Rex Stout: Oikeus kuolla, 1980 (A Right to Die, 1964)

Luin Rex Stoutin hauskoja Nero Wolfe -dekkareita nuorempana enemmänkin. Nyt välissä on ollut pitkä tauko, ja tartuin nyt nimenomaan tähän sen takia, että olen aiemmin lukenut Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeeseen liittyviä elämäkertoja, ja tämä kirja käsittelee samaa aihepiiriä. Kirja sijoittuu talveen 1964 (Archie korjaa itseään pari kertaa sanoessaan "Idlewildin, anteeksi Kennedyn, lentokenttä"; lentokentän nimi muutettiin joulukuussa 1963), jolloin kansalaisoikeusliike oli tulenarka kysymys. Afroamerikkalaiset ja myös muut vähemmistöryhmät sekä naiset olivat vihdoin alkaneet vaatia tasavertaisia oikeuksia valkoisten miesten kanssa, tai pikemminkin he olivat vaatineet oikeuksiaan jo kauan, mutta olivat vihdoin saavuttaneet isoja saavutuksia taistelussaan. Kansalaisoikeusliike oli kasvanut todella isoksi ja valtavan tärkeäksi yhteiskunnalliseksi tekijäksi, jota ei enää voinut jättää huomiotta. Kirjoitusajankohtanaan tämä oli varmaan paljon radikaalimpi kirja kuin miltä se tuntuu nyt, kun eri ihmisryhmien tasavertaisia oikeuksia pidetään (tai ainakin pitäisi pitää) itsestään selvinä, samoin seka-avioliittoja.

Stoutin kirjojen salapoliisi on siis Nero Wolfe, hyvin lihava ja melkoisen epäkohtelias ja pahantuulinen elämästä nautiskelija (orkideoja, gourmet-aterioita ja hyviä kirjoja), joka poistuu hyvin harvoin New Yorkissa sijaitsevasta talostaan. Hän on kirjojen aivot, mutta lihakset, jalat, silmät ja korvat on kirjojen minäkertoja Archie Goodwin, joka ei itsekään ole mitenkään tyhmä, ja omaa lisäksi valokuvamuistin tai tässä tapauksessa nauhurimuistin: hän pystyy jälkikäteen toistamaan käymänsä keskustelut sanasta sanaan. Sivuosassa olevat poliisit ovat äreitä kovistelijoita, eivät järin älykkäitä, mutta pohjimmiltaan kunnollisia. Nopeatahtisissa kirjoissa on nokkelaa sanailua ja hyvät juonet ja Archien ja Wolfen nokittelua on hauska seurata, joten nämä ovat ihan kelpo dekkareita (vaikka naiset ovatkin näissä aina sivurooleissa, ja Wolfe on sovinisti). Tästä kirjasta muuten selvisi, että Wolfe on maahanmuuttaja: hän on syntynyt Montenegrossa.

Kirja alkaa siitä, kun musta antropologian apulaisprofessori Paul Whipple tulee Wolfen luokse pyytämään apua, koska hänen poikansa, kansalaisoikeuskomiteassa työskentelevä Dunbar, tahtoo mennä naimisiin valkoisen naisen, Susan Brooken kanssa. Huolimatta siitä, että nainen on kaunis, älykäs, mukava ja rikas, tai itse asiassa juuri sen takia, asiassa täytyy olla jotain hämärää: miksi tällainen nainen tahtoisi ehdoin tahdoin hankkia itselleen vaikeuksia menemällä naimisiin mustan miehen kanssa, kun pystyisi elämään paljon helpompaakin elämää? Whipple siis pyytää Wolfea ottamaan selvää Brooken taustoista, ja Wolfe suostuu pitkin hampain, koska hänellä on Whipplelle parikymmentä vuotta vanha kiitollisuudenvelka. Susan Brooke löytyy kuitenkin pian kuolleena, jolloin tapaus muuttuu murhatutkimukseksi.

”Harkitkaa sanoja jotka ovat haudattuina teihin, mutta eivät ole kuolleita. Harkitkaa niitäkin jotka eivät ole haudattuina, niitä joita te käytätte, esimerkiksi 'läskiapina'. Voinko olettaa, että ihminen joka on apinan näköinen tai joka on lihava, tahi molempia, ei voi odottaa teiltä oikeudenmukaista kohtelua eikä hienotunteisuutta? En varmaankaan. Kenen tahansa ihmisen mieli, sielu tai psyyke – valitkaa haluamanne termi – on tietoisuuden pinnan alla mieletön sekoitus likakaivoa ja puutarhaa. Vain taivas tietää, kuinka paljon minulla on mieleni pinnan alla synonyymejä sanalle 'nainen'. Olen iloinen etten tiedä.” (Wolfen puhetta Dunbarille)

Kirjassa on kommentteja rodusta ja mustien yhteiskunnallisesta asemasta, muttei loppujen lopuksi kovin paljon, pääosan vie murhan selvittely. Wolfe ja Archie eivät ole rasisteja (Archie: Kun katson olevani jonkun yläpuolella, kuten usein teen, tarvitsen paremman perusteen kuin hänen ihonsa), mutta jotkut heidän valkoiset puhekumppaninsa suhtautuvat järkyttävän rasistisesti tummaihoisiin, mikä palauttaa mieleen, että tällaiset asenteet olivat tuohon aikaan vielä melko yleisiä. Se, että Stout kuvaa sankarinsa Wolfen ja Archien painokkaasti antirasistisina, on hänelle kunniaksi.

Kirjasta sai hauskasti kirjavinkkejä Wolfen lukemista kirjoista, mitä en muistanut aiemmilta lukukokemuksilta (ennen älypuhelinta ja varsinkin ennen nettiä varmasti vain hyppäsin niiden yli), esimerkiksi Jacques Barzunin Science, The Glorious Entertainment ja Mary McCarthyn 1930-luvun koulutettujen naisten ongelmia käsittelevä Ryhmä vaikuttivat mahdollisesti kiinnostavilta. Wolfe oli heittänyt Ryhmän menemään kahden luvun jälkeen, mutta hän ei pidäkään naisista. Kirjassa mainittujen kolmen kirjan sisällön tarkastaminen (kolmas oli kertomus 1920-luvun murhatapauksesta) toi myös lisäsävyä ajankuvaan, koska ne olivat tuolloin uutuuskirjoja, joista ilmeisesti puhuttiin paljon.

Eila Pennasen ja Hanno Vammelvuon käännös oli ihan kohtalainen, mutta jotkin asiat pistivät silmään. Asia, joka pomppasi silmille, kirskahti korviin ja häiritsi lukemista, oli neekeri-sanan yleinen käyttö kuvaamaan tummaihoisia ihmisiä. Tästä taas huomaa, että kirjoja ei pitäisi lukea vain oman aikansa vinkkelistä, vaan ottaa huomioon myös kirjoittamisajankohta: muistan yhdestä lukemastani mustan naisen elämäkerrasta lauseen ”we used to call us negros then”, eli tämä oli silloin hyväksyttävä, neutraali termi. Ja oletettavasti suomennoksen julkaisuajankohtana vuonna 1980 suomalaistakin termiä pidettiin vielä neutraalina (tämä tuli vastaan vielä 1993 suomennetussa dekkarissakin, hmm...). Muita käännösjuttuja: suomennoksessa puhuttiin sentnereistä (mies oli päässyt eroon sentnerien painoisesta taakasta), mutta se menee varmaan idiomina, asiayhteydestä selviää että taakka oli melkoisen painava. Käännöksessä oli myös yksi ainakin minulle käsittämätön sananvaihto: New Yorkin kuvernööriksi tulevaisuudessa aikova komea, itsevarma, varakas musta mies vitsailee Archien kanssa: ”Hieman parempaa. Miksi minua ei nähty? Minun upea fysiikkani, minun ylväät kasvoni, miksi minua ei muka huomattu siellä keskellä Harlemia?” ”Poltettua korkkia.” Hän heitti päätään taaksepäin ja nauroi. ”Hienoa! Sinä osaat. Sinä saat olla kuvernööri ja minä senaattori.” 'Poltettu korkki' ei toimi minulla edes takaisin englanniksi käännettynä. Eräässä kohdassa idiomi on käännetty sananmukaisesti: Archie sanoo, että ”olisin hyvin kiitollinen, jos ette ottaisi mukaan järeitä aseita” (alkukielellä kaiketi bring out the big guns), kun hän tarkoittaa, ettei toivo toisen ottavan yhteyttä poliiseihin; sananmukaisesti ymmärrettynä lause on hassu eikä sovi tilanteeseen ollenkaan, eli kääntäjien kannattaa ajatella mitä kääntää. Käännöksessä puhutaan myös erään poliisin king size -kokoisesta takamuksesta; tämäkin termi oli kyllä 80-luvun suomalaisille lukijoille varmaan tuttu. Toisaalta kääntäjiä täytyy kehua siitä, että he ovat tarkastaneet kirjassa mainittujen Wolfen lukemien kolmen kirjan käännökset: suomeksi käännetty Ryhmä mainitaan suomalaisella nimellään, muut englanniksi.

Eräästä Archien sananvaihdosta Wolfen kokin Fritzin kanssa ilmenee se, että myös naiset vaativat tuolloin oikeuksiaan (tämä ei kyllä oikein toimi suomeksi), samoin ajatus siitä, että ihmisten pitää saada itse päättää, miksi muut nimittävät heitä:

”Ei hän ole pieni ja hän saattaa olla murhaaja.”

”Murhaajatar. Et saa sanoa naispuolista juutalaista juutalaisettareksi etkä naispuolista neekeriä neekerittäreksi, mutta on ihan oikein sanoa naispuolista murhaajaa murhaajattareksi.” Otin kulauksen.

”Miksi?” hän kysyi.

”Koska he eivät pidä siitä. Sekin on yksi kansalaisoikeus, ettei pidä jostakin. Minä en pidä siitä että minua sanotaan nuuskijaksi tai dekkariksi, joten älä sano.”

Sympaattinen yksityiskohta Archiessa on se, että katu-uskottavuudestaan huolimatta hän menee baariin juomaan maitolasillisen (vaikka juo kyllä alkoholiakin). Muistaakseni joku toinenkin sankari joi maitoa, olisiko ollut Lucky Luke...?

Tämä kirja on luettu myös Hyönteisdokumentissa, josta sain tietää, että tämä käsittelee kansalaisoikeusliikettä.

Helmet-haaste nro 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa. DekkariNetin sivuilta laskin Stoutilta 69 kirjaa, kun mukaan otettiin myös tietokirjat (2 kpl) ja hänen toimittamansa kirjat (3 kpl).

Rex Stout: Oikeus kuolla, 1980 (A Right to Die, 1964). WSOY, Sapo. Suomentajat Eila Pennanen ja Hanno Vammelvuo. 237 sivua.