Jonathan Silvertown: An Orchard Invisible. A Natural History of Seeds, 2009

Tämä maratonipostaus siementen ekologiasta kiinnostaa ehkä yhtä tuhannesta, mutta koska tein tästä kirjasta joka tapauksessa muistiinpanot itselleni, laitan ne myös tähän. Olen noin puolentoista vuoden ajan lukenut jonkin verran kasvitieteellisiä kirjoja. En ole läheskään asiantuntija, enkä ole (vielä?) niin pitkällä, että innostuisin lehtien solurakenteesta tai soluelimistä, sitruunahappokierrosta tai muuten kovin yksityiskohtaisista asioista, mutta suuremman mittakaavan sopeutumat ovat mielestäni hämmästyttäviä ja kiehtovia, ja käytännöllisesti katsoen kaikki muu elämä maapallolla perustuu kasveille, joten kasvit ovat senkin takia tärkeitä ja kiinnostavia.

Tämän englantilaisen ekologian professorin Jonathan Silvertownin kirjoittaman, siemeniin keskittyvän kirjan nimi tulee walesilaisesta sananlaskusta ”omenan sydämeen kätketty siemen on näkymätön hedelmätarha”. Maailman suurin eliö, ”General Shermaniksi” nimetty mammuttipetäjä, joka painaa suunnilleen yhtä paljon kuin kuusi Boeing 747-jumbojettiä, sai alkunsa 2000 vuotta sitten kuuden milligramman painoisesta siemenestä. Silvertown muistuttaa, että myös kirjat ovat pohjimmiltaan peräisin siemenistä: paperi puusta, mutta myös musteessa ja kannen kiillotteessa on käytetty siemenistä saatavia öljyjä.

First Forms Minute: Evolution. Kirjassa sanotaan, että kasvitieteen opiskelu kehittää älyä, ja tätä lukua olikin ajoittain hieman vaikea ymmärtää. Luvussa kerrotaan, miten siemenet ja sukusolujen hedelmöittymistapa muuntuivat kasvien siirtyessä merestä maalle, levistä itiökasvien kautta paljassiemenisiin ja koppisiemenisiin. Kaikki maakasvit (toisin kuin eläimet) ovat peräisin yhdestä esivanhemmasta, joka onnistui voittamaan maaelämän lukuisat esteet. Silvertown painottaa, että vaikka jälkeenpäin saattaa näyttääkin siltä, evoluutiolla ei ole suuntaa vaan se vain kokeilee sattumanvaraisesti erilaisia ratkaisuja, joista toiset toimivat paremmin, toiset huonommin.

Koppisiemenisten eräs siemeninnovaatio on siemenvalkuainen eli endospermi, alkion ravintovarasto, joka on myös ihmisten ravintovarasto: koska suurin osa viljojen (vehnä, riisi ym.) ja maissin siemenistä on siemenvalkuaista, myös noin 60 % ihmisten syömästä ruoasta on siemenvalkuaista. Hyvin poikkeuksellista endospermissä on se, että siinä on pariton luku kromosomiannoksia (chromosome sets), kaksi emolta ja yksi isältä, yleensähän hedelmöityksessä saadaan yksi emolta ja yksi isältä. (Puhun tässä kirjan tapaan kasvivanhemmista, emosta ja isästä.) Silvertownin mukaan tämä johtuu vanhempien välisestä eturistiriidasta: kasviemon kannattaa jakaa ravintovarat tasaisesti siementensä kesken, koska jokaisessa siemenessä on sen geenejä, jolloin se voi tuottaa mahdollisimman monta siementä. Koska siemenillä saattaa olla eri isät, kasvi-isän taas kannattaa panostaa siihen, että sen oma siemen saisi mahdollisimman paljon ravintoa muiden kustannuksella. Kun siemenvalkuaisessa on kaksi kertaa enemmän kromosomeja äidiltä kuin isältä, äidin strategia jakaa resurssit tasaisesti voittaa isän strategian kahmia resursseja yhdelle, mikä selittää endospermin kromosomien suhteen ja sen menestyksen koppisiemenisissä. Kun maissin siemenien kromosomiannoksien suhdetta on muunneltu geneettisesti, myös yksittäisten siementen saaman ravinnon määrä on vaihdellut, eli teorialle on saatu myös empiirisiä todisteita.

Even Beans Do It: Sex. Kun seksi määritellään geeninvaihdoksi kahden yksilön välillä, käytännöllisesti katsoen kaikki eliöt harrastavat sitä, myös kasvit. Tiedemaailma tiedosti tämän kuitenkin yleisemmin vasta noin 1700-luvun alussa, minkä jälkeen syntyi kiista ovistien ja spermistien välille: edelliset väittivät, että kaikki perinnöllinen aines on peräisin munasolusta, jälkimmäiset päinvastaista. (Kun Silvertown kertoo kasvitieteen historiasta, vaikuttaa siltä, että tiedemiehet, eivät pelkästään runoilijat, kommunikoivat sujuvasti runomuodossa ehkä 1800-luvulle asti.) Nykyään tietenkin tiedetään, että kummatkin olivat väärässä, mutta poikkeuksiakin löytyy.

Ällistyttävin esimerkki on joillakin Algerian keitailla kasvava erittäin harvinainen saharansypressi (Cupressus dupreziana), jonka uhanalaisuus ei vaihteeksi ole (pelkästään) ihmisten vaan enemmänkin puun lisääntymistavan syytä. Se on kasvimaailman ainoa esimerkki androgeneesistä eli siitä, että geenit ovat vain isältä. Tämän sypressilajin siittiösoluissa on kaksi kromosomiannosta normaalin yhden sijasta. Siemenet ovat geneettisesti isäkasvin klooneja eikä niillä ole mitään geneettistä yhteyttä emopuuhun, jossa ne kasvavat. Saharansypressin siittiöt pystyvät hedelmöittämään myös muita sypressilajeja ja korvaamaan niissä emokasvin geenit – ne ovat siis eräänlaisia kasvimaailman käkiä – mutta niiden elinympäristössä ei ikävä kyllä kasva muita sypressejä.

Tämä lisääntymisstrategia vaikuttaa ajan mittaan tuhoon tuomitulta, koska saharansypressi ei hedelmöitä itseään vaan muita puuyksilöitä, joille ei ole mitään hyötyä toisen siementen kasvattamisesta. Sekä naaras- että koiraskäpyjen tuottaminen vaatii kasvilta energiaa ja nämä siis kilpailevat keskenään. Niinpä jokaisen yksittäisen kasvin kannattaa jälkeläistuoton kannalta tuottaa mahdollisimman paljon koiraskäpyjä, koska vain niiden avulla se voi jatkaa sukuaan, ja naaraskäpyjen vähentyessä myös siementen määrä vähenee koko ajan enemmän.

Pelkästään koirasyksilöitä sisältävä laji ei voi säilyä hengissä, mutta on monia kasvilajeja, esimerkiksi tuttu voikukka, jotka tuottavat siemeniä ilman hedelmöitystä (apomiksi, Wikipedian mukaan tarkemmin agamospermia), vaikka jotkut apomiktiset lajit saattavatkin tarvita pölytystä siementuotannon käynnistymiseksi. Näiden kasvien siemenet ovat emokasvin klooneja. Kasvullinen lisääntyminen (esim. juurenpalat tai mansikan rönsyt) on aseksuaalisen lisääntymisen toinen muoto. Apomiktisetkin lajit lisääntyvät kuitenkin melkein aina myös seksuaalisesti, ja aseksuaalinen lisääntyminen tuntuu olevan tavallisinta melko erikoisissa ekologisissa olosuhteissa.

Mikseivät kaikki kasvit sitten turvaudu aseksuaaliseen lisääntymiseen, koska silloin niiden ei tarvitsisi laimentaa geenejään toisen kasvin geeneillä, vaan ne voisivat siirtää jälkipolville pelkästään omat geeninsä? Ekologit ovat pohtineet asiaa paljon, ja kahta toisiinsa liittyvää teoriaa pidetään nyt todennäköisimpänä selityksenä. Koska seksuaalisessa lisääntymisessä kasvi saa geenejä taaksepäin mentäessä eksponentiaalisesti laajenevalta joukolta yksilöitä (kaksi vanhempaa, neljä isovanhempaa, kahdeksan isovanhempien vanhempaa...), sillä on käytössään paljon laajempi valikoima menneisyydessä valikoituneita hyviä geenejä kuin aseksuaalisesti lisääntyvillä kasveilla, joiden kaikki geenit ovat peräisin vain yhdeltä esivanhemmalta. Näin seksuaalisesti lisääntyvillä kasveilla on paljon paremmat mahdollisuudet sopeutua ympäristön muutoksiin ja varsinkin vastustaa kasvitauteja. Toisen teorian mukaan kloonilinjaan kertyy geneettisen eristäytymisen takia helposti haitallisia mutaatioita mm. siksi, että luonnonvalinnan pitäisi nämä mutaatiot poistaakseen tuhota kokonainen geneettinen linja (line), ei vain yksittäisiä yksilöitä.

Kasvien kannattaa kuitenkin monesti lisääntyä aseksuaalisesti elinalueensa rajoilla, koska steriilit kasvit kasvavat voimakkaammin kuin siemeniä tuottavat, ja kasvi pystyisi hankalissa ympäristöolosuhteissa tuottamaan vain harvoja siemeniä. Muita aseksuaalista lisääntymistä suosivia tekijöitä ovat kasvin harvinaisuus, vieraslajina kasvaminen ja vedessä eläminen (koska kasvinosat voivat levitä pitkälle vedessä, toisin kuin maalla). Mikään näistä ei kuitenkaan sovi voikukkaan, joten jäi arvoitukseksi, miksi apomiksi on sille niin tavallinen lisääntymistapa.

Before the Seed: Pollination. 1700- ja 1800-luvuilla eurooppalaiset kasvitieteilijät (mm. suomalainen Pehr Kalm) seikkailivat ahkerasti ympäri maailmaa, kertoivat ihmeellisistä eksoottisista kasveista ja toivat näitä mahdollisuuksien mukaan kasvatettavaksi kotimaahankin. Yksi näistä erikoisista kasveista oli madagaskarilainen tähtikämmekkä (Angraecum sesquipedale). Kasvin kannus, jonka pohjalla mesi on, on 30 cm pitkä. Charles Darwin ennusti pelkästään tämän tiedon pohjalta, että kasvin pölyttäjän täytyy olla perhonen, jonka imukärsä on yli 25 senttiä pitkä. Ajatusta pidettiin hulluna, mutta tällainen kiitäjä löytyi Madagaskarilta yli 40 vuotta myöhemmin, eli Darwin oli tässäkin asiassa oikeassa.

Darwin pohti, mikseivät kasvit pölytä itse itseään, vaikka monet kasvit ovat kaksineuvoisia eli niillä on kukissaan sekä emit että heteet. Tämän selvittääkseen hän teki laajoja kenttäkokeita, jotka osoittivat selvästi, että kasvien kannattaa panostaa ristisiitokseen, koska sisäsiitos tuottaa huonommin selviäviä jälkeläisiä.

Luvussa kerrotaan jukkapalmujen poikkeuksellisesta yhteistyöstä hyönteispölyttäjien kanssa: niiden pölyttäjät ovat asiaan erikoistuneita pieniä perhosia, jotka munivat jukan kukkaan ja jonka toukat loisivat kukassa eli syövät osan jukan siemenistä vastapalvelukseksi perhosen tekemästä pölytyksestä (jotkin perhoslajit huijaavat, joten tämä on jukalle melko riskialtis tapa levittää siitepölyään). Samalla tavalla pölytyksen hoitavia kasviryhmiä on muutama muukin, esimerkiksi Suomessakin keltaisina loistavat kullerot, joiden pölyttäjinä toimivat kukissa lisääntyvät pienet kärpäset, mutta nämä ryhmät ovat melko pieniä. Viikunoita taas on noin 750 lajia, ja 60 miljoonaa vuotta sitten ne siirtyivät tuulipölytyksestä tekemään yhteistyötä pienten ampiaisten kanssa, jotka pölyttävät ne ja joiden toukat loisivat kukissa maiskuttaen kehittyviä kukkia, tässä tapauksessa neutrikukkia. Syötävä viikuna ei ole varsinainen hedelmä, vaan viikunakasveille ominainen mehevä avautumaton kukinto, jonka kukat ovat kaikki sen sisällä. Jokaisella viikunalajilla on oma, siihen erikoistunut pölyttäjäampiaislajinsa, ja viikunat ovat kehittäneet systeemin omalta kannaltaan paljon edellisiä kasviryhmiä suotuisammaksi, koska ne pystyvät paremmin kontrolloimaan sitä, mitä vieraat syövät. Tämän pölytyskeinon avulla ne ovat myös pystyneet leviämään myös tropiikin ulkopuolelle Välimeren ympäristöön. Kaupassa myytävissä viikunoissa ei onneksi ole todennäköisesti pikkuötököitä, koska ihmiset viljelevät lajikkeita, jotka eivät tarvitse hedelmöitystä siementen ja hedelmien tuottamiseen.

According to Their Own Kinds: Inheritance. Minulle on jäänyt koulun biologiantunneilta genetiikan isäksi nimetystä Gregor Mendelistä kuva lempeästä munkista, joka kuljeskeli pienessä muurien ympäröimässä luostarin puutarhassa hoivaten herneitään ja ihastellen niiden kukkia. Tämä kuva pitää osittain paikkansa – Mendel oli ilmeisesti mukava ja huumorintajuinen mies, joka järkytti vierailijoitaan ilmoittamalla, että aikoo näyttää heille lapsensa, ja johdatti heidät sitten puutarhaan herneidensä pariin. Mendelin perinnöllisyyden tutkimus oli kuitenkin hyvin laajamittaista: apulaistensa kanssa hän kasvatti tuhansia kasveja, pölytti käsin kymmeniä tuhansia kukkia ja laski satoja tuhansia herneitä. Vaikka hän julkaisi tutkimuksensa laajalle levinneessä tiedelehdessä, se painui unohduksiin lähes 40 vuodeksi, mutta nykyään Mendelin perinnöllisyyslait tai säännöt ja käsitys vallitsevista ja väistyvistä geeneistä ovat hyvin tunnettuja ja ovat varmaan koulujen biologianopetuksen peruskauraa kaikkialla maailmassa. Kaikkeen periytyvyyteen Mendelin lait eivät kuitenkaan päde mm. siksi, että kaikki geenit eivät ole vallitsevia tai väistyviä, ja monet piirteet riippuvat monista geeneistä, eivät vain yhdestä. Mendel valitsi siis ensin tutkimansa kasvilajin hyvin (hänen myöhemmin tutkimansa hierakat olivat apomiktisiä eli jälkeläiset olivat emokasvin klooneja, mitä Mendel ei voinut tietää, joten niiden perinnöllisyyden tutkimus oli turhaa).

Aika ei ollut kypsä myöskään geenitutkija Barbara McClintockille, joka sai Nobelin palkinnon vasta vuonna 1983 jo 1940-luvun lopulla tekemistään maissin perinnöllisyyden tutkimuksista, joiden mukaan kaikki geenit eivät noudata Mendelin sääntöjä: hän löysi hyppivät geenit (transposonit), jotka siirtyvät suhteellisen satunnaisesti eri kohtaan genomia. Silvertown nimittää tällaisia hyppiviä geenejä – joita on myös ihmisen genomissa ja jotka käsittävät 50 prosenttia maissin genomista ja jopa 95 prosenttia ohran genomista – loisgeeneiksi, muttei selitä nimitystään niin paljon, että olisin aivan vakuuttunut näiden loisluonteesta.

Mendelin ja McClintockin saavutukset tekee vielä vaikuttavammiksi se, että heidän tutkimustensa tekoaikoina ei vielä tunnettu geenin rakennetta (Mendelille geeni oli vain jonkinlainen hypoteettinen tekijä, joka siirsi ominaisuuksia eteenpäin), jonka Francis Crick ja James Watson selvittivät vasta vuonna 1953.

Oh Rose, Thou Art Sick! Enemies. Sienet (siis sienet eliöinä, eivät itiöemät) vaikuttavat monien kasvien elämään ja näin myös ihmisten elämään, ovatpa ne ehkä muuttaneet joskus historiankin kulkua. 500-luvun lopusta 1700-luvun loppuun ihmiset kärsivät ajoittain kammottavasta taudista (tänä aikana epidemioita oli ainakin 132), joka sai raajat kuolioon ja irtoamaan ennen kuolemaa. Syynä ei ollut lepra, vaan torajyväsieni (ergot, Claviceps purpurea). Lievemmällä sen aiheuttamalla ergotismilla oli neurologisia vaikutuksia (mm. kouristuksia ja hallusinaatioita), ja torajyvämyrkytys on saattanut olla Englannin puritaanisen yksinvaltiaan Oliver Cromwellin kuoleman ja Salemin noitaoikeudenkäyntien syynä.

Torajyväsieni tarttuu tuulen myötä heiniin ja viljakasveihin, erityisesti rukiiseen. Se saa heinän erittämään kukkiinsa mettä, mikä houkuttelee hyönteisiä, jotka sitten levittävät sienen itiöitä muihin heinien kukkiin. Tämä on kummallista, koska yleensä heinät ovat tuulipölytteisiä eivätkä niiden kukat normaalisti houkuttele hyönteisiä (itsekin tajusin vasta aika myöhään, että heinilläkin yleensä on kukkia), jotka tavallisesti hakeutuvat kukkiin, joilla on värikkäät, kauniit terälehdet. Ilmeisesti hyönteiset haistavat meden sienen tartuttamasta heinänkukasta.

Corn smut (Wikipedia)

Monet sienet, jotka tartuttavat siemeniä, ovat myrkyllisiä, mutta meksikolaiset pitävät tietyn sienen tartuttamia maissinjyviä herkkuna, huitlacochena. Ulkonäöltään nämä maissit eivät todellakaan vaikuta houkuttelevilta eivätkä edes syötäviltä, eli ne ovat vähän kuin suomalaisten mämmi, jonka maistaminen vaatii ennakkoluulottomuutta mutta kannattaa.

Sienistä saattaa olla heinäkasveille myös apua, koska toisin kuin monilla muilla kasveilla, niillä ei itsellään ole kemiallisia puolustuskeinoja kasvinsyöjiä vastaan, vaan ne selviävät sijoittamalla kasvupisteensä maan rajaan, josta sitä ei syödä. Syöminen ei tietysti ole niillekään hyväksi, joten jotkin ”endofyyttiset” sienet, jotka elävät heinien varsissa, lehdissä ja joskus siemenissäkin, tuottavat alkaloideja, jotka karkottavat tai jopa tappavatkin ruohonsyöjiä. Laajin endofyyttien ryhmä kuuluu sukuun Epichloë, ja näitä on kasvien näkökulmasta sekä roistoja että sankareita, haitallisia että hyödyllisiä. Roistosienet lisääntyvät itse seksuaalisesti ja estävät kasvin seksuaalisen lisääntymisen, sankarisienet taas luopuvat omasta seksuaalisesta lisääntymisestään ja leviävät kasvin siementen mukana.

Noin 600 sekä haitallista että hyödyllistä sienilajia tartuttaa siemeniä ja leviää niiden mukana (minusta tämä kuulostaa maailman mittakaavassa aika pieneltä luvulta). Myös monet bakteerit, virukset ja hyönteiset käyttävät siemeniä sekä ravintona että lisääntymisapuna, ja siemenet kelpaavat tietysti isommillekin eliöille.

Kypsä pähkinä ilman kuorta (Wikipedia)

The Biggest Coconut I Ever See: Size. Kasvikunnan suurin hedelmä ei ole kookospähkinä, vaan harvinaisen seychellienpalmun (coco de mer, Lodoicea maldivica) vain yhden siemenen sisältävä hedelmä, joka painaa kypsänä jopa 23 kiloa. Kaksiosainen hedelmä muistuttaa ulkonäöltään pyöreää pyllyä (kuvia) minkä takia siitä saatettiin 1500-1600-luvulla maksaa Lontoossa 400 puntaa, jolla olisi Silvertownin mukaan voinut ostaa komean talon.

Seychellienpalmu ei pysty leviämään meriteitse kuten kookospähkinä, joten miksi se on niin suuri? Vastauksen löytämiseksi pitää mennä kauas, kauas historiaan, aikaan jolloin nykyiset Seychellit irtautuivat Gondwanamantereesta, ja siirtyivät vähitellen kuivasta ilmastosta kostean tropiikin olosuhteisiin. Koska kyse oli saarista, muualta ei päässyt paikalle tällaiseen ilmastoon valmiiksi sopeutuneita kasveja, ja muutos oli tarpeeksi hidas paikallisten kasvien sopeutumiseksi, myös seychellienpalmun kuivaan ilmastoon sopeutuneen kantamuodon.

Kostea ilmasto sai aikaan yhä korkeampaa ja tiheämpää kasvillisuutta, jolloin luonnonvalinta suosi isoja siemeniä, jotta nuoret taimet kasvaisivat mahdollisimman nopeasti pois varjosta. Nykyään jo palmun ensimmäinen lehti on puolentoista metrin pituinen, ja kasvi kasvaa kymmenmetriseksi muutamassa vuodessa. Tämä toi mukanaan kuitenkin uuden ongelman: suuri siemen mätkähti aivan emopalmun viereen, mikä on huono paikka uudelle taimelle: emokasvi varjostaa sitä ja sisarukset kilpailevat elintilasta. Evoluutio ratkaisi ongelman siirtämällä taimen, ei siementä, kauaksi emopuusta: siemen kasvattaa eräänlaisen napanuoran (”köyden”) 30-60 sentin syvyyteen, jossa se kasvaa jopa kymmenen metrin etäisyydelle emopuusta. Yhteys siemeneen, josta taimi saa vararavintoa, voi säilyä neljäkin vuotta, ja mitä isompi siemen, sitä enemmän vararavintoa taimella on.

Jättisiementen kasvattamisesta on puulle toki haittaakin: saattaa kestää kymmenen vuotta, ennen kuin pähkinä kypsyy, palmu voi tuottaa vain rajallisen määrän siemeniä elinaikanaan, ja siementen suuri paino – palmussa voi olla jopa puoli tonnia kehittyviä hedelmiä – saattaa myrskyissä katkaista palmun latvan, jolloin puu kuolee (palmut eivät yleensä pysty haarautumaan).

Kasvien siementen koon vaihtelu on hurjaa: seychellienpalmun pähkinä on noin 20 miljardia(!) kertaa painavampi kuin joidenkin orkideojen vain kymmenesmiljoonasosagrammaa painavat siemenet, jotka mikroskooppisen kokonsa takia loisivat sienillä selviytyäkseen ensimmäisinä vuosinaan. Puilla on yleensä isommat siemenet kuin ruohokasveilla.

Ten Thousand Acorns: Number. Tammenterhot eivät ole maistuneet ainoastaan eläimille, vaan myös ihmisille (tammia on tietysti eri lajeja ympäri maailmaa, joten terhotkin ovat varmaan erilaisia): niitä on löydetty Turkista neoliittisen Catal Huyukin kylän kaivauksista ja ne ovat ehkä jopa edeltäneet viljeltyä vehnää ja ohraa perusravintoaineena. Myös intiaanit käyttivät Amerikassa tammenterhoja perusravintona 1800-luvun lopulle asti. Koreassa syödään edelleen tammenterhojauhoa. Useimpia tammenterhoja ei voi käyttää tuosta vain, vaan niistä pitää uuttaa pois tanniinit, jotka tekevät niistä kitkeriä ja huonosti sulavia.

Tammenterhoilla herkuttelevat harmaaoravat pystyvät erottamaan kärsäkäshyönteisten asuttamat huonosti säilyvät terhot terveistä, jotka ne hautaavat maahan. Jotkut oravat puraisevat myös palan terhon kärjestä ja tuhoavat näin alkion, ettei terho itäisi maassa; jotkin yksittäiset tammet taas kasvattavat vastatoimena terhoja, joiden alkio on toisessa paikassa, jolloin kärjen poisto ei häiritse itämistä.

Useimmilla pähkinöitä tuottavilla puilla (esim. tammilla, pyökeillä, pinjoilla) on yksi runsaan siementuoton vuosi (englanniksi mast year), jota seuraa niukkoja vuosia ja sitten taas runsas vuosi. Runsaat terhovuodet vaikuttavat jyrsijöiden, esimerkiksi hiirten määrään, mikä taas vaikuttaa hyönteisten määrään. Myös Lymen tautia levittävien punkkien määrä riippuu niiden väli-isäntien, metsäpeurahiirujen (white-footed mouse) ja valkohäntäpeurojen määrästä ja näin välillisesti myös terhovuosien runsaudesta tai niukkuudesta. Yllättävä tieto oli se, että Uudessa-Englannissa on nykyisin enemmän metsää kuin 1800-luvun puolivälissä, koska maanviljely siirtyi silloin Uudesta-Englannista helpommin viljeltäviin Keskilännen osavaltioihin.

Kaikki samanlajiset ja joskus jopa erilajiset pähkinöitä tuottavat puut ajoittavat jopa 2500 kilometrin etäisyydellä runsaan siementuoton samaan vuoteen (Silvertown ei kertonut, miten). Miksi näin? Runsaasta siementuotosta on puulle haittaa: se hidastaa kasvua vähintään 1-2 vuodeksi jälkeenpäin, siemenrunsaus houkuttelee paikalle valtavasti siementen syöjiä, ja puut menettävät mahdollisuuden jatkaa sukuaan välivuosina, jolloin taimien olisi helppo kasvaa, kun muita taimia on vähän ja valoa siis enemmän. Sää toimii alkusysäyksenä runsaalle siemensadolle, muttei sen päättäjänä, eli kyse ei ole myöskään siitä, että tämä johtuisi vain säästä.

Runsaisiin siemenvuosiin on kuitenkin hyvä syy: pienet siemensadot syödään kokonaan, mutta valtavasta sadosta jää syöjien määrästä huolimatta jäljelle kohtuullinen osuus (predator satiation). Puut siis puolustautuvat siemensyöjiä vastaan näännyttämällä ne nälkään runsaiden vuosien välillä, ja koska siementuotto on synkronisoitu tuhansien kilometrien säteellä, muuttokaan ei välttämättä auta eläimiä. Jyrsijät puolustautuvat tekemällä varastoja ja hautaamalla siemeniä, mutta osa näistä pääsee itämään, jolloin syöjät myös hyödyttävät puuta levittämällä sen siemeniä. Tämä on varmaan ihan tehokas tapa levitä: omasta puutarhasta löytyy aina välillä tammen taimia, vaikken muista nähneeni tammia lähistöllä.

Meheviä hedelmiä kasvattavat puut (omenat, kirsikat, päärynät, persikat, luumut ym.) käyttävät myös eläimiä siementensä levittämiseen ja korvaavat sen eläimille ruokana. Hedelmäpuilla on kuitenkin erilainen strategia kuin pähkinöitä tuottavilla puilla: ne tuottavat säännöllisen runsaita satoja (hmm... mielestäni myös omenapuilla ja pihlajilla on runsaat satovuodet, joiden välissä on yksi tai kaksi niukempaa) ja suojaavat siemeniään tekemällä niistä myrkyllisiä – esimerkiksi omenoiden ja persikoiden siemenissä on syanidia.

Ripe cashew fruit (Wikipedia)

Cashewpähkinä on poikkeus siihen sääntöön, että pähkinät ovat siemensyöjien mielestä hyvänmakuisia (toisin kuin hedelmien siemenet). Cashewpähkinää ympäröi kuori, jota suojaa pahoja rakkuloita aiheuttava myrkyllinen kalvo, joten miten se voi houkutella siementen levittäjiä? Cashewpähkinä (joka ei itse asiassa ole pähkinä, vaan munuaispuun siemen) on kuitenkin kiinni pienen paprikan näköisessä, kiinteämaltoisessa kirkkaan punaisessa tai keltaisessa kukkaperän paksuuntumassa, "cashew-hedelmässä", josta eläimet pitävät. Ja myös ihmiset: Etelä-Amerikassa ihmiset syövät Wikipedian mukaan munuaispuun hedelmiä, mutta eivät yleensä cashewpähkinöitä.

Luscious Clusters of the Vine: Fruit. Hedelmät ovat puiden keino levittää siemeniään, mutta miksi leviäminen on tärkeää? Leviämisessä on kaksi isoa huonoa puolta. Ensinnäkin emokasvin kasvupaikka on hyvä jälkeläisten tuottamiseen, mutta muista paikoista ei voi tietää, ja toiseksi leviäminen on vaarallista jälkeläisille, joista useimmat tuhoutuvat syödyksi joutumisen tai huonoon kasvupaikkaan päätymisen takia. 1970-luvulla asiaa testattiin matemaattisella mallilla, jolloin selvisi, että leviäminen on suuresta kuolleisuudesta huolimatta aina parempi strategia sen takia, että se on ymmärrettävästi kasvin ainoa mahdollisuus asuttaa uusia kasvupaikkoja. Siirtymällä uuteen paikkaan taimi pääsee myös eroon niistä taudeista ja tuholaisista, jotka kiusaavat emokasvia.

Viime aikoina on saatu yhä enemmän esimerkkejä kasvien (esimerkiksi mistelien) suunnatusta leviämisestä (directed dispersal) eläinten avulla. Tämän avulla kasvi varmistaa, että siemen pääsee hyvään paikkaan aloittamaan elämäänsä.

Hedelmät ovat vaikuttaneet kädellisten näkökykyyn. Useimmilla linnuilla, matelijoilla ja jopa kultakaloilla (Silvertown puhuu vain kultakalasta, en tiedä muiden kalojen värinäöstä) on parempi värinäkö kuin ihmisillä. Ne erottavat myös ultraviolettivalon, koska niillä on neljäntyyppisiä tappisoluja, kun ihmisillä ja vanhan maailman kädellisillä niitä on kolme (uuden maailman kädellisistä vain mölyapinoilla). Lähes kaikilla muilla nisäkkäillä, esimerkiksi koirilla, tappisoluja on vain kahta tyyppiä, joten ne ovat puna-vihersokeita. Nisäkkäät menettivät siis evoluution kuluessa ensin kaksi tappityyppiä, minkä jälkeen joillekin kädellisille kehittyi uudelleen kolmas tyyppi. Näköaistin muuttuminen liittyi siihen, liikkuivatko eläimet yöllä vai päivällä ja minkä verran ne siis tarvitsivat värinäköä, minkä väristä ruokaa ne söivät, sekä siihen, että puna-vihernäköön liittyvä geeni periytyy X-kromosomissa. Ja luulisin, että kyse on myös sattumasta, koska olettaisi, että myös uuden maailman apinoille olisi hyötyä puna-vihernäöstä.

Alsomitra macrocarpa (Wikipedia)

Winged Seeds: Dispersal. Kasvit ovat lennättäneet siemeniään siitä asti, kun linnut kehittyivät dinosauruksista. Kasvimaailman parhaita leijailijoita ovat Alsomitra macrocarpa -köynnöksen (”jaavankurkku”) siemenet, jotka ovat kuin lennokkeja ja voivat liitää satojen metrien päähän. Liitäminen kahdella siivellä ei kuitenkaan yleensä ottaen ole siemenille kovin yleinen leviämistapa, koska se vaatii tyyntä ilmaa, tilaa ja melko korkeaa lähtöpaikkaa. Paljon tavallisempaa on se, että siemenillä on yksi siipi (esim. vaahtera, jonka yhteenliittyneet siemenet irtoavat ennen matkaanlähtöä): tämä hidastaa siemenen laskeutumista tyynellä ilmalla ja nostaa siemeniä ylöspäin tuulella. Suuri osa siivekkäistäkin siemenistä jää melko lähelle emokasvia, mutta evoluutiossa pätevät suurten lukujen lait, ei keskiarvo: kun yksikin siemen pääsee kauas, kasvi saa mahdollisuuden levitä.

Leviämisen nopeudesta ja tehokkuudesta ja harvojen kauas levittäytyvien siementen merkityksestä kertoo puiden leviäminen pohjoiseen viime jääkauden jälkeen: ne levisivät etelästä lauhkealle vyöhykkeelle paljon nopeammin kuin siementen keskimääräisen leviämismatkan perusteella odottaisi. Kontortamännyn siementen lentokyky paranee sitä mukaa, mitä pohjoisempana se kasvaa. Silvertownin mukaan jotkin lajit liikkuvat yhä pohjoiseen.

Saarille levinneet siemenet ovat tarvinneet hyvää leviämiskykyä, mutta sen jälkeen kun kasvit ovat asettuneet saarille, luonnonvalinta karsii siementen joukosta pitkämatkalaiset, jotka saattavat päätyä mereen.

Circumstance Unknown: Fate. Köyhät äidit joutuivat 1700-luvulla traagisesti hylkäämään vauvansa Lontoon kaduille, jos eivät pystyneet elättämään heitä; tällaisia lapsia oli tuhat vuodessa. Äidit olivat usein laittaneet lapsen mukaan pienen esineen, esimerkiksi kolhiintuneen sormustimen tai edes hiiren nakertaman tammenterhon siinä toivossa, että pystyisivät hakemaan ja tunnnistamaan heidät myöhemmin. Lapset kuolivat, elleivät olleet niitä harvoja, jotka pääsivät Thomas Coramin löytölapsikotiin (tai muualle?). Nykyään ihmislasten tulevaisuus on ainakin rikkaissa maissa onneksi parempi, mutta kasvien pitää jättää siemenensä kohtalon armoille. Evoluutio on kuitenkin kehittänyt siemenille tapoja selviytyä. Heinillä on esimerkiksi vihneitä (awn), jotka tarttuvat ihmisten vaatteisiin ja eläinten turkkiin (jotkin saattavat englanninkielisten tietojen mukaan olla vaarallisia koirille) ja leviävät näin muualle. Jotkin vihneet ovat hygroskooppisia eli ne imevät kosteutta ilmasta ja muuttavat samalla muotoaan, mikä auttaa siementä siirtymään maassa, kunnes se löytää itselleen sopivan kolon. Jotkin hygroskooppiset vihneet onnistuvat jopa porautumaan maahan.

Monet kasvisuvut (esim. orvokit) saavat muurahaisilta apua leviämisessä, koska ruokaa etsiviä muurahaisia houkuttaa niissä oleva elaiosomi. Muurahaiset eivät ainoastaan kuljeta siementä, vaan myös hautaavat sen elaiosomin poiston jälkeen roskakasaansa, jossa kasvi saa hyvän alun elämälleen.

Kasvit eivät levittäydy ainoastaan paikallisesti, vaan myös ajallisesti: maassa on lepotilassa olevien kasvien valtava siemenpankki – neliömetrillä viljeltyä maata voi olla jopa kymmeniä tuhansia siemeniä. Vanhin itänyt siemen on Silvertownin mukaan Israelista Masadasta löytynyt 2000 vuotta vanha taatelin siemen. Vaikka lepoajassa maassa on omat riskinsä (jyrsijät, sienet, liian syvälle hautautuminen kastematojen takia), siementen itämisen jakautuminen eri vuosille on kasviemon kannalta hyvä strategia siltä varalta, että tulee huonoja vuosia. Kasvi saa aikaan sen, että siemenet itävät eri vuosina, muuntelemalla esim. siementen kuorien kovuutta. Joidenkin kasvilajien siemenet säilyvät kauemmin, toiset menettävät itävyytensä hyvin nopeasti. Yleensä yksivuotisilla tai muuten lyhytikäisillä kasveilla on pisimpään säilyvät siemenet, koska siemenet ovat niiden ainoa keino jatkaa sukuaan. (Näin puutarhurointia harrastavan näkökulmasta tuoreet siemenet ovat kuitenkin yleensä voimakkaampia ja elinkykyisempiä kuin vanhemmat, vaikka vanhemmatkin itäisivät.) Seuraavan luvun mukaan haavan ja pajun siemenet tuhoutuvat, elleivät ne löydä kosteaa maata tuntien(!) sisällä. Myös monien sademetsäpuiden isot siemenet säilyvät vain muutaman viikon itämiskykyisinä.

Fierce Energy: Germination. Siemenissä piilee valtava voima: puiset purjelaivat ovat rikkoutuneet, kun niiden ruumassa oleva kostunut riisi on alkanut itää, samoin viljasiilot. Itäminen suotuisana ajankohtana on siemenille valtavan tärkeää, koska ne voivat itää vain kerran, joten kasvien pitää kypsyttää siemenet oikeaan aikaan.

Sellaisissa paikoissa, joissa ilmasto on ajoittain joko liian kylmä tai kuiva ympärivuotiseen kasvuun, siemenillä on lepokausi. Siemenillä on eri keinoja saada selville, milloin lepoaika kannattaa keskeyttää ja aloittaa itäminen. Melko yksinkertainen strategia on itäminen kylmän kauden (talven) jälkeen. Jauhosavikka taas tuottaa samana kesänä kahdenlaisia siemeniä: aikaisin kesällä heti itäviä ja myöhemmin kesällä seuraavana keväänä itäviä. Toisentyyppiset yksivuotiset (winter annuals) itävät syksyllä, ja jos itäneet taimet selviävät talvesta hengissä, ne pääsevät keväällä nopeasti kasvun alkuun ja tuottavat paljon siemeniä. Monet tällaiset kasvit tuottavat myös sellaisia siemeniä, jotka odottavat kevättä itääkseen.

Useat siemenet, esimerkiksi pienisiemeninen salaatti, eivät idä pimeässä, koska tämä tarkoittaisi sitä, että ne ovat liian syvällä maassa selviytyäkseen valoon. Myös monien rikkaruohojen siemenet ovat tällaisia, joten maata kannattaa kasvimaalla kääntää mahdollisimman vähän, jotta rikkaruohojen lepoaika ei katkea. Kasvit reagoivat valon eri aallonpituuksiin fytokromimolekyylin kahden eri muodon avulla. Niiden avulla siemenet saavat tietää, onko niihin saapuva valo tullut lehtien läpi eli kasvaako niiden päällä isompia varjostavia kasveja, jolloin niiden ei kannata itää.

Jos kasvit ovat mullan sisällä, jonne valo ei pääse, edellinen keino ei toimi. Silloin ne voivat käyttää vihjeenä lämmönvaihteluja: kasvipeitteinen maa eristää lämpöä toisin kuin paljas maa, joten jos lämpötila mullan sisällä vaihtelee paljon, siemenen kannattaa itää.

Sorrow's Mysteries: Poisons. Vuonna 1978 KGB murhasi bulgarialaisen toisinajattelijan, toimittaja Georgi Markovin, risiinin siemenistä saatavalla myrkyllä. Appelsiinien, kirsikoiden ja manteleiden siemenissä on syanidia, ja punaiset kidneypavut ovat myrkyllisiä, ellei niitä keitä tarpeeksi kuumassa lämpötilassa (matalalla lämmöllä kypsentävä haudutuspata ei siis poista niiden myrkkyä).

Monet kasvit puolustavat siemeniään kasvinsyöjiä vastaan myrkyillä, mutta eivät kaikki, koska useat kasvit tarvitsevat eläinten apua siementen levittämisessä. Jotkut ihmiset lähinnä Välimeren ja Afrikan alueella kärsivät favismista eli geneettisen poikkeaman takia härkäpavun siementen syöminen tuhoaa heidän punasolujaan, ja on esitetty oletus, että kreikkalaisen filosofin ja matemaatikon Pythagoraan antama papujen syöntikielto johtuisi tästä.

Silvertown kertoo myös Tyynenmeren saaren Guamin arvoituksellisesta alkuperäisasukkaita chamorroja vaivaavasta neurologisesta, kuolemaan johtavasta lytico-bodig-taudista, johon ei vuosikymmenienkään aikana löydetty syytä ja johon liittyi monia kummallisia piirteitä, mutta joka tuntui 1990-luvulla vähenevän itsestään. Ennen kuin tauti (jonka esiintyvyys oli suurempi miehissä kuin naisissa) kuitenkaan katosi, siihen löydettiin syy: miehet söivät enemmän lentäviäkoiria (?, flying foxes) eli lepakoita, joiden kudoksissa oli tuhat kertaa enemmän vaarallista BMAA-yhdistettä kuin saarella runsaina kasvavien käpypalmujen(!) siemenistä tehtävässä fadang-jauhossa. Käpypalmuihin BMAA:ta tuli käpypalmujen pintajuurissa elävistä sinibakteereista, jotka muuttavat ilman typpeä kasville sopivaksi liukoiseksi typpiyhdisteeksi ja antavat sille samalla myös myrkkyä puolustautumiseen. Tauti väheni Guamissa 1990-luvulla, koska siellä toinen syötävä lentäväkoiralaji oli metsästetty lähes sukupuuttoon ja toinen oli jo kadonnut.

Ah, Sun-flower! Oil. Auringonkukat ovat kotoisin Pohjois-Amerikasta ja jo intiaanit keräsivät siemeniä ja jauhoivat niistä jauhoa. He myös kehittivät niistä viljeltyjä lajikkeita kauan ennen eurooppalaisten tuloa: varret eivät haaraudu, siemenet ovat villisukulaisia paljon isommat, siemenet eivät varise kypsinä kukista eikä siemenillä ole lepoaikaa. Auringonkukka on ainoa Amerikoissa Meksikon pohjoispuolella kehitetty viljelty kasvilajike. Vaikka eurooppalaiset maahanmuuttajat innostuivat heti maissista viljelykasvina, auringonkukkien suurimittainen kasvatus USA:ssa alkoi vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla, ja jalostetut lajikkeet saatiin venäläisiltä. Venäläiset olivat 1800-luvun alussa alkaneet viljellä auringonkukkaa, koska he pystyivät näin kiertämään ortodoksisen kirkon paastosääntöjä, jotka kielsivät öljypitoisten ruokien syömisen ennen pääsiäistä tai ennen joulua. Vaikka auringonkukan siemenissä on noin 30% öljyä, kirkko ei osannut kieltää sitä, koska se oli siellä silloin vielä tuntematon kasvi.

Ihmiset käyttävät siementen öljyjä valtavasti ja hyvin moneen eri tarkoitukseen. Kasvien siementen sisältämien öljyjen koostumus kuitenkin vaihtelee: toisissa (kuten palmuöljyssä ja suklaassa) on tyydytettyjä rasvahappoja ja ne ovat kiinteitä huoneenlämmössä, toisissa (terveellisissä, kuten auringonkukan tai rypsin öljyssä) on taas (moni)tyydyttämättömiä rasvahappoja ja ne ovat huoneenlämmössä nestemäisiä. Tyydytetyissä rasvahapoissa on kuitenkin enemmän energiaa kuin tyydyttämättömissä, joten eikö kasvin kannattaisi varustaa siemenensä aina tyydytettyjen rasvahappojen energiapaketilla? Varsinkin kun hämmentävästi kaikki kasvin tuottamat rasvahapot ovat aina aluksi tyydytettyjä, ja kasvi tarvitsee energiaa niiden muuttamiseen tyydyttämättömiksi? Asian selvittämisessä auttaa rasvahappotyyppien välillä havaittu maantieteellinen vaihtelu: mitä viileämpi ilmasto on siementen itämisaikana, sitä enemmän siemenessä on tyydyttämättömiä rasvahappoja. Tyydytetyt öljyt eivät ole kylmässä ilmanalassa tarpeeksi nestemäisiä itäville siemenille. Vaikka myös tyydyttämättömät öljyt voivat vaikuttaa siemenissä kiinteiltä, öljyt ja rasvat käyttäytyvät molekyylitasolla kuin nesteet jopa 50 celsiusastetta sulamispisteensä alapuolella.

Kaikkein viileimmillä alueilla esiintyvät kasvit (esim. kaura, ohra, vehnä, tammet, kastanjat ja pyökit) eivät käytä siemenissään edes tyydyttämätöntä öljyä, vaan varastoivat energian pääasiassa hiilihydraatteina. Kasvit käyttävät hiilihydraatteja energiavarastoina myös silloin (esim. perunan mukuloissa), kun energiavaraston koolla ei ole merkitystä, ja varaavat öljyn siemeniin, joihin pitää pakata paljon energiaa pieneen tilaan.

John Barleycorn: Beer. Kun puhdasta vettä ei ollut saatavilla, vähäalkoholinen olut (”small beer”) oli turvallisempi juoma kuin likainen vesi. Ennen olutta ohralla oli tärkeä rooli ihmisten siirtyessä metsästys-keräilystä maanviljelyyn: se oli yksi varhaisimmista viljelykasveista. Viljelyn yhteydessä sen ominaisuudet muuttuivat tarkoituksella tai myös vahingossa viljelyyn sopivammiksi (jalostus); samoin kävi vehnän alkumuodoille, linsseille ja herneille. Oluen valmistukseen tarvitaan myös oluthiivaa (Saccharomyces cerevisiae), jonka villien ja ihmisten käyttämien muotojen suhdetta on selvitelty. Oluthiiva on siitä erikoinen, että se ei ainoastaan kestä aineenvaihdunnassaan hapettomissa olosuhteissa syntyvää alkoholia (useimmille muille mikrobeille alkoholi on myrkkyä), vaan pystyy myös käyttämään sitä ravintonaan.

Realm of Illusion: Coffee. Kofeiini on alkujaan kahvin keino suojata kehittyvää tainta. Taimen siemenestä saama kofeiini on myrkyllistä hyönteisille, estää bakteerien ja sienten kasvua, tappaa etanoita ja kotiloita ja jopa estää muiden kasvien kasvua, ja pikkutaimen ensimmäisten lehtien nesteessä on kymmenen(!) kertaa enemmän kofeiinia kuin kupissa espressoa. Myös aikuisen kahvipensaan lehdissä on kofeiinia, mutta lehtien reunoilla, josta hyönteiset todennäköisesti ensimmäiseksi puraisevat palan.

Kahvipensaassa on yhtä aikaa kukkia ja kypsyysasteeltaan vaihtelevia hedelmiä. Marjat pitää poimia käsin (tai koneellisen poiminnan jälkeen erotella käsin), koska raakojen kahvipapujen kemikaalit saattavat pilata koko paahtoerän maun. Hedelmälihan erottelun ja papujen kuivatuksen jälkeen pavut ovat vaaleanvihreitä ja saavat makunsa ja värinsä vasta paahdettaessa. Kahvin maku ja tuoksu tulevat kahvin öljyistä, joita on alle 3% pavusta. Paahtaminen ei vaikuta lähes mauttomaan ja hajuttomaan kofeiiniin, minkä takia kofeiiniton kahvi, jonka Ludwig Roselius kehitti jo 1800-luvun lopulla, maistuu myös hyvältä. Hyvälaatuisen viljellyn Coffea arabican geenivaranto on hyvin pieni, minkä takia se on altis taudeille. Sen asemesta voidaan kasvattaa taudinkestävämpää Coffea canephoraa, jota kuitenkin pidetään huonompilaatuisena.

Kahvi levisi Etiopiasta arabimaailman kautta (Mochan satama Jemenissä oli yksi vientisatamista) Eurooppaan ja sieltä Aasiaan ja Amerikkaan. Se herätti matkan varrella pahennusta ja/tai yhdistyi poliittiseen vastarintaan ja itsenäiseen ajatteluun. 1500-luvulla Mekan kuvernööri sulki kaupungin kahvilat, koska niissä tehtiin hänestä satiirisia runoja, ja 1700-luvulla Preussin Fredrik Suuren mielestä kansalaisten piti juoda olutta eikä kahvia, jonka hän ajatteli vievän ihmisiltä hedelmällisyyden ja terveyden. Pariisissa vallankumousta suunniteltiin kahviloissa ja Atlantin toisella puolella amerikkalaiset vallankumoukselliset kokoontuivat Green Dragonin kahvilaan. Monet taiteilijat, tiedemiehet ja poliitikot ovat nauttineet kahvista, esimerkiksi matemaatikko Paul Erdös, 1600-luvun verenkierron keksijä William Harvey, Ludwig van Beethoven ja Johann Sebastian Bach. Ranskalainen kirjailija Honoré de Balzac joi 60(!) kuppia kahvia päivässä, mikä sai hänen ideansa liikkeelle ja paperin täyttymään tarinoista.

Nourishment & Inspiration: Gastronomy. Siementen merkitys kasville alkion ravintovarastona selittää myös niiden hyvät ominaisuudet ihmisten ruokana: hyvän säilyvyyden, suuren hiilihydraatti- tai öljypitoisuuden ja usein myös suuren proteiinipitoisuuden. Se selittää myös sen, miksi siemenissä on usein myrkyllisiä tai pahanmakuisia aineita. Paahtaminen tuo siemenistä esiin usein uusia makuja ja tuoksuja (Maillard-reaktio). Vaikka siemenet ovat hyvää ruokaa eläimille, pelkästään niiden syöminen ei riitä, ei ainakaan vain yhdentyyppisen siemenen. Monien kulttuurien ruokaperinteissä onkin yhdistetty viljakasvi (joihin Silvertown lukee myös riisin ja maissin) palkokasviin, jolloin selviää pitkälle pelkällä kasvisravinnolla. Ongelmana on tärkeä B12-vitamiini, jota eivät pysty valmistamaan kasvit eikä eläimet, ainoastaan bakteerit, joista eläimet saavat sitä suoraan tai epäsuorasti. 1970-luvulla puhdasoppiset hindut, jotka olivat Intiassa pärjänneet hyvin vegaaniravinnolla, alkoivat Englannissa kärsiä samalla ravinnolla B12-vitamiinin puutteesta. Intiassa heidän syömissään kasvin jyvissä oli ollut jäänteitä hyönteisistä; Englannissa ei ollut.

Proteiinien muodostamiseen tarvitaan 20 erilaista aminohappoa. Kasvit pystyvät itse valmistamaan kaikkia näitä, mutta ihmiset pystyvät valmistamaan vain kahtatoista, joten he tarvitsevat kahdeksaa puuttuvaa aminohappoa (Wikipedian mukaan suhde on 11/9). Näitä saa melkein mistä lihasta tahansa, mutta myös kvinoan siemenissä on kaikki kahdeksan tarvittavaa aminohappoa.

Länsiafrikkalaisen ihmemarjapuun (Synsepalum dulcificum) tuoreet marjat saavat happamat maut maistumaan makeilta! Puulle tästä on hyötyä ilmeisesti siksi, että se saa huijattua linnut uskomaan, että ne syövät makeita marjoja ja näin levittämään sen siemeniä ilman että sen tarvitsee investoida sokerin tuottamiseen. Marjojen käyttöä kalorittomana ja luonnollisena makeutusaineena on tutkittu, mutta ne toimivat ilmeisesti vain tuoreina.

Edit 28.4.20, 4.5.20.

Jonathan Silvertown: An Orchard Invisible: A Natural History of Seeds, 2009. The University of Chicago Press. Kuvitus: Amy Whitesides. 175 tekstisivua.