Sophie Hannah: Kolme neljästä, 2019

Tämä on kolmas brittiläisen Sophie Hannahin kirjoittama Hercule Poirot -mysteeri (edellisiä olivat Nimikirjainmurhat ja Suljettu arkku). Sophie Hannah on myös riimitellyt englanniksi Tove Janssonin lastenkirjoja. Uudet Poirot-kirjat on tehty uskollisesti Christien tyylisesti, mutta itsenäisiäkin jännäreitä kirjoittanut Hannah on tuonut niihin myös omia piirteitä. Kronikoitsijana ei esimerkiksi toimi kapteeni Hastings, vaan Scotland Yardin rikoskomisario, sympaattinen Edward Catchpool. Poirotia ja Catchpoolia auttaa myös Pleasantin kahvilan nuori tarjoilija Fee Spring. Uuden kirjan tuntua kirjaan tuo myös se, että kirjan nuori nainen, sympaattinen ja tervejärkinen Ivy, pitää itseään syystä kauniina (kehopositiivisuus tai kehoneutraalius), vaikka hänen äitinsä Lenore tahtoisi hänen syövän ja uivan vähemmän ja olevan laihempi ja vähemmän lihaksikas.

Tämä oli hyvin tehty kirja, joka alkoi herkullisesta lähtötilanteesta: neljä Poirotille tuntematonta ihmistä on saanut Poirotin nimissä lähetetyn kirjeen, jossa heitä syytetään Barnabas Pandyn murhasta. Poirot alkaa selvittää asiaa: kuka Pandy on, onko hän kuollut ja jos on, niin miksi? Hannahin juonet ovat Christien veroisia ja dialogi toimivaa, joten tätä ja edellisiä kirjoja voi kyllä hyvin suositella Christien ystäville. En tiedä, miksen itse nyt innostunut tästä niin paljon kuin edellisistä (olen lukenut aikaisemmat kirjat muutamia vuosia aikaisemmin, ja ainakin Nimikirjainmurhista pidin kovasti). Ehkä syynä on se, että vaikka itse nautin Christien kirjoista nuorena, nyt tällainen johtolankojen pyörittely ei innosta yhtä paljon, vaikka Hannahin kirja ei tylsä olekaan. Tämän kirjan loppuosassa minua alkoivat myös häiritä feministisestä ja humanistisesta näkökulmasta kovat asenteet, konservatiivisuus, joka menisi kyllä Christiellä läpi, mutta ei enää 2010-luvulla kirjoittavalla Hannahilla.

Kirjan suomentajan Terhi Vartian käännös on hieno, mistä on osoituksena mm. eleettömästä mateesta ja enosta kertova värssy.

Hannah sijoittaa tekstin sekaan joskus pohdintoja, esimerkiksi tämän: ”Ainakin [Poirot] uskoo, että persoonallisuuden tuntemus on oleellista rikoksen selvittämisessä”, vastasin. ”Jos motiivi ei ole tiedossa, ei saa mitään selville, ja jos persoonallisuutta ei ymmärrä, motiivia ei voi tietää. Olen myös kuullut hänen sanovan, ettei ihminen voi toimia luonteensa vastaisesti.” (62) Tämä tuo hauskasti mieleen Josephine Teyn kirjan Ajan tytär, jossa poliisiupseeri Grant harmittelee (muun muassa) sitä, että historiankirjoittajat eivät tunnu ajattelevan ollenkaan psykologista johdonmukaisuutta niiden henkilöjen toimissa, joista he kirjoittavat: heidän mielestään sama ihminen voi hyvin toimia kahdella täysin vastakkaisella tavalla. Historiankirjoittajien pitäisi siis tässä ottaa oppia Poirotista.

Muissa blogeissa: Paljon melua kirjoista, Kirjojen taika.