George Rowell (toim.): Nineteenth Century Plays, 1987 – Douglas Jerrold: Black-Ey'd Susan, 1829

Tässä kokoelmassa on kymmenen viktoriaanista näytelmää. Kirjan toimittaja George Rowell ei kertaakaan väitä johdannossaan, että nämä nykyisin tuntemattomat brittiläiset teokset (Oscar Wildea, W. S. Gilbertiä ja George Bernard Shawta ei ole mukana) olisivat hyviä näytelmiä, mutta löytää niiden uudelleen julkaisemiseen muita syitä: Ne ovat teatterihistoriallisesti kiinnostavia, koska 1800-luvulla kehittyi nykyisen tyyppinen näyttämö. Niissä ei edes tavoiteltu kirjallista loistokkuutta, vaan ne oli tehty nimenomaan näyteltäviksi, taitavien ammattinäyttelijöiden tulkintaa varten, ja katsottaviksi, koska niiden yleisö ei ilmeisesti juurikaan lukenut. Ne kuvaavat kansan makua, joka oli Rowellin mukaan viktoriaanisena aikana määräävämpi tekijä kuin koskaan sitä ennen tai sen jälkeen: ne olivat viihdykettä massoille, ja Rowell vertaa niitä nykyajan televisioon (eikä ole varmaan ihmekään, että ihmiset kaipasivat rankan työn vastapainoksi kevyttä viihdettä, ja puhutaanhan nykyisinkin aivojen nollauksesta tv:n ääressä).

Kaikki kirjan näytelmät ovat olleet omana aikanaan suosittuja, mutta Rowell on käyttänyt valintaperusteena myös sitä, että ne erottuvat jollakin tavalla edukseen muista ajan suosituista näytelmistä: ne ovat joko aloittaneet jonkin suuntauksen tai kuvaavat tätä suuntausta nykyajan näkökulmasta kiinnostavalla tavalla. Rowell on pyrkinyt saamaan mukaan erityyppisiä näytelmiä huolimatta siitä, että 1800-luvulla melodraama ja farssi olivat paljon tärkeämpiä kuin komedia tai ”vakava” draama, ja näin ollen hän on ottanut mukaan komedioita ja jättänyt farssit keventäviksi osioiksi vakavampiin näytelmiin.

Itse kirjoitan näistä, koska vaikka nämä eivät ole nykyään tunnettuja eivätkä arvostettuja näytelmiä, ne kertovat ajastaan ja siitä, mistä senaikainen kouluttamaton yleisö nautti. Tätä kirjoittaessa tuli mieleen pohtia, mitä Suomen teattereissa esitettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Canthin melko vakavien näytelmien lisäksi. Esitettiinkö Suomessakin tällaisia näytelmiä, jotka eivät olleet kirjallisesti kovin arvokkaita tai yhteiskunnallisesti kantaaottavia? Ja kävikö Suomen teattereissa köyhempää yleisöä vai varakkaampia ihmisiä? Tässä kirjassa on 567 pienellä kirjoitettua sivua, joten en ehkä käy kaikkia kymmentä näytelmää läpi (mutta saa nähdä, kyllä nämä ainakin nyt tuntuvat ihan kiinnostavilta). Koska kovin monet eivät varmaan lue näitä näytelmiä itse (hmm, ehkä näitä olisi saatavilla netissä), kerron niiden juonen välittämättä juonipaljastuksista.

Ensimmäisenä kirjassa on Douglas Jerroldin (1803-1857) kolminäytöksinen näytelmä Black-Ey'd Susan; or, All in the Downs (39 sivua). Jerrold toimi näytelmien kirjoittamisen lisäksi toimittajana. Hänen näytelmässään The Rent Day (1832) käsitellään maalaisväestön vaikeuksia, mikä oli tuohon aikaan melko harvinaista. Black-Ey'd Susan aloitti ”merimiesmelodraamojen” (nautical melodrama), jotka olivat 1800-luvulla ilmeisesti hyvinkin suosittuja, esittämisen, auttoi pääsemään eroon edellisen sukupolven goottilaisesta draamasta ja säilytti näytelmänä asemansa koko 1800-luvun ajan.

JUONIPALJASTUKSIA.

Ihmettelin, miksi näytelmän nimihenkilö Mustasilmä-Susan on pitkän esiintyjälistan toiseksi viimeisenä, mutta hänellä on näytelmässä melkein vähemmän repliikkejä kuin kenelläkään muulla. Lähinnä hänen rooliinsa kuuluu väännellä käsiään, osoittaa moraalista paheksuntaa, huutaa apua ja olla rakastunut mieheensä Williamiin, komeaan meripoikaan, joka on ollut merillä jo vuoden ilman että Susan on kuullut hänestä juuri ollenkaan. Hänen konnamainen setänsä Doggrass, joka harjoittaa myös salakuljetusta, uhkaa häätää hänet sairaan vuokraemäntänsä kanssa kadulle maksamattomien vuokrien takia. Doggrass on yhteistyössä Susaniin ihastuneen Hatchetin kanssa, joka maksaa Susanin vuokravelat ja valehtelee tälle sitten yhdessä ystävänsä kanssa Williamin kuolleen merellä saadakseen tämän itselleen. William on kuitenkin juuri palannut satamaan ja kotiinsa, kuulee valheen ja aikoo vetää miehet vastuuseen tästä, kun poliisi tulee pidättämään nämä salakuljettajina. William ja Susan menevät laivalle juhlimaan merimiesten kanssa, lauletaan kaunis balladi Mustasilmä-Susanista (jos ymmärsin näytelmän esittelyn oikein, tämä Kerjäläisoopperasta tunnetun John Gayn balladi (sanat täällä) oli Jerroldille koko näytelmän lähtökohta, ja laulu sopiikin näytelmän tunnelmaan mainiosti), kun tulee yllättävä tieto, että laiva onkin lähdössä heti seuraavana päivänä taas merille. Susan lähtee yksin kotiin, kun häneen ensisilmäyksellä rakastunut Williamin laivan kapteeni ja Williamin ystävä Crosstree hyökkää hänen kimppuunsa. Susan huutaa apua, William syöksyy paikalle ja iskee miekkansa takaapäin Crosstreehen, joka haavoittuu muttei kuole.

Susan. Sir, let me go!

Crosstree. Forget him and live for me – by heavens, I love you, and must have you!

Susan. If you are a gentleman, if you are a sailor, you will not insult a defenceless woman.

Crosstree. My dear, I have visited too many seaports not to understand all this; I know I may be wrong, but passion hurries me – the wine fires me – your eyes dart lightning into me, and you shall be mine! [Seizes Susan.]

Susan. Let me go! in mercy! - William, William!

Crosstree. Your cries are vain! resistance useless!

Susan. Monster! William, William!

[William rushes in L., with his drawn cutlass.]

William. Susan! and attacked by the buccaneers! die! [William strikes at the Captain, whose back is turned towards him – he falls.]

Crosstree. I deserve my fate.

William [...]. The Captain!

[William turns away horror-struck – Susan falls on her knees, the Sailors bend over the Captain – end of Act II.]

Koska merimiestä rangaistiin tuohon aikaan kuolemalla kapteenin kimppuun hyökkäämisestä, William vangitaan ja hän joutuu oikeuteen, jossa amiraali ja muut upseerit määräävät hänet hirtettäväksi, vaikka he ovatkin sydämessään kaikkien rakastaman ja arvostaman Williamin puolella. Doggrass on aiemmin pudonnut satama-altaaseen ja hukkunut salaperäinen paketti taskussaan. Seuraavana päivänä Williamia ollaan juuri viemässä hirtettäväksi, kun paikalle juoksee toipunut ja katuva Crosstree tämä paketti mukanaan. Paketissa on kirje, jossa Crosstree vapauttaa Williamin palveluksesta, ja se on päivätty ennen hänen haavoittumistaan. William ei siis enää Crosstreen kimppuun hyökätessään ollut hänen alaisensa, hänet vapautetaan ja kaikki ovat onnellisia.

Tästä tuli Dickens mieleen (ainakin se, millaiseksi kuvittelen Dickensin, saatan olla ihan väärässä): reipas, iloluontoinen, hyveellinen sankari, konnamaisia roistoja, monipolvinen juoni, erikoisia henkilönnimiä (sankariparin puolella olevan kiltin ja nokkelasanaisen sedän nimi on Gnatbrain, ”Sääskiaivo”) ja ennen kaikkea häpeämätöntä vetoamista tunteisiin. Ehkä Dickensin lukijat olivat samoja ihmisiä kuin tämän näytelmän myöhemmät katsojat, vaikka tuossa yllä sanoinkin Rowellin tekstin perusteella, että he eivät juuri lukeneet? Dickensillä oli kuitenkin luullakseni romaaneissaan myös yhteiskunnallista sanomaa, jota tässä ei ollut ollenkaan (tai ei, kyllä alussa osoitettiin, miten avuton Susan oli vuokraemäntänsä kanssa kovasydämistä vuokraisäntää vastaan), vaikka siihen olisi mielestäni ollut syytä: William oli ilmeisesti vasten tahtoaan määrätty merimieheksi mm. vaarantamaan henkensä sodassa Ranskaa vastaan, mutta hän ei tunne katkeruutta ketään kohtaan ja ymmärtää täysin myös kuolemantuomionsa syyn, vaikka tunteekin surua siitä, että joutuu jättämään Susanin ja kuolemaan niin epämiehekkäällä tavalla. Kävellessään hirttolavalle William syleilee Iso-Britannian lippua ja kättelee hänet tuominnutta amiraalia. Tämä näytelmä ei todellakaan sovi kyyniseen mielentilaan, mutta saattaisi olla sopiva vaikka kesäteatterinäytelmäksi. Minusta se oli monesti huvittava, vaikken tiedä oliko se tarkoituksellista.

Näytelmässä puhutaan hyvin paljon (toisin kuin Sofokleen Kuningas Paksujalassa, jossa useimmat vuorosanat ovat lyhyitä, painokkaita ja ytimekkäitä), siinä on eloisaa ja omasta mielestäni usein hauskaa sanailua, eikä sen kieli ole mitenkään kovin helppoa. Tämä ei ole ”merimiesnäytelmä” pelkästään sen takia, että se tapahtuu satamassa ja monet sen henkilöt ovat merimiehiä, vaan myös kielen takia: näytelmän merimiehet puhuvat kaikesta merimiestermeillä. Lopuksi vielä näyte tällaisesta kielestä, ja näytelmässä on siis paljon tällaista puhetta. William on tullut satamasta kotiin, muttei heti löydä Susania, ja huomaa sitten hänen olevan toisessa huoneessa kahden miehen kanssa (jotka ovat tulleet kertomaan valheen Williamin kuolemasta):

William. Well, here I am at last! I've come fifteen knots an hour, yet I felt as if I was driving astern all the time. So, this poor Susan's berth – not aboard – out on liberty, and not come to the beach?

Susan [without, L.U.E.]. Oh, say not so.

William. Eh! that's she; - ha! and with two strange-rigged craft in convoy; I'll tack a bit, and – damn it, if there's foul play! chain-shot and bar-shot! I'll rake 'em fore and aft. [Retires, R.]

   

Piti vielä tarkistaa tämä, ja kyllä: kukka ”mustasilmäsusanna” on englanniksi ”black-eyed Susan vine”, "kesäpäivänhattu" on myös nimeltään "black-eyed Susan" (kuvat Wikipediasta) ja muitakin kukkia saatetaan englanniksi nimittää tällä nimellä. Kumpikohan oli ensin, muna vai kana? Ovatko nämä ulkomailta Englantiin tuodut kukat saaneet nimensä John Gayn balladista tai jopa tästä näytelmästä?

Shakespearen sisarukset -lukuhaasteessa ei-suomalaisen kuolleen miehen kirjoittama teos, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin (itse asiassa luin tämän näytelmäkokoelman reilu neljännesvuosisata sitten, mutta koska en muista siitä enää juuri mitään, en olisi tunnistanut kirjailijan nimeä enkä välttämättä ymmärtänyt kieltäkään silloin kovin hyvin, luokittelen kirjailijan nyt tuntemattomaksi).

29.5.2020 lisätty sisällysluettelo.

Douglas Jerrold: Black-Ey'd Susan; or, All in the Downs, 1829, 39 sivua. Kirjassa George Rowell (ed.): Nineteenth Century Plays (Second Edition), 1987 (ensimmäinen painos 1953, toinen painos 1972). Oxford University Press. 567 sivua.