Josephine Tey: Ajan tytär (The Daughter of Time, 1951)

Brittiläiset rikoskirjailijat äänestivät tämän skotlantilaisen Josephine Teyn eli Elizabeth MacKintoshin kirjan vuonna 1990 kaikkien aikojen parhaaksi dekkariksi. Klassikko siis, ja päätin vihdoin lukea sen. Kirjan nimi tulee sananlaskusta ”Totuus on ajan tytär”, ja kirja keskittyykin totuuden selvittelyyn. Kirja kertoo putoamisen seurauksena jalkansa teloneesta ja sairaalassa riutuvasta Scotland Yardin poliisiupseerista Alan Grantista, joka inhoaa pakollista toimettomuuttaan ja paikallaoloaan, ja alkaa tylsyyttä vähentääkseen selvittää viitisensataa vuotta vanhaa arvoitusta: murhasiko Rikhard III todella kaksi pientä veljenpoikaansa saadakseen kruunun itselleen? Tämä on yleisesti hyväksyttyä, historiankirjoista koulussa luettua tietoa, ja kaikki, joiden kanssa Grant puhuu asiasta, pitävät asiaa itsestään selvänä. Myös Shakespeare on esittänyt Rikhard III:n roistona ja hirviönä samannimisessä näytelmässään, ja kaiken lisäksi epämuodostuneena kyttyräselkänä (mikä ei nykytietojen mukaan pidä paikkaansa).

Grant ei saa poikien kylmäveristä, suunniteltua murhaa sopimaan yhteen Rikhardista maalatun aikalaismuotokuvan kasvonpiirteiden kanssa, jotka näyttävät esittävän aivan toisenluonteista miestä (kustantajalle kiitokset siitä, että kyseessä oleva kuva on painettu lukemani painoksen kanteen!). Kun hän alkaa amerikkalaisen historiantutkijan Brent Carradinen kanssa selvittää, mitä todella tapahtui, selviääkin, että kaikkien hyväksymä totuus perustuukin vain arvossapidetyn, mutta puolueellisen 1500-luvun historiankirjoittajan, Thomas Moren, toisen käden tietoihin. Muutkin kaksikon selville saamat seikat näyttävät viittaavan siihen, että asiat eivät ole niin kuin on ajateltu...

Kirjan arvoitus sinänsä ei kiinnostanut minua kovinkaan paljon, koska historia ei ole lempiaineitani eikä minulla ole juurikaan intohimoja Iso-Britannian kuninkaallisten suhteen, briteille tämä on varmaan kiinnostavampi. (Asiaa ei auta se, että minulla menivät jatkuvasti sekaisin Rikhard II ja Rikhard III, samoin erinumeroiset Henrikit: kuninkaalliset, olkaa kilttejä ja nimetkää jälkeläisenne vähän mielikuvituksekkaammin tai jälkipolvet, antakaa heille jokin mieleenjäävä lisänimi, kuten Rikhard Leijonamieli!) Vaikka kirjassa keskityttiinkin muutamaan historialliseen päähenkilöön, joiden elämänkulku tai rooli tapahtumissa selvisi pääpiirteissään lukiessa, siinä oli myös paljon näiden elämään vaikuttaneita sivuhenkilöitä, joista en tiennyt enkä halunnutkaan tietää mitään. Kirja on kuitenkin kirjoitettu kevyellä, ironisella ja virkistävän epäkunnioittavalla otteella ja nykyajassa toimivat päähenkilöt ovat sympaattisia, joten tämä oli ihan helppolukuinen. Antero Mannisen käännös on pätevä, ja kääntäjä on lisännyt kirjaan joitakin selventäviä alaviitteitä. Kirja esitteli myös varsin vakuuttavan kuuloisen todistusketjun Rikhardin syyttömyyden puolesta. Lopussa kävi ilmi, että Rikhardilla on myös ollut puolestapuhujansa jokaisella vuosisadalla 1600-luvulta alkaen.

Enemmän kuin dekkarina kirja kiinnosti pohdintana historiankirjoituksesta ja historian kirjoittajista, olipa sen tulkinta tapahtumista tosi tai ei. Mitä todella tiedämme historiasta ja menneisyyden tapahtumista? Perustuvatko historiasta kerrotut tarinat faktoihin vai toisen käden tietoihin? Onko historioitsijalla ollut oma lehmä ojassa ja onko hän ollut puolueellinen? Miten vallanpitäjä tai valtapuolue vaikuttaa siihen, millaista historiaa sinä aikana kirjoitetaan? Onko historiankirjoitus tarkoitushakuista, joidenkin ryhmien etuja palvelevaa? Kuka puhuu historiassa ja miksi? Pitäisikö historioitsijan ottaa huomioon psykologinen johdonmukaisuus? Toistavatko uudet historioitsijat vain kritiikittömästi yleisesti hyväksyttyjä oppeja vaivautumatta tarkastelemaan niitä tarkemmin? Miten historiasta voi saada paikkansapitävää tietoa? Kirjassa käsitellään näitä kysymyksiä ansiokkaasti Rikhard III:n arvoituksen selvittelyn myötä. Siinä kerrotaan myös joitakin muita esimerkkejä siitä, miten todellisista tapahtumista on levinnyt väärää tietoa (esimerkiksi walesilaisen Tonypandyn kaivoskaupungin ”verilöylystä”, jossa ei kirjan mukaan kuollut ketään, ja Bostonin ”verilöylystä”, jossa kuoli kirjan mukaan neljä ihmistä), ja siinä sovelletaan hauskasti poliisitutkinnan metodeja historialliseen arvoitukseen. On myös ihailtavaa, että Grant on aina valmis hylkäämään hypoteesinsa, vaikka surullisenakin, jos tosiasiat näyttävät olevan sitä vastaan.

Luin monta vuotta sitten lauseen ”historia toistaa itseään, historioitsijat toisiaan” (muistaakseni piin historiasta kertovassa matematiikan kirjassa, mutten löydä enää lähdettä) ja se on jäänyt mieleeni, koska tämän taipumuksen huomaa usein muissakin asioissa kuin historiankirjoituksessa. Teyn kirja havainnollistaa ajatuksen jälkipuoliskoa hyvin, ja se myös muistuttaa, että yleisiä totuuksia ei aina kannata uskoa. (Joskus taas kannattaa: ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on eittämättä totta. Tämän asian tueksi on kuitenkin kertynyt valtavasti faktoja, mikä oikeuttaa sen pitämisen totena.) Totuus ei ole automaattisesti ajan tytär, vaan vaatii myös aktiivista ja ennakkoluulotonta selvittelyä.

Hiki ja Vako oli Silas Weekleyn teos, jonka seitsemästäsadasta sivusta jokainen huokui maahenkeä ja lapiotietoisuutta. Ensimmäisestä luvusta päätellen tilanne ei ollut muuttunut sitten Silasin edellisen kirjan: äiti makasi yläkerrassa yhdennentoista lapsensa edellä, isä makasi alakerrassa yhdeksännen ryyppynsä jäljiltä, vanhin poika valehteli hallitukselle navetassa, vanhin tytär makasi rakastajansa kanssa heinäladossa, ja kaikki muut makasivat vajassa. Sadevesi tippui katolta, ja lanta höyrysi tunkiolla. Silas ei koskaan unohtanut lantaa. Silasin vika ei ollut, että sen höyry oli ainoa ylös pyrkivä aines kuvassa. Jos Silas olisi keksinyt höyryn, joka olisi höyrynnyt alaspäin, hän olisi tuonut sen näytteille. (Grantin käsitys yhdestä hänen vuoteensa vieressä olevasta kirjasta.)

Ajan tytär on luettu mm. Kirsin ja Jokken kirjanurkassa, Booksyn blogissa sekä Kirjavinkeissä. Hdcanis on kirjoittanut neljästä muusta Josephine Teyn kirjasta.

Tämä sopisi Helmet-haasteessa moneenkin kohtaan, mutta ihan omiaan tälle on kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.