, mutta henkilöt oli kuitenkin kuvattu aidon tuntuisesti ja elävästi. Kirjan henki oli ystävällinen ja kirjoittaja tuntui pitävän henkilöistään, minkä takia kirjaa oli mukava lukea. Myös kirjan miljöö, lehden toimitus, viehätti minua, tunnelma ja ajankuva oli kirjassa vahva ja pidin kirjailijan huomioista. Toisen maailmansodan jälkikaiut tuntuivat kirjassa vielä muistoina, tunteina ja ihan konkreettisinakin asioina. Garven dekkareita voisi lukea enemmänkin.

Eero Ahmavaaran suomennos oli yleensä ottaen toimiva lukuun ottamatta sitä, että melko usein toistuva sana, lehden "kuvatoimitus", oli käännetty "taidetoimitukseksi". Kirjan kääntämisajankohdasta varmaan johtuu, että kun kuvattiin läheistä yhteyttä kahden ihmisen välillä, sanottiin, että toinen oli kuin "paita ja takapuoli" toisen kanssa.

Lisäys 13.10.20: Aapon Dekkariblogista löytyy pitkä postaus kaikista Garven kuudesta suomennetusta dekkarista; yhtä lukuun ottamatta kirjoittaja on pitänyt kaikista ja pitänyt Garven kirjoja kiinnostavasti keskenään erilaisina. Hän tuntee ymmärrystä myös Edgar Jessopia kohtaan: "... myös todellisuudessa Jessopin kaltaisia, masentuneita erakkoja lienee lähes jokaisella työpaikalla. Vaikka suurin osa ihmisistä ei ryhdykään tappamaan, kun voimat ja usko elämään loppuvat, tällaiset tapaukset osoittavat mihin puhumattomuuden empatiaton kulttuuri voi johtaa."

Andrew Garve: Minä, Edgar Jessop, 1957 (The Press of Suspects, 1951). WSOY. Kääntäjä: Eero Ahmavaara. Kannen tekijä: Heikki Ahtiala (ei mainittu). 296 sivua.

Diccionario del estudiante, 2005 (espanjan sanakirja)

Tässäpä sanakirjavinkki. Käydessäni Espanjassa viitisentoista vuotta sitten käytin tilaisuutta hyväkseni ja ostin joitakin espanjankielisiä kirjoja ja lehtiä sekä tämän hienon sanakirjan. (Ymmärsin jo silloin espanjaa luettuna jonkin verran, mutten silti tajunnut mitään siitä, mitä ihmiset puhuivat, koska he puhuivat niin nopeasti. Aika masentavaa, mutta kuullun ymmärtäminen on aina ollutkin minulle vaikeampaa kuin luetun ymmärtäminen.)

Kun osaa kieltä jo melko hyvin, yksikieliset sanakirjat ovat mielestäni kielenopiskelussa usein toimivia, ainakin jos sanakirja on hyvin tehty. Google-kääntäjä jää kauas taakse verrattuna tähän sanakirjaan, koska tässä on monia sellaisia piirteitä, joita siinä ei ole. Kirjassa annetaan sanojen käyttöalueet (esim. 'vanhahtava', 'arkkitehtuuri'), monimerkityksisten sanojen eri merkitykset selvästi erotettuina, yksi tai kaksi käyttöesimerkkiä (eli sana lauseyhteydessä) ilmeisesti joka merkityksestä sekä prepositiot, joita sanan kanssa käytetään. Siinä kerrotaan myös yhdyssanojen ja idiomien merkitykset. Koska tämä on "opiskelijan sanakirja", selityksissä käytetään melko yleisiä sanoja.

Pieni puute kirjassa on se, että eläin- ja kasvilajien yhteydessä annetaan vain kuvaus, ei lajin tieteellistä nimeä, joka tekisi merkityksen yksiselitteiseksi eikä lisäisi tekstin määrää kovin paljon. Ja hieman ja joskus enemmänkin ärsyttävää on selitysten ketjuttaminen, jolloin verbi saatetaan selittää samaa juurta olevalla substantiivilla tai toisinpäin selittämättä sanaa muuten, jolloin pitää etsiä se toinen sana (joskus jopa kolmas, ennen kuin pääsee varsinaiseen selitykseen).

Kirjassa on varsinaisen sanakirjan lisäksi numerot kirjoitettuina, 35-sivuinen verbintaivutustaulukko ja 25-sivuinen oikeinkirjoitusopas. Näitä en ole kyllä käyttänyt, mutta ne ovat silti hyvät olemassa. Yli 1500-sivuisen kirjan sivut ovat ohuet, mutta silti kestävät, eivätkä ne juurikaan kuulla läpi.

Yleensä ottaen tämä on oikein hyvin tehty sanakirja, ja espanjankielisiä kirjoja tai lehtiä lukiessani käytän yleensä tätä - ellei minua laiskota, jolloin saatan käyttää pientä espanja-suomi-sanakirjaani, josta ei kyllä sitten löydy kaikkia tarvitsemiani sanoja, koska joskus tulee vastaan sellaisia sanoja, joita ei ole edes tässä sanakirjassa. (En kyllä tarkista lukiessani läheskään kaikkia vieraita sanoja, koska se keskeyttää lukemisen ja merkitys selviää usein hyvin myös asiayhteydestä, mutta joitakin kuitenkin.)

Muutos 8.10. ja 11.10.20.

Diccionario del estudiante, 2005. Real Academia Española. 1537 sivua.