Janet Dailey: Hopeasiivet, 1985 (Silver Wings & Santiago Blue, 1984)

Elizabeth L. Gardner, WASP member, at the
controls of a B-26 Marauder (Wikipedia)

Tässä hyllystä löytyneessä tositapahtumiin perustuvassa romaanissa kerrotaan sellaisesta historiasta, josta ainakaan minä en ollut aikaisemmin kuullut mitään. WASPit eivät tässä kirjassa tarkoita valkoisia anglosaksisia protestantteja, vaan Women Airforce Service Pilotseja, naislentäjiä, joita USA:n armeija koulutti toisen maailmansodan aikana tekemään kotimaan huoltolentoja – siirtämään koneita paikasta toiseen, tekemään ilmatorjuntakoulutuksen maalilentoja, kuljettamaan armeijan väkeä kotimaassa, testaamaan koneiden kuntoa ja uutta lentoteknologiaa – jotta mieslentäjät vapautuisivat rintamalle. He lensivät hävittäjiä ja pommikoneita ja monet heistä kehittyivät hyvin taitaviksi lentäjiksi.

Dailey kertoo kirjan Esinäytöksessä todellisista naislentäjistä, jotka tekivät 1900-luvun alkupuolella lentoennätyksiä ja vaikuttivat naislentäjien kouluttamiseen sodan aikana. Vuonna 1937 lennolla kadonneen Amelia Earhartin nimi on varmaan monelle tuttu, mutta muista kuuluisista lentäjänaisista en ollut kuullut. Hyvin köyhistä oloista lähtöisin oleva Jacqueline Cochran, joka oli myös ennätysten rikkoja ja oli ensimmäinen pommikoneella Atlantin yli lentänyt nainen, ajoi jo vuodesta 1939 asti naislentäjistön perustamisen asiaa. Kun lentotaitoisia selvitettiin siviili-ilmailun kortistosta, yli 2700 naisella USA:ssa oli tuolloin lentäjän lupakirja, ja 150 oli lentänyt jo yli 200 tuntia eli he olivat erittäin kokeneita. Kysyttäessä melkein kaikki olivat halukkaita lentämään armeijassa, ja Cochran ehdotti, ettei käytettäisi vain kokeneimpia naislentäjiä, vaan annettaisiin jatkokoulutusta kaikille halukkaille, joilla oli lentäjän lupakirja. Vuonna 1942, Pearl Harborin jälkeen, Cochranin ehdotus vihdoin toteutui, ja hänestä tuli WASPien johtaja. Tämä merkitsi hänelle myös politikointia ja joskus naislentäjien etujen unohtamista koko järjestön toiminnan vuoksi; Cochranista muodostuva kuva on kirjassa osaksi kielteinen. Myös toinen taitava lentäjä, Nancy Harkness Love, oli ehdottanut naislentäjien käyttämistä toimittamaan lentokoneita valmistajilta niiden käyttäjille. Lovella oli oma naislentäjien ryhmänsä, WAFit, entiset lennonopettajat, kilpa- ja taitolentäjät, jotka olivat erillisenä ryhmänä kuljetusosaston alaisuudessa (s. 376).

Lukemista aloittaessani pelkäsin, että tämä 476-sivuinen kirja olisi romanttista höttöä, koska kirjan kansikuva viittaa siihen suuntaan, mutta ei: kirjan alkupuolisko kertoo kiinnostavasti ja realistisen tuntuisesti yhden WASPien naisryhmän puolen vuoden koulutusjaksosta armeijan lentokentällä Sweetwaterissa Teksasissa, ja miessuhteet ovat mukana vain pienenä mausteena. Koulutuksessa harjoiteltiin tavallisen lentämisen lisäksi lentämistä simulaattorilla ja yölentoa varten lentämistä sokkona eli pelkästään mittarien avulla; koulutuksessa ohjaamo peitettiin verholla. Tasovaatimukset olivat kovat, eivätkä kaikki naiset läpäisseet koulutusta (sanottiinkohan koulutuksen alussa, että kolme neljästä hylätään), mikä oli hylätyille kova pala. Dailey painottaa sitä, miten paljon kaikki nämä naiset rakastivat lentämistä ja miten paljon he tahtoivat onnistua ja auttaa näin maataan tällä tavalla.

Dailey keskittyy kirjassa koulutusjakson yhden tuvan naisiin, joista tulee kirjassa hyviä ystäviä, vaikka jotkin myöhemmät tapahtumat koettelevatkin ystävyyttä. Kirjan alusta loppuun mukana olevat naiset ovat Cappy (armeijan lentäjäupseerin tytär, joka on oppinut kasvuaikanaan inhoamaan armeijaa ja haluaa peittää tunteensa), Eden (valtavan rikkaasta perheestä lähtöisin oleva newyorkilainen, joka on tottunut palvelijoihin ja leopardi(!!)turkkeihin), Marty (levoton, huimapäinen, räväkkä ja seksiin hyvin mutkattomasti suhtautuva nainen), Mary Linn (pikkuinen, ystävällinen ja viaton georgialainen, ryhmän ainoa naimisissa oleva nainen, jonka mies on lentäjänä sodassa Englannissa). Mukana on myös jonkin aikaa juutalainen Rachel, joka on oppinut suhtautumaan ihmisiin torjuvasti juutalaisiin kohdistuvien, tuolloin ilmeisesti aika pahojen ennakkoluulojen takia, ja jonka itävaltalainen isoäiti on joutunut keskitysleirille. Rachelistä ja hänen isoäidistään puhuttaessa sanottiin, että Hitler oli tarjoutunut toimittamaan juutalaiset mihin tahansa maahan, joka suostuisi ottamaan heidät vastaan, mutta juuri mikään maa ei suostunut – eivät edes Yhdysvallat (s. 147). En tiedä, pitääkö tämä paikkansa, en ollut kuullut tästä aikaisemmin. Kaikki naiset ovat luonteiltaan ja elämänkatsomuksiltaan erilaisia, mutta kaikkia yhdistää rakkaus lentämiseen, halu tehdä osuutensa sodan aikana ja yhdessä koetut vaikeudet ja haasteet. Kirjassa naisten välinen ystävyys on vahvaa – kuten Cappy sanoo kirjan lopussa, WASPit ovat minun perhettäni ja ystäviäni.

Kirjassa ei ollut yhtään afroamerikkalaista naislentäjää – tai latinoa tai intiaania – edes sivuhenkilönä, mikä vastasi varmaan todellisuutta melko hyvin: kaikkien lentäjän lupakirjan hankkineiden täytyi olla suhteellisen varakkaista oloista, koska lentämisen harrastaminen oli silloin niin kuin nytkin kallista. (Tuohon aikaan ei kuitenkaan tarvinnut olla huolissaan maailman ylikuumentamisesta lentämällä.) Lesboista mainittiin ohimennen, että kun lentäjien kouluttajat tapasivat kaksi naista samasta vuoteesta, nämä erotettiin heti koulutuksesta.

Kirjan naiset törmäsivät ennakkoluuloihin joka käänteessä. Monien perhe vastusti ankarasti heidän lähtöään lentokoulutukseen – jos kerran tahtoo tehdä jotain sotaponnistusten hyväksi, voi toimia vaikka konekirjoittajana tai hitsaajana tai siviili-ilmavalvonnassa, lentäminen on miesten hommaa ja lentäjänaiset helppoja saaliita miessotilaille. Cappyn isä ei enää tahtonut tavata häntä, kun hän piti päänsä, ja Martyn vanhemmat ylpeilivät sillä, että heidän poikansa oli armeijassa; tyttärensä saavutukset he jättivät kokonaan huomiotta. Senkin jälkeen, kun naiset olivat saaneet lentäjäkoulutuksen ja todistaneet osaamisensa monella tavalla, monet miehet käyttäytyivät kuin olisi ollut vaarallista olla naisen lentämän koneen kyydissä, ja mennessään erääseen uuteen työtehtävään naisten piti koulutuksestaan huolimatta ”todistaa” osaamisensa lentämällä ensin pikkuisilla lentokoneilla.

Pahinta oli se, että kun kadettien eli mieslentäjien koulutus lopetettiin, tuhansilla miespuolisilla lento-opettajilla oli vaarana jäädä työttömiksi. Tällöin päätettiin lopettaa WASPien toiminta, että nämä opettajat pääsisivät tekemään heidän töitään – huolimatta siitä, että naislentäjät olivat opettajia taitavampia (he olivat selvinneet kokeista, joissa nämä miehet olivat reputtaneet, ja heidän koulutuksensa oli vaativampi), ja huolimatta siitä, että kun WASP-järjestö lopetettiin joulukuussa 1944, tuli pulaa pätevistä hävittäjälentäjistä, koska ei ollut tarpeeksi niillä lentämistä hallitsevia miehiä. Eräs WASP-lentue tarjoutui lentäjiksi dollarin vuosipalkalla, mutta tarjous hylättiin. Sen jälkeen, kun WASPit saivat potkut armeijasta, he hakivat töitä siviililentäjinä ja lennonopettajinakin, mutta ainakaan kirjan henkilöt eivät saaneet enää lentäjän töitä, vaikka heillä oli valtavasti lentotunteja ja kokemusta hyvin monenlaisista koneista.

Naislentäjät saivat koulutuksensa päätettyään hopeasiivet kannettavaksi puvussaan. He saivat myös upseerin aseman, vaikka heitä pidettiinkin siviileinä (en kyllä ymmärrä, miten siviilit voivat olla upseereja...). Upseerit eivät armeijan sääntöjen mukaan saaneet seurustella sotilaiden kanssa, oli sukupuoli mikä tahansa, eli armeija oli kummallisen hierarkkinen myös vapaa-aikana. Vasta vuonna 1977 WASPeille annettiin edustajainhuoneen päätöksellä pitkän vääntämisen jälkeen sotilasarvo, eli heidät hyväksyttiin armeijaan ja heille myönnettiin veteraanin asema, kuten Jälkinäytöksessä kerrotaan.

Naislentäjien työ oli usein hankalaa ja vaarallista, vaikka he eivät sota-alueilla toimineetkaan. He testasivat esimerkiksi korjauksesta tulevia mahdollisesti ongelmallisia koneita ja uusissakin koneissa oli melkein aina jotakin vikaa. Marty, Eden ja Mary Linn toimivat maalien lennättäjinä ilmatorjuntatykistön ja tykistön ammuntaharjoituksissa eli lennättivät koneen perässä kangasta, johon ilmatorjuntaa harjoittelevien sotilaiden oli tarkoitus osua maasta. Koulutettavat miehet eivät kuitenkaan olleet kovin hyviä tähtääjiä, ja he osuivat maalin lisäksi usein myös koneeseen, varsinkin maastoammuntaharjoituksissa, jossa ammuttiin liikkuvasta autosta. Hinausmaalilennätyksessä toimivat lentäjät joutuivat myös vaarantamaan henkensä lentämällä ilmavoimien raakkikoneilla, joiden kumit esimerkiksi puhkesivat jatkuvasti ja moottorit pettivät, koska paremmat koneet, varaosat ja korjausrahat menivät sota-alueille – kirjassa yksi naislentäjä kuoli tässä työssä. Mieslentäjät kieltäytyivätkin joskus sellaisista lentotehtävistä, joita naiset tekivät (s. 380). Vuoden 1944 kesäkuun loppuun mennessä 23 naislentäjää oli kuollut useimmiten teknisistä vioista johtuneissa lento-onnettomuuksissa.

Naislentäjät oppivat lentämään ilmeisesti kaikkia tuonaikaisia lentokonetyyppejä, myös hävittäjiä ja valtavaa, tyhjänä 13 500 kg:n painoista pommikonetta B-17 Flying Fortressia. Kirjassa puhuttiin armollisen vähän lentokonetyyppien ominaisuuksista tai lentokonetekniikasta, vaikka siinä jatkuvasti vilahtelikin erilaisten lentokoneiden nimiä.

Kirjan jälkipuoliskossa, jossa naiset olivat koulutuksensa jälkeen töissä, keskityttiin alkuosaa paljon enemmän naisten miessuhteisiin, eikä se tuntunut mielestäni yhtä kiinnostavalta kuin alkuosa. (Ilmeisesti nämä on alun perin julkaistu kahtena eri kirjana; toisen kirjan nimi Santiago Blue viittaa lentäjien univormujen väriin.) Ei tämäkään mitään kovin höttöä ollut, lentämisestä ja töistä puhuttiin myös ja sota oli koko ajan taustalla, eivätkä naisten miessuhteet olleet itsestään selviä vaan usein aika hankaliakin. Kirjan naiset harrastivat rakastuessaan tai ihastuessaan huoletta seksiä, mikä vähän mietitytti 1940-luvulle sijoittuvassa kirjassa – e-pillerit yleistyivät vasta 1960-luvulla, ja olin luullut, että vasta silloin seksistä tuli myös naisille riskitöntä (ja kyllä seksillä tässäkin kirjassa on seuraus, mutta vain yksi tapaus). Kirjassa kyllä mainittiin kerran ”kumit”, mutta vain puhuttaessa 16-vuotiaista tytöistä, jotka lyöttäytyivät univormuihin ihastuneina sotilaiden seuraan, ei päähenkilöistä puhuttaessa, mutta niitäkin oli siis käytössä.

Pari kirjan naisten miesystävää tuntui aika neandertalilaiselta, yksi oli oikein symppis, ja Edenin melkoisesti häntä vanhempi pankkiirimiesystävä Hamilton tuntui jopa uskomattoman kiltiltä ja joustavalta. Hän oli seurannut sivusta Edenin rakkaussuhteita muihin miehiin jo vuosien ajan, lainasi hulppeaa hirsimökkiään vuoristossa Edenille tietäen, että tämä oli menossa sinne uuden miesystävänsä kanssa, ja antoi Edenille lahjaksi upean timanttisormuksen sanoen, että se voisi olla Edenin toiveen mukaan joko hänen ja Edenin vihkisormus tai sitten hänen häälahjansa Edenille, kun tämä menisi naimisiin jonkun toisen miehen kanssa. Onko tällaisia miehiä oikeasti olemassa?

Kaarina Fagerholmin käännös harmitti ajoittain. Opin kirjasta sen, että Teksasissakin saattaa olla kylmää, ja myös Martylle tämä oli uusi asia: – Olin aina luullut että Teksasissa on lämmintä, hän nurisi. – Teksasin ”sininen pohjoinen” on pahamaineinen [, vastasi Cappy]. Netin mukaan termi on englanniksi ”Blue Norther” ja tarkoittaa pohjoisesta tulevaa kylmärintamaa, joka tuo mukanaan kovat tuulet, tummansinisen tai ”mustan” taivaan ja voi saada lämpötilan laskemaan 10-15 celsiusastetta muutamassa minuutissa. Tätä kaikkea ei toki tarvitse selittää käännöksessä, mutta olisi siihen jotain muuta voinut laittaa kuin ”sininen pohjoinen”. Tai itse asiassa - koska käännös on tehty ennen nettiaikaa, kääntäjä ei ehkä löytänyt tämän termin selitystä mistään. Eräässä kohdassa kapea, katettu kuisti reunusti parakin etuosaa, ja sen alla vuorottelivat kaksiruutuiset ikkunat ja tupien ovet. Mietin, oliko kuisti toisessa kerroksessa, kunnes ymmärsin, että tässä tarkoitettiin kuistin kattoa. Kun naiset tutustuvat parakkiinsa koulutusaikana, he jäivät seisomaan ja töllistelemään karua asumustaan. Töllistellä-verbi tuntui tässä vähän oudolta, siitä tulevat ennemminkin mieleen lehmät. Aamusoiton herätettyä ryhmän varttia yli kuusi aamulla Cappy nousee ja huutaa muille Nouskaa ja olkaa kirkkaita! En tiedä, miten Rise and shine parhaiten kääntyisi suomeksi, mutta suomalaiset eivät kyllä yleensä ole aamulla kirkkaita. Kirjassa puhuttiin myös mielestäni muutaman kerran puserosta takin asemesta; tällä tarkoitettiin varmaan pusakkaa. Kirjassa toivotettiin pariin kertaan Paljon tiimaa!, mikä ei minulle sanonut yhtään mitään, mutta googlaamalla selvisi, että tiima tarkoittaa ilmailualalla lentoaikoja, eli tämä on kaiketi ihan käypä toivotus. Ei tässä paksun kirjan käännöksessä kuitenkaan liian paljon ollut häiritseviä kohtia.

Kannesta: kumpaa kannessa olevaa henkilöä luulisi lentäjäksi? Kirjassa ei ollut kannen kuvaamaa kohtausta, kirjassa naiset lensivät ja miehet olivat mekaanikkoja ja upseereita, ja naisilla oli kirjan alkuosassa päällään lentohaalarit ja ihan loppuosassa heille suunniteltu lentäjän univormu, jossa tosin oli hame, mutta joka ei muuten näyttänyt mielikuvissani sellaiselta kuin kirjan kuvassa.

Kirjassa lainataan kenraali Henry ”Hap” Arnoldin puhetta naislentäjille viimeisen WASP-kurssin valmistumisjuhlassa (s. 458): Vain yksi päätelmä on mahdollinen. Yritys onnistui erinomaisesti. On todistettu, että naiset ovat yhtä hyviä lentäjiä kuin miehet. Sekä koulutus että lentosuoritukset ovat täysin rinnastettavissa armeijan ilmavoimien suorituksiin. Teitä tarvittiin huolehtimaan lennoista kotimaassa. Jos olisimme pyytäneet naisia toimittamaan koneita merten taaksekin, WASPit olisivat varmasti suoriutuneet siitäkin tehtävästä yhtä hyvin. Sitä lentokonetta ei ole rakennettukaan, jota te ette pystyisi käsittelemään. Olette lentäneet kaikilla konetyypeillä kuin vanhat tekijät ikään. Yksi joukostanne osallistui jopa uuden suihkukoneenkin koelentoihin. ... Olette tehneet ankarasti työtä. Pöydälleni tulee jatkuvasti kiittäviä lausuntoja yksiköistä, joissa olette toimineet. Olette suoriutuneet erinomaisesti yksitoikkoisista rutiinitehtävistä, joita taisteluihin menossa olevat nuorukaisemme eivät mielellään suorita. Joissakin tehtävissä teitä on pidetty mieslentäjiä parempina. Kenraali Arnold oli todellinen henkilö, ehkä tämä puhekin oli todellinen, ja naiset suoriutuivat tehtävistään varmastikin hienosti.

Tiesin jo ennestään, että naiset saivat mahdollisuuden päästä ”miesten töihin” ja yleensä töihin toisen maailmansodan aikana, kun miehet olivat rintamalla, mutta naislentäjistä en ollut koskaan ennen kuullut. Varsinkin kirjan alussa mielessäni oli koko ajan jonkinlainen Valiojoukko-elokuva, mutta naismiehityksellä – luulisi, että tämä olisi tosi hyvä elokuvan aihe. (Ilmeisesti WASPeista onkin tehty vuonna 2019 noin puolen tunnin dokufiktio, traileri tässä ja lisätietoja tässä, mutta pitkää elokuvaa ei.) Tuntuu, että 1940-luvun ja toisen maailmansodan jälkeen hukattiin tosi paljon aikaa patistamalla naiset taas kotiin ja jättämällä heidän kykynsä käyttämättä vuosikymmeniksi (1950-luvulla palattiin asenteissa vuosikymmeniä taaksepäin), vaikka he olivat jo silloin todistaneet pystyvänsä siihen mihin miehetkin tai vielä enempäänkin. Vielä nykyäänkin naislentäjät ovat aika harvinaisia. Olisi hyvä naishistorian kannalta, että tieto WASPeista ja muista hävittäjien, pommittajien ja muiden lentokoneiden naislentäjistä, jotka suhtautuivat lentämiseen intohimoisesti ja rakastivat sitä, olisi tunnetumpi asia. Nämä rohkeat ja sisukkaat lentäjänaiset ansaitsisivat tulla tunnetuiksi ja muistetuiksi myös itsensä takia.

Tulipa pitkä ja rönsyilevä kirjoitus, mutta kirja oli kiinnostava ja innostavakin. Varsinkin loppuosaa juonellisesti yhtenäisempi alkuosa oli sujuvaa luettavaa.

Helmet-haasteessa tämä ei voi olla mikään muu kuin kohta 39. Kirjassa lennetään.

Muutama lisäys ja pieni lyhennys 28.4.20.

Janet Dailey: Hopeasiivet, 1985 (Silver Wings & Santiago Blue, 1984). Koko Kansan Kirjakerho. Suomentaja Kaarina Fagerholm. Kansi: Nikolai Punin. 476 sivua.