Hal Sirowitz: Terapeuttini sanoi. Runoja (My Therapist Said, 1998)

Tämän kirjan runot ovat kaikki noin puolen sivun mittaisia tai lyhyempiä kuvauksia siitä, mitä joku – useimmiten terapeutti, mutta melko usein myös isä ja varsinkin äiti – on sanonut kirjan minälle, jonka melko automaattisesti ajattelin olevan Sirowitz itse (mikä ei tietenkään välttämättä pidä paikkaansa, eivätkä kaikki runot sovi loogisesti yhteen). Käytin termiä ”kirjan minä”, koska kirjoittajaa ei voi sanoa kertojaksi eikä puhujaksi – vaikka kaikki pyörii hänen ympärillään, hän puhuu itse vain hyvin harvassa runossa. Nämä ovat siksi runoiksi poikkeuksellisia, koska mielestäni runous kirjallisuudenlajina on yleensä nimenomaan omakohtaista, omien syvimpien tunteiden ja ajatusten ilmaisemista, jota tässä ei ole. Sirowitzin kirjan minästä ja hänen elämästään muodostuu tietynlainen kuva, mutta vain toisten sanomisten kautta. Kirjan lähtökohdan voi siis nähdä filosofisesti mielenkiintoisena: minkä verran käsityksemme itsestämme muodostuu siitä, miten muut peilaavat tai heijastavat meitä ja miten he suhtautuvat meihin? Tai minkä verran muiden käsitys meistä muodostuu siitä, miten toiset suhtautuvat meihin? Toisaalta kuva kirjan minästä jäi minulle melko valjuksi nimenomaan siksi, että kirjassa ei mitenkään näytetä hänen reaktiotaan muiden sanomisiin.

Näitä voisi pitää myös standup-komiikkana tai pienoisnovelleina: ne on kirjoitettu proosarunomuotoon ja niiden taakse voi helposti kuvitella enemmänkin perheen suhdedynamiikkaa tai pienen tarinan useasta epäonnistuneesta suhteesta. Kirjan minä nimittäin deittailee ahkerasti ja etsii sitä oikeaa rakkautta, mutta epäonnistuu yhä uudelleen, mihin suunnilleen kaikki terapeutin (joka muuten suhtautuu suhteiden onnistumiseen aina varsin pessimistisesti) sanomiset liittyvät. Tämä oli minulle kirjassa ongelma, koska melkein koko kirja pyörii seurustelun ja seurustelusuhteiden karikoiden ympärillä – eikö terapeutin kanssa ole mitään muuta puhuttavaa kuin seurustelu ja seksi? Joku rakkautta etsivä ja aktiivisesti deittaileva parikymppinen saattaisi löytää kirjan suhdepohdinnoista paljon enemmän kaikupohjaa. Vaikka kirjan ihmissuhdevinjetit ovat omalla tavallaan hauskoja, kirjan perussävy on surumielinen, koska kirjan minä etsii ja etsii, muttei tunnu löytävän millään onnea eli tässä tapauksessa toimivaa suhdetta. Tämä saattaa johtua siitäkin, että hän ei tunnu kotoa saaneen järin toimivia kommunikoinnin malleja, ja muutenkaan vanhemmat eivät tunnu niin ihannevanhemmilta, mutta vanhemmuus onkin vaikeata.

Älä väitä vastaan
Joka asiassa on kaksi puolta,
Äiti sanoi, mutta koska minä olen aikuinen
ja sinä lapsi, vain minun puolellani on merkitystä.
Sinunkin puolellasi on vielä jonain päivänä,
mutta juuri nyt sinun tehtäväsi on kuunnella,
jotta sitten kun on sinun vuorosi olla vanhempi
ja lapsesi yrittää keskeyttää
sinut, tiedät, mitä sanoa.

Lähemmäs isää
Haluan sinun ottavan viulutunteja, Äiti sanoi,
jotta tulette läheisemmiksi isäsi kanssa. Kun
näen teidät kaksi yhdessä, ette koskaan näytä
puhuvan mistään. Ei hän puhu
paljon minullekaan, mutta me olemme naimisissa,
joten meidän ei tarvitsekaan puhua. Meillä
on muita keinoja kommunikoida. Mutta jos sinä
opiskelisit viulunsoittoa, hän voisi auttaa sinua
soittoläksyjen kanssa, koska hän kyllä tietää,
miten sitä instrumenttia soitetaan. Tällä tavalla,
jos et edelleenkään halua puhua
hänen kanssaan, sinun ei edes tarvitse. Voisitte
vain soittaa dueton sen sijaan.

Kirjaa lukiessani huomasin, että pidän enemmän sellaisesta runoudesta, jossa runon puhuja ilmaisee tunteitaan. Eniten kirjan runoista pidin siis tästä, muista teksteistä poikkeavasta runosta, josta ilmenee kaipaus ja suru suhteen päättymisestä:

Museo (ote)

Kävin tavarasi läpi kuin salapoliisi.
Yritin ymmärtää, miksi lakkasit pitämästä minusta.
En pystynyt rajaamaan esiin vain yhtä syytä.

Yksi laatikoistani on täynnä tavaroitasi.
Haluaisin isomman asunnon
ja kokonaisen huoneen sinua varten.
Siitä tulisi museo.
Näytteillä olisi sinun poissaolosi.

Täytyy sanoa, että vaikka runot tuntuvat spontaanilta puheelta, nämä sanomiset ovat harkittuja: mietin kahden ensimmäisen lainaamani runon lyhentämistä, mutta tuntui, että mitään ei voi ottaa pois ajatuksen kärsimättä.

Hanna Kjellbergin käännös on hyvä. Kirjaa lukiessa kuitenkin häiritsi (varsinkin isolla fontilla painetun János sankarin lukemisen jälkeen) se, että kirjan teksti on hyvin pientä, vaikka luulisi, että isompaakin fonttia olisi voinut käyttää. Sirowitzilla on myös kirjat Äiti sanoi ja Isä sanoi, jotka saattaisivat aiheeltaan kiinnostaa minua enemmän.

Kirja on luettu myös Kiiltomadossa, joka ilmaisee kaunopuheisesti samantapaisia ajatuksia kuin minä ja pohtii terapeutin ammattitaitoa, ja Pikkaraisen kirjakammissa, joka piti kirjasta ja ajattelee, että runot sopisivat ääneen luettaviksi.